Äitini Ariana Daviesin ilme oli perin juurin hämmentynyt. "Mitä sinä hourit? Miten niin kylä paloi?", mustahiuksinen, kaunis nainen kysyi minulta ja kurtisti kulmiaan. Se puolestaan hämmensi minua entisestään. "No minä näin sellaisen unen jossa kylä paloi ja ja sitten ratsastin ja näin kun kylä paloi...", sopersin ja tajusin saman tien, kuinka älyttömältä kuulostin. Olisihan minun pitänyt tunnistaa paikka, jossa olin. Olin omassa kodissani, omassa huoneessani! Ja kotimmehan oli palanut, eikö vain?
"Bella-kulta. Kylä ei ole palanut ja se taisi olla vain paha uni.", äiti sanoi ja silitti punaisia, kiharia hiuksiani. Hänen kasvoillaan oli lempeä, hitusen säälivä ilme. Vajosin vuoteeseeni ja suljin silmäni. Onneksi näky ei ollut totta. Onneksi uni ei ollut totta. Huojennus valtasi mieleni, kunnes muistin, että isoisä oli kuollut. Kyynel karkasi silmäkulmastani ja äiti pyyhkäisi sen pois. Hän aavisti, mitä surin. Poskelleni vieri toinenkin kyynel ja olo oli ontto.
Hän oli poissa. Ikuisesti. En enää koskaan pääsisi kalastamaan, juomaan kaakaota, pelaamaan jästien korttipelejä, vitsailemaan tai tekemään yhtään mitään Micky Daviesin kanssa. Sitten järki tavoitti tunteen; Micky oli jo vanha, 89-vuotias ja elänyt hyvän elämän. Hän oli kuollut luonnollisesti... Vai oliko? En ollut tajunnut kysyä kuolinsyytä! Ehkä joku oli... Sen ajatuksen en voinut antaa muodostua loppuun asti.
"Miten isoisä kuoli?", kysyin hiljaa äidiltäni. Äiti itki, eikä vastannut. Isä istui viereeni ja rutisti minua. Kyyneleet valuivat hänenkin poskillaan. "Saat kuulla vastaukset kysymyksiisi myöhemmin. Parantaja Weg haluaa sinun kuitenkin nyt lepäävän. Juo tämä.", isä pyysi ja ojensi minulle mukillista jotain höyryävää juomaa. Epäilin sen olevan elävien kuolleiden juomaa, mutten väittänyt vastaan. Minun olisi tosiaan hyvä nukkua väsymys ja suru pois. Kohotin mukin huulilleni ja join kulauksen, kun jo tunsin silmäluomien painuvan kiinni.
// Peli päättyy tähän. Kiitos jos luit! (: //
