Sofie käveli pihamailla. Hän halusi tavata jonkun professorin. Ihan vain jonkun. Keskustella hieman. Sofie näki lyhyen miehen hahmon kävelevän vierellään. Hahmolla oli pitkähkö takki, musta tukka ja hän piteli oikeaa kättään kauluspaitansa nappien välissä.

Mies oli Napoleon Bonaparte. "Eikö olekin kaunis ilma?" Napoleon kysyi.
"On. On kyllä", Sofie vastasi. Napoleonia ei oikeasti ollut, mutta sitä Sofie ei tiennyt. Hän uskoi vakaasti Napoleonin kävelevän vierellään.

"Anteeksi töykeyteni, mutta voisitteko mennä teidän majesteettinne?" Sofie pyysi.
"Miksi?" Napoleon kysyi. "En tahdo että minua luullaan taas hulluksi!" Sofie kiljaisi. Napoleon käveli pois.

Oli aurinkoinen ja lämmin iltapäivä. Pilviä oli taivaalla vain muutama ja aurinko ei ollut niiden kurssilla, jota pitkin valkeat "taivaan lampaat" kulkivat hitaasti.

Eihän pilvillä oikeasti mitään suunniteltua tai tarkoin laadittua kurssia, reittiä, matkaa tai muuta vastaavaa ollut. Mutta silti. Ne eivät menisi auringon eteen missään vaiheessa. Ainakaan näiltä näkymin.

Oli tosiaankin nätti ilma. Sen takia professori Blanchard istuikin suuren pyökin varjossa, vihreällä nurmella kirja käsissään. Hän näytti huolettomalta ja hyväntuuliselta. Ja sitä hän olikin. Huoleton ja hyväntuulinen. Ainakin toistaiseksi.

Kirja jota professori luki oli jonkun ruotsalaisen kirjailijan kirjoittama dekkari. Benjamin piti kirjasta. Ruotsalaiseksi kirjan kirjoittanut tiesi hämmästyttävän paljon Englannista -jonne tarina sijoittui- ja kirjoitti siitä ihanteellisen tarkasti.

Pian harmoonisen hetken ja tunnelman rikkoo huuto. Ei vaan kiljahdus. "En tahdo että minua luullaan taas hulluksi!" Joku oli huudahtanut nuo sanat, mutta Benjamin ei erottanut sanoja. Hän oli niin syventynyt jännitysromaaniinsa, että sanat olivat pelkkä epämääräinen ja etäinen lause jossain kaukana.

Vaikka sanat eivät menneet perille professorin aivojen oivellettaviksi, hän havahtui ja kohotti katseensa ylös kirjan valkeilta sivuilta. Maailma näytti värikkäältä. Paljon värikkäämmältä kuin valkoiset sivut joita väritti ainoastaan musta teksti.

Benjamin näki kauempana oppilaan. Tai hän oletti kyseisen henkilön olevan oppilas. Henkilö oli yksin.

Koska tilanne näytti normaalilta käänsi Benjamin katseensa takaisin kirjaan. Dekkariin, joka oli hyvä jästin kirjoittamaksi.

//Keitä tässä siis on vai onko tää sellanen mihin kuka vaan saa tulla?//

Sofie huokaisi Napoleonin lähdettyä. Hän kääntyi ja kiljaisi säikähdykestä. Hänen edessään seisoi lyhyt mies. Benito Mussolini.

Beniton takana seisoi kaksi sotilasta. "Ei nyt Benito", Sofie mutisi.
"Miksipä ei? Tahdon sinun kertovan mielipiteesi sodan kulusta", Mussolini sanoi. "Ei. En minä tahdo", Sofie vastusti.

Kukaan muu ei pystynyt näkemään Mussolinia tai sotilaita, koska heitä ei ollut. Sofie tosin piti heitä oikeina. Sofie ei uskonut väitteitä sairaudestaan.

"Älä nyt viitsi. Keskustellaan hetki", Mussolini sanoi. "Ei! En minä tahdo!" Sofie kiljaisi. Sotilaat kohottivat aseitaan Sofieta kohti. Sofie kiljaisi ja lähti juoksuun, mutta kaatui pian maahan. Hän itki.

//Minä ja Blanchard, mutta ainakin minun puolestani pääset mukaan jos tahdot.//

Kului hetki. Niin pieni hetki ettei professori ennättänyt lukea kuin muutaman lauseen ja hänet jo keskeytettiin. No jo oli ihme, hän ajatteli kurtistaen kulmiaan.

Mies nosti katseensa kirjasta ja tähyili ympärilleen pihamailla. Kauempana oli yhä joku henkilö. Varmastikin sama kuin hetki sitten. Olihan pihalla muutama muukin, mutta he olivat nurmella. Ihmettelivät myöskin kiljahduksia vähintään yhtä paljon kuin Benjamin.

Tai sitten he olivat kiljahdelleet. Pian professori sai tietää kuka oli se joka häiritsi hänen rauhaansa. Se oli se kauempana kävelevä henkilö. "Ei! En minä tahdo!" hän oli kertonut kuuluvaan ääneen eli kiljaisten tai huutaen. Sitten tyttö oli lähtenyt juoksuun.

Mitä ihmettä, ajatteli Benjamin ja laittoi kirjanmerkin aukeaman väliin jolle oli jäänyt. Sen jälkeen hän otti taikasauvansa viereltään, nurmelta ja nousi ylös kiiruhtaen juoksevan tytön perään. Pian tyttö kaatui maahan.

"Oh dear", hän sanoi huolestunut ilme kasvoillaan ja laski kirjansa maahan tarjotessaan kättään maahan kaatunelle. Jos ja kun tyttö tarttuisi auttavaan käteen, Benjamin auttaisi toisen kohteliaasti ylös maasta. "Sattuiko sinuun pahasti?" mies kysyi jatko-opiskelijalta näyttävältä oppilaalta. Nuorukainen itki. Kaikki ei selvästikään ollut hyvin. Oi voi...

//sekaan vain, sekaan vain! :D Rosella voit tulla mukaan oikein hyvin. :) Pelivuorot voisivat mennä vaikkapa näin: Sofie -> Rosella -> Benjamin. :3 Eli tervetuloa vain, hehe.//

"Kaikki hyvin", Sofie sanoi ja tarttui professorin käteen. Hän nousi ylös. "Kiitos professori. Olen Sofie Müller", Sofie sanoi ja katsoi taakseen.

Noin viiden metrin päässä seisoi Mussolini. Hän oli nyt yksin. "Tavataan aulassa kello 21.00!" Mussolini huusi. "Ei, Benito. Me emme tapaa aulassa! Akselvallat häviävät aina! Veit Italian sotaan liian aikaisin!" Sofie huusi ja poimi maasta kiven. Hän heitti sen kohti Mussolinia, joka kuitenkin väisti ja lähti nauraen kävelemään kohti koulua.

Kävelin ovista ulos ja näin kun joku tyttö heitti kiven ilmaan. Kävelin hänen luokseen ja huomasin professorin. "Anteeksi professori. Mitä meillä on seuraavalla pimeydenvoimiltasuojautumisen tunnilla?" Kysyin.

//Oho, olen ollut viikon kirjoittamatta tähän ketjuun mitään. Ensi kerralla tulkaa potkimaan minut paikalle kun kerta näin unohtelen heh. :D Anteeksi tämä kesto.//

Professori auttoi toisen ylös ystävällisesti. Tyttö kiitti ja kertoi olevansa Sofie Müller. Benjamin nyökkäsi vastaukseksi. "Ja minä olen Benjamin Blanchard, pimeyden voimilta suojautumisen professori", mies kertoi toisen katsoessa muualle. What an awkward situation. "Ei, Benito. Me emme tapaa aulassa! Akselvallat häviävät aina! Veit Italian sotaan liian aikaisin!" tyttö huusi ei-kenellekkään, poimi maasta kiven ja heitti sen. Benjamin katsoi tapahtumia hämmästyneenä sivusta. Kivi lensi ja oli osua ovista ulos tulleeseen oppilaaseen.

Professori heilautti sauvaansa kiveä kohti ja kivi muuttui mustaksi höyheneksi. "Älä heittele kiviä jookos", hän sanoi neiti Müllerille. Miehen kasvoilla oli hieman toruva ilme mutta silmistä kuvastui pieni ihmetyksen tapainen. Silti hän ei kysynyt oliko oppilaalla kaikki hyvin, vaikka toinen vaikuttikin sekavalta/vainoharhaiselta. Professori Blanchard ei halunnut kärsiä muiden ongelmien takia. Ei ainakaan nyt. "Anteeksi professori. Mitä meillä on seuraavalla pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla?" kysyi paikalle kävellyt oppilas, joka oli äsken ollut lähellä saada kiven päähänsä. Benjaminista tuntui jotenkin uskomattoman epätodelliselta sillä hetkellä. Hän oli hörhön ja hobitin seurassa nimittäin. Sillä tuo paikan päälle tepastellut nuori oppilas oli professoria noin puoli metriä lyhyempi. Kirjaimellisesti.

"Jotain mukavaa", mies vastasi ja hymyili. Hän antoi kunnon vastauksen kuitenkin pian: "Riippuu siitä puhutko kesäloman -vaiko ensi lukukauden tunneista. Kesälomalla on vain muutama tunti ja jokunen kurssi, joista professori Crèin pitää ainakin yhden. Ensi lukukauden, ensimmäinen tunti kolmos luokkalaisilla käsittelee taas kirskuristajaa ja relashio loitsua", professori selitti ja hymyili pikaisesti. Hän ei edes tietänyt millä luokalla tuo hobitti oli, ja oli silti höpöttänyt kolmos luokkalaisten tunneista. Hyvä Benjamin. Hienoa. Toivottavasti olet nyt ylpeä itsestäsi. Ennen kuin nuorempi oppilas ehtii ilmoittaa millä luokalla on ja mille menossa ja niin edelleen, Benjamin puhui: "Mille luokalle olitkaan menossa? Itse tosiaankin arvelin ja arvelen kolmatta luokkaa", hän selitti nopeasti.

//laatu on mitä on. Haha. En osaa. .-. //

"Anteeksi. Benito. Äh Benito on Benito ei hänelle voi mitään. Eikö olekin kurjaa kun Ranska on miehitetty? Liittoutuneet tosin suunnittelevat maihinnousuja. Eikö olisi hienoa nähdä taas vapaa Ranska? Mitä luulet tuleeko de Gaullesta Ranskan johtaja? Hän on mukava mies. Olen tavannut hänet. Tahtoisitko tavata hänet?" Sofie lopetti selostuksensa.

"Tiedättekö mikä on hullua? Se että minulla on tämä. En tosin käytä sitä", Sofie sanoi ja otti taskustaan pinssin jossa luki: Skitsofreenikko. Varokaa. Tt: Ministeriö.