//Tämä peli on tarkoitettu Séraphinille ja Sylvianelle.
Anteeksi outo ja pitkä otsikko, alkoi runoiluttaa : D
Ajatellaan ajaksi heinäkuun puoliväli tai kenties loppupuoli? //


Se oli kuin toinen maailma, vaikka meri olikin sama. Paikka, josta merta katseltiin, oli kuitenkin vaihtunut. Suunta, jossa meri oli, oli eri. Se tuntui hassulta. Eri maa, mutta sama meri, samat eläimet.

Séraphin seisoi rantavedessä katse nauliintuneena horisonttiin. Päivä oli täydellinen: ei liian kuuma, ei liian kylmä. Vaaleat pilvet etenivät taivaalla, välillä estäen aurinkoa paistamasta. Tällöinkään ei ollut kylmä lämpimien tuulten puhaltaessa ja sekoittaessa platinanvaaleat hiukset.
Glaucus nautti auringon lämmöstä merestä nousevalla kivellä siivet levällään, mutta katseen haravoidessa veden pintaa saaliin toivossa.

Vitiligo oli yllättävän vähissä pukimissa ja sekin johtui siitä, että ranta, jolla hän seisoi, ei ollut monillakaan tiedossa. Olihan sen lähelle tie, mutta sitä ei oltu päällystetty ja yleensä ihmiset, jotka halusivat mennä uimaan, valitsivat tutun ja turvallisen yleisen uimarannan, jolla ei ollut kallioita.
Joten paikka oli täydellinen rentoutumiseen. Seran ei tarvinut pitää hansikkaita tai sukkia jalassaan eikä varmistaa hiusten peittävän kidukset. Hän sai ojentaa kätensä sivuilleen ja antaa tuulen hyväillä kehoaan.

Océane oli jättänyt poikansa rannalle naisen itse lähdettyä merelle. Oli tuo missä tahansa, aina löytyi joku, joka nappasi Océanen mukaansa.
Séraphinia tämä taas ei haitannut ollenkaan. Hän tunsi itsensä vaivaantuneeksi äitinsä seurassa, eikä pystynyt koskaan täysin rentoutumaan ollessaan naisen kanssa. Mutta ollessaan yksin meren lähellä, se tuntui todella turvalliselta ja mukavalta. Meri kun kuiskaili lohduttavia ja rauhoittavia sanoja hänen korvaansa ja sai pojan kasvoille hymyn. Hän joskus jopa kuvitteli isänsä kuiskailevan noita sanoja ja pyytävän poikaansa sukeltamaan luoksensa.
Mutta Sera tiesi hyvin, ettei näin ollut. Hänen isänsä oli kadonnut aikaa sitten, eikä poika tätä koskaan nähnyt tai oppinut tuntemaan. Sentään oli ukki, joka oli näyttänyt pojalle miehen mallia. Ainakin jonkin verran.

Nauttiessaan rauhasta ja luonnon äänistä, ei hän huomannut kiinnittää huomiota merimetsoon, joka oli kääntänyt katseensa kallioiden yli hiekkaisen tien suuntaan.

Linja-autolla meneminen tuntui jäävän ainoaksi vaihtoehdoksi, kun Grenin perhe ei halunnut luudalle lentää useampia kilometrejä jästiasetuksen yläpuolella. Kesäloman ajaksi taas kotiin palannut tytär halusi mennä uimaan sekä etsimään merestä tai rannasta itsellensä simpukkaa. Ranta ja meri olivat kuitenkin aika kaukana heidän maatilalta ja hormipulverikin oli loppumaisillaan, onneksi sentään herra Gren omisti jästien käyttämää rahaa ja hyvän suuntavaiston.

Kokonaan beigeen pukeutunut, vaalea hattua käyttävä Sylviane jäi isänsä kanssa pois linja-auton kyydistä yleisen uimarannan kohdalla, mutta siihen he eivät suinkaan halunneet jäädä. Taikuuden avulla laajennetusta, ruskeasta olkalaukusta mies onki esiin kompassin ja kartan, lähtien sitten mietteliäänä taapertamaan luoteeseen, jonne ei johtanut polkua.

Tytär seurasi hyppelehtien jästivaatteisiin pukeutuneen isänsä vieressä, miettien millaisen simpukan hän mahtaisikaan löytää. Toisiko se oikeasti onnea kuten se yksi gryffondoroppilas oli tähtitiedon tunnilla väittänyt, vai oliko se vain jotain huuhaata jota hyväuskoisille pouffsouffleille haluttiin syöttää. Olihan basiliskikin ollut oikeasti olemassa ja koulussa, mutta sitä Sylviane ei halunnut nyt ajatella.

Pieniä polkuja tuli ja meni, mutta Grenit kulkivat linnuntietä kohti rantaa, jossa he olivat jo aikaisempinakin vuosina viettäneet lämpimät kesäpäivät sekä uineet. Paikka oli tuulensuojassa ja aika varjoisa eikä siellä ollut viime vuosina olleet niin suurta virtausta. Tyttö kun ei kuitenkaan ollut oikea vesipeto niin kallioille oli helppo kiivetä levähtämään eikä hiekkaakaan tarttuisi niin paljon kun ei tarvinnut hiekkaiselle alustallekaan jäädä lepäämään.

Useamman puskan ja kiven kierrettyään siniseen t-paitaan ja shortseihin sonnustautunut mies pakkasi suunnistustavaransa takaisin laukkuun, jonka heitti olallensa ollen erittäin tyytyväinen itseensä. Sylvianekin oli iloinen, kun hänelle selvisi se että he olivat vihdoin saapuneet määränpäähänsä. Lähellä heitä tosin oli hiekkainen tie, joka johti myös kallioista rantaa kohti, mutta Grenit kulkivat mieluummin tien reunassa olevan niukan kasvillisuuden parissa.

//Ajattelin etteivät ne kalliot kovin jyrkkiä olisi. :’) //Edit: Sadas viestini, jei!

//En minäkään niitä kovin jyrkiksi ajatellut : D //


Glaucus päästi korisevan äänähdyksensä, varoittaen näin isäntäänsä. Poika säpsähtikin hereille ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan kookasta koirasta, joka lehäytteli pitkiä siipiään aivan kuin olisi yrittänyt huitoa jotain läheltään.
"Mitä nyt?" Sera kysyi ihmetellen. Hän ei ollut huomannut tai kuullut lähestyviä askeleita.
Uusi korina ja pään heilutusta.
Poika kurtisti kulmiaan, kunnes tajusi. Hän käännähti nopeasti ympäri, mutta ei nähnyt vielä ketään. Hän juoksi rantavedestä pois kallionkiven vierelle jättämänsä laukun, t-paitansa ja hupparinsa luokse, vetäen vain hupparin päällensä.
Ja hän kun oli luullut voivansa olla rauhassa vailla huolen häivää. Milloin hän kyllästyisi piilottelemaan? Tai milloin hän tosiaan jättäisi jästikaupungit ja katoaisi jonnekin pikkusaarelle meren ympäröimäksi?

Askeleet kuuluivat jo lähempää. Se ei ollut äänekästä hiekan narskumista, vaan ennemminkin hiljaista heinän hankausta kenkiä ja lahkeita vasten. Séraphin olisi saattanut kuulla tunkeilijat jo aikaisemminkin, jos nuo olisivat tulleet tietä pitkin tai edes autolla.

Hanskoja tai sukkia ei löytynyt siinä kiireessä. Hän muisti laittaneensa ne jonnekin laukun ja paitojensa lähelle, mutta hädissään hän ei vain niitä nähnyt.
Glaucus nousi siivilleen ja lennähti korkeammalle kiven päälle, josta lintu näkikin jo tunkeilijat.
Se päästi äänekkään varoitushuudon levitellen siipiään ja yrittäessään näyttää mahdollisimman uhkaavalta.
Ainakin isäntä saisi lisää aikaa löytää tavaransa.

Kauniinoloisia, moniterälehtisiä kukkia ja kasveja tuli vastaan ja Sylviane poimi niistä muutaman. Hän voisi myöhemmin joko nyppien niiden terälehtiä tai tutkia niitä paremmin, hän ei vain ollut vielä päättänyt mitä niillä tekisi. Heidän jatkaessa matkaansa kalliota kohti näkivät he liikehdintää kalliolla ja kuulivat ääniä, joku muu oli siis myös löytänyt rannan.

Sylviane taputteli kasvien mullat pois t-paidastansa, kun he lähestyivät rantaa. Siellä oleva otus oli varmaan jokin lintu, sillä se vaihtoi kuin lennosta paikkaa. Tyttö ei tosin osannut sen huudosta päätellä, mikä lintu se oli. Hänellä oli jo aina ollut hieman hankaluuksia lintujen tunnistamisessa ulkonäkö, levinneisyys- ja pesimisalue, huudot, siipien väli, poikasten määrä, menivät sekaisin kummallisten lajinimien kanssa.

Linnun rääkäistessä uhkaavan oloisesti Sylviane hyppelehti nopeasti takaisin isänsä viereen, jotta tuntisi olonsa turvallisemmaksi. Mies siristeli silmiänsä, jotta erottaisi linnun paremmin ja ehkä jopa Sylvianen mieliksi tunnistaisi sen. Kaljuuntuvaa päätänsä raapiva Gren päätti kuitenkin lähestyä kalliota ja lintua hieman, päästämättä otusta kuitenkin pois silmiltään. Sylviane suki hiuksiansa korviensa taakse seuraten sitten isäänsä.

Mies pysähtyi uudestaan, kun aurinko ei enää paistanut häntä silmään. Merimetso, lintu näytti merimetsolta mutta mitä se täällä yksin teki. Miehen selitettyä tyttärelle mikä laji oli kyseessä, tytär nyökkäsi ponnekkaasti. Sylviane kuitenkin tutkaili lintua aiempaa kiinnostuneena, mutta vielä ihmeissään. Herra Gren taisi huomata ennen Sylvianea kalliolla liikkuvan toisen hahmon, joka pituutensa puolesta pystyi hyvinkin olemaan joko lapsi, nuori tai lyhyt aikuinen.

”Päivää”, Sylvianen isä huudahtaessa toiselle hahmolle tytölle valkeni että kalliolla saattoi olla joku muukin. Pikku Gren painautui isänsä kylkeä vasteen ja yritti hymyillä sinne suuntaan, jossa kuvitteli toisen henkilön olevan.

"Päivää", kuului huudahdus hieman kauempaa. Séraphin oli säikähdyksissään pudottaa toisen hansikkaan maahan, samalla kun nosti katseensa kahteen hahmoon kallioiden yläpäässä.
"Päivää!" Séraphin vastasi kuulostaen kenties hieman säikyltä. Jos hän ei olisi tuudittunut siihen rauhantunteeseen, hän olisi ollut koko ajan valmis peittämään erikoisuutensa, jos rannalle olisi joku eksynyt. Mutta ei, hän oli uponnut kuuntelemaan meren kuiskailuja ja unohtanut turvallisuuden.

Katse kääntyi merimetsoon, joka tuijotti kalliolta kaksikkoa. Kun uhkailu ei näyttänyt tepsivän, lennähti kookas lintu takaisin rannalle, lähemmäksi Séraphinia, kuin suojelemaan tätä.
Tästä vitiligo ei kuitenkaan pitänyt. Hän oli yrittänyt opettaa linnulle jo ties kuinka kauan, ettei tuon sopinut olla niin lähellä häntä, jos paikalla oli muitakin ihmisiä. Jästit tuskin ymmärtäisivät villiä merimetsoa, elleivät he olisi olleet jossain päin Afrikkaa tai Amazonia.

Sera sai viimein toisenkin hanskan käteensä, piilottaen näin sormien välissä olevat nahkapoimut, mutta sukkia hän ei ehtisi laittaa jalkaansa. Hän siis toivoi, ettei ihmiset katsoisi hänen jalkojaan.
"Kaunis päivä tänään!" Séraphin huudahti kuulosti jo vähän rentoutuneemmalta. Kasvoille levisi ystävällinen hymykin, vaikka toiset tuskin sitä vielä näkivät.
"Todella mukava ilma vietettäväksi rannalla!"
Seran olisi kannattanut olla kenties hiljaa, niin ihmiset olisivat saattaneet lähteäkin. Mutta ystävällisenä nuorena, kenties jopa hieman yksinäisenäkin, hän ei voinut pitää sanoja sisällään.

Hahmon vastatessa tervehdykseen Sylviane saattoi hieman päätellä missä päin kalliota tämä oli. Isän miettiessä seuraavaa liikettään huolellisesti tyttö katseli lintua kun sen kerran näki, pyyhkien kämmenellänsä vapaana olevat hiussortuvat pois kasvoiltaan. Grenien yllätykseksi näytti siltä kuin linnun mieli olisi muuttunut ja tämä lensi takaisin rannalle, hieman outoa merimetson paikallaolo kuitenkin oli.

Nuorelta mieheltä kuulostava hahmo jatkoi juttelua kehumalla kyseistä päivää. Olihan se aika kaunis, oli sopivan lämmintä, kasvit vihersivät ja uimataidottomia kävi sääli, kun he eivät yleensä uskalla käydä viilentymässä meressä. Vanhempi Gren päätti kaivaa huomaamattomasti olkalaukusta rantapyyhkeet, jotka oli ottanut mukaan. Toinen olisi muuten saattanut hämmästellä miten tilaa vievät pyyhkeet olivat oikein mahtuneet niin pieneen laukkuun, itse asiassa mies ihmetteli itsekin mitä kaikkea parilla loitsulla saikaan aikaan.

Kun molemmilla oli pyyhkeet kourassa jatkoivat he matkaansa lähemmäs rantaa, sillä merimetso oli lentänyt kauemmas ja paikalla oleva henkilö ei vaikuttanut kovin pahansuovalta. ”Todella mukava ilma vietettäväksi rannalla!” henkilö jatkoi kehumistaan ja Sylvianekin vihdoin erotti tämän.

”Kyllä. Onko meri kuinka lämmintä?” Sylvianen isä tiedusteli asiaa ollessaan sopivan välimatkan päässä toisesta. Sylviane oli seurannut koko ajan isäänsä retuuttaen toisessa kädessään pyyhettä ja toisessaan niitä kasveja joita oli noukkinut mukaansa. Tyttö näki että tuolla toisella pitkähköt kauniinnäköiset hiukset, mikä sai hänet hyvälle tuulelle.

//Olen pahoillani, että vastaus kesti, ei ole millään jaksanut kirjoittaa ja jos olisi jaksanutkin, ei ole voinut kaverini takia. Mutta nyt on aikaa kirjoittaa (: //


Henkilöt lähestyivät rantaa ja Séraphin upotti varpaansa hiekkaan. Nopea vilkaisu uudelleen merimetsoon, ennen kuin huomio käännettiin takaisin kahteen ihmiseen. Toinen oli selvästi aikuinen, pitkä vanhemman oloinen mies ja toinen oli nuori tyttö. Kenties hieman nuorempi mitä Sera itse tai kenties vain hyvin nuorelta näyttävä nuori aikuinen.
"Riippuu henkilöstä, joka sitä kokeilee", Séraphin vastasi virnistäen kuultuaan miehen kysymyksen ja noiden päästyä lähemmäksi. Ainakaan ei tarvisi olla koko aikaa huutamassa.

Glaucus tepasteli rannalta veteen, uiden vain hieman kauemmaksi, mutta selvästi valmiina tulemaan isäntänsä apuun, jos apua tarvittaisiin.

"Mutta kyllä vesi on lämmintä, ainakin omaan jalkaani. Kenties hieman lämpimämpää mitä viime vuonna", nuorukainen jatkoi edelleen hymy kasvoillaan.
"Oletteko lomalaisia vai täkäläisiä?" Sera kysyi ja siirtyi paikaltaan kiven varjoon, ettei hän kuivuisi liian nopeasti. Ja ainakaan hän ei näyttäisi niin hermostuneelta.
Hän nojasi selkänsä viileää kiveä vasten ja kaivoi varpaansa takaisin hiekkaan. Sen ei pitäisi olla outoa, sillä hän oli huomannut kuinka monet, nuorista ainakin, upottivat jalkansa syvälle pehmeään hiekkaan.

//Pahoittelen myös älyttömän pitkää kestoa minun osalta..

Vaaleatukkainen kertoi veden olevan aika lämmintä ja ehkä hieman lämpimämpää kuin viime vuonna, mistä Sylviane oli aika tyytyväinen. Mikään kunnon vesipeto tyttö ei ollut, mutta hän oli aika mielellään rannalla, veden ääressä, vedessä, uimassa, sukeltamassa. Rantapeleistä hän ei vain pitänyt kauheasti eikä hän oikein tiennyt miten jotkut pystyivät pelaamaan huispausta taikka heittämään palloa rannalla.

”Denis Gren ja tässä on tyttäreni Sylviane”, tytön isä päätyi esittelemään itsensä ja tyttärensä, joka niiata niksautti ihan vain omaksi iloksensa. ”Miten sen nyt ottaa, meidän pellot ovat täältä noin 40 kilometrin päässä. Entä te?” vanhempi Gren vastasi kysymykseen katsoen vuoroin tyttöönsä, joka oli riisumassa sandaaleitansa ja sitten taas merimetsoon, joka näytti lähteneen uimaan pois rannalta. Linnun paikallaolo oli miehen mielestä vielä aika kummastuttavaa, mutta se hautautui toisien ajatuksien alle, kun tytär tyrkkäsi pyyhkeensä ja kasvinsa isänsä kouraan.

Sylviane korjasi lierihattunsa asentoa juostessaan nopeasti kädet heiluen kalliolta hiekkaiselle rannalle koittaakseen varpaillansa vettä, mutta pysähtyi ennen veteen astumista. Astellen sitten rantaa myöten poispäin merimetsosta, sillä ei halunnut häiritä tätä. Käsiä innostuksesta yhteen lyöden tyttö kuitenkin upotti varovasti varpaansa veteen ennen kuin astui toisella jalalla myös aaltojen sekaan.

//Eipä tuo mitään : D //


Isä ja tuon tytär vaikuttivat oikein mukavilta ihmisiltä. Nuo varmaan olivat käyneet tällä rannalla useamminkin, kerta niinkin lähellä asuivat. Ja jos Seran äiti ei tulisi pian, hän joutuisi olemaan näiden ihmisten kanssa kauemmin ja mitä kauemmin hän täällä joutuisi olemaan, sitä suuremmalla mahdollisuudella hän paljastuisi. Ellei hänen kiduksensa tai nahkapoimunsa näkyisi, Glaucus tekisi jotain epävillimetsomaista.

Miehen esittäessä vastakysymyksen, Séraphinkin päätti esitellä itsensä. "Séraphin Desrosies. En ole täkäläisiä, mutta äidilläni on täällä tuttuja", hän kertoi vilkaisten merelle päin ja samalla veteen juossutta nuorempaa tyttöä.
Hän käänsi katseensa kuitenkin pian takaisin mieheen. Tuo näytti melko normaalilta ihmiseltä, normaalilta isältä, joka oli tullut viettämään aikaa rannalle.
Joten mitä Séraphin uskaltaisi kysyä jästiltä? Mitä hän uskaltaisi tehdä ilman, että hän paljastuisi? Kunpa äiti olisi ollut paikalla. Tuo sentään tiesi miten jästien kanssa oltiin.

Katse kääntyi uudelleen tyttöön. Hymy nousi pojan huulille hänen ajatellessaan, että saattoi löytää jonkun, joka piti vedestä.
Jos hän kävelisi mahdollisimman rennosti veteen, kenties hänen jalkojaan ei huomioitaisi.

Séraphin nappasi vesipullonsa laukkunsa vierestä, avasi korkin ja otti kunnon kulauksen viileähköä vettä. Mutta sen sijaan, että olisi juonut sen, hän antoi veden vain valua kidustensa läpi. Vesi kasteli hupparin kaulusta ja hiuksia, mutta toivoi, ettei tätä oltaisi huomioitu. Hiukset kun olivat muutenkin märät.
Tämän jälkeen poika rohkaisi mielensä ja lähti kävelemään tytön luokse vaahotavaan mereen.
Glaucus ui vielä vähän kauemmaksi.

Isä katseli tytärtään ja tuota poikaa hetken ajan ennen kuin rykäisi ja kertoi lähtevänsä hakemaan sitä, minkä vuoksi he olivatkin alkuperäisesti tulleet rannalle. Sylviane juoksi nopeasti hieman lähemmäs isäänsä, kun tämä varmisti että tyttö käyttäytyisi kiltisti sillä aikaa.

Joku toinen olisi varmaan vain pyöräyttänyt silmiänsä tai mumissut jotain hiljaa, mutta tuollainen ei kuulunut tämän tytön tapoihin. ”Tietenkin olen”, tämä vastasi vilkuttaen sitten vanhemmallensa samalla, kun tämä loittoni.

”Hän on aika kiinnostunut yrteistä ei kun siis kasveista”, ruskeatukkainen tyttö kertoi. Hän koki olevansa velvollinen selittämään isän nopean poistumisen, lipsauttaen vahingossa sanan yrtit ennen kuin muisti ettei jästien yrttejä tainnut ihan tämän rannan kasvillisuuden seasta löytyä.

Sylviane oli jo aiemmin tottunut olemaan yksin vieraiden joukossa tai sitten puolestaan kokonaan yksin. Olihan se joskus hieman tylsää, kun muut olivat hiljaisia aikuisia ja kysyivät vain että miten koulu sujui. Niinpä Séraphinen seura oli aika positiivinen vaihtelu tällaiselle tottumukselle.

"Mutta kai siellä, missä asut on myös joku kiva uimapaikka", tyttö kysyi toiselta palattuaan takaisin tämän luokse meren rantaan. Jotenkin Sylvianelle oli tärkeää, että muutkin pääsivät uimaan jos kerran olivat uimataitoisia. Tyttö suki hiuksiansa korvansa taakse lierihatun alla ennen kuin hymyili urhoollisesti merelle päin, sillä kyllä isä pian palaisi.