// Tämä on yksinpeli. Eli pelissä on mukana vain Ashley Oswen. Peli sijoittuu lukuvuoden loppuvaiheille ennen kesälomaa.//

Rikoin kapeilla sormillani veden pinnan. Järvi väreili taukoamatta sadepisaroiden tehdessä pieniä aaltomaisia alueita tuuman välein. Vesi oli viileää, kun liikutin sormiani veden alla. Oli sateinen ja harmaa päivä. Kaikki oli harmaata. Oli ollut harvinaisen masentava päivä. Mitään mielenkiintoista ei ollut tapahtunut. Professorit olivat räyhänneet ja oppilaat olivat kulkeneet kaavuissaan oppitunnilta oppitunnille. Heidän askeleensa olivat kaikuneet linnan seinistä ja katosta muuttaen äänen tasapaksuksi puuroksi. Ainoa pieni valopilkku oli sade. Taivaalla harmaat pilvet näyttivät ukkosta enteileviltä. Tummanharmaa, lähes musta, pilvivana lipui hiljakseen järveltä linnaa kohti.

Nousin ylös. Seisoin nilkkojani myöten järvessä. Käänsin selkäni isolle järvelle ja siellä mahdollisesti lymyävälle jättiläiskalmarille ja astuin pois viileästä vedestä. Rannalla sujautin jalkani kiilakorkoisiin verenpunaisiin kenkiini, joissa oli mustat ruusukuviot. Pian sade yltyi rankkasateeksi, joka kasteli minut kokonaan. Olin litimärkä ja kaapuni painoi varmasti tonnin. Mihin minä kaapua tarvitsisin. Vedin sen päältäni ja asettelin läheisen puun oksalle roikkumaan. Otin kuitenkin käärmekuvioisen rintaneulan ja kiinnitin sen vihreään T-paitaani. Minulla oli ylläni vihreä T-paita ja hopeainen nilkkoihin asti ulottuva hame, jossa oli sivuhalkio.

Jätin kaavun puun oksalle ja lähdin astelemaan linnasta poispäin vailla päämäärää. Vaikka sade piiskasi kasvojani ja tuuli riepotteli hiuksiani, minä en palellut. En oikeastaan koskaan palellut kylmässä, vaikka olisi lunta ja jäätä. Äiti sanoi kerran, etten palele, koska olen sisältä niin kylmä. En tajunnut silloin mitä hän tarkoitti, mutta olin tyytyväinen. Jos olisin mitenkään erikoinen, eihän se voinut olla huono asia. Ei todellakaan. Ehkä minä olin sisältä kylmä. Tai ehkä nautin kylmän tuomasta tunteesta niin paljon, etten tuntenut kylmyyttä. Miten vain.

Tulin metsän laitaan, jossa puut suojasivat sateelta hieman. Nostin käteni ja nousin varpailleni kurkottaen ylös. Tartuin puun oksaan ja kiskaisin sen irti. Kämmeneni raapiutui johonkin. Oksassa oli piikkejä. Haavoista tuli hieman verta, mutta vuotaminen loppui nopeasti. Haavat olivat olleet vain pintanaarmuja. Nyt veren tuoma haju oli jo hälvennyt sateen huuhtoessa sen pois.

Keskityin taas ajattelemaan, miten voisin piristää itseäni. Olin monta kuukautta uinut harmaudessa ja sättinyt itseäni jatko-opiskelupaikan hakemisesta. Ei ollut fiksu idea lähteä opiskelemaan. Vanhempani olivat kehottaneet minua hankkimaan työn ja keskittymään siihen. Joskus voi yletä huipulle aloittamalla pohjalta. Mutta minä halusin aloittaa huipulta. Ei, olin jo huipulla. Omalla tavallani. Nyt minun täytyi vain vakuuttaa muut siitä. Toinen syy oli vain se, etten halunnut myöntyä yleiseen mielipiteeseen. Se oli hieman tyhmä ominaisuus minussa, mutta korosti sitä, miten halusin olla uniikki.

Joskus erilaisuus oli hyväksi. Kärmeskielen taito oli hyvä erilaisuus. Hyödyllinen. Tunsin taas piston sydämessäni kun ajattelin, miten isän kärmeskielen taito ei ollut periytynyt minulle. Kuraverisetkin olivat jossain määrin erilaisia. He olivat erilaisia kuin perheensä. Mutta kuraverisyys ei ollut hyvä erilaisuus. Ei kuraverinen voinut olla velho tai noita, jos hänen suonissaan virtasi jästiveri. Niin isä oli sanonut.

Halusin tehdä jotain. Jotain, mikä piristäisi minua. Jotain typerää. Ja laitonta. Käännyin hitaasti katsomaan metsää ja lamppu syttyi päässäni. Se oli laitonta. Ja tyhmää. Siispä tekisin niin. Menisin metsään.

Pelin pisteytys:

Ashley Oswen, Cerfeur: 3 p

Tämä on väliaikainen pisteytys, saat halutessasi vielä jatkaa peliä. Jos pelaat pelin loppuun, saat 5 lisäpistettä.

Hengitin pinnallisesti ja nopeasti, kun kiiruhdin syvemmälle puiden varjoon. Painauduin puun taakse pois näkyvistä, jos joku saattaisi katsoa. Kurkkasin varovaisesti puun takaa kuin mikäkin rikollinen. En nähnyt ketään. Hengitykseni tasaantui hieman, mutta pidin silti aistit valppaina. Seisoin puun takana vielä vähän aikaa, kun mieleeni pälkähti ajatus: "Eihän tämä välttämättä ole sääntöjen vastaista." Pyyhin ajatuksen pois mielestäni. Oli totta, että Tylypahkassa metsään meneminen oli ehdottomasti kiellettyä, mutta en ollut varma, mikä sääntö täällä päti metsän suhteen. Mutta halusin tehdä jotain typerää ja uskoin, että Châteaunkin metsästä voisi löytyä kaikenlaisia mukavia pikku hirviöitä.

Nykäisin sauvan taskustani ja kaiversin puuhun O-kirjaimen. Niin kuin Oswen. Ajattelin pysähtyä tekemään O:n kymmenen jalan välein puuhun, jotta löytäisin takaisinkin. Jos löytäisin. Jos haluaisin löytää. Ja jos pystyisin kävelemään omin jaloin metsästä. Ehkä tämä oli itsemurhaisku, mutta en jaksanut välittää. Osasinhan minä juosta. Enkä varmasti perääntyisi nyt. Ajatus sai inhon väreet kulkemaan selkärankaani pitkin. Minäkö luovuttaisin ja perääntyisin? Vaikka metsässä oli vaikka mitä jännittävää? Hah.

Astelin hetken piilopaikkanani toimineen puun luota ripeästi metsää kohden. Kuljin nopeasti sivuilleni vilkuillen, kunnes en enää nähnyt linnaa saati sen pihaa. Kaiversin lähimpään puuhun O:n ja pienen nuolen, että löytäisin oikean reitin luokse. Kuljin taas vähän matkaa ja tein O:n. Vähän matkaa, O. Metsässä oli kumman hiljaista. Se oli sinänsä harmi, sillä olisin kaivannut kunnon adrenaliiniryöppyä. Kuljin vielä ja tein taas O:n. Joku rasahti. Viereisessä pensaassa oli selvästi joku otus. Riensin, melkein juoksin lähemmäs ja siirsin lehtiä sivuun. Pensas oli pieni, joten se, joka siellä lymysi, ei voinut olla mikään iso olento.

Pusikosta lennähti joku oranssinkirjava lintu, joka katosi nopeasti puun oksalle. Kaivelin mielestäni oranssia lintua, mutta tunnistin olennon vasta sen alkaessa laulaa. Sävel oli huumaavan kaunis. Istahdin sammaleelle ja painoin pään käsiini. Minua nukutti. Niin kaunis laulu. Voisin kuunnella sitä koko loppu elämäni. Ja niin kuuntelisinkin. Ei minulla ollut mihinkään kiire. Lintu jatkoi lauluaan, joka tuntui loittonevan minusta joka minuutti. En huomannut ajan kulkua. Vasta, kun pieni ääni kirkui raivostuttavan lujaa korvaani: ASHLEY!! Se on fwooperi! Laulu tekee hulluksi! Sormet korviin!" Läimäisin kädet korvilleni yrittäen tavoittaa äänen lähteen. Saman tien, kun laulu vaimeni, tajusin äänen tulleen pääni sisältä. Tungin nopeasti sormet niin tiukasti korviini, että sattui. Yritin selvittää päätäni. Avasin silmät ja näin flooperin, joka tuijotti minua ja lauloi. Lähdin juoksemaan poispäin siitä varmistaen, ettei se tullut perässä. Avasin varovaisesti toisen korvani. Laulua ei kuulunut enää ja laskin kädet alas. Kömmin lähimmän puun luokse tekemään O:n ja jatkoin matkaa. Metsä kävi pimeämmäksi ja jostain kuului jyrinää. Oli alkanut ukkostaa, aivan kuten ennustinkin.

Pelin pisteytys

Ashley Oswen, Cerfeur: 3 p

Olen jakamassa lukuvuoden 2014-2015 viimeisiä tupapisteitä. Jatkakaa peliä vapaasti.