Itkun partaalla

[Katie Chang]

/Peli varattu Miréille Cooperille ja Katie Changille. Ajankohta 3.3./



Katie oli taas itkun partaalla. Hän oli Heatherin tapaamisen jälkeen ottanut rennommin. Mutta nyt ei ole Heatheriä lohduttamassa, Katie ajatteli. Katie nousi oleskeluhuoneen pehmeästä nojatuolista kapusi muotokuva-aukosta ulos, ja huomasi käytävän olevan täynnä. "Eih", Katie harmitteli hiljaa. Tyttö lähti puikkelehtimaan ihmisten välistä. Katie laittoi korvansa ovelle: Hiljaista ei ketään, Katie ajatteli ja avasi luokan oven pujahti sisään ja sulki oven perässään. Tyttö huomasi tulleensa luokka-huoneekseen. Hän rämähti lähimpään tuoliin ja alkoi itkeä."Missä Heather on jos häntä tarvitsee", Katie kuiskasi hiljaa.

[Miréille Cooper]

Professori Cooper kipitti pitkin Châteaun käytäviä. Kop, kop, kuului aina kun hänen oranssi korkokenkänsä kopsahti maahan. Jokaisella askelmalla pöly pöllähti ilmaan. Käytävät olivat täynnä väkeä ja Miréille huikkasi tervehdyksiä tutuille oppilashahmoille, sekä vastaan tuleville professoreille. Nainen suunnisti kohti luokkaansa valmistelemaan tulevaa oppituntia, joka oli alkamaisillaan - tai noh, puolen tunnin kuluttua alkaisi. Hän kuitenkin mielellään valmistelisi tunnin ajoissa ilmaan minkäänlaista hoppua. Ilman häiriöntekijöitä tai marisevia oppilaita.

Tuona maaliskuisena päivänä oli nainen pukeutunut metsänvihreään löysään paitaan ja syksynvärein kirjailtuun neuleeseen. Jalkoihinsa hän oli vetänyt oranssit korkokengät ja hiukset roikkuivat sotkuisella punaisella silkkinauhalla kiinnitettynä niskassa.

Professori Cooper saapui luokkahuoneen ovelle ja avasi sen hyräillen tuttua lastenlaulua. Hän astui sisään ja sulki oven perässään, eikä laisinkaan huomannut itkevää hahmoa. Miréille asteli työpöytänsä luokse ja läjäytti kirjapinon sen pölyiselle pinnalle. Tuolloin oli hänen hyräilynsä jo loppunut ja nainen kuuli pienen nyyhkytyksen. Hän kohotti katseensa ja äkkäsi oppilaan itkeskememässä hänen luokkahuoneessaan. Joku toinen olisi ehkä kivahtanut jotain sopimatonta, mutta Miréille vain hymyili lempeästi ja lipui itkevän hahmon luokse. Hän otti viereisen pulpetin tuolin ja raahasi sen oppilaan vierelle istuutuen itsekkin. "Lapsi parka, miksi sinä itket?" hän kysyi ja otti kiinni tuon toisen kädestä hymyillen yhä lämpimästi.

[Katie Chang]

Luokkaan tuli opettaja. Katie ei ensiksi huomannut tätä eikä huomannut opettajakaan Katyä. Katie huomasi opettajan vasta kun tämä raahasi tuolin tytön viereen ja sanoi: "Lapsi parka, miksi sinä itket". Opettaja otti Katieta kädestä. "Tavallaan siksi, että minulla on vain vähän ystäviä. Katsos kun jos on vähän ystäviä niin niitä ei voi olla joka paikassa", Katie kertoi toivoen professorin ymmärtävän ja olevan kyselemättä enempää Katyn itkun syistä.

[Miréille Cooper]

"Tavallaan siksi, että minulla on vain vähän ystäviä. Katsos kun jos on vähän ystäviä niin niitä ei voi olla joka paikassa", selitti itkuinen tyttö. Miréille katsoi häntä ymmärtäväisesti ruskeilla silmillään. Oli kurjaa jos oli vähän ystäviä ja joutuu olemaan usein yksin - tietenkin se on ikävää. Mutta miksi noin mukavalla tytöllä ei olisi ystäviä? Kiusattiinko häntä? Oli miten oli professori Cooper tunsi velvollisuudekseen puuttua asiaan, piti tuo toinen siitä tai ei. Jos häntä kiusattiin kiusaajat saisivat kunnon puhuttelun.

"Ehkä voisit tavata ystäväsi viikonloppuna?" kysyi Miréille ja hymyili lempeästi taputtaen hellävaroen oppilaan kämmenselkää. "Voisitte tavata vaikka yhteisen oleskeluhuoneen puolella", hän viittasi käytävän suuntaan, jonka varrella muut oppilaat parveilivat jutellen iloisesti keskenään. Professori Cooper osasi asettua toisen asemaan ja ymmärsi häntä täysin. Olisihan se mukavaa jos olisi aina lähellä joku johon turvautua. Miréille oli kiusattu ollessaan jästikoulussa ja tiesi sangen hyvin miltä tuntui yksinäisyys. "Ymmärrän sinua usko pois. Muistathan että voit aina tulla puhumaan jos siltä tuntuu? Vaikka minun luokseni. Minulla on aina aikaa."

[Katie Chang]

Professori kehotti Katieta tapamaan ystäviään viikonloppuna. Hän kertoi myös ymmärtävänsä tyttöä. Katie nyökkäsi, nieli vaivoin itkunsa, hymyili, ja katsoi professoria, tuon silmiin. Ryhdistäydy, Katie ryhdistäydy, Katie komensi itseään. Katien oli vallannut outo tunne. Vähän kuin olisi äiti, ajatteli Katie mielestään typerästi. Tottakai professori- Cooperhan hän oli- ymmärsi Katieta, mutta hänestä juuri se oli nimenomaan outoa. Harva häntä nyt ymmärsi. Tai, no ehkä ymmärtäisi, jos Katie vain uskaltaisi kertoa. Katie tahtoisi, mutta aina se ei ollut helppoa. Ärh, älä nyt liikaa surkuttele itseäsi, kuului pieni ääni tytön päässä. olet yhdentoista ja sinulta puuttuu vain yksi asia:vanhemmat, ääni jatkoi.

//Sori, tämä on kamalan lyhyt.//

[Mila Molina]

Katie Chang, Pouffsouffle: 3 p
Miréille Cooper: 4 p

Kiitos pelistä!