"Juna Poudlardineen lähtee laiturilta 9 ja 3/4 kello 20.00"

[Lily-Bella Davies]

// Alue varattu Renèe Masonille ja Lily-Bella Daviesille. Muita ei harmillisesti oteta mukaan. //

Harpoin Marseillen asemalle muiden muualta kuin Ranskasta tulleiden oppilaiden kanssa. Olimme matkustaneet Marseilleen bussilla, jossa minulle oli tullut erityäin huono oli ja joka oli poiminut oppilaita kyytiin heidän kotioviltaan. Minusta järjestely oli fiksu ja oli mukavaa, kun ei tarvinnut kimppailmiintyä millekään Ranskan asemista, joita pikajuna kiersi. Olin noussut bussin kyytiin Pariisista, isoäitini luota. Olin viettänyt loman viimeiset kaksi viikkoa isoäidin luona, jotta oppisin ranskaa ja tutustuisin kulttuuriin.

Kaikin puolin olin sitä mieltä, että Ranska oli mielenkiintoinen ja kiva maa. Kieli oli kaunista ja vaikka minulla oli ollut siitä hieman negatiivinen ennakkoluulo, se oli olut suht helppoa opetella. En tietenkään puhunut kieltä vielä täydellisesti, mutta kykenin jo jotenkutrn kommunikoimaan ranskaksi. Minusta se oli aika hyvä saavutus, kun ottaa huomioon, että olin opiskellut vasta kaksi viikkoa. Toisaalta, olinhan minä aina ollut harvinaisen nopea oppimaan ja isoäitini Lily oli ollut ennen eläkkeelle jäämistään opettaja, joten hän kyllä tiesi, miten opetetaan.

Kävelin kevyeksi loihditun matka-arkkuni kanssa laitureiden 9 ja 10 välisen seinän läpi ja ilmestyin toiselle puolelle, laiturille 9 ja 3/4. Laiturilla oli jo paljon oppilaita läksiäissuukkoja antavien vanhempien kera ja veturin höyry vaikeutti etenemistä väenpaljoudessa. Raivasin tietä väkijoukon halki ja pääsin junan ovelle. Varmistun taiksauvan olevan yhä tallessa ja astuin junaan, joka veisi minut neljänneksi lukuvuodekseni Taikakoulu Châteauhon.

[Renée Mason]

Astelin junan pitkää ja ahdasta käytävää kohti veturia. Olin jo vienyt matka-arkkuni niille tarkoitettuun vaunuun, joka oli ollut lähes tyhjä, sillä Lyon oli ensimmäinen asema Poudlardinen jälkeen. Kello oli melkein yhdeksän aamulla ja matkustusta olisi luvassa koko päivä. Saavuin veturin taakse ja onnekseni vaunu juuri sen takana oli tyhjä. Se oli ollut vakiopaikkani joka vuosi, enkä aikonut poiketa perinteestä vieläkään.

Olin matkustanut kotiin kahdeksi viikoksi ennen koulun alkua, kun äiti oli päässyt lomille Afrikasta. Hän oli ollut rättiväsynyt tullessaan kotiin ja minä olin saanut hoitaa Darcyä, kun äiti oli nukkunut päivän. Nyt kuitenkin oli aika matkata takaisin kouluun. Vedin vaunuosaston ikkunan auki ja huiskutin äidille. Darcy oli matkannut Beauxbatonsiin jo eilen. Olimme käyneet yhdessä saattamassa pojan junaan käymään ensimmäistä vuottaan taikakoulussa. Illalla olimme saaneet pöllöpostia, että Darcy oli serdaigle. Äiti oli ollut niin onnellinen, että itki.

Juna nytkähti liikkeelle ja vajosin tuolille ikkunan viereen. Aamu oli ollut aikainen. Olimme heränneet neljältä, että ehtisimme lähimmälle bussipysäkille, josta bussi lähti kello viisi. Matkaan oli mennyt puolitoista tuntia ja olimme olleet Lyonissa puoli seitsemän. Loppuajan olimme vain odotelleet ja katselleet Lyonia. En ollut vieläkään tottunut uuteen kotikaupunkiini. Ajatus siitä, että kotimme Rennesissä oli nyt jonkun muun omistuksessa, suretti minua hieman.

Taisin nukahtaa lyhyiden yöunien seurauksena, sillä heräsin vasta, kun juna seuraavan kerran pysähtyi. Tarkistin unisena kellonajan. Se näytti 13.45. Olimme siis saapuneet Bordeauxiin. Katselin ihmisiä laiturilla. Monet halasivat vanhempiaan ja hyvästelivät. Kukaan ei tullut vaunuostastooni, kun juna lähti.

Herkkukärryä työntävä noita kävi kierroksellaan iltapäivällä ja ostin kurpitsaleivoksen sekä pienen pullon kurpitsamehua. Mutustelin niitä hitaasti nautiskellen samalla, kun katselin ikkunasta ulos. Pian olisin taas koulussa.

[Mila Molina]

Pelin väliaikainen pisteytys:

Lily-Bella Davies: 2 p
Renée Mason: 3 p

Jatkakaa peli loppuun, niin saatte kaikki 5 lisäpistettä!

[Lily-Bella Davies]

Juna lähti liikkeelle äkisti, enkä ehtinyt ottaa mistään kiinni, ennen kuin jo huomasin makaavani käytävällä pitkin pituuttani. Kautta merlinin parran, milloin minä oppisin olemaan kaatuilematta? Olin tätä nykyä ärsyttävän kömpelö ja tasapainoni tuntui kadonneen. Kukaan muu käytävällä olijoista ei näyttänyt kaatuneen, joten se oli vain ja ainoastaan oma syyni. Mulkaisin kiukkuisesti kahta ekaluokkalaisen näköistä pikkutyttöä, jotka hihittivät kaatumiselleni. Typerykset.

Tuskin heistä olisi tuntunut kivalta, jos he olisivat kaatuneet ja heille olisi naurettu. Mutta kyllä minäkin olin joskus nauranut jonkun epäonnistumiselle, vaikka tiesin liiankin hyvin, että olisin itse varmaan alkanut toisen asemassa itkemään. Toisaalta, olisin saattanut alkaa pillittää jo siksi, että epäonnistuin, ennen kuin kukaan edes olisi ehtinyt nauraa minulle. En saisi reagoida niin voimakkaasti, jos joskus en osannut jotain. Ei se olisi maailmanloppu.

Nousin ylös ja tartuin matka-arkkuni kahvaan. Arkku ei ollut painava, sillä Lily oli hyvästellessämme huomannut, etten jaksanut kantaa arkkua ja oihtinut sen kevyeksi. Nyt kaikki varmaan luulivat, että olin supervahva kun jaksoin kantaa arkkuni niin vaivatta. Ennemminkin olin superfiksu, tai oikeastaan Lily oli. Ehkä minunkin kannattaisin opetella kyseinen loitsu, niin ei tarvitsisi enää koskaan hikoilla matka-arkun takia.

Etenin käytävää kohti junan veturia ja tähyilin vaunuihin. Hetken kuluttua huomasin eräässä osastossa istuvan ruskeahiuksisen tytön. Hän oli yksin, joten ajattelin, että ehkä seurani kelpaisi hänelle. Jos ei, voisinhan aina vaihtaa vaunua. Kyllä minä aina ystäviä löysin. Vilkaisin nopeasti vaatteitani, ennen kuin tartuin vaunun oveen ja astuin sisään. Olin vetänyt pitkät punaiset kiharani poninhännälle. Olin pukeutunut valkoisiin, tiukkiin farkkuihin ja vaalean beigen väriseen, pitkähihaiseen palmikkoneuleeseen. Kengikseni olin valinnut beiget, lyhytvartiset tennarit.

Astuin sisään vaunuun ja kysyin tytöltä: "Saanko tuppautua seuraan?" Yritin pitää äänensävyni mahdollisimman ystävällisenä, äskeisestä välikohtauksesta huolimatta. Olin kyllä oikeasti aika kiukkuinen itselleni, mutta se ei näkynyt ulospäin. Vastausta odottamatta heilautin arkun varsin kevyesti matkatavaratelineelle ja istuuduin tyttöä vastapäätä. Tyttö näytti suunnilleen samanikäiseltä minun kanssani, mutta eihän sitä koskaan voinut tietää. Lisäksi hän oli aika kaunis. Ei sillä, että sillä olisi ollut mitään merkitystä. En ollut kovin turhamainen enkä juuri välittänyt siitä, miltä näytin. Vaikka kyllä tiesin, että olin kaunis. Tai no, kauneus on katsojan silmässä, kuten äitini tapasi sanoa. Osittain se taisi olla totta.

Olin pakannut tärkeimpiä tavaroitani pieneen mustaan reppuun. Siellä olivat muun muassa hiusharja, pinnejä ja hiuslenkkejä, taikasauva, rahapussi, loitsukirja, nippu kirjeitä, huulirasva ja nenäliinapakkaus, sillä olin viimeaikoina ollut hieman nuhainen. Kaivoin sauvan esiin, sillä minun teki hirveästi mieli loitsia jotain, nyt kun sauvaa oli taas lupa käyttää. Minua ärsytti suunnattomasti, ettei kesän aikana saanut taikoa. Olin kyllä ollut Châteaussa neljä viikkoa opiskelemassa kesälomalla ja olin silloin saanut taikoa, mutta muutamankin viikon kielto otti päähän. Miksei rehtori voisi luottaa siihen, ettei kukaan tekisi tyhmiä? Tai ainakaan minä en käyttäisi taikuutta mihinkään sopimattomaan, kuten jästien kiroamiseen huvin päiten. Mutta eihän sitä koskaan tiennyt, mitä jotkut ääliöt keksivät tehdä.

[Renée Mason]

Kuulin oven takaa käytävältä pienen rymähdyksen tapaisen äänen, kun juna nytkähti liikkeelle. Käänsin katseeni vaunuosaston oven ikkunaan, mutta en nähnyt äänen aiheuttajaa. Epäilin, että joku oli kaatunut junan äkkinäisessä lähdössä. Niin tuppasi käymään aina viimeisellä pysäkillä, kun veturinkuljettaja oli väsynyt koko päivän junassa mellastaneisiin kakaroihin. Nousin varovasti ylös, etten kaatuisi. Aikeenani oli mennä tarkistamaan, että käytävällä kaatuneella oli kaikki hyvin. Samastuin ehkä hieman liikaakin siihen noitaan tai velhoon, joka oli rymähtänyt käytävälle, sillä olinhan itse umpikömpelö. Mutta en ehtinyt astua askeltakaan, kun vaunuosaston ovi liukui auki. Istuuduin hieman horjahtaen takaisin penkille, sillä juna oli nytkähtänyt hieman. Ehkä kaatuja pärjäisi, vaikka jäisin juttelemaan tämän noidan kanssa, joka oli astunut sisään.

"Saanko tuppautua seuraan?" noita kysyi ystävällisellä äänellä. En ehtinyt vastata, kun hän jo asetti matka-arkkunsa vaivattomasti telineelle. "Totta kai", vastasin vähintään yhtä ystävällisesti, mutta pahasti myöhässä ja väläytin pienen hymyn. Tyttö istuutui vastapäiselle penkille ja kaivoi taikasauvansa esiin. Katsoin hetken häntä ja tytön hiuksia, jotka olivat punaiset ja kiharat, unelmahiukset. Toisaalta pidin myös omasta väristäni, enkä uskonut että punainen sopisi kasvoihini. Mutta tytön kasvoihin se sopi.

Nostin jalkani risti-istuntaan penkille. "Hei, olen Renée", päätin esittäytyä ja ojensin käteni toiselle kättelyyn. Hymyilin tuolle tytölle hieman ja yritin olla katselematta häntä liian uteliaana, kuten minulle tuppasi käymään, kun tapasin jonkun uuden ihmisen. "Kaatuiko joku äsken käytävällä?" kysyin saadakseni jotain kysyttävää, enkä voinut peittää hieman huolestunutta äänensävyä, jonka tiesin kuuluvan kymmenen mailin päähän.

Kaivoin itsekin sauvan repusta ja pyörittelin sitä jonkin aikaa. Minun teki hirveästi mieli taikoa jotain kolmen taikomattoman viikon jälkeen. Oli ollut suunnatonta kiusausta olla käyttämättä taikaa, kun olin katsonut äidin leijuttavan muuttolaatikoita sisään. Minä ja Darcy olimme vain joutuneet kantamaan niitä yläkertaan käsin, eivätkä ne olleet kovin kevyitä. Mutta kaikki oli nyt suurin piirtein valmista, ja uusi (tai meille uusi) talomme oli odottamassa asukkaitaan.

[Lily-Bella Davies]

"Hei, olen Renée.", ruskeahiuksinen noita esittäytyi ja ojensi kätensä. En ollut tottunut kättelyyn, sillä perheemme oli aika rento ja useimmiten vieraita tervehdittiin halauksilla. Tartuin kuitenkin Renéen käteen. "Lily-Bella, sano vaan Bella.", vastasin ja hymyilin hieman huvittuneesti. Että minulla pitikin olla kaksiosainen nimi! Jouduin aina pyytämään erikseen, ettei minua sanottaisi Lily-Bellaksi vaan Bellaksi. Lisäksi oli vaikeaa hahmottaa, missä tilanteessa kannatti mainita kutsumanimi. Tähän mennessä olin huomannut, että omanikäisten seurassa se ainakin oli ok. "Sinulla on kaunis nimi.", lisäsin vielä, sillä a) se oli totta ja b) kohtelias käytös ei koskaan ollut huono juttu.

"Kaatuiko joku äsken käytävällä?", Renée kysyi kuulostaen huolestuneelta. Epäröin sekunnin murto-osan, mitä vastaisin. Päätin, etten kertoisi toiselle totuutta, se olisi liian noloa. "En minä ainakaan huomannut.", vastasun ja kohautin olkiani. Eihän se suoranaisesti ollut edes vale, sillä mitä jos en ollut vain huomannut omaa kaatumistani? Äh, totta kai huomasin. Kyllä se oli vale, mutta vähät siitä. Ei se ketään haittaisi.

"Mille luokalle menet? Entä tupa?", kysyin Renéeltä. Ulkonäön perusteella tyttö näytti suunnilleen ikäiseltäni, mutten voinut olla varma. Tupaa nyt ei pystynyt päättelemään mistään, sillä hän ei ollut vielä vaihtanut koulukaapua. "Mä menen neljännelle luokalle ja olen Serpentard.", kerroin ja toivoin jälleen ettei tyttö olisi ennakkoluuloinen, aivan kuten olin toivonut tavatessani Eun Jin kirjstossa. Hän ei ollut ollut ennakkoluuloinen, mutta epäilin ettei hän edes tiennyt Serpentardin huonosta maineesta. Ja hyvä niin.

Herkkukärryä työntävä noita kävi vaunumme ovella ja nousin penkiltä silmäilemään, mitä oli myytävänä. Olin kyllä edellisinäkin vuosina ostanut kärrystä ja tiesin suunnilleen mitä siinä oli, mutta pitihän sitä tarkistaa, josko jotain uutta olisi tullut valikoimiin. En ainakaan pikavilkaisulla huomannut mitään uutta, mutta päätin ottaa pullon sitruunamehua ja deluxe-sokerisulkakynän. Olin aina syönyt paljon karkkia, sillä makeanhimoni oli joskus ylivoimainen, aivan kuten nytkin. Maksoin ostokset, kiitin ja istuuduin takaisin penkille. Avasin sitruunamehupullon korkin ja hörppäisin kirpeää juomaa.

[Renée Mason]

"Lily-Bella, sano vaan Bella" noita, Bella, vastasi tarttuessaan käteeni. Kaksiosaiset nimet olivat ihan oikeasti tosi ihania, jos nimet sointuivat yhteen. Eikä Lily-Bella ollut mikään poikkeus. "Sinulla on kaunis nimi", Bella sanoi. Hämmennyin, ja se varmasti näkyi kasvoistani. Olin juuri viisi murrososasekuntia sitten miettinyt samaa. "Kiitos", vastasin hymyillen, "ajattelin juuri samaa, niin sinullakin."

"En minä ainakaan huomannut", Bella vastasi ja kohautti hieman olkiaan. "Ai", vastasin, "ehkä se olikin sitten vain matka-arkku, joka putosi telineeltä." Olin kyllä luullut kuulleeni tömähdyksen käytävältä, mutta ehkä kuvittelin vaan. Nostin jalat penkille risti-istuntaan ja vilkaisin ulos. Maisema vilisi ohi tosi lujaa. Olikohan junan vauhti noiduttu nopeammaksi. Varmaan koko juna pysyi käynnissä vain taialla. "Mille luokalle menet? Entä tupa?" Bella kysyi. Käänsin katseeni ikkunasta taas häneen ja yritin arvioida hänen ikäänsä. "Mä menen neljännelle luokalle ja olen Serpentard", Bella vastasi itse. Voi kimalainen sentään! Enhän minä nyt näin hidas yleensä ollut. "Aijaa", sanoin yllättyneellä äänellä, "Mäkin menen neljännelle, mutta olen gryffondor."

Sama noita, jonka kärrystä olin aiemmin päivällä ostanut kurpitsaleivoksen, käväisi vaunuosastomme ovella. Bella nousi ylös ja osti sokerisulkakynän sekä sitruunamehua. Kun hän oli maksanut, nousin itsekin ja maksoin pullon kivennäisvettä. Kurkkua kuivasi. Olin juonut kurpitsamehun loppuun ajat sitten. Kun noita oli lähtenyt ja palasin paikoilleni, kysyin Bellalta: "Oletko kuullut tämän vuoden kurpitsajuhlista? Niistä on kuulemma tulossa paljon isompi spektaakkeli kuin viimevuosina. Oletko sinä opiskellut aina Châteaussa?"

[Lily-Bella Davies]

Renée kertoi olevansa myöskin neljännellä luokalla, mutta Gryffondorissa. "Mahtavaa! Me ollaan samalla luokalla!", huudahdin innoissani silmät säihkyen. Epäilin vahvasti, että minusta ja Renéestä voisi tulla vielä oikein hyvät ystävät. Olin jo saanut Evestä ystävän ja hän oli samalla aaltopituudella kanssani; olimme molemmat aikamoisia lukutoukkiaja kumpikin oli kahlannut läpi jo puolet koulun erittäin suuresta kirjastosta. Renée vaikutti iloiselta ja sosiaaliselta tytöltä, joten meilläkin oli siis jo jotain yhteistä.

Ostin kärrystä sokerisulkakynän ja sitruunamehua, Renée pulestaan otti kivennäisvettä. Aloin imeskellä sulkakynää; nämä olivat todellista herkkua. Ja kaiken lisäksi kestivät todella kauan, kerran olin imeskellyt yhtä noin viisi tuntia. Sitten olin saanut tarpeekseni ja heittänyt sulkakynän pois. "Oletko kuullut tämän vuoden kurpitsajuhlista? Niistä on kuulemma tulossa paljon isompi spektaakkeli kuin viimevuosina. Oletko sinä opiskellut aina Châteaussa?", Renée kysyi ja mietin vastaustani hetken. Olin kyllä kuullut jotain kurpitsajuhliin liittyvää...

"Tänä vuonna järjestetään juhla-aterian lisäksi tanssiaiset joiden pukukoodina on naamiaisasu. En tiedä enempää. Olen ollut Châteaussa ekalta luokalta asti, eli tämä on neljäs vuoteni täällä.", kerroin ja otin huikan sitruunamehua. Mehun kirpeys toi melkein vedet silmiin, mutta alkukirpeyden jälkeen maku muuttui makeaksi. "Entä sinä?", esitin vastakysymyksen. En ollut ihan varma, olinko nähnyt Renéen tunneilla joskus, mutten ainakaan ollut liiemmin kiinnittänyt huomiota, sillä luokkakoko oli suuri, meitä oli neljännellä luokalla suunnilleen neljäkymmentä tai jopa viisikymmentä oppilasta.

"Missä asut? Onko sinulla sisaruksia?", utelin ja olin vilpittömästi kiinnostunut. Päätin kertoa omat vastaukseni kysymyksiin vasta Renéen jälkeen, sillä halusin tietää kuinka laajasti hän vastaisi. Osa kertoi omasta perheestään ummet ja lammet, osa vastasi suppeammin. Minä kuuluin niihin ensiksi mainittuihin, sillä usein hölötin aivan liikaa kaikesta. Usein ihmiset eivät vaikuttaneet kuitenkaan olevan pahoillaan siitä, vaan kuuntelivat kiinnistuneen oloisina.

Olin huomaamattani pitänyt kirsikkapuista, yksisarvisen häntäjouhia sisältävän sauvani sormissani koko keskustelun ajan. Päätin nyt loihtia ajan kuluksi jotain mukavaa. Ehkäpä saippuakuplia, joita olin opetellut kesällä Evelynin kanssa, Serpentardien oleskeluhuoneessa. Osoitin sauvalla yläviistoon eteeni ja lausuin sanattoman loitsuni. Olin jo todella etevä sanomattomissa taioissa, joten sauvan kärjestä purskahti kymmenkunta violettia, halkaisijaltaan noin kymmenen sentin kokoista kuplaa. Hymyilin iloisena onnistumisestani.

[Renée Mason]

"Mahtavaa! Me ollaan samalla luokalla!" Bella huudahti selvästi innoissaan. Näin hänen silmiensä säihkeen ja naurahdin iloisesti. Mukava tietää, että hän oli niin innoissaan. Minä ainakin olin. Uudet kaverit eivät koskaan olisi pahitteeksi. "Niimpä", sanoin iloisesti ja hymyilin tavalliseen tapaani leveästi. Bella kuulosti ainakin todella kivalta hepulta. Ainakaan hän ei mököttänyt tai tiuskinut, mikä oli automaattisesti hyvä juttu. Jos matka nyt menisi hyvin, voisin ehdottomasti nähdä Bellaa uudestaankin.

Bella imeskeli vasta ostamaansa sokerisulkakynää ja mietti hetken vastausta kysymykseeni. Odotellessani tutkailin hänen ilmeitään. "Tänä vuonna järjestetään juhla-aterian lisäksi tanssiaiset, joiden pukukoodina on naamiaisasu. En tiedä enempää. Olen ollut Châteaussa ekalta luokalta asti, eli tämä on neljäs vuoteni täällä", Bella kertoi ja otti huikan sitruunamehua. "Entä sinä?" hän kysyi. "Niin, tuosta minäkin kuulin. Mitä aiot laittaa päälle naamiaisiin? Oletko katsonut jo jotain asuja?" kyselin ja hymyilin pienesti. "Tämä on toinen vuoteni Châteaussa", kerroin ja siirsin katseeni vesipullon korkkiin, jota naputtelin sormella, "Opiskelin kaksi ensimmäistä luokkaa Beauxbatonsissa."

"Missä asut? Onko sinulla sisaruksia?" Bella kyseli seuraavaksi ja kuulosti aidosti kiinnostuneelta, joten katsahdin hänen kasvoihinsa, jotka ainakin minun mielestäni näyttivät uteliailta. Tällä kertaa hän selvästi odotti, että vastaisin ensin. Oliko hän huomioinut hitauteni? Laskin katseeni taas korkkiin ja punastuin hieman. Se oli harvinaista, siis punastuminen. Yleensä en kyllä punastunut paljoa, ja toivoin ettei se tälläkään kertaa näkyisi pahasti kasvoistani. "Asun täällä Ranskassa. Muutimme juuri viikko sitten pysyvästi Pébraciin, joka on pieni paikka Lyonin lähettyvillä. Meillä ei oikein ollut enää varaa pitää taloa vuokralla Rennesissä, sillä hinnat nousivat joka vuosi. Mutta Pébrac on halvempi. Ja on minulla, pikkuveli nimittäin. Hänen nimensä on Darcy ja hän aloitti juuri eilen ensimmäisen luokkansa Beauxbatonsissa. Meillä on tosi hyvät välit, minulle tulee häntä ikävä joka vuosi", selitin hymyillen. Mintenköhän Darcy pärjäsi? Entä jos häntä kiusattaisiin? "Entä sinä?" kysyin.

Bella nosti sauvan eteensä ja loihti kymmenittäin violetteja kuplia, jotka olivat kaikki samankokoisia ja -muotoisia. Olinko oikeasti ikäisistäni ainoa, joka ei osannut sanattomia taikoja? Toisaalta loitsut eivät todellakaan olleet vahvin aineeni. Kuplat olivat kuitenkin hienoja ja piristäviä, joten annoin niille aplodit hymyillen. Minun ei kannattanut yrittää tehdä mitään taikoja, sillä valehtelematta en osannut ollenkaan kivoja pikku loitsuja, joista saisi hyvän mielen. Kuten esimerkiksi kuplat. Tai kukat.

//Kirjoitin puhelimella, joten kirjoitusvirheitä todennäköisesti löytyy oikein olan takaa.//

[Lily-Bella Davies]

"Niin, tuosta minäkin kuulin. Mitä aiot laittaa päälle naamiaisiin? Oletko katsonut jo jotain asuja?", Renée kysyi. "Joo, olen mä. Laitan varmaan vaan sinivalkoisen mekon ja mustan, venetsialaisen naamion.", vastasinn hymyillen. Olin erittäin tyytyväinen asuuni, kun otti huomioon, että mekko ja silmikko olivat molemmat jästien kirppikseltä. Äiti oli parannellut niitä hieman ja pienentänyt mekkoa, sillä se oli ollut minulle liian suuri. Haluaisin joskus olla yhtä taitava loitsuissa kuin äiti, joka suurensi vaatteitani sitä mukaa kun kasvoin. Se todellakin oli ihmeellistä. Siksi minun ei tarvitsisi koskaan luopua lempipaidastani, ainakaan sen takia että se olisi liian pieni.

"Tämä on toinen vuoteni Châteaussa. Opiskelin kaksi ensimmäistä luokkaa Beauxbatonsissa.", Renée kertoi ja mietin, millaista Beauxbatonsissa mahtoi olla. Olin kuullut, että koulussa oli pelkkiä koppavia ja ylimielisiä hienohelmoja, mutta tämä gryffondortyttö taisi olla poikkeus. Renée ei vaikuttanut tippakaan ylimieliseltä, päin vastoin. Mukavalta ja iloisen oloiselta tyypiltä. Huhu oli tosiaan vain huhu. Tai stereotypia, niitä tuntui olevan liikkeellä myös koulun tuvista. Gryffondorit on uhkarohkeita, yllytyshulluja ritareita, Serdaiglet nörttejä ja hikipinkoja, Pouffsoufflet nössöjä ja tyhmiä ja Serpentardit pimeyden velhoja ja noitia. Yksikään väitteistä ei pitänyt paikkaansa.

"Asun täällä Ranskassa. Muutimme juuri viikko sitten pysyvästi Pébraciin, joka on pieni paikka Lyonin lähettyvillä. Meillä ei oikein ollut enää varaa pitää taloa vuokralla Rennesissä, sillä hinnat nousivat joka vuosi. Mutta Pébrac on halvempi. Ja on minulla, pikkuveli nimittäin. Hänen nimensä on Darcy ja hän aloitti juuri eilen ensimmäisen luokkansa Beauxbatonsissa. Meillä on tosi hyvät välit, minulle tulee häntä ikävä joka vuosi", tyttö vastasi ja kuuntelin kiinnostuneena. Hän asui siis Ranskassa ja hänellä oli pikkuveli. Aivan kuten minullakin. Tai no, minulla oli kaksi pikkuveljeä. Vaikutti myös siltä, että Renée välitti veljestään, kuten minäkin välitin veljistäni. Meillä oli siis jo jotain yhteistä.

"Entä sinä?", Renée esitti vastakysymyksen. Minä kyllä pälpättäisin perheestäni ja asuinpaikastani ummet ja lammet, jos jotakuta kiinnostaisi. Häntä ilmeisesti kiinnosti, joten en estänyt puhetulvaa. "Asun Iso-Britanniassa, Englannissa. Tarkemmin ottaen Yorkshiressä, pienessä maalaiskylässä keskellä nummea. Minulla on kaksi pikkuveljeä, Liam ja Leon. Kumpikaan heistä ei ole vielä koulussa, Liam on yhdeksän vuotta ja Leon seitsemän. Äitini on noita ja hänen nimensä on Ariana ja isäni on jästi ja hänen nimensä on Marcus. Minulla on myös hevonen, Mirabella sekä pöllö ja kissa. Ratsastan aina kun olen kotona ja yleensä menen nummille.", kerroin ja join kulauksen sitruunamehusta, joka alkoi huveta pullosta.