"Ei sil oo välii et oon hullu"

[Canowicakte Narajo]

//Peli tarkoitettu Canowicaktelle ja Marceaulle //


Oli se päivä vuodesta, kun nuoret noidat ja velhot lähtivät takaisin opinahjoon. Joillekin se oli ensimmäinen kerta, joillekin jo toinen, kolmas tai kenties viimeinen. Nuori intiaani kuului ensikertalaisiin, eikä hän olisi pärjännyt, ellei Enzo olisi ollut mukana. Vanhempi ranskalainen mies oli ennenkin käynyt asemalla, jolta pääsi hyppäämään Châteauun matkaavan pikajunan kyytiin, joten tuosta oli suuri apu melkein jo panikoivalle pojalle.
"Kaikki sujuu hyvin, menet nyt vain junaan ja istut alas. Seuraavan kerran astut ulos, kun olet perillä Châteaussa", Enzo sanoi sujuvalla ranskankielellä. Canowicakte oli oppinut jonkin verran ranskaa, mutta silti se hänen suussaan takelteli ja kuulosti liian karkealta.
"Minä tiedä, mutta en voi sille mitään! Täällä on niin paljon ihmisiä!" liekkipää inahti sulkien silmänsä ja yrittäen rauhoittua. Ei hän tällainen yleensä ollut, mutta pirun ihmismassa sai ujoimman ja pelokkaimman puolen heräämään. Ja jotta sen saisi rauhoitettua, pojan pitäisi saada keho ja mieli omaan hallintaansa tai antaa jonkun muun mennä siihen tilalle.
Enzo hymyili rauhoittavasti, laskien samalla kätensä pojan olkapäälle. Hän ei ollut Wican biologinen isä, mutta oli tälle kuitenkin kuin isä. Toinen isä.
"Hengitä syvään ja sulje kaikki pois ympäriltäsi", mies sanoi. Hän muisteli niitä aikaisempia kokemuksia Canowicakten kanssa, kun jokin monista ailahtelevista persoonista otti mielen valtaan.

Meni hetki, ennen kuin Canowicakte avasi silmänsä. Hän oli nyt rentoutunut ja tyyni, silmissä ei ollut enää sitä pelkoa ja paniikkia, eikä hänen aivonsa huutaneet koko ajan "juokse pakoon!". Aquilops oli saatu vaikenemaan ja piiloutumaan jonnekin mielen syövereihin.
"Parempi?" Enzo kysyi huomatessaan selvän muutoksen nuorukaisessa.
Canowicakte nyökkäsi.
"Nähdään taas", hän vain sanoi, loi mieheen pienen kiitollisen hymyn ja astui junaan.
Enzo siirtyi kauemmaksi odottamaan junan lähtöä, jotta voisi vilkuttaa kihlattunsa pojalle heipat.


Canowicakte tunsi Aquilopsin ahdistuksen leviävän jälleen. Hän halusi piiloutua, paeta, mennä jonnekin pimeään nurkkaan ja käpertyä palloksi suojaan maailmalta. Mutta nyt poika ei antanut tälle valtaa. Hän ajatteli mukavia asioita, metsässä liikkumista, vedessä uimista, lentämistä, mitä tahansa muuta kuin pakenemista, jotta ahdistuneen persoonan ääni vaikenisi.
Se tehosi. Ajatusten myötä myös muutkin persoonat tuntuivat heräävän. Mutta koska kaikki tuntuivat tappelevan toisiaan vastaan siitä, kuka pääsisi sanomaan ääneen mielipiteensä, pystyi Canowicakte vain hymyilemään tyytyväisenä ja etenemään omana itsenään tyhjään osastoon. Hän oli pelännyt joutuvansa istumaan täytinäiseen vaunuun, mutta hänellä kävi yllättävä tuuri. Tosin, jos tämä olisi tyhjä, ei se tyhjä olisi kauaa.

Liekkipää istuutui ikkunan viereen ja siirsi katseensa ulos tuohon hälinään. Hän ei kuullut paljon mitään, mutta jo sen kauhean ihmismassan näkeminen sai sen yhden erään persoonan äänen taas voimistumaan.
Poika sulki silmänsä ja alkoi hengittämään syvään.



//Hyvin tiedän junatermit : D Mikä se pieni.. huone on junan vaunussa? xD //

[Marceau Forest]

// Itsekin mietin tuota joskus, eli siis vaunuosasto. Eli junassa on muutamia vaunuja, joissa jokaisessa on sitten vaunuosastoja. :D //

Vielä muutama kuukausi sitten Marceau ei olisi uskonut, että hänen elämänsä tulisi kääntymään päälaelleen. Itseasiassa hän ei olisi ikinä uskonut, että mitään tällaista voisi tapahtua. Oli uskomatonta kuulla, että maailmassa eli noidiksi ja velhoiksi kutsuttuja ihmisiä, ja vielä uskomattomampaa oli, että Marceau itse oli yksi heistä. Ihmeellisintä tässä oli lisäksi se, että pojan molemmat vanhemmat olivat ihan tavallisia ihmisiä. Kuinka tämä edes pystyi olemaan mahdollista?

Kun kesäkuun ensimmäisellä viikolla ruskea, tyylikkäällä leimalla varustettu kirje oli tipahtanut Forestin perheen postilaatikkoon, perhe oli luullut kirjettä vitsiksi. Kirje vaikutti viralliselta rehtorin ja vararehtorin allekirjoitusta myöten, mutta siinä oli muutama epäkohta; Bordeauxin asemalla ei ollut laituria 9¾, kaupoissa ei myyty mitään kirjeessä mainittuja tavaroita, eikä kirjeessä ollut minkäänlaisia yhteystietoja, ei edes puhelinnumeroa tai sähköpostiosoitetta. Kirjeen täytyi siis olla vitsi.

Kuukautta myöhemmin Forestin perhe sai kummallisen puhelun. Soittaja kertoi olevansa Taikakoulu Châteaun vararehtori ja hän huusi asiansa niin kovaa, että herra Forestin tuli pitää luuria käsivarren mitan päässä kovastaan. Soittaja kertoi, että halusi ilmoittaa asiansa jästien tyyliin (mitähän sekin tarkoitti?), kertoi tarkemmat ohjeet laiturille 9¾ pääsyyn, sekä osoitteen, josta löytäisi kirjeessä mainitut koulutavarat. Lisätietoja kuulemma voisi lähettää pöllöllä (anteeksi millä?) osoitteeseen Taikakoulu Château. Kun selvisi, ettei Forestin perheellä ollut omaa pöllöä, vararehtori päätti lähettää heille sellaisen lainaan.

Kuukauden kestäneen paperisodan jälkeen kaikki oli totisinta totta: Marceau oli velho ja hän pääsisi opiskelemaan Taikakoulu Châteauhon taikuutta. Vielä toukokuussa pojan suunnitelmana oli jatkaa Lesparre-Médocin peruskoulua siirtyen école élémentairesta collègeen. Collègen jälkeen hän siirtyisi baccalauréat généraleen tai suorittaisi CAP-tutkinnon. Nyt pojan suunnitelmat menivät täysin uusiksi.

Tuntui, kuin edelliset kolme kuukautta olisivat menneet sumussa - olihan tämä uutinen ollut hyvin suuri. Itsasiassa vasta pari viikkoa sitten, kun poika oli vanhempineen astunut Ranskan Viistokujalle, hän oikeasti alkoi uskoa tapahtuneeseen. Kun hän oli saanut itselleen koulukirjat, koulutarvikkeet sekä sopivat kouluvaatteet ja taikasauvan, hänestä tuntui, että tämä oli oikeasti totta. Poika ei voinut peittää jännitystään tulevaa kohtaan.

Marceausta tuntui oudolta astua punaisen höyryveturin kyytiin äitinsä suudelmien saattelemana. Poika seisoi junan ylimmällä askelmalla painava laukku kädessään ja heilutti äitinsä kanssa kilpaa hyvästiksi. Veturin pilli vilhelsi viimeisen kerran ja juna lähti liikkeelle. Hän vilkutti äidilleen viimeiset hyvästit sulkeutuneen oven takaa, eikä voinut estää kyynelen vierähtämistä poskelleen. Ei hän yleensä näin herkkä ollut, mutta kaikki tuleva hieman pelotti. Hän ei tiennyt taikamaailmasta yhtään mitään.

Marceau lähti astelemaan kohti junan käytävää etsien itselleen sopivaa vaunuosastoa. Hän ei halunnut olla yksin, muttei myöskään suuren porukan keskellä, sillä hän ei tiennyt, kuinka noidat ja velhot käyttäytyivät. Hän ei ollut Viistokujan myyjien lisäksi jutellut kenenkään noidan tai velhon kanssa.

Marceau asteli vaunusta toiseen ja kurkisteli vaunuosastojen sisälle. Osa osastoista oli tyhjiä ja osa täpötäysiä. Sitten hän pysähtyi osaston eteen, jonka sisällä oli vain yksi henkilö. Tuo henkilö oli todella hurjan näköinen tulenvärisine hiuksineen ja voimakaspiirteisine kasvoineen. Oikeassa maailmassa Marceau ei olisi ikinä uskaltanut jutella tuon näköisen henkilön kanssa, mutta nyt hän keräsi rohkeutensa ja koputti vaunuosaston oveen. Tuo, jos joku, olisi varmasti ihan oikea velho. Ainakin ulkonäön perusteella tuo oli jo todella kokenut ja opastaisi Marceauta varmasti lisää.

"Voiko sinne tulla?", poika kysyi hennolla äänellä, joka juuri ja juuri kuului lasioven takaa vaunuosastoon. Hän haroi hermostuksissaan vaaleita pitkiä hiuksiaan ja odotti vastausta. Hän ei uskaltanut vielä astua sisään - ties vaikka tuo henkilö hyökkäisi hänen kimppuunsa.

[Canowicakte Narajo]

//Ah, tottakai :D //


Oli jotenkin hyvin rauhallista. Hiljaista. Kaikki äänet kaikkosivat ja mielen täytti vain rauhoittavat kuvat villistä luonnosta.
Junan nytkähtäessä liikkeelle kaikki hiljaisuus kaikkosi ja kauniit mielikuvat hävisivät. Läsnä oli taas todellisuus: juna, noidat ja velhot ja ulkona valtava massa lähiomaisia. Mutta koska Enzo oli tullut pojan junalle saattamaan, pakotti Canowicakte katseensa ulos ikkunasta. Hän näkikin miehen hymyilemässä muutaman äidin takana, lopulta kääntyen ja kävellen pois. Tuo ei ollut tainnut poikaa nähdä tai sitten ei vain näyttänyt nähneensä.

Canowicakte ehti jo rentoutua. Vaikutti siltä, ettei vaunuosastolle tulisikaan ketään ja poika saisi olla yksin. Tai jos sitä yksinäisyydeksi pystyi sanomaan, jos itselleen puheli.

Koputuksen kuuluessa ovelta, Canowicakte käänsi nopeasti katseensa ovelle, silmien pupillien kaventuessa petomaisiksi vain parin sekunnin ajaksi. Sekin oli hyvin yleistä inkkarin säikähtäessä.

Oven takana seisoi lyhyt nuori poika, jolla kylläkin oli hyvin tyttömäiset hiukset. Joko tuo ei tiennyt näyttävänsä tytöltä tai tuo halusi näyttää tytöltä. Tai kenties poika ei vain välittänyt. Mutta kukapa Wica oli tuomitsemaan? Ei hänkään aina kaikkein poikamaisin ollut.
Poika nöytti myös jollain tavalla aralta. Kenties poika sitä ei näyttänyt, mutta saalistaja Canowicakten mielessä sen näki.

"Voiko sinne tulla?"
Kysymys kuului hiljaisena lasin läpi. Hyvä jos liekkipää sai sanoista edes selvää.
Hän mietti vastausta samalla kun tuijotti vihreillä silmillään tuota nuorta muukalaista.
Niin monta vastausta ja vastalausetta kaikui Wican päässä jokaisen haluessa antaa oman vastauksensa ilmoille.
Lopulta poika vain tyytyi olemaan hiljaa ja nyökkäämään hyväksyvästi. Hän olisi kuitenkin sanonut jotain typerää tai alkanut riitelemään itsekseen. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta. Mutta ei siinä, ei Canowicakte jaksanut enää välittää, hän oli mitä oli. Mutta hän halusi välttää aiheuttamasta sekaannusta aina kuin mahdollista.

Poika käänsi katseensa ulos ikkunasta. Enää ulkopuolella ei olisi valtavaa hyvästelevää väkijoukkoa, joka aiheuttaisi intiaanille ahdistusta. Nyt maisemat alkoivat vaihtua pikkuhiljaa rauhoittaviksi ja rentouttaviksi.



//Pyydän etukäteen anteeksi mahdollisia virheitä, jotka minulta jäi mahdollisesti huomaamatta, piti vuoro kirjoittaa puhelimella : D //

[Marceau Forest]

// Hyvä vuorohan tuo oli. :) Itse en ole uskaltanu puhelimella kirjoittaa peliviestejä, koska ne tuppaavat aina häviämään jonnekin... //

Marceau ei voinut olla säikähtämättä entisestään, kun huomasi vaunuosaston penkillä istuvan henkilön silmien kaventuvan. Pojan sydän alkoi lyödä kovemmin. Hänen teki mieli paeta, sillä nyt toden totta vaikutti siltä, että kyseinen henkilö hyökkäisi minä hetkenä hyvänsä. Marceaulla ei ollut aavistustakaan, oliko agressiivisuus velhoille tyypillistä, ja toivoi koko sydämestään, ettei olisi.

Sillä aikaa, kun tuo henkilö tuijotti poikaa vihreillä silmillään, Marceau itse katseli jonnekin aivan muualle. Poika kuitenkin huomasi, kuinka henkilö nyökkäsi hänen kysymykselleen hyväksyvästi. Nyt ei voinut enää paeta. Olisi tyhmää karata juuri nyt, kun oli saanut toiselta myönteisen vastauksen.

Marceau seisoi hetken hievahtamatta vaunuosaston oven takana ja teki päätöksensä; hän astuisi vaunuosastoon ja käyttäytyisi, kuin vastassa olisi aivan tavallinen ihminen. Jos tuo henkilö hyökkäisi, poika voisi huutaa täyttä kurkkua niin, että koko juna kuulisi. Pojasta nimittäin lähti aika kova ja kimakka ääni, jos hän vain itse halusi.

Poika asetti kätensä ovenkahvalle ja avasi oven. Hän astui sisälle vaunuosastoon ja sulki oven perässään. Hän kantoi edelleen toisessa kädessään raskasta laukkua, josta hän halusi pian päästä eroon. Poika ei voinut olla vilkaisematta tuota henkilöä kohden, kun hän istuutuui vastapäiselle penkille, nostaen laukun viereensä. Koska tulihiuksien henkilö istui ikkunan vieressä, Marceau itse asettui istumaan ihan oven viereen - ihan varmuuden vuoksi vain.

Marceau oli ensiksi aivan hiljaa. Hän ei tiennyt yhtään, mitä tekisi tai sanoisi. Miten velhoja tervehdittiin? Virallisesti vai vähemmän virallisesti? Mitä kieltä hän puhuisi? Ranskaa, englantia vai jotain aivan muuta? Poika tuijotti mustia kangaskenkiään, jotka heiluivat edestakaisin hermostuksen vuoksi.

"Ööö, moi", Marceau tervehti ranskaksi. Hän osoitti kysymyksen tulihiuksiselle henkilölle, mutta hänen katseensa oli edelleen kenkiensä kärjissä, "mitä kuuluu?"

Poika kohotti katseensa ja loi hieman pidemmän silmäyksen henkilön suuntaan. Tuo oli edelleenkin pelottavan näköinen. Miksi poika itse ei ollut tuon näköinen, vaikka oli myös velho? Tuo henkilö oli selvästi poikaa pidempi ja lihaksikkaampi, koska poika itse oli hyvin lyhyt ja hoikka. Kasvoiltaankin kaksikko oli täysin erilainen; Marceaulla oli soikeat kasvot, pieni suora nenä ja normaalit siniharmaat silmät, kun tuon toisen kasvoilla oli arpia, lävistyksiä, vähän erilaiset silmät sekä selvästi kookkaampi nenä, vähän niin kuin jollain petolinnulla. Hiuksetkin kaksikolla oli täysin erilaiset. Tuolla toisella oli tulenväriset, tyylikkääseen muotoon leikatut hiukset ja Marceaulla itsellään ihan vaaleat pitkät, jotka kasvoivat kasvamistaan. Vaatetuskin poikkesi oleellisesti: pojalla itsellään oli ihan tavalliset tummansiniset farkut sekä puna-valkoruudullinen kauluspaita. Tuo toinen oli pukeutunut hieman persoonallisemmin.

Marceau odotti vastausta ja silitti hajamielisesti matkalaukkuaan. Siellä majaili hänen ikioma lemmikkikilpikonnansa, jonka tuomiseen koululle hän oli saanut luvan. Poika toivoi, että kilpikonnalla oli kaikki hyvin, muttei uskaltanut ottaa sitä vielä pois matkalaukustaan. Ties vaikka velhot söisivät kilpikonnia.

[Mila Molina]

Pelin väliaikainen pisteytys:

Canowicakte Narajo: 6 p
Marceau Forest: 6 p

Jatkakaa peli loppuun, niin saatte molemmat 5 lisäpistettä! Pelissä esiintyy yksi minun hahmoistani. Kertokaa, jos pisteytys on mielestänne joiltain osin epäreilu.

[Canowicakte Narajo]

Jos äänet olivatkin hetkeksi hiljenneet Canowicakten päässä, puhkesivat ne jälleen ääneen vaunuosaston oven avautuessa hetken päästä siitä, kun liekkipää oli antanut ujommalle pojalle luvan tulla seuraksi.
Hän ei kääntänyt katsettaan, eikä hän sanonut sanaakaan, tuijottaessaan ulos ikkunasta ohikiitäviä maisemia.
Syy hiljaisuuteenkin oli se, että Wica yritti saada jotain järjestystä mieleensä. Hän ei haluaisi säikäyttää nuorukaista pahemmin, sillä ystävällisyys voisi olla tie parempaan kouluvuoteen. Yksikin huono tapaaminen toisen velhon kanssa voisi saada juorut liikkeelle ja näin pahentaa intiaanin mainetta. Ja pari tiettyä persoonaa tietäen siitä ei hyvää koituisi.

Hiljaisuuden rikkoutuessa tervehdykseen ja kuulumisien kysymiseen, Canowicakte käänsi katseensa viimein poikaan, joka oli istuutunut lähelle ovea, aivan kuin olisi valmis pakenemaan. Se oli huvittava ajatus, eikä liekkipää voinut olla virnistämättä huvittuneesti. "Sinun ei tarvitse pelätä minua", hän sanoi tönköllä ranskalla. Hän oli paljon parempi ymmärtämään ranskaa kuin puhumaan sitä, mutta hän uskoi useamman ymmärtävän kyllä, mitä hän tarkoitti.

Toinen persoona tuntui tökkäävän Canowicaktea uudelleen. Se oli styracosaurus, joka tunsi suurta halua kertoa suojelevansa nuorta velhoa kaikilta vaaroilta, puolustavansa tuota mahdollisilta kiusaajilta ja auttavansa kaikilla muillakin tavoilla, mutta poika tukahdutti nämä sanat ennen kuin ne ehtivät edes kielen päälle.

"Onko ensimmäinen kerta tällä junalla?" hän kysyi vastaamatta mitenkään muuten pojan tervehdykseen ja kuulumisten kyselyyn. Canowicaktella ei ollut mitään halua kertoa tuntemattomalle mitä hänelle kuului. Mielipiteen esittäminen aiheuttaisi vain riitoja. Joillakin meni hyvin, joillakin huonosti, eräs saattaisi alkaa pohtimaan syvemmin kysymystä ja joku saattaisi vastata jopa aivan liian aggressiivisesti. Parempi siis vetää aihe johonkin muuhun.



//valaisepa nyt vähän tietämätöntä, onko junassa se tavaravaunu, jonne on viety oppilaiden tavarat ja esim. pöllöt vai ovatko ne vaunuosastoissa mukana? o.O Hyvä kysyä näin myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan : D //

[Marceau Forest]

// "Pikajunan veturi vetää perässään kuutta vaunua, joista yksi on tarkoitettu matkatavaroille ja loput oppilaille sekä henkilökunnalle."

Vaikka junamatkan esittelytekstissä lukeekin, että yksi vaunu olisi matkatavaroille, olen aina raahannut hahmoillani matkatavarat samaan vaunuun kuin missä he istuvat. Eli aikojen saatossa on tehty molemmin tavoin. Oppilas voi ottaa ne mukaansa tai laittaa menemään perävaunuun. //

Marceaun olo helpottui hieman, kun hän tajusi jotain oleellista; toinen henkilö vaikutti olevan lähes yhtä ujo kuin Marceau itse. Tuo ei luonut katsettakaan Marceauun ennen kysymystä ja vaikutti, että tuo vältteli poikaa. Lisäksi tuo ei edes vastannut kysymykseen. Marceau luuli jo, että kommunikointi tuon henkilön kanssa oli mahdotonta, kunnes tuo avasi suunsa.

"Sinun ei tarvitse pelätä minua"

Tulihiuksinen henkilö vastasi, ja Marceau hätkähti hivenen. Tuon ääni oli ollut aivan erilainen kuin mitä poika oli kuvitellut. Tuolla oli outo aksentti, ja poika päätteli, ettei tuo ollut kotoisin Ranskasta - pikemminkin Afrikasta. Marceau pohti, mitä vastaisi. Ei hän oikeastaan pelännyt tuota, oli vain hieman epävarma. Tai ehkä hän hieman pelkäsikin, mutta olisi silti halunnut tutustua tuohon paremmin. Tunnelma oli ristiriitainen.

"Onko ensimmäinen kerta tällä junalla?"

Henkilö kysyi seuraavan kysymyksen, ja Marceau katsahti tähän uudestaan. Hän ei voinut olla kiinnittämättä jälleen kerran huomiotaan tuon aksenttin. Se oli hyvin hassu.

"Joo", Marceau vastasi lyhyesti, ja käänsi sitten jälleen kerran katseensa kenkiinsä, jotka heiluivat edestakaisin. Hänen olisi tehnyt hirveästi mieli tietää enemmän taikamaailmasta, tulevasta koulusta ja opiskelusta. Todellisuudessa Marceaulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä edessä tulisi olemaan. Jännittäviä tilanteita ainakin.

"Ööö... minä olen... tai siis, vanhempani eivät osaa taikoa, eikä kukaan minun suvustani, joten en tiedä mistään mitään", Marceau kertoi hiljaisella äänellään epäselvästi, "Tai siis... kai velhoilla ja ei-velhoilla on jotain eroavaisuuksia? Ainakin tämä juna kulkee nopeammin kuin normaalisti", poika jatkoi, ja oli ihmeissään sanatulvastaan, joka pääsi hänen suustaan. Kaikella tuolla hän tarkoitti, että hän oli vielä hyvin epävarma, mutta halusi oppia lisää. Lisäksi hän halusi, että tulihiuksinen henkilö hieman selventäisi tilannetta. Mitä tapahtuisi seuraavaksi? Millainen koulu olisi? Oliko Marceau oikeasti velho, vai oliko tapahtunut vain väärinkäsitys?

[Canowicakte Narajo]

//Ah, aivan. Taisin jo unohtaa, että junastakin on esittely xD //


Poika vaikutti todella ujolta. Tuo vastasi lyhyesti Canowicakten esittämään kysymykseen laskien katseensa kenkiinsä. Jalkojen heiluttaminen näytti jotenkin hermostuneelta, joten kenties Wica ei ollut saanut toista luottamaan häneen. Ja hetkeksi Utahraptorin mieli pääsi pinnalle, vain osoittaakseen oman mielipiteensä muukalaisesta, tuhahtamalla oikein halveksuvasti.
Mutta Canowicakte oli melkein osannut odottaakin jotain tällaista ja hän rykäisi peittääkseen äskeisen "mokansa". Vaikka poika vaikuttikin hyvin nuorelta, olisi ystävystyminen tuon kanssa jo jonkinlainen hyvä alku koulunkäynnille.

Canowicakte oli kääntää katseensa jo takaisin ikkunasta ulos uskoessaan, ettei keskustelu nuoremman kanssa etenisi. Liekkipää itse ei ollut sosiaalisemmasta päästä, varsinkaan mikä tuli ranskankielellä puhumiseen, eikä nuorempi poika vaikuttanut yhtään sen rohkeammalta puhuakseen.
Mutta Wican yllätykseksi poika alkoi uudelleen puhumaan. Ääni oli hiljainen ja melko epäselvä, mutta kyllä liekkipää sai sanoista jollain tavalla selvää. Kiitos saattoi kuulua paremmalle kuulolle.
Poika hiljeni jälleen, näyttäen odottavan vastausta.
"Ollaan sitten samassa.... veneessä. Tämä on minun ensimmäinen kerta myös", Canowicakte aloitti, käännettyään katseensa poikaan, "Sen tiedän, ei-velhoja kutsutaan jästeiksi. Muita eroavaisuuksia en tiedä, en ole tarkkaillut heitä", hän jatkoi olkiaan hieman kohauttaen. "Paras itse tutkia, niin huomaa eroavaisuudet."
Hän loi kasvoilleen lohduttavan hymyn, yrittäen saada toisen rentoutumaan. "Olet vain sinä itse. Kaikki menee hyvin. Rentoudu ja nauti matkasta."
Ja helpottaakseen vielä enemmän toisen oloa, hän päätti esittäytyä: "Olen Canowicakte Narajo."

[Marceau Forest]

// Anteeksi, että vastauksessa kesti! :o //

Marceau häpesi äskeistä sekavaa kommenttiaan. Vastakkaisella penkillä istuva poika varmasti nauraisi silmänsä päästään, kun hänelle selviäisi, ettei Marceau tiennyt mistään mitään. Marceau ei voinut olla kuulematta tuhahdusta, jonka tuo toinen poika päästi suustaan. Seuraavaksi tuo rykäisi. Noidilla ja velhoilla täytyi olla jokin salainen koodikieli, jota Marceau ei nyt millään ymmärtänyt.

"Ollaan sitten samassa... veneessä. Tämä on minun ensimmäinen kerta myös. Sen tiedän, ei-velhoja kutsutaan jästeiksi. Muita eroavaisuuksia en tiedä, en ole tarkkaillut heitä. Paras itse tutkia, niin huomaa eroavaisuudet. Olet vain sinä itse. Kaikki menee hyvin. Rentoudu ja nauti matkasta."

Liekkipäinen poika kertoi nuo lohduttavat sanat, katsahti kohti Marceauta ja hymyili. Marceau ei voinut olla hymyilemättä takaisin - hymy nousi väkisinkin tämän kasvoille. Oli niin mukavaa kuulla, ettei hän ollutkaan ainut uusi tulokas taikamaailmassa. Lisäksi liekkipään hassu aksentti teki tuosta entistäkin mukavamman ja helposti lähestyttävämmän. Marceau ei tiennyt mitä vastaisi, ja niinpä hän vastasi vain lyhyesti: "Kiitos".

***

"Olen Canowicakte Narajo"

Liekkipäinen poika esitteli itsensä pienen hiljaisuuden jälkeen. Marceau ei osannut sanoa hetkeen mitään. Oliko tuo sanonut juuri oman nimensä? Jos oli, nimi oli todella outo. Se tarkoitti sitä, ettei tuo taatusti ollut kotoisin Ranskasta, vain jostain aivan muualta.

"Minä olen Marceau", poika vastasi lyhyesti. Poika mietti hetken, ja päätti sitten kertoa hieman enemmän itsestään. "Asun Lesparre-Médocissa, Bordeauxin lähellä ja minulla on kymmenen siskoa. Sinä et taida olla kotoisin Ranskasta?", poika kysyi. Sitten hän ajatteli kommenttinsa olevan epäkohtelias - eihän hän halunnu, että liekkipää luulisi, että tuo puhui niin huonosti ranskaa, että vaikutti ulkomaalaiselta. "Puhut kyllä ihan hyvää ranskaa", Marceau lisäsi kömpelösti ja käänsi katseensa takaisin kenkiinsä.

// Me tuskin pelataan tätä koko junamatkaa loppuun näin yksityiskohtaisesti. Olisi kiva kuitenkin pelata se kohta, kun nämä näkevät ensimmäisen kerran linnan tornit. Mitä jos pistetään peliin sen verran vauhtia, että saadaan peliin mahdutettua myös tuo Poudlardineen saapuminen? :) //

[Marceau Forest]

Loppumatka sujui erittäin rattoisasti. Marceaun ujous alkoi kaikota ja hän pystyi puhumaan liekkipäisen pojan kanssa hieman vapaammin. Vaikka tuo vaikuttikin hieman omalaatuiselta persoonalta outoine eleineen, vaikutti tuo sydämeltään kiltiltä. Kaksikko jutteli niitä näitä, mutta välillä vaunuosaston täytti syvä hiljaisuus. Hiljaisuus ei kuitenkaan haitannut Marceauta, sillä oli ihanaa vain istua ja kuunnella junan tasaista puksutusta.

Pian juna alkoi hidastaa, ja Marceau tiesi, mitä oli tiedossa - he olivat saapumassa Taikakoulu Châteauhon. Poika ei ollut hetkeen jännittänyt, mutta nyt taas jännityksen tunne ja perhoset palasivat hänen vatsaansa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä edessä tulisi olemaan, eikä hänellä ollut hajuakaan, miten tulisi pärjäämään koulussa kokeneiden noitien ja velhojen parissa. Marceau naputti kenkänsä kärjellä maata vasten ja odotti.

Poika vilkaisi ikkunasta ulos ja huomasi, kuinka juna pysähtyi. Lisäksi hän huomasi paljon muutakin; kauniin vuoristoiset maisemat, viehättävän pienen kylän sekä takana kohoavan suuren linnan. Näky oli todella upea. Täälläkö hän tulisi asumaan seuraavat vuotensa? Pojan kasvoilla oli ihmettelevä ilme, eikä hän ollut saada katsettaan irti tuosta näystä. Hän ei muistanut, olikohan koskaan nähnyt mitään noin vaikuttavaa.

Junan käytävät täyttyivät hulinasta, kun oppilaat toisensa perään astuivat ulos vaunuosastoistaan ja kävelivät jonossa kohti junan ulko-ovia. Myös Marceau nousi seisomaan, otti matkalaukkunsa vasempaan käteensä ja aukaisi vaunuosaston oven. Hän veti kaksi kertaa syvään henkeä ja astui oppilaiden sekaan käytävälle.

Tästä kaikki alkaisi - retki kohti tuntematonta. Marceaulla ei ollut käsitystäkään siitä, millaisia onnistumisia, epäonnistumisia sekä ilon- ja kauhunhetkiä mahtuisi hänen tulevaan lukuvuoteensa.

// Koska Canowicakte on eronnut koulusta, lopetan pelin tähän. Tämän saa pisteyttää. :) //