Kukapa nyt ei heikompiaan kiroaisi?

[Ruth Rousseau]

Kysymykseni meni Sirenalta ohi. "Tuvanjohtajasi nimeä kyselin vain", kerroin ja hymyilin hieman. Toinen katsoi minusta ohi suoraan seinään. Kallistin päätäni hieman. "Näetkö muuten taikasauvaani?" hän kysyi pian ja epäilykseni vahvistuivat. Sirena oli varmastikin sokea. Tai puolisokea? Hyvin hän ei ainakaan nähnyt. Katselin ympärilleni ja näin taikasauvan pian.

Kävin nostamassa sen ylös ja tarjosin sitä Sirenalle. Pistin merkille että hänen taikasauvansa oli pidempi kuin omani. Mieleeni muistuivat sanat jotka olin joskus kuullut: "Mitä enemmän tuumia sauvassa, sitä enemmän luonnetta sen omistajassa." Harmipa vain etten muistanut kuka niin oli sanonut. "Ole hyvä", sanoin hiljaa ja hymyilin vaikkei toinen sitä varmaan nähnytkään. Tarkastelin hänen silmiään siinä samalla. Niissä ei ainakaan näyttänyt olevan mitään vikaa. Ne eivät olleet utuiset tai vaaleat - pikemminkin kirkkaat.

"Onko sinulla muutes mitään tietoa siitä kuka kirosi sinut? Entä onko näin tapahtunut joskus ennen?" kyselin jälleen, mutta tällä kertaa hysteriaa huokumatta. Pyörittelin taikasauvaa käsissäni (niin kuin minulla oli tapana tehdä). Vilkaisin myös lattiaa joka alkoi jo näyttämään puhtaalta.

[Sirena Rover]

"Tuvanjohtajasi nimeä kyselin vain", Ruth sanoi. "Ai, Mila Molina" vastasin kääntäen pääni äkkiä äänen suuntaan. Minusta Ruth epäili jotain. En olisi halunnut paljastaa hänelle, että olin sokea. Mutta kai hön jossain vaiheessa saisi sen tietää.

Nainen nosti sauvani ja toi sen minulle, kun olin kysynyt näkikö hän sitä. "Ole hyvä" Ruth sanoi hiljaa tarjosi sitä minulle. Otin sauvani ja tunsin kun nainen tarkkaili minua. Katsoin häntä takaisin jäänsinisillä silmilläni. Hiljaisuus oli ahdistava. Monet esim. luulivat etten tiennyt kun minua tuijotettiin. Mutta kyllä minä tiesin.


"Onko sinulla muutes mitään tietoa siitä kuka kirosi sinut? Entä onko näin tapahtunut joskus ennen?", Ruth kysyi rauhallisesti. "En nähnyt", vastasin ja tajusin sitten, että nainen oli saanut varmennuksen epäilyihinsä.
"Kyllä joku kerran yritti kirota minua selästä, mutta taika oli viallinen ja vain kaatoi minut maahan. Nenä murtui, mutta se korjattiin minuutissa" vastasin jälkimmäiseen kysymykseen väliinpitämättömästi.

[Ruth Rousseau]

"Ai, Mila Molina", Sirena vastasi kääntäen katsettaan. "Oh, olet gryffondor", totesin hieman yllättyneenä. "Osasinkin epäillä jotain sellaista", kerroin hymy huulillani ja kävin nostamassa tytön sauvan, kun hän sen perään kyseli. Annettuani sauvan sen omistajalle laskeutui hiljaisuus yllemme. Hiljaisuuden vallitessa katsoin neiti Roverin sinisiä silmiä etsien vastausta epäilyihini.

Epäilin myös ettei toinen pitänyt hiljaisuudesta ja tuijotuksestani. Niinpä kysyin tytöltä tiesikö hän laisinkaan kuka hänet oli kironnut. Tähän neiti Rover vastasi kielteisesti. Hän ei ollut nähnyt. Hymähdin hieman epätyytyväisenä. Olisin mielelläni pistänyt Sirenan kironneen henkilön vastuuseen nimittäin. "Entä onko näin tapahtunut joskus ennen?" kysyin jatkaen kysymystulvaani.

"Kyllä joku kerran yritti kirota minua selästä, mutta taika oli viallinen ja vain kaatoi minut maahan. Nenä murtui, mutta se korjattiin minuutissa", tyttö sanoi yllätyksellisen välinpitämättömästi. Naurahdin vaimeasti. "Mitäs tässä, perus päivä", sanoin jäljitellen hänen äänensävyään. Hymyilin hieman vaisusti. "Ikävä kuulla. Mutta jos jotain tälläistä käy vielä, niin kerro minulle ihmeessä." Vilkaisin rannekelloani nopeasti. "Kohta on ruokailu. Tai no yksi päivän ruokailuista", sanoin ja vilkaisin Sirenaa. "Mennäänkö samaa matkaa vai haluatko mennä itseksesi?" kysyin kohteliaasti ja käänsin katseeni sairaalatilan puolelle. Poika jonka sukunimeksi muistelin Hollins oli hiljaa ja lepäsi vain. Kyllä hän yksin pärjäisi, ajattelin. Olihan hänellä lasi vettä ja kuppi lämmintä teetä viereisellä pöydällä. Oloa parantavaa lääkettäkin hän oli saanut. Käänsin katseeni takaisin neiti Roveriin, pieni hymy kasvoillani.

//Anteeksi kun on kestänyt. Kiireitä riittää, kiireitä riittää.. :| //

[Sirena Rover]

"Oh, olet gryffondor", Ruth sanoi hieman yllättyneenä. "Osasinkin epäillä jotain sellaista", hän jatkoi. Hymähdin pienesti. Nainen ojensi sauvaani ja hymyilin hänelle pikaisesti. Silittelin sauvan vartta mihin oli kaiverrettu lehtiä ja kukkia.

Ruth hymähti epätyytyväisesti, kun olin vastannut tuon kysymykseen. "Entä onko näin tapahtunut joskus ennen?" nainen jatkoi kyselyään.
"Kyllä joku kerran yritti kirota minua selästä, mutta taika oli viallinen ja vain kaatoi minut maahan. Nenä murtui, mutta se korjattiin minuutissa", sanoin välinpitämättömästi. Ruth naurahti vaimeasti. "Mitäs tässä, perus päivä", hän sanoi jäljitellen äänensävyäni.

"Kohta on ruokailu. Tai no yksi päivän ruokailuista", Ruth sanoi "Mennäänkö samaa matkaa vai haluatko mennä itseksesi?" hän kysyi kohteliaasti. Nainen katsoi ohitseni; luultavasti Sairaalasiiven puolelle. Käänsin omankin sokean katseeni sinnepäin. Siellä oli varmasti joku potilas ja Ruth kai mietti voiko tuon jättää yksin.

"Sopii", vastasin iloisesti. Lähdin kävelemään ja horjahdin ensimmäisellä askeleella. Otin tukea seinästä. Hymyilin pikaisesti Ruthille ja yritin uudelleen liuttaen kättäni kylmällä kiviseinällä, koska en ollut koskaan kulkenut tätä käytävää.

//Eipä mitään:) Pelataanko vielä tuo kävelymatka?//

[Ruth Rousseau]

//pelataan toki. :)//

"Sopii", Sirena sanoi iloisena ja lähtikin jo kävelemään kohti suurten salia. Pitkälle hän ei kuitenkaan ehtinyt, kun jo horjahti ja otti seinästä tukea. Pieni säikähdyksen liekki ehti kipinöidä rinnassani, kun ajattelin että tyttö kaatuisi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Sirena pysyi pystyssä ja jatkoi matkaa lupaavasti käsi seinän viertä hipoen. Hän hymyili minulle pikaisesti ja hymyilin takaisin vaikkei Sirena sitä nähnytkään.

Kävelin hänen vierellään sopivan välimatkan päässä. Kuuntelin vaimeita, käytävässä kaikuvia askeleita. Pistin merkille myös hengitykseni, joka nyt temppuili omiaan. Ai että, kun otti päähän tämä tälläinen. Noinkin pieni kirmailu kostautui tälläisellä tavalla, ajattelin katkerana vaikka olinkin jo vuosia kironnut vaivaani. Joitakin asioita oli vain vaikea hyväksyä ja tämä elämistä rajoittava "vamma" oli ehdottomasti yksi niistä. Kaikkihan nimittäin halusivat juosta huolimatta siitä, että saattaisivat pian löytää itsensä maasta happea haukkomassa ja kuolemaa kirotessa? Minä ainakin halusin juosta vapaana. Olin aina halunnut.

"Syö ja juo kunnolla sitten. Menetit sen verran verta äsken, että saatat pyörtyä jos et nyt ruokaile kunnolla", sanoin ottaessani verestä tahriutunutta essua pois päältäni. Heilautin sauvaani ja essu lähti nopeasti liitämään kohti taakse jäävää sairaalasiipeä. Vaikken sitä nähnytkään olin vakuuttunut siitä että löytäisin essun tuolini selkänojalta sairaalasiipen palatessani. Saatoin kuulla työasuni lepatuksen sen kiitäessä kohti tuolia. Ääni sai minut hymyilemään hieman. Taikuus oli ihmeellistä. Se teki ihmisen laiskaksi ja yksinkertaiseksi toisinaan (ainakin minun mielestäni). Vaikka voisi tiskata käsin, ei tiskata vaan heilautetaan sauvaa ja lausutaan muutama sana. Kun pitäisi keittää vettä teetä varten ei laiteta hellaa päälle, vaan kuumennetaan vesi loitsulla. Jos olisi essu vietävänä tuolille heilautettiin vain sauvaa.

Mieleeni muistuivat lehtiartikkelit joita olin joskus kirjoittanut. Etenkin ne joissa olin kritisoinut velhojen ja noitien älyä, sekä perustaitoja (esim. lieden käyttöä ilman taikuutta). Muistin myös kritiikit jotka koskivat minua. "..nainenhan on jästi itse!" Ah, osasin koko kolme virkkeisen kirjoituksen ulkoa. Se oltiin julkaistu päivän profeetassa lukijoiden kommenteille ja ilmoituksille koskevalla palstalla. Kommentti oli kirjoitettu kissan kokoisin kirjaimin, vailla häpeää tai myötätuntoa. Nimimerkki oli ollut "noituudestaan ylpeä", tai jotain muuta vastaavaa. Pieni inho kohahti suonissani, kun edes ajattelin asiaa. Ja miksi minä edes moisia ajattelin? Koska olin tehnyt taian ja pitänyt itseäni laiskana - niinpä juuri.

Haroin harmaita hiuksiani oikealla kädelläni ja purin hampaitani yhteen. Pitäisi tosiaankin harkita kunnolla sitä psykologilla käymistä. Niinhän joku toimittajakin kerran minulle totesi ja nauroi perään. Olisin halunut repiä hiuksiani haromisen sijasta. Ei kukaan pystynyt elää näin. Ei pitkään ainakaan. Kritiikki oli kamalaa. Hyi. "Mitäköhän tänään on ruokana?" kysyin Sirenalta (ja itseltäni kai) yrittäen ohjata ajatukseni pois sydämen tykytyksiä aiheuttavista asioista.

[Sirena Rover]

Ruth käveli vieressäni sopivan välimatkan päässä. Oli sopivan hiljaista. Ainut ääni kuului askeleistamme, jotka kaikuvat vaimeasti käytävässä. Kaapuni oli vieläkin hieman kostea, mutta pelkäsin enemmän valkoisten tennareitteni puolesta. Vaikka veri olikin jo lähtenyt, väri varmasti jäisi joksikin aikaa.

Olimme kevelleet jo jonkin aikaa, kun huomasin Ruthin epätasaisen hengityksen. Ensin nopeaa ja sitten hyvin raskasta. Katsahdin naista hämilläni. En tiennyt kuinka vanha hän oli. Ruth vaikutti aika nuorehkolta. No, en tosin voinut päätellä sitä muusta kuin asenteesta ja luonteesta, kun ei ollut ulkonäköä häiritsemässä.

"Syö ja juo kunnolla sitten. Menetit sen verran verta äsken, että saatat pyörtyä jos et nyt ruokaile kunnolla", Ruth sanoi.
"Okei", vastasin hieman tönkösti. Nainen puuhaili jotain ja yhtäkkiä jokin lepatti nopeasti ohitseni. Pysähdyin ja käännähdin sinne päin mihin ääni oli kadonnut. "Mikä se oli?" ihmettelin. En välittänyt vaikka Ruth olisi nyt todennut olevani sokea. Oli hän sen varmaan jo arvannutkin.

Ruth haroi hiuksiaan (tai siltä se ainakin kuulosti). Hän tuntui ärayyntyvän jostain. Arvuuttelin itsekseni mitä hän ajatteli. En kyllä tiennyt oikein mitään Ruthista tai hänen taustastaan, joten en varmastikaan osunut arvauksillani oikeaan.

"Mitäköhän tänään on ruokana?" Ruth kysyi, kai enemmän itseltään kuin minulta. Kohautin olkiani; "toivottavasti jotain hyvää", vastasin hieman tylsästi.
Halusin keskustella Ruthin kanssa ja hiljaisuus välillämme oli minusta ahdistavaa. Itse en kyllä oikein ollut keskustelun aloittaja, joka harmitti itseäni aika paljon.

[Ruth Rousseau]

Sirena vilkaisi minua tasatessani hengitystäni. Katsoin hänen kirkkaisiin silmiin takaisin omilla huomattavasti harmaammilla silmilläni. Koska tyttö näytti olevan hämillään, enkä halunnut selitellä mitään käskin häntä ruokailemaan kunnolla. Tottelevaisesti hän sanoi "kyllä". "Hyvä hyvä", vastasin ja riisuin essuni pois. Kun lähetin essun takaisin kohti sairaalasiipeä Sirena pysähtyi. Hän kääntyi katsomaan takaisin sinne mistä olimme tulleetkin. "Mikä se oli?" tyttö kysyi ihmetellen. "Essuni", vastasin ja jatkoin pian: "lähetin sen takaisin sairaalasiipeen sillä se oli veressä", selitin ja jatkoimme matkaa(?).


Kun kysyin päivän ruoasta toivoi Sirena jotain hyvää. Hymähdin. "Ei täällä kyllä yleensä pahaa ruokaa ole", selitin tylsästi ja virnistin itsekseni. "Paitsi se jokin kalaruoka jonka nimeä en muista.. se oli kamalaa." Oli minullakin jutut. Puhuin koulun ruoasta? Kuinka tylsää! Ja enhän minä ollut tylsä ihminen - en ainakaan yleensä. Joten miksi nyt keskustelin - tai vedin omia monologejani - koulun kalaruoasta?

"Ei kai sinua kiusata?" kysyin hetken kuluttua, vilkaisten vierelläni kulkevaa nuorikkoa. Omasta mielestäni hänen kiroamisensa ei ollut ollut viatonta. Jos hänet kirottiin, niin en ihmettelisi lainkaan jos tyttöä vielä kiusattaisiinkin.

//tsiisus kun mä en osaa. Tosi tönkköä tää teksti... sori..//

[Sirena Rover]

 "Essuni", Ruth vastasi kysymykseeni.  "Lähetin sen takaisin sairaalasiipeen sillä se oli veressä", nainen jatkoi. Hymähdin ja nyökkäsin ymmärryksen merkiksi. Jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa.

"Ei täällä kyllä yleensä pahaa ruokaa ole", Ruth kommentoi tylsään vastaukseeni. Se oli kyllä totta. Kotitontut osasivat laittaa ruokaa erinomaisen hyvin. Nainen selitti jotain kalaruuista, mutta olin niin uppoutunut ajatuksiini, etten pystynyt keskittymään. Ajatukseni harhailivat viimeisen tunnin tapahtumiin. En vieläkään käsittänyt, että minut oli kirottu. Kirottu? Onnekseni olin sentään ollut sairaalasiiven lähellä, enkä toisella puolella koulua. Ainakin sain heti apua.

"Ei kai sinua kiusata?" havahduin Ruthin kysymykseen. Mietin hetken aikaa.
"Ööh... En oikein tiedä. Usein tuntuu kuin kaikki lopettaisivat yhtäkkiä puhumisen, kun kävelen jonkin oppilasryhmän ohi tai jotain sellaista", selostin epävarmana, "On minua haukuttukkin, mutten ota siitä niin paljon itseeni."

"Eniten sattuu se, kun kuulen opettajien puhuvan keskenään minusta ja 'haitoistani'", sanoin hiljaa pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Olen kuullut usein", niiskaisin.

[Mila Molina]

Ruth Rousseau: 20 p
Sirena Rover, Gryffondor: 18 p

Kiitos pelistä!