Yön saalistajat

[Lena Primakov]

//Tämä pelialue on varattu Renée Masonille ja hahmolleni Lena Primakoville.//


Vaikka elettiinkin valon aikaa, itse kesää, olivat yöt silti pimeitä. Ja yöt olivat saalistajien aikaa. Ne olivat pimeitä ja hiljaisia, ne tarjosivat täydellisen suojan metsästäville pedoille. Sellaisia olivat yöt.

Ajasta ei ollut tietoakaan. Ainoa mikä merkitsi oli pimeys ja valon vähyys. Vain ne kertoivat yhdessä kuinka lähellä oltiin aamua. Itse valon nousua ja pimeyden loppua. Mutta pimeyttä oli aina! Ei ollut väliä oliko yö tai päivä. Sillä pimeys vaelsi aina tässä maailmassa, tässä maassa ja jopa tässä koulussa.

Tosin tällä hetkellä ainoa joka taivalsi pitkin koulun synkkiä ja valottomia käytäviä, oli nuori moskovatar, itse Lena Primakov. Yleensä hän vaelsi päivisin, eikä suinkaan öisin. Hän oli nimittäin päivän pimeys. Hän oli tao symbolin jang puoliskon musta piste.

Mutta nyt oli yö ja oli yön tarjoaman pimeyden vuoro valvoa ja neiti Primakovin vuoro levätä. Joten miksi hän oli hereillä? Miksi hän eteni varjoissa vailla päämäärää, kun hänen olisi kuulunut olla nukkumassa? Vastaus oli yksinkertainen. Joskus itse pimeys saattoi olla nälkäinen.

Niinpä tämä peto hipsi hiljaa käytävillä metsästäen koulun keittiötä. Harmi vain ettei Lena tietänyt missä se oli. Niinpä hän vaelsi. Kulki läpi yön kuluttaen aikaansa ja odottaen aamua, jonka lankeavaa valoa hän inhosi. Lena olisi mielellään elänyt ennemmin varjoissa kuin valossa. Valo oli yliarvostettu asia. Ja valon saattoi yhdistää hyvyyteen.

Likka heilautti vihreitä suortuviaan hieman. Ne tuoksuivat shampoolta (tarkemmin ottaen kuusishampoolta) ja olivat ihanan kevyen tuntuiset. Tyttö hymyili kiharoilleen. Vihreä oli ihana väri. Se muistutti häntä luihuisen tuvasta. Tuvasta, johon tyttö olisi halunnut kuulua niin kovasti. Mutta ei. Hän oli pouffsouffle eikä serpentard. Lena oli katkera siitä. Mutta hän uskoi kaikella olevan tarkoituksensa. Uskomuksistaan huolimatta hän olisi silti kantanut serpentardin vihreää väriä hiuksiensa lisäksi mielellään myöskin koulupuvussaan.

Kuului askeleita. Lena havahtui ajatuksistaan, piiloutui portaikkoon ja odotti. Likka piti taikasauvaansa sirossa kädessään, valmiina loihtimaan ja jopa kiroamaan. Hän vilkaisi äänen suuntaan ja näki jonkun joka ei ollut opettaja. Siinä oli saalistajamme ensimmäinen saalis. Kun henkilö oli lähempänä, Lena astui esiin piilostaan.

Ilman sanoja hän sai valon ilmestymään sauvansa päähän. Lena osoitti toista tyttöä taikasauvallaan. "Nimesi ja tupasi?" likka kysyi vakavana.

[Renée Mason]

Hiivin muotokuva-aukosta ulos. "Salasana..", kuulin takanani suljetun muotokuvan mutisevan unissaan. Lähdin paljain varpain tassuttelemaan käytäviä eteenpäin ja jätin gryffondorin tupahuoneen taakseni. Olin jättänyt kengät makuusaliin. Askeleeni kuuluisivat huonommin ilman niitä. Kiiruhdin taas yhteen salakäytävään.

En edes tiennyt, miksi ihmeessä olin lähtenyt hiippailemaan käytävillä hiljaisuuden jälkeen. En ollut saanut unta, koska ulkona oli kirkasta, olihan kesä. Olin lähtenyt makuusalista kulkemaan vailla päämäärää. Välillä pitäisi rikkoa muutamia sääntöjä ihan vain harjoituksen vuoksi. Hymyilin itsekseni hieman. Ehkä kaipasin vain jännitystä aivan tavallisen viikon päätteeksi.

Kuului kahahdus. Pysähdyin kuin naulittuna, kunnes älysin hiippailla nopeasti varjoon. Kukaan ei kuitenkaan tullut esiin ja totesin kahahduksen lähteneen jostain unissaan liikahtaneesta muotokuvasta. Huokasin helpotuksesta. Olin ehkä hieman säikky, mutta ylivarovaisuus oli hyväksi aina, oli tilanne mikä tahansa. Varsinkin tällaisessa tilanteessa. Vedin hiuslenkin kädestäni ja sidoin hiukseni korkealle huolettomalle poninhännälle. Nyt ne olivat vähemmän edessä. Tarvitsin kaikki aistit avuksi.

Kyyristelin vielä hetken varjossa kuulostellen ääniä. Mitään ei kuulunut, joten suoristin selkäni ja jatkoin matkaani eteenpäin. Tulin portaiden yläpäähän ja aloin kapuamaan niitä alas seuraten silmä tarkkana kompaportaiden varalta. Hengitin pinnallisesti ja komensin itseäni: "Renée rauhoitu." Kuljin ehkä liian lujaa, liian tömisevin askelin, mutten halunnut jäädä portaisiin, jotka olivat soiduilla valaistut vailla minkäänlaista varjoa.

Valo leimahti edessäni ja katsahdin puolikuoliaaksi säikähtäneenä sitä kohti. Nyt tulisi huutia. Kukaan opettaja ei antaisi armoa, kun kyseessä oli öiseen aikaan hiippailu. Kelasin mahdolliset tekosyyt mielessäni läpi, mutta mikään ei kuulostanut kyllin hyvältä selitykseltä. Odotin kauhusta kankeana, että silmäni tottuisivat kirkkaaseen valoon.

"Nimesi ja tupasi", tyttö kysyi vakavana. Olisin voinut nauraa helpotuksesta, ettei vastaan tullut ihminen ollutkaan opettaja. Hymyilin tytölle ja kallistin hiukan päätäni. "Renée Mason, gryffondor", sanoin hiljaa. Vasta sitten ajatus räjähti päässäni. Kirjaimellisesti räjähti, koska tajusin jotain hyvin, hyvin, hyvin pahaa. Tuo tyttö saattoi olla opettajien asialla nappaamassa oppilaita kiinni öisiltä retkiltä. Niin kuin minä varsin selvästi olinkin.

Astuin loput kaksi askelmaa portaista ja pysähdyin kauemmas tytöstä. Kaivoin sauvan taskustani ja mutisin: "Valois." En ollut vielä oppinut sanattomia taikoja kuten tuo tyttö näköjään. "Entä kuka sinä olet", kysyin tytöltä ja kohotin katseeni häneen vailla hymyn häivääkään.

[Lena Primakov]

Paljain jaloin liikkeellä oleva kallisti päätään ja hymyili. Lenankin olisi tehnyt mieli hymyillä, mutta hän ei tehnyt niin. "Renée Mason, gryffondor", tyttö vastasi, nousi muutaman portaan, samalle tasolle kuin Lena ja oli nyt pidempi kuin hetki sitten. Hmh.

Gryffondorilainen otti sauvan taskustaan ja loihti siihen valon mutisten "valois". Lena hymyili vinosti ja katsoi toisen liikkeitä ja eleitä. Renée muuttui hymyilevästä vakavaksi ja kysyi puolestaan Lenalta, kuka hän sitten oli? Pouffsouffleilainen hymyili vienosti. "Lena Primakov, pouffsoufflesta", hän sanoi ja kumarsi pienesti. Niiaminen oli liian neitimäistä. Kumartaminen oli enemmän Lenan tapaista.

Likka hymyili toiselle yhä. "Hauska tutustua Renée Mason! Nyt kun tunnemme toisemme, ainakin nimeltä, voisimme puhua olennaisesta, nimittäin koulun keittiöstä", pouffsoufflelainen kuiski ja laski sauvansa. Hän näpäytti sitä sormellaan ja valo sammui -jälleen ilman sanoja. Ai että, kuinka ylpeä Lena olikaan siitä että osasi joitakin sanattomia loitsuja. "Tiedätkö missä se kenties on..?" saalistaja kysyi uteliaana, hieman ilkikurinen hymy huulillaan.

[Renée Mason]

Toinen tyttö hymyili hieman ja vastasi: Lena Primakov, pouffsoufflesta. Lena Primakov kumarsi. Hymyilin pienesti takaisin. Kuvitelmani tytöstä, joka työskenteli nappaamassa yksinäisiä oppilaita iltamyöhään pyyhkiytyivät pois, kun katsoin Lena Primakovia tarkemmin.

"Hauska tutustua Renée Mason! Nyt kun tunnemme toisemme ainakin nimeltä, voimme puhua olennaisesta, nimittäin koulun keittiöstä, Lena kuiskasi. Tyttö napautti sauvaansa, joka sammui. Katsoin sitä hieman ärtyneenä. Kyllähän olin jo nähnyt, että hän osasi sanattomia taikoja, muttei niillä tarvinnut ylpeillä. Totta puhuen, kyllä varmaan itsekin olisin käyttänyt sanattomia taikoja, jos olisin osannut. Olivathan ne todella käytännöllisiä.

"Tiedätkö kenties, missä se on...?" Lena Primakov kysyi ja olin kuulevinani hänen äänessään uteliaisuutta. Arvioin tytön ikää hetken. Hän ei ollut minua pidempi, mutta hänen kasvonpiirteensä olivat aikuisemmat. Arvioin, että Primakov saattaisi olla kuudennella luokalla. Hymyilin ja sanoin: "Mahdollisesti kyllä. Olen kuullut, että keittiöön pääsee ensimmäisen kerroksen pohjoispäästä muotokuvan läpi."

Ajattelin lujasti "Pimi", mutta sauvani jäi loistamaan edelleen iloisena. "Pimi", mutisin ja valo sammui. Lena Primakov oli selvästi vanhempi, koska minulle ei oltu vielä opetettu sanattomia taikoja. Tosin voi myös olla, etten ollut kuunnellut tarpeeksi hyvin tunnilla. "Oletko matkalla hankkimaan syötävää?", kysyin ja hymyilin hieman, "Tulen mukaan."

[Lena Primakov]

Renée Mason hymyili ja paljasti tietävänsä missä koulun keittiö oli. Pitäisi kulkea ensimmäisen kerroksen pohjoispäässä olevan muotokuvan läpi. Mutta vain mahdollisesti. Gryffondorilainen ei ollut täysin varma. Mutta ei se mitään, Lena ajatteli.

Lenaa kenties vuoden nuorempi tyttö sai sauvansa valon sammumaan vasta toisella yrityksellä. "Oih, matkaan siis!" tyttö kuiski innoissaan ja lähti hipsimään portaita alas ensimmäiseen kerrokseen. Hänen kengistään kuului pieni ääni kun ne osuivat kivisille askelmille. Lena pysähtyi ja otti kengät ketterästi pois, niin että hänellä oli vain mustat nilkkasukat siroissa jaloissaan. Hän kantoi kenkiä käsissään ja jatkoi matkaa.

"Oletko matkalla hankkimaan syötävää?" Renée kysyi ja Lena nyökkäili itsekseen. "Juomaa, ruokaa ja muuta hyvää. Minulla on kamala nälkä. Söin viimeksi päivällisellä ja silloinkin vain hieman", hän sepitti ja kipitti kiviportaita alas. Renée ilmoitti tulevan mukaan.

"Hyvä", Lena vastasi ja hymyili. "En nimittäin osaa liikkua täällä, en etenkään öisin."

[Renée Mason]

"Oih, matkaan siis!", Lena kuiskasi innoissaan ja en voinut olla virnistämättä itsekseni. Jokin tuossa innokkuudessa etsiä keittiö huvitti minua. Lähdimme yhdessä hiippailemaan portaita alas. Minä paljain jaloin, Lena kengin. Paitsi, ettei Lena pitänyt kenkiään yhtään kauempaa, vaan nappasi ne pois jalasta, kun ne pitivät ääntä. Enää ei kuulunut muuta kuin meidän molempien hengitys ja jalkapohjien osumat maahan.

"Juomaa, ruokaa ja muuta hyvää. Minulla on kamala nälkä. Söin viimeksi päivällisellä ja silloinkin vain hieman", Lena vastasi kysymykseeni. Ja kun ilmoitin lähteväni Lenan matkaan, hän vastasi: "Hyvä. En nimittäin osaa liikkua täällä, en etenkään öisin."

Vilkaisin nopeasti Lenaa ja näin hänen hymyilevän. Minäkin asettelin kasvoilleni luonnollisen leveän hymyn. En minäkään ollut kovin haka kulkemaan öisin koululla, mutta olin kulkenut kuitenkin. En sanonut mitään, kunnes tulimme portaiden alapäähän. "Tästä vielä kerros alaspäin", sanoin hymyillen ja lähdin kulkemaan seuraavia portaita vilkuillen hieman sivuilleni.

Katsahdin rannekelloani. Se näytti puoli kahta yöllä. Loistavaa. Olin kyllä syönyt iltapalan, mutta nälkä kurni jo. Ehkä oli hyvä, että olin törmännyt Lenaan.

[Lena Primakov]

Tytöt hiipivät ripeään tahtiin portaita alas. Kun he saapuivat toiseen kerrokseen Renée ilmoitti että pitäisi mennä vielä yhdet portaat alas. Lena nyökkäsi ja niin sitä mentiin.

"Monennellako luokalla sä muutes olet, tai no siis monennellekko luokalle meet?" vihreähapsinen kysyi pian. "Mä meen viidennelle", hän kertoi vielä ja vilkaisi Renéetä hymyillen ystävällisesti.

Lena arveli että tuo gryffondorin tuvan oppilas olisi häntä noin vuoden nuorempi. Tai sitten hänen ikäisensä. Tai muutaman vuoden nuorempi? Ihmisten ikää oli vaikea arvioida. Etenkin kun oli kyseessä nykyajan nuoret...

Primakov sipaisi hiussuortuvan pois naamaltaan. Hiukset tuntuivat olevan aina naamalla. Mutta eihän se mikään ihme ollut kun niitä oli niin paljon. Hehheh.

[Renée Mason]

"Monennellako luokalla sä muutes olet, tai no siis monennellekko luokalle meet?" Lena Primakov kysyi. "Menen syksyllä neljännelle", kerroin kuiskaten. "Mä meen viidennelle", Lena jatkoi ja hymyili. Hymyilin takaisin. Eihän meillä sen suurempaa ikäeroa ollutkaan.

Astuin ensimmäisen kerroksen kylmälle kivilattialle, joka viileys tuntui ikävältä jalkapohjissani. Vilkuilin ympärilleni varmistaen, ettei ketään näkynyt. Hämärä kerros oli aivan autio. "Tänne", supisin Lenaa päin ja lähdin hiippailemaan kohti pohjoispäätyä.

Näin jo muotokuvan, joka veisi keittiöön ja pinkaisin yhtäkkisen innostuksen puuskassa juosten muotokuvalle. Käännyin hymyilemään Lenalle ja kumarsin syvästi sanoen: "Neiti Primakov", olemme saapuneet keittiöön." Kutitin hedelmäkupissa olevan päärynän kuvaa sormellani ja muotokuva aukesi.

[Lena Primakov]

Renée kertoi menevänsä neljännelle luokalle syksyllä. Toinen tyttö nyökkäsi vastaukseksi ja kertoi että hän meni puolestaan viidennelle.

Kun oppilaat saapuivat ensimmäiseen kerrokseen, tiesi vain toinen minne mennä. Olisi ollut ihme jos Lena olisi tietänyt missä päin pohjoinen oli. Tai missä jokin taulu oli. Pliis, Lenahan oli vasta saapunut kouluun! Ja silti hän hiippaili käytävillä öisin vailla suutempia pelkoja kiinni jäämisestä? Aika itsevarmaa touhua.

"Tänne", gryffondorilainen supisi ja pouffsoufflelainen seurasi suosiolla. He lähtivät hiippailemaan kohti pohjoispäätyä. Oli jännittävää. Ehkä he eivät jäisi edes kiinni koko hommasta? Se olisi kyllä hyvä juttu. Ja tietenkin toivottavaa.

Toinen tyttö lähti juoksemaan. Oliko hän kenties kuullut tai huomannut jotain mitä Lena ei ollut huomannut? Paennut? Paennut kenties öisiä käytäviä valvovaa professoria? Lena pinkaisi juoksuun myös. Kohti umpikujaa. Kohti muotokuvaa.

Likka pysähtyi pian ja hymyili vinosti. Ruoka jos mikä sai ihmisen juoksemaan. Renée kumarsi syvästi. "Neiti Primakov, olemme saapuneet keittiöön", hän ilmoitti ja kutitti muotokovan päärynää sormellaan.

Muotokuva avautui ja paljasti suuren tilan, joka näytti keittiöltä. Kaikki tasot ja työvälineet olivat tosin pienempiä, olivathan kotitontut tämän mestan työntekijöitä. Muutamakymmentä silmäparia tuijotti tyttöjä tennispallon kokoisilla sielunpeileillään. "Ihmisiä!" eräs tontuista hihkaisi pian ja suuri hälinä alkoi. Hilpeä hälinä. Lena vilkaisi Renéetä ja hymyili leveästi. Hän astui keittiöön ja hymyili kotitontuille.

Piirakkaa? Kurpitsamehua? Leipää? Paistia? Sekamehua? Patonkia, hedelmiä, kaakaota? Kysymyksiä kuului sieltä täältä ja pienet sekä suloiset tontut tarjosivat tytöille kaikkea maan ja taivaan väliltä. Osa tontuista puhui englantia ja osa ranskaa. Vihreähapsinen oli siinä kohtaa sitä mieltä että hän oppisi mielellään kaikkien ruokien nimet ranskaksi. Koska ruoka.

Lena tyytyi kurpitsamehuun, mandariiniin ja ruisleipään jossa oli salaattia, paprikaa ja jokin leike. Lena kiitti tonttuja. Tyttö oli hyvillään siitä että hän sai ruisleipää. Hän oli syönyt sitä viimeksi venäjällä noin kolme viikkoa sitten ja ikävöi kyseistä leipää jo nyt. Sitä kun ei täällä Châteaussa tarjoiltu. Mutta eihän tuo ollut ihme, olivathan he ranskassa ja ruisleipä oli pohjoismaisempi juttu. Hehheh.

Lena istahti toiselle jakkaroista, mitkä joku kotitontuista oli keittiöön loihtinut. Kotitonttujen taikominen oli siistiä. Tontut eivät enää hälisseet ja häslänneet vaikka nuo tarjosivatkin pikkuleipiä hopealautasilta ja kaikkea muuta hyvää. "Ei kiitos, tämä riittää", tyttö sanoi noille ystävällisesti ja hymyili. "Ai niin, kiitos Renée kun opastit minut tänne", Lena kiitti itseään nuorempaa oppilasta ja hymyili. Hän joi kurpitsamehuaan hieman ja söi leipäänsä. Nälkä alkoi vähitellen katoamaan. "Ootko sä muutes opiskellut tässä koulussa kauankin?" Likka kysyi toiselta, syötyään suunsa tyhjäksi.

[Renée Mason]

Muotokuvan avautuessa hymyilin leveästi. Keittiö oli iso ja kodikas sekä täynnä kotitonttuja, jotka tapittivat hetken tuloamme, kunnes joku huudahti: "Ihmisiä!" Kaikki tontut aloittivat hälinän ja nappailivat ruokia tarjottimille sieltä täältä. Kotitontut kyselivät kovasti, mitä ottaisimme ja toivat kaikennäköisiä -muotoisia ja -värisiä ruokia ja herkkuja näytille.

Lena pyysi kurpitsamehua, mandariiniä ja ruisleipää. Rypistin otsaani hieman nähdessäni Lenalle tuodun tumman leivän. En ollut koskaan maistanut sellaista. Se kai oli ruisleipää. Enempää en ehtinyt kummallista leipää miettimään, kun kolme kotitonttua tulivat kyselemään minulta, mitä ottaisin. Pyysin teetä ja kurpitsaleivoksen. Minulla ei ollut sen suurempi nälkä. Olin syönyt tuhdin iltapalan.

Istahdin manskka-aromisen rooibosteeni ja kurpitsaleivokseni kanssa punaiselle pehmustetulle jakkaralle Lenan viereen. Lena kiitti kotitonttuja ja tein samoin. Hymyilin kotitontuille ystävällisesti ja muutama kumarsi. "Ai niin, kiitos Renée kun opastit minut tänne", Lena sanoi hymyillen. "Mitäs tuosta, mielelläni minä täällä aina välillä käyn, mutten yleensä öisin", vastasin virnistäen. Hörppäsin teetäni. Se maistui taivaalliselta. Hymyilin ja sanoin kotitontuille ystävällisesti: "Kiitos, näin hyvää teetä en ole koskaan maistanut." "Olkaa hyvä", sanoi yksi tontuista.

"Ootko sä muutes opiskellut tässä koulussa kauankin?" Lena kysyi. "Vuoden vasta, mutta tunnen paikat aika hyvin ja olen ystävystynyt monien ihmisten kanssa", kerroin. Monien ihmisten - oli hyvin vaihteleva käsitys. Olin ystävystynyt yllättävän monien ihmisten kanssa, ottaen huomioon, että aikaa on ollut vuosi. Se oli jo todenmukaisempi "Entä sinä?" kysyin hymyillen ja haukkasin kurpitsaleivosta.