Kohtalokas väärinkäsitys

[Mila Molina]

Frankowski halusi selkeästi jutella enemmän Kurpitsajuhlan tapahtumista kuin arvosanojensa kohentamisesta. Poika kertoi uhreilla olevan taatusti enemmän traumoja kuin hänellä itsellään ja lisäsi olevan todella pahoillansa. Lisäksi tuo kertoi jotain vaaleahiuksisesta tytöstä, itsestään ja metsästä. Poika epäili, että rehtori varmasti vihaisi häntä kaiken tämän jälkeen.

Palapelin palaset alkoivat pikkuhiljaa loksahdella paikoilleen. Äskeisillä asioilla ei ollut mitään tekemistä ennustuksen arvosanojen kanssa tai ylipäätään koulunkäynnin kanssa. Pojalla oli selkeästi jotain muuta mielen päällä. Nainen katsoi poikaa silmiin ja hänen katseensa muuttui lempeästi vihaisemmaksi. Toivottavasti hän oli ymmärtänyt jotain väärin.

"Herra Frankowski, tarkoitatko, että sinulla oli jotain osaa kidnappauksiin? Olitko sinä yksi kidnappaajista?"

Professori kysyi suoraan. Kaikki merkit kertoivat tällä hetkellä, että vastaus kysymyksiin kuuluisi olla 'kyllä'. Pojan outo käytös, oudot puheet, siteet pojan käsissä sekä kidnappausepisodin aukko. Yhtä syyllistä ei nimittäin oltu vielä saatu kiinni. Nainen odotti vastausta, jopa hieman pelokkaana. Voisiko tämä olla mahdollista?

[Matthias Frankowski]

Asia kuulosti aika pahalta, kun professori sen näin esitti. Oli se muutenkin todella paha juttu eikä sitä voitu noin vain sivuuttaa. Nyökkäsin parantaen taas hiuksia, kun ei mitään muutakaan voinut enää tehdä. Professori oli varmaan tiennyt siitä jo aiemmin ja vain esittänyt ettei muka tietäisi, mutta ei se varmaan ollut auttanut yhtään joten luopui nyt siitä leikistä.
”Anteeksi. Olen tosi pahoillani siitä kaikesta”, totesin vielä kerran, muttei se varmaan muuttaisi asiaa mihinkään suuntaan. Tehtyjä tekoja ei saanut enää tekemättömäksi ja vihattua henkilöä ei enää helposti pidetyksi. Olin kyllä mieluummin vihattu kuin toisten maailmasta poissuljettu.

”Ovatko ne toiset kaikki ihan okei?” lipsahti ennen kuin tajusinkaan. Se oli yksi mielessä pyörineistä monista kysymyksistä sen tapauksen jälkeen. Tietenkin kidnappauksen uhreilla ei varmaan mennyt hyvin, mutta olisi mukava tietää kuinka hyvin tai huonosti heillä meni. Saada enemmän syitä vihata itseään. Huulta purren pyyhkäisin nopeasti kämmenselällä kasvoni.

[Mila Molina]

Frankowski myönsi tekonsa.

Tuntui kuin maailma olisi romahtanut. Hyvä olo, joka professorilla oli vielä äsken ollut, katosi, ja tilalle tuli hyökyaallon kokoinen kasa stressiä. Taikakoulu Châteaun oppilas oli yksi kidnappaajista - tämä oli käsittämätöntä! Professori Molinan katse harhaili ja hän nosti oikean kätensä suun eteen. Hän haroi hieman hiuksiaan ja yritti rauhoittua. Hän naputti vasemman kätensä sormillaan työpöytänsä pintaa vasten ja hengitti raskaasti. Hän ei pystynyt rauhoittumaan. Hän sivuutti Frankowskin kysymyksen kokonaan ja alkoi huutaa.

"MITÄ IHMETTÄ, FRANKOWSKI! Mitä - mitä - mitä sinun päässäsi oikein liikkui?! Tämä on käsittämätöntä! Miksi - miksi - miksi teit sen?!"

Professori Molina huusi niin, että sylki roiskui. Hän painoi kasvonsa kämmeniinsä ja yritti hengittää mahdollisimman rauhallisesti, pystymättä kuitenkaan siihen. Hänen päänsä sisällä savusi.

"Minä en kutsunut sinua tänne keskustelemaan Kurpitsajuhlista tai kidnappauksista, mutta onneksi tämä selvisi näin. Sinut erotetaan, se on ainakin sanomattakin selvää."

Nainen kertoi päättäväisellä äänellä ja hieraisi muutaman hikikarpalon kasvoiltaan. Pitihän se arvata, etteivät koulun vaikeudet olleet vielä päättyneet tähän.

[Matthias Frankowski]

Vaikka professorin reaktio olikin ollut aavistettavissa, säikähdin. Lisää kysymyksiä vain lauottiin, joihin oli mahdotonta vastata. Koko tilanne ylitti käsityskyvyn. Yritin keskittyä käsiini, nähdä ne selvästi ja kirkkaasti sekä liikutella niitä hieman, mutta kuitenkin se ei oikein ottanut onnistuakseen.
”Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Olen tosi tosi tosi pahoillani.”

Suurin isku vasten kasvoja oli se, kun professori kertoi, ettei edes tämän vuoksi ollut kutsunut minua paikalle. Minkä vuoksi sitten? Hammasta purren annoin pään painua käsien väliin. Olisihan se pitänyt osata päätellä, ettei professori ollut sen vuoksi minua tänne pyytänyt. Hän ei vain ollut esittänyt, ettei tietäisi mitään vaan ei ollut oikeasti tiennyt siitä mitään, ja sitten tulin minä ja pilasin kaiken taas.

Professori puhui myös erottamisesta, mutta se oikeastaan oli varmaan yksi lievimpiä seuraamuksia, joita oli mieleeni tullut. Pahintahan olisi jos vastassa olisi ollut hirsipuu tai vankila tai joku sellainen. Erottaminenhan oli siihen verrattuna taivas ja paratiisi. Nyökkäsin kuitenkin vielä ennen kuin pikku hiljaa nostin pääni ja annoin käsien valahtaa syliini.
”Mmm… professori?” koetin varovasti saada todella epämiellyttävältä tuntuvan huomion taas kohdistettua itseeni. Mielikuvissani olin jo lyömässä päätä seinään.
”Olen todella pahoillani kaikesta”, jatkoin vielä anteeksipyytäen vilkaisten vain työpöytää, ”mutta voinko, tuota noin, jo lähteä… Tai siis oliko teillä enää mitään?” Ahdistavista tilanteista pois juokseminen oli tietenkin erityisen tyhmää, mutta se tuntui nyt tosi houkuttavalta.

[Mila Molina]

Frankowski pyysi anteeksi, toisen ja kolmannen kerran. Pojan pää painui tuon käsien väliin. Tuo nyökkäsi professorin antamalle tuomiolle ja kertoi vielä kerran olevansa pahoillaan. Lopuksi tuo pyysi saavansa lähteä.

"Et totta vie voi lähteä! Ties vaikka sieppaat muutaman oppilaan matkalla tupaasi!"

Professori Molina huudahti ajattelemattaan eikä säästellyt sanoja. Ehkei tuollainen syyttely ollut rehtorilta oikeutettua, mutta minkäs nainen omalle luonteelleen mahtoi. Aina syyttelemässä ja rankaisemassa. Nainen hengitti vielä muutaman kerran raskaasti ja yritti taas rauhoittua. Hän vei kätensä rinnalleen ja tasasi hengitystään. Tämä ei ollut maailman loppu, vaikka oli siltä vaikuttanutkin. Nyt naisen täytyi vain hillitä itsensä ja pysyä tyynenä. Huutaminen ei auttaisi asiaa lainkaan.

"Teitkö tämän kaiken täysin omasta tahdostasi? En haluaisi uskoa sinusta tätä. Haluaisin kouluttaa sinusta hienon velhon, mutta varmaan ymmärrät, etten halua riskeerata kaikkien muiden oppilaiden koulutusta sen takia. Olet muille vaaraksi."

Nainen sai sanottua. Tällä kertaa hänen äänensä oli huomattavasti rauhallisempi, mutta hänen tympeä, kireä, oma äänensä oli tunnistettavissa.

[Matthias Frankowski]

Professori erittäin yllättävällä teki selväksi, etten voinut vielä lähteä. Sieppaisin vain matkallani muita oppilaita, värähdin. Se oli aikaa julmaa, mutta varmaan myös totta. Mistä sitä tietäisi, jos ihan noin vain jostain kumman syystä retuuttaisin jonkun raukan mukanani kurjuuteen.

Teinkö kaiken omasta tahdostani? Se oli tosi hyvä kysymys, mutten voinut tarttua siihen kun professori jo jatkoi miten ei olisi uskonut minusta tällaista ja miten hän ei halunnut vaarantaa muiden oppilaiden koulutusta. Olin hänen mukaan myös vaaraksi muille. Ehkä asia oikeasti oli näin, että olisin vaaraksi myös muille kuin itselleni. Vilkaisin oviverhojen suuntaan ja yritin laskea kuinka kaukana ne olivat ja kuinka kauan minun menisi taittaa kyseinen välimatka täältä istuintyynyltä sinne.

Nyökkäsin vielä professorin puheille kääntäessäni katseeni taas käsiini.
”En minä tiedä. Tai siis en minä muista. Eikun en tehnyt, en ainakaan usko tehneeni. Anteeksi”, yritin vastata totuudenmukaisesti kysymykseen.
”Anteeksi. Kuinka kauan tässä vielä menee, professori? Sillä minä…”, koetin aiempaa varovaisemmin tiedustella, muttei minulla edes ollut mitään käsitystä siitä mitä kello oli eikä minulla ylipäätään ollut edes mitään ohjelmaa tälle päivälle. Oli vain tosi epämiellyttävää olla kuumassa luokassa kuulusteltavana, jos kerran tuomio oli jo annettu. Puoliksi odotin saavani taas ilkeän vastauksen ja lisää syytöksiä niskaan.

[Mila Molina]

"En minä tiedä. Tai siis en minä muista. Eikun en tehnyt, en ainakaan usko tehneeni. Anteeksi"

"Anteeksi. Kuinka kauan tässä vielä menee, professori? Sillä minä…"

Frankowski vaihtoi jälleen kerran puheenaihetta varsin tyylikkäästi. Professori olisi pyöräyttänyt silmiään, jos se vain olisi hänen rooliinsa lainkaan sopinut. Hän tyytyi kuitenkin vain tuijottamaan poikaa äkäisten kulmiensa alta. Tuo yritti livistää paikalta, mutta naisella oli vielä kysymyksiä kysyttävänään.

"Vaikutat sekavalta. Olitko komennuskirouksen alaisena?"

Nainen kysyi ja seurasi arvioivasti pojan eleitä. Eleistä voisi päätellä paljon, esimerkiksi sen, valehteliko poika vai ei. Professori ei tiennyt lainkaan, mitä odottaa vastaukseksi. Luultavasti poika vain kiertäisi kysymyksen, niin kuin hänellä oli tapana tehdä. Nainen voisi päästää pojan lähtemään, jos vain saisi kunnollisia vastauksia. Itseasiassa hänellä olikin vielä yksi kysymys esitettävänään.

"Mitä yhteyksiä sinulla on Italian Mafiaan? Pyydän, että vastaat rehellisesti."

[Matthias Frankowski]

Tällä kertaa ei tullut mitään kovin ilkeää heittoa kuin vain se, että vaikutin sekavalta. Se ei ollut mikään uusi syytös, sillä olin saanut kuulla sen jo ties kuinka monta kertaa ties keneltä. Sen ohella, että olin vaaraksi ehkä itselleni, mutta tästä lähtiehän olin myös vaarallinen muille oppilaille.

Komennuskirous? Kurtistin hieman kulmiani ennen kuin suin hiuksiani hieman paremmin. Sehän oli naurettavaa, sillä kuka nyt käyttäisi minunlaiseen törppöön mitään kirousta ja anteeksiantamatonta sellaista. Pudistin päätäni, sillä se olisi ollut liian järjetöntä.
”En usko tai siis en tiedä. Ei varmaan, en usko”, yritin vastata kohauttaen hieman olkapäitäni. Eihän sillä kuitenkaan ollut mitään merkitystä enää.

Professorin kysyessä yhteyksiäni mafiaan tai pikemminkin Italian mafiaan, putosin kärryiltä. Miten mafia tähän liittyi mitenkään ja miksi juuri Italian? Otsani meni hieman kurttuun, kun yritin käsittää mitä professori edes kysymyksellä tarkoitti.
”Ei tietenkään, ei minkäänlaisia. En minä edes tunne mitään… Italian mafiaa?” Katselin käsiäni, kun en voinut taas oviverhojen suuntaan katsoa herättämättä lisää epäluuloja.

[Mila Molina]

Joko poika esitti tyhmää tai sitten tuo oli sitä oikeasti. Miten poika ei voinut tietää mitään Italian Mafiasta, jos tuo oli osallistunut kidnappauksiin osana kyseistä joukkiota? Pojan vastauksista ei saanut jälleen kerran mitään selvää, sillä vastaus kaikkiin kysymyksiin oli "en tiedä". Professori oli jo antamassa periksi.

"Italian Mafia on joukko, joka suunnitteli kaikki kidnappaukset, toteutti ne, piti oppilaita vankina ja jäi lopulta kiinni. Silmät sidottuinako sinä teit kaiken?"

Professori Molina sanoi äkäisellä äänellään ja oli taas kiihtyä. Hän hengitti muutaman kerran syvään ja rauhoittui taas hieman. Tänään ei olisi mitään järkeä enää jatkaa keskustelua, sillä se ei johtanut mihinkään. Naisella oli kuitenkin vielä yksi kysymys.

"Miksi sinulla on siteet käsissäsi?"

Professori aavisti, että niillä oli varmasti jokin yhteys kaappaamisiin. Ehkä poika oli satuttanut kätensä jossain tai sitten hänet oli pahoinpidelty. Oli vastaus mikä tahansa, naisen oli päästettävä poika menemään. Hän ei haluaisi poikaa yövieraakseen mistään hinnasta.

"Huomenaamulla tulet jälki-istuntoon tänne luokkahuoneeseeni klo 7:30!"

[Matthias Frankowski]

”En minä sitä tiennyt”, yritin puolustella itseäni. Ei sillä mitään väliä ollut, mutten voinut kuvitella että joku mafia ihan noin vain tulisi ja esittelisi itsensä minulle, jos heillä olisi muitakin keinoja käytettävissä. Ja näin varmaan olikin ollut.

Olisin voinut lyödä käteni otsaan kuultuani professorin seuraavan kysymyksen, mutta sain hillittyä itseni. Kädet eivät varmaan pitäisi siitä ja toiseksi en halunnut näytellä niitä siteitä enää turhaan, jos professori oli ne jo kerran pannut merkille. Piilotin ne pähkäilyn jälkeen selkäni taakse miettien mikä olisi käypä selitys. Se ei saisi myöskään olla liian valheellinen, sillä en kestäisi sitä.
”Niin siis siteet… Ei minulla ole siteitä… Tai siis on”, niiden olemassaolon kieltäminen oli ollut tyhmä idea. Pitäisi keksiä jotain muuta. Tappelu ei ainakaan, sillä se sopisi siihen kuvaan että olin vaaraksi muille enkä olisi edes sietänyt sellaista. Oppitunneilla sattunut onnettomuus oli myös aivan liian helposti tarkastettavissa. Se oli kyllä se ja sama mitä sanoisin, sillä professori ei varmaan uskoisi minua enää. Kun olin jo sekaisin. sokea ja vaaraksi muille.
”Niin tuota, kompastuin portaissa. Ei mitään vakavaa tai mitään”, selityn köyhästi. Portaat sentään pitivät paikkansa ja se, että olin kompuroida niissä myös tai ainakin miltei.
”Anteeksi”, sanoin vielä, sillä tuntui siltä kuin mitä useammin sen sanoisin sitä parempi.

Professori sitten vielä ilmoitti kovaan ääneen jälki-istunnon ajankohdan, mutta minuthan piti erottaa. Kurtistin hieman kulmiani taas ennen kuin nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja nousin istuintyynyltä. ”Mutta Professori tehän sanoitte, että minut... erotettiin?” kysyin varovasti seisaaltaan, sillä nyt oli väylä vapauteen aika vapaana. Ei kai minua voitu pyytää enää jälki-istuntoon, jos minut kerran oli jo erotettu?