Solmuja ja ongenkoukkuja

[Séraphin Desrosies]

//Tämä on yksinpeli ja tarkoitettu vain Séraphinille. Tämä on peli liittyen Heinäkuun haasteeseen //


Oli yksi niistä kauniista kesäpäivistä, joita oli mukava viettää ulkona auringon lämmössä. Se paahtoi pilveettömältä taivaalta ja sai vaalean hiekan miltei kihisemään kuumuudesta. Ne, jotka aurinkoa ja kuumuutta kestivät, makasivat rantapyyhkeiden päällä auringon armottomassa syleilyssä, kun hieman herkempihipiäinen nuorukainen istui suuremman kiven varjossa.
Poika oli muutenkin rantautunut kauemmaksi jästiporukasta, sillä hän ei vahingossakaan halunnut noiden näkevän vaaleiden hiusten alla olevia kiduksia, joita hän joutui vähän väliä kastelemaan, ettei olisi tukehtunut.

Séraphinin edessä oli luonnoslehtiö, useampi erivahvuuksinen kynä, paperinpala ja pari erilaista pyyhekumia, joista kaikilla oli erilainen tarkoitus. Vihko oli kiinni ja siniset silmät olivat nauliintuneet kirkkaaseen mereen.
Glaucus uiskenteli siellä jossain, kenties kalasti, mutta tuo ui niin matalalla, ettei tuota helposti nähnyt, varsinkaan kun vesi heijasti auringonvaloa suoraan nuorukaisen silmiin.

Lähellä horisonttia oli nähtävissä parvi pinnalle hyppääviä delfiinejä ja näiden ilmestyminen sai hymyn nousemaan valkotukan huulille.
Sera kohotti lasejaan nähdäkseen paremmin nuo tummat pisteet. Hän yritti automaattisesti tunnistaa nämä, mutta ne olivat niin kaukana, ettei värityksestä saanut selvää.
Sen jälkeen jokin muu sai vedettyä hänen huomionsa pois delfiineistä. Lähestyvä moottorivene, joka näytti suuntaavan kohti rantaa.

Vitiligonuorukainen nousi ylös ja nosti kätensä suojaamaan silmiään. Hän näki veneen kannella kolme ihmistä, joista yksi vilkutti rannan suuntaan.
Séraphin naurahti tunnistaessaan äitinsä. Hän oli jo aivan unohtanut, että hänen äitinsä oli luvannut hakea pojan, kun lopettaisi tutkielmansa.
Mutta vastahan tuo oli lähtenyt. Ei kait Océane ollut vielä saanut sitä valmiiksi?

Vene alkoi hidastamaan vauhtia ja silloin näkyviin lehahti myös musta kookas lintu. Tuo oli ollut parin kiven takana kuivattelemassa, kunnes oli kuullut lähestyvän moottorin äänen päättänyt tulla pitämään isäntäänsä silmällä. Tosin, lintua oli käsketty pysymään kauempana Serasta kun jästejä oli lähellä. Olisihan se ollut outoa, että villiltä vaikuttava merimetso viihtyi niinkin hyvin ihmisen seurassa ilman lajitoveria.

Séraphin keräsi tavaransa siniseen olkalaukkuunsa ja veti sen olalleen, pyyhkäisten siitä ylimääräiset hiekat pois. Hän kaivoi hanskat laukustaan, laittoi ne käteensä samalla kun puki kengät jalkaansa. Vielä viimeinen hiusten sukiminen ja hän oli valmis menemään äitiään vastaan.

"Serafiiinaaa! Poikaseni, tämä on ilon päivä!" kuului iloinen kirkas ääni veneen kannelta, eikä poika voinut olla pyöräyttämättä silmiään. Hän inhosi sitä, että hänen äitinsä kutsui häntä Serafiinaksi.
Sera heilautti kättään äidilleen tervehdykseksi.
Ennen kuin vene oli edes kunnolla pysähtynyt, hyppäsi nainen ketterästi veteen ja kahlasi loppumatkan poikansa luokse.
Aikailematta tuo laski kätensä Séraphinan olalle ja antoi mojovan suudelman tuon hiuksille. "Sinä tulet mukaan!"

Séraphin oli häkeltynyt. "Minne?"
Ei hän yleensä päässyt minnekään.
Hän vilkaisi nopeasti kannella olevia muita ihmisiä, joista hän vain yhden miehen tunnisti. Tuo oli kreikan tunnetuin meribiologi ja täten Séraphinin idoli. Hän aina ihaili miehen työtä.
"Merelle tietenkin! Saimme tiedon, että tässä lähellä olisi parvi sillivalaita ja ajattelin, että sinä varmasti olisit innokas lähtemään mukaan", Océane selitti, mutta ei saanut poikaansa vakuuttuneeksi.
"Mihin sinä minua tarvitset?" Sera kysyi kulmaansa kohauttaen.
Océane naurahti ja tuon äänessä oli vivahde hermostuneisuutta. "No, ajattelin, että tässä sillivalaiden jälkeen voisimme jatkaa matkaamme kalastaen. Markos tietää hyvän kalapaikan", tuo vastasi vilkaisten veneen kyydissä olevaa vitiligolle tuntematonta miestä, joka loi parrakkaille kasvoilleen ystävällisen hymyn samalla kun heilautti kättänsä tervehdykseksi.
Séraphin ei voinut olla ajattelematta, että tässä koko jutussa oli jotain vialla.
"Aha."
"Aha? Sekö on sinun vastaukseksi?" Océane kysyi näyttäen pettyneeltä poikansa reaktioon, "Luulin sinua innostuneemmaksi."
Sera nosti katseensa äitiin. Tuolle näytti selvästikin merkitsevän paljon tämä reissu. Ja olihan sitä mukava nähdä sillivalaita. Ja kenties kalastaa.
"Ovatko he... jästejä?" poika ei voinut olla kysymättä. Hän kuitenkin madalsi äänensä kuiskaukseksi.
Océane puristi huulensa yhteen ja vilkaisi jälleen kerran veneeseen.
"Ovat. Mutta he ovat hyviä tyyppejä. Tiedän, että sinä tulet pitämään heistä", tuo vastasi viimein ja sai tällä kertaa vastaukseksi huokaisun.
"Kenties minä pidän, mutta oletko ajatellut mummoa? Tai ukkia? Mitä he sanoisivat?"
"Mitä sinä tuolla vihjaat, nuori mies?"
Sera hymyili tiettävää hymyä. Tietenkin mummo ja ukki hyväksyisi jästit ja näiden kanssa työskentelyn, olihan äiti kiinnostunut meribiologiasta ylipäätänsäkin, eikä ainoastaan seireeneistä, mutta jos tuo työsuhde syvenisi joksikin muuksi... Sitä kenties isovanhemmat eivät katsoisi niinkään hyvällä. Seireeni vielä meni, mutta että jästi?

Séraphin autettiin veneen kyytiin ja Glaucus nousi lentoon. Se lähti lentämään ulapalle, kuin mikä tahansa tavallinen villilintu, vaikka sen aikeina oli seurata venettä ja isäntäänsä minne tahansa ja käskyistä huolimatta.

[Séraphin Desrosies]

Veneeseen päästyään Océane esitteli muutkin veneellä olevat henkilöt pojalleen. Iosif Antonioun Séraphin tunsi jo ennestään, vaikkei ollutkaan tavannut tätä henkilökohtaisesti. Äiti ei ollut antanut siihen aikaisemmin mahdollisuutta.
Kaksi muuta henkilöä olivat hänelle tuntemattomia. Markos Katsaros, Iosifin työkaveri ja myös meribiologi, eriltä osa-alueelta, sekä Vaso Floros, meribiologiopiskelija. Tuo oli kiinnostunut valaista ja delfiineistä ja näiden elinympäristöistä. Kannen alta ilmaantui myös äidin ystävä Carine Dubois. Naisen Sera oli ennenkin nähnyt ja tiesi tämän jästiydestä.

Matkan edetessä Séraphin sai tietää monia asioita. Esimerkiksi sen, että nuo eivät näyttäneet olevan ollenkaan tietoisia velhoista ja noidista saatika seireeneistä, kuinka nuo olivat seuranneet Välimeren sillivalaita jo pitkään ja nyt heillä oli mahdollisuus nähdä nuo läheltä. Kenties he saisivat näistä uusia tietojakin.

Océane oli näiden ihmisten luona kuin kotona. Tuo oli kuin yksi jästeistä. Kenties sekin johtui vuosien mittaisesta työstä, jossa hän halusi turvata seireenien kotialueet, mutta samalla varmistaa, ettei muidenkaan eläinlajien ympäristöä tuhottu.
Oli jotenkin outoa nähdä nainen niin avoimena ja iloisena, varsinkin Markosin seurassa. Séraphin seurasi äitiään ja tuota parrakasta miestä sivummalta, kulmat kurtussa. Hän ei tiennyt mitä ajatella asiasta. Olihan se hyvä, että hänen äitinsä oli iloinen, mutta ei hän ollut koskaan olettanut tuon kiinnostuvan romanttisessa mielessä jästistä. Vai oliko hänen äidilleen sattunut kapinallisvaihe päälle?
Sera kohautti olkiaan omille mietinnöilleen. Ei ollut hänen asiansa kenen kanssa äiti oli. Äidin ystävät olivat aina ennenkin olleet hyviä tyyppejä, eikä näistä ollut koitunut harmia.

"Tuolla ne ovat!" kuului Iosifin huudahdus. Tämä vanhemmanpuoleinen jästimies osoitti kauemmas merelle, josta kohosi ensin yksi ja sitten toinen vesihöyrypatsas. Kaikki kiirehtivät katsomaan suuntaan, jossa sillivalaat olivat.
Kun kukaan ei kiinnittänyt Séraphiniin huomiota, hän nosti vesipullonsa huulilleen ja otti pari kulausta vettä, antaen sen kuitenkin valua vain kiduksista ulos. Vesi tietenkin kasteli paidan hartiat, mutta sille ei voinut mitään.
Vasta tämän jälkeen vitiligo tuli muiden luokse.

Vene hidasti vauhtia ja lopulta moottori sammutettiin. Kaikki olivat hiljaa ja tuijottivat veden pintaa.
Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta sitten veden pinnalle kohosi kiiltävä harmahtava saari, jota seurasi sillivalaille tyypillinen vesihöyrypatsas.
"Ovat ne vain kauniita", Iosif totesi leveä hymy huulillaan. Aivan kuin tuo ilo olisi pyyhkinyt miehen rypytkin pois.
Séraphin nyökkäsi itsekin hymyillen. Katsellessaan valaita, hän ei huomannut äitinsä vilkaisua suuntaansa. Nainen näytti yhtä onnelliselta, kenties enemmän sen vuoksi, että Séraphin näytti hyväksyneen tiedemiesporukan.


He pysyttelivät valaiden lähellä miltei tunnin, kunnes valaat jättivät viimeiset tervehdyksensä, ennen kuin sukelsivat. Sitten niitä ei enää näkynyt.
"Olipas se hetki", Markos sanoi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa, aivan kuin olisi itkenyt. Mies siirtyi tovereidensa kanssa kannen alle, jonne Vaso oli mennyt aika pian heidän tultua valaiden lähelle. Tuo oli ollut äänittämässä valaiden ääniä, kun kannella ollut Iosif oli kuvannut valaiden pyrstöjä saadakseen tietää, olivatko nuo heidän aikaisempia tuttuja.
Sera jäi kannelle yksin Océanenkin lähtiessä muiden mukaan.

Glaucus laskeutui kannelle ja asteli lähemmäksi isäntäänsä. Lintu nokkaisi keveästi poikaa saadakseen huomion.
Séraphin ei ollut odottanut linnun tulevan perässä, eikä ollut täten osannut odottaa yllättävää kosketusta. Hän säpsähti ja käännähti nopeasti ympäri katsomaan merimetsoa, joka oli kuin ei mitään olisi tehnyt.
"Glaucus! Sinä et saisi olla täällä!" Sera sihahti ja huitaisi käsillään ilmaa yrittäen näin häätää linnun menemään.
Koiras vain kallisti päätään ja päästi korisevan äänen kuin vastalauseeksi.
"Glaucus!"
Sera näytti ankaralta tuijottaessaan lintua, joka ei tehnyt vieläkään elettä poistuakseen.
Mutta tarpeeksi kauan tuota tuijotettuaan koiras kääntyi ja käveli veneen perälle piiloon.
Poika huokaisi. Jääräpäinen lintu.

Lopulta Iosif, Océane ja Markos saapuivat takaisin kannelle ja Iosif meni ruoriin. Markosin käsissä oli kolmet vavat, jotka sopivat hyvin isojen kalojen väsyttämiseen.
"Noniin, Séraphin, oletko valmis nappaamaan ison vonkaleen?" Markos kysyi hymyillen niin, että valkoiset hampaat paistoivat tumman parran keskellä. Vapa ojennettiin häkeltyneen nuorukaisen käsiin.
"Öh.. Mitä minun pitäisi tehdä tällä?" Sera kysyi katsoessaan tuota outoa esinettä. Kyllä hän oli kalastanut, mutta omalla tyylillään veden alla saalistaen kuin mikä tahansa petoeläin. Se oli hauskaa ja haastavaa. Mutta ikinä hän ei ollut käyttänyt tätä esinettä.
Océane näytti nauttivan poikansa tilanteesta, kunnes tuollekin työnnettiin käsiin vapa. "Sinähän ehdotit tätä kalastusta", Markos totesi silmäänsä iskien.
Sera ja Océane vilkaisivat toisiaan. Kumpikaan ei tiennyt mitä tehdä. Päivästä tulisi todella pitkä..

[Séraphin Desrosies]

Se oli paljon vaikeampaa miltä näytti ja kuulosti. Vieheen veteen laskeminen ei ollut vaikeaa, mutta kalan iskettyä sen väsyttäminen oli hankalaa. Ja kerta toisensa jälkeen kalat pääsivät irti, kun Markos veteli kannelle isoja, komeita vonkaleita.
Océane otti tuon haasteena ja pyysi parempaa opastusta tuohon kalastamiseen. Aikuiset upposivat nopeasti toisinsa sanoihin.

Séraphin tunsi pikkuhiljaa kyllästyvänsä. Jästien tapa kalastaa oli typerä. Se vei aikaa, ei ollut yhtään hauskaa eikä tuottanut juuri ollenkaan tulosta, varsinkaan jos vapaa ei osannut käyttää oikein. Hän olisi vain halunnut hypätä veneen laidan yli veteen ja lähteä kalastamaan omalla tavallaan.

Poika oli lentää laidan yli isomman kalan tarttuessa syöttiin. Hän joutui pitämään kiinni vavasta kaikin voimin, ettei se olisi singahtanut hänen käsistään.
"Markos!" Séraphin huudahti hädissään. Hän ei tätä kalaa väsyttäisi tai nostaisi kannelle. Kala vetäisi hänet mukanaan, jos hän sitä edes yrittäisi.
Mies oli nopeasti pojan luona ja tarttunut vavasta kiinni. Sen sijaan, että olisi ottanut vavan omiin käsiinsä, tuo alkoi opastamaan vitiligoa.
"En minä halua tehdä tätä!" Séraphin huudahti kauhuissaan. Oliko hän saamassa hain? Hän ei haluaisi olla lähelläkään haita, kun se tulisi näkyville.
"Ei sinun tarvitse pelätä. Minä olen ihan tässä vierellä. Noudata nyt ohjeitani, niin kaikki menee hyvin!" Markos sanoi lohduttavasti.
Jokin miehen sanoissa sai Seran rohkaisemaan mielensä. Kenties hän voisi sittenkin kokeilla. Kenties vähän aikaa.
Hänen äitinsäkin oli tullut lähemmäksi seuraamaan tilannetta ja kuuntelemaan ohjeita. Eihän sitä tiennyt kenelle seuraava iso kala tarttuisi.

Océane kuitenkin teki virheen. Hän ei ollut kelannut siimaa ylös vedestä tultuaan katsomaan poikansa ponnisteluja, joten piankos kahden vavan siimat risteytyivät ja risteytyivät vielä kertaalleen, ennen kuin tämä huomattiin.
"Océane! Mikset kelannut siimaa ylös? Minähän varoitin, että siimat voivat mennä sekaisin!" Markos huudahti nähtyään kahden eri vavan sotkeutuneen toisiinsa.
Séraphin voihkaisi. Aivan kuin tämä kalastaminen ei olisi ollut tarpeeksi haastavaa ja voimia vievää. Hänen käsiään särki, hänen selkäänsä särki ja jalatkin alkaisivat kohta vapisemaan. Hän olisi luovuttanut jo aikoja sitten, ellei Markos olisi ollut auttamassa vavan kanssa.

Tilanteessa ei auttanut oikein mikään muu kuin kelaaminen. Solmun tultua lähemmäksi kannelle tullut Vaso riensi nopeasti selvittämään sotkua, ennen kuin kala pääsisi irti.
"Yritä vielä jaksaa. Tässä ei mene enää kauaa", Markos sanoi pojalle, jonka otsa kiilsi hiestä. Hengityskin alkoi olla vaikeaa ihon ja kidusten kuivuessa. Hän tarvisi pian vettä tai hän pyörtyisi.


//Niille, jotka joskus ovat merellä kalastaneet, anteeksi, jos käytän vääriä termejä tai teen tämän väärin : D Olen vain uistatellut pikku veneessä pikku ahvenia. //

[Evelyn Clément]

// Heips! Tämä on väliaikainen pisteytys. Mikäli haluatte, niin voitte vielä jatkaa ropea ja ansaita 5 pistettä pelin lopetuksesta.

Pisteet:

• Séraphin Desrosies = 9p.

(Ja ihan mahtavaa luettavaa! :D) //

[Mila Molina]

Séraphin on eronnut Taikakoulu Châteausta, joten lukitsen tämän pelin.