Yön ritarit

[Viorel Lupei]

Siitä oli niin vähän aikaa. Niin kovin vähän aikaa. Tosin Viorel luultavasti ajattelisi niin vielä tuhannenkin vuoden kuluttua, jos joku häntä asiasta muistuttaisi. Vaikka tuskin kukaan silloin enää sellaista muistaisi. Paitsi Viorel itse. Mutta sitä päivää odotellessa… Olisi vielä tämä hetki edessä. Parantaja oli jo hetkeä aikaisemmin kysynyt, että oliko Christine hänelle jotakin sukua. Oliko naisen todella pakko? Oliko tuo samanlainen potilaidensakin seurassa? Viorel ei lainkaan ihmettelisi, vaikka tuolla ei potilaita riittäisi (ja oppilaat kulkisivat päät kainaloissaan käytävillä mieluummin, kuin menisivät sairaalasiipeen). “Mm… Hän, Christine, oli vaimoni”, Viorel sai lopulta kumminkin vastattua naiselle. Ehkä hänen pitäisi vain poistua paikalta ja jättää nainen yksinään käytäville.

[Ruth Rousseau]

Hermostunut hengähdys karkasi Ruthin huulilta. Hän oli idiootti. Niin uskomattoman ajattelematon ja typerä. Nainen inhosi itseään sillä hetkellä. "Pardon", hän pahoitteli hiljaa, muttei osannut sanoa enempää. Toisaalta hän oli jo sanonut tarpeeksi. Tarkemmin ajateltuna oikeastaan aivan liikaa.

"Jatkakaamme matkaa, monsieur", Ruth ehdotti ja hymyili varovaisesti. Tuskin maailma tähän kaatui, vaikka siltä nyt tuntuikin, Rousseau ajatteli.

[Viorel Lupei]

Parantaja ehdotti matkan jatkamista ja Viorel lähti kävelemään, antamatta ajatuksiaan askelilleen tai tuolle toiselle henkilölle. Hän oletti, että parantaja kulkisi mukana näillä käytävillä, kun oli itse kerran jatkamista ehdotellut. Jonkin aikaa ajatuksiaan keräiltyään Viorel käänsi katseensa jälleen parantajaan, sanojaan vielä hetken etsien. “Miksi…?” mies kysyi, etsien yhä sanoja kysymyksen jatkolle. “Miksi hän kuoli?” hän sai kysyttyä. Kukaan ei ollut tuolloin aikoinaan hänelle vastannut, kun hän oli asiaa kysynyt. Sitä oli vain kierrelty ja kaarreltu. “Anteeksi”, hän sanoi sitten, ei ollut kovinkaan piristävää jutella keskellä yötä kuolleista.

[Ruth Rousseau]

Viorelin askeleet eivät enää olleet samanlaisia kuin hetki sitten. Ne olivat kai hieman hitaampia. Ruthin olisi tehnyt mieli halata Viorelia ja pyytää tuhannesti anteeksi, mutta ei hän niin tehnyt. Ajatus oli tärkein. "Miksi?" kuului kysymys. Sairaanhoitaja katsahti professoria. Mitä miksi, hän ajatteli hölmistyneenä, mutta katsottuaan miestä hetke, hän ymmärsi, että toinen vielä jatkaisi.

"Miksi hän kuoli?" Rousseau käänsi katseensa pois herra Lupeista. Ruth ei tiennyt, miksi ihmiset kuolivat. Hän osasi todeta, että mihin he kuolivat. Joskus hän oli myös todennut jonkun kuolleeksi, mutta ei se tarkoittanut sitä, että hän osaisi sanoa miksi juuri tämän henkilön oli pitänyt kuolla. Niinpä sairaanhoitaja pysyi vaiti, vaikka se kuinka töykeää olikin.

"Anteeksi", Viorel sanoi. "Minunhan tässä pitäisi pyytää anteeksi, ei sinun", Ruth kertoi ja hymyili vaisusti.

[Ivan Kushnir]

Viorel ei sanonut enää mitään, käveli vain eteenpäin.


//Ehkä olisi aika tämä peli päättää, koska Viosta ei saa enää mitään ulos, jos Ruth ei halua todella kovasti lentää päin seinää tai jotain xD

[Ruth Rousseau]

Näytti todellakin siltä, että Ruthin oli aika toivottaa hyvät yöt ja hiihtää helv- siis lähteä pois vain. Hän oli pahoittanut toisen mielen niin syvästi, että ei mies enää edes puhunut hänelle.

"Bonne nuit Viorel", nainen sanoi Lupeille ja lähti pois hiljaisin äänin.

//kiitos pelistä. :D

[Mila Molina]

Kiitos pelistä!

Viorel Lupei: 12 + 5 = 17 p
Ruth Rousseau: 12 + 5 = 17 p