Metsään meno on kiellettyä!

[Sirena Rover]

//Peli on varattu Sirena Roverille ja Adirenne Enderille. Mikä ajankohta??//

Työmsin makuusalin oven varovasti auki ja kuulostelin tarkkaan. Pientä rapistelua kuului viereisestä huoneesta, mutta muuten oliaivan hiljaista. Korjasin piponi ja lähdin kipittämään portaita alas vetäen samalla karvasaappaitani jalkoihini.

Oleskeluhuone oli tyhjä ja hiljainen. Ainut ääni oli peräisin seinällä tikittävästä kellosta. Suunnistin tottuneesti takan lähistöllä sijaitsevalle lempinojatuolilleni. Nappasin unohtamani lapaset käsinojalta ja lähdin oleskeluhuoneen ovea päin.

Tulin eteisaulaan vievien suurien portaiden alapäähän. Laskin askeleeni, jotta tietäisin varmasti milloin ovet tulisivat vastaan. Ennen kuin pääsin seitsemääntoista, törmäsin päisitikkaa johonkin kovaan. Nousin ylös ja tunnustelin sitä mihin olin törmännyt. Liu´utin kättäni jykevällä puuovella ja harmistuin: Miksi linnan piti koko ajan olla erilainen?! Viimeksi olin saanut mitaksi 17 askelta ja sitä edellisellä 22. Nyt olin päässyt noin neljääntoista ja puoleen. Närkästyneenä työnsin toisen oven raolleen ja luikahdin ulos.

Hengitin raikasta pakkasilmaa. Ulkona oli kirpaisevan kylmä, joten nostin talvikaapuni kaulusta ylöspäin. Astuin varovasti portaan almmas. Porras ei ollut liukas, mutta sen päällä oli aivan ohut kerros lunta. Laskeuduin toiselle portaalle ja jalkani pettivät alta. Mätkähdin portaille ja siinä samassa liu´uin ne kaikki alas. Tussahdin maahan lumisena ja haukoin henkeä.

Tunsin kuinka pienet lumihiutaleet satoivat letitetyille hiuksilleni. Tunnustelin ympärilleni, löysin piponi ja työnsin sen päähän korvieni suojaksi. Nousin ylös pudistellen lunta kaavustani. Lähdin järven suuntaan, koska halusin tietää oliko se jäässä. Ohut lumikerros narskui hassusti saappaiteni alla. Hetkinen. Missäs se järvi taas olikaan? Käännähdin ympäri, vaikkei se mitään auttanutkaan. Olin lähtenyt portailta etelään, mutta eikös järvi ollutkin pohjoisessa? Vai oliko... Mietiskelin hetken ennen kuin annoin olla ja arvoin vain jonkin suunnan minne lähdin kulkemaan.
Kyllä se järvi joskus pitäisi sattua eteen.

[Adrienne Ender]

Hörppäsin kitkerän juoman loppuun, ja annoin sen vaikuttaa. Odottelin vähän aikaa ja tuhahdin. Lääkevalmistajat kuvittelevat aina liikoja itsestään. Päätäni särki yhä. Olin lojunut koko iltapäivän ja alkuillan hyödyttömänä huoneessani yrittäen lukea, mutta siitä ei ollut tullut mitään päänsäryn takia. Vilkaisin ikkunasta ulos. Ehkä ulkoilma tekisi hyvää, olin viettänyt aika paljon aikaa sisällä lähiaikoina. Se ei ollut minulle kovin luonteenomaista, mutta minkäs teit, kun piti korjata oppilaiden aineita ja suunnitella tunteja.

Avasin ikkunan ja annoin tuulen puhaltaa huoneeseeni. Annoin kirpeän pakkasen viilentää minua ja hengitin rauhassa puhdasta ilmaa. Tuulenpuuska lennätti paperipinot pöydältäni ja pöllytti hiukseni sotkuun. Se puhalsi lumihiutaleita sisään, mutta en välittänyt sotkusta, sen saisi siivottua sauvan heilautuksella, vaan annoin lumihiutaleiden sulaa iholleni. Kyllä, pakkasilma auttoi päänsärkyyn, mietin ja suljin ikkunan. Heilautin sauvaani ja paperit lensivät takaisin siisteihin pinoihin pöydälleni ja lumen rippeet lennähtivät ikkunan avaimenreiästä ulos.

Kävelin oven vieressä seisovalle naulakolle ja otin siitä beigen vuorillisen tressin, mustat nahkahanskat ja tummanvioleetin baskerin, ja puin ne ylleni. Työnsin vielä jalkani pitkävartisiin nyöritettäviin korkosaappaisiin, joissa oli turkisreunukset, ja kävelin ulos huoneestani.

Korkoni kopisivat kävellessäni käytävillä eteisaulaa kohti. Näin matkalla vain pari oppilasta, jotka olivat ilmeisesti olleet pahanteossa, sillä he mumisivat minulle noloina tervehdyksen ja luikkivat sitten äkkiä sivukäytävälle. Siristin silmiäni heidän suuntaansa, mutta päätin mahdollisten ongelmien olevan jonkun muun opettajan selvitettävä, sillä pelkkä silmien siristely muistutti minua siitä, ettei päänsärky ollut vielä kokonaan ohi, joten en varmasti lähtisi huutamaan oppilaille.

Kävelin pääoville ja tönäisin ne reippaasti auki. Pakkasilma tulvahti minua vastaan auttaen taas päänsärkyyn. Kävelin ulos ja vetäisin ovet kiinni takanani, sillä kovin moni tuskin olisi iloinen, jos eteisaulassa voisi huomenna tehdä lumiukkoja. Minulla ei ollut erityistä päämäärää, joten päätin vain tehdä kierroksen koulun pihamaalla. Harpoin järvelle päin ja ihailin hetken näkymää. Huurteiset puut taipuivat järven ylle ja tähtitaivas komeili kaiken tuikkivana kattona. Etsin hetken tuttuja tähtikuvioita taivaalta. Sitten jatkoin matkaa metsän reunaan ja tuijottelin ajatuksissani metsään. Havahduin, kun kuulin jonkun kävelevän pihalla, ja näin pipopäisen tytön kävelevän vähän matkan päässä päättäväisesti kohti metsää.

Katsoin tyttöä. Aikoiko hän mennä metsään? Arvioin hänet noin kolmetoista- tai neljätoistavuotiaaksi. Tyttö ei näyttänyt pysähtyvän, joten kävelin metsän reunaa siihen paikkaan, mihin tyttö suuntasi. Tyttö ei vieläkään pysähtynyt. Oliko hän niin ajatuksissaan vai eikö vain välittänyt.

”Kuules, metsään meneminen on ehdottomasti kiellettyä!” huomautin tytölle, kun tämä tuli tarpeeksi lähelle. Jos hän ei vieläkään noteeraisi minua, minun pitäisi varmaan pysäyttää hänet jollain loitsulla.

[Sirena Rover]

”Kuules, metsään meneminen on ehdottomasti kiellettyä!” 

Säpsähdin. Ajatuksissani en ollut tajunnut mistä päin ääni oli kuulunut. Kääntelin päätäni paikantaakseni jotakin ääntä, mutta mitään ei kuuöunut.

Mutta metsään? En kai nyt niin hukassa ollut. Hengitin hitaasti syvään. Metsän puiden ja kasvien raikas tuoksu poraantui tajuntaani. Olin kuin olinkin menossa metsään päin. Puiden lehtien kahina ikään kuin voimistui, kun tajusin äänen olemassaolon.

"Anteeksi", sanoin hiukan tavallista hiljempaa, koska en ollut vieläkään varma oliko kukaan edes puhunut vai oliko ääni ollut kierojen aivojeni tuottama.
"Olin kylläkin menossa järvelle, mutta taisin eksyä", jatkoin hiljaa.

//Anteeksi kesto. Sairastuminen tuossa viikon ja sen jälkeen inspis on ollut aivan hukassa. Kirjoitin nyt puhelimella, koska koneelle en päässyt:)//

[Adrienne Ender]

//En mitään :) Ei aina voi istua koneen ääressä//

Viimein tyttö huomasi minut. Hän käänteli päätään kummallisesti ja hengitti syvään. Odottelin hiljaa ja rypistin kulmiani. Mikä tyttöä vaivasi, vai mitä hän pelleili? Hän ei katsonut minuun päinkään, mikä olisi ollut kohteliasta.

”Anteeksi”, tyttö sanoi hiljaa. ”Olin kylläkin menossa järvelle, mutta taisin eksyä.” En oikein tiennyt, uskoako tyttöä. Hän ei näyttänyt valehtelevan, mutta selitys oli kyllä harvinaisen huono. Eikä tyttö vieläkään katsonut minuun. Ei ollut katsonut missään vaiheessa. Yrittikö hän peitellä jotakin?

”No hämmästyttävän hukassa sinä oletkin!” napautin. ”En ole ennen törmännyt oppilaaseen, joka onnistuu eksymään matkalla järvelle.” En olisi halunnut olla tiukka tytölle, sillä olin itsekin ollut vähän säännöistä piittaamaton kouluaikoinani. Varsinkin koulualuetta koskevista säännöistä. Minusta oli tuntunut, että opettajat olivat ylisuojelevia kun en saanut mennä tutkimaan paikkoja. Monet kerrat olinkin sitten hiippaillut yösydännä tutkimusretkille. Silloin en olisi voinut mitenkään arvata, että jo muutaman vuoden kuluttua olisin itse opettajana. Toisaalta tämä nyt ei ollut sitä, mihin olin tähdännyt. Vain pikku huilitauko.

[Sirena Rover]

”No hämmästyttävän hukassa sinä oletkin!”

Naisen ääni sanoi kipakasti. Käänsin salamana katseeni äänen suuntaan. Ääni oli jotenkin etäisesti tuttu, mutten ollut varma missä sen olin kuullut. Mieleeni hiipi muodonmuutoksien professori, mutta äänensävy oli vieras. Molina kävi myös ajatuksissani, mutta tajusin heti ettei koulun rehtori kuulostanut ollenkaan samalta.

”En ole ennen törmännyt oppilaaseen, joka onnistuu eksymään matkalla järvelle", nainen jatkoi edelleen tiukalla äänellä kuin olisin tehnyt jotain väärää tai rikkonut sääntöjä. Kiukku roihahti sisälläni. Miksi siitä, että olin sokea pitäisi koko ajan huomautella.

"No, valitettavasti et ikinä olekkaan törmännyt minun kaltaiseeni oppilaaseen. En minä sille mitään voi!" tiuskaisin takaisin turhautuneena. Parin sekunnin jälkeen tajusin, että olin puhunut professorille. "Anteeksi ", mumisin edelleen näreissäni.

[Adrienne Ender]

”No, valitettavasti et ikinä olekkaan törmännyt minun kaltaiseeni oppilaaseen. En minä sille mitään voi!” Tyttö huudahti. Mille ei mitään voi? Sääntöjen rikkomiselle? Enkä tietenkään ollt koskaan törmännyt hänen kaltaiseensa oppilaaseen. Jokainen oppilas oli erilainen. ”Anteeksi”, tyttö sanoi. Hymyilin hieman ylemmyydentuntoisesti. Sentään tyttö tajusi pyytää anteeksi. Toisaalta – huokasin syvään – mitä jos tytöllä olikin syy tähän. Ei saa unohtaa, ettei kaikkea voi tietää etukäteen.

”Anteeksi minunkin puolestani. Ethän sinä mitään väärää ainakaan vielä tehnyt. Olin ehkä turhan tiukka. Mille et voi mitään?” Päätin mieluummin tutustua hieman tyttöön kuin räyhätä – mahdollisesti syyttä suotta. ”Ja mikä sinun nimesi olikaan?” Olin luultavasti tavannut tytön jo jollain tunnilla, mutta en kai minäkään voinut jokaisen oppilaan nimeä muistaa, vaikka tietysti pyrin oppimaan.

//Anteeksi kamalasti kesto ja lyhyys :( //

[Sirena Rover]

Nainen huokaisi raskaasti edessäni. Ääni ei kuulostanut turhautuneelta ja kiukkuni alkoi hiljalleen hälvetä.
”Anteeksi minunkin puolestani. Ethän sinä mitään väärää ainakaan vielä tehnyt. Olin ehkä turhan tiukka", nainen sanoi anteeksipyytävästi.

"Mille et voi mitään?” hän jatkoi. Jäykistyin hetkeksi. Jos tuo nainen olisi epäilemäni muodonmuutoksien professori - ainakin uskoin vahvasti niin- hän on ehkä huomannut etten osu tunneilla aina kohteeseen... taaaai sitten ei. Ehkei se haittaa jos kerron, kyllä se jossain vaiheessa tulisi selville.

Ennenkuin ehdin sanoa mitään mitään nainen kysyikin jo nimeäni. Epäröin hetken. "Ööh, olen Sirena Rover ja....", pidin pitkän tauon. "No tuota, kun en voi sille mitään, etten... tuota.. nää", viimeinen sana tuli melkein kuiskauksena. Minua ei kiinnostanut mitä muut sokeudestani ajattelivat, mutta se että olin eksyksissä ja minun piti kertoa olevani sokea oli itselleni aika noloa. En halunnut, että nainen luulisi näin tapahtuvan usein. Vaihdoin hermostuneesti painoa jalalta toiselle. Kiusallista.

//Nyt kyllä tuli niiiiin tönkköä tekstiä, kun olla ja voi. *häpeän*//

[Adrienne Ender]

Tyttö taisi säpsähtää vähän kysymystäni, ja vastasi sitten hetken kuluttua vähän epäröiden: ”Ööh, olen Sirena Rover ja...” Ahaa, Sirena Rover, nyt muistinkin, hän oli se kolmasluokkalainen Gryffondor, joka oli kieltämättä käyttäytynyt välillä tunneillakin jotenkin... oudosti. ”No, tuota, kun en voi sille mitään, etten... tuota... nää”, Rover kuiskasi.

Menin vähäksi aikaa hiljaiseksi. Ahaa, sokea. Se selittikin... Kaiken. En oikein tiennyt, mitä sanoa. Olin ollut tytölle ankara kuuntelematta ensin syitä. Moittinut tunneilla, kun hän ei osunut kohteeseen ja nyt tiuskinut kävelysuunnasta ja ärsyyntynyt epäkohteliaasta katseesta.

”En voi sanoa, että tietäisin, miltä sinusta tuntuu, mutta kai minä jollain tavalla ymmärrän paremmin kuin jotkut”, päädyin lopulta sanomaan. ”Minulla on vain yksi tomiva silmä, toinen on jään alla.” En yleensä tykännyt puhua itsestäni, mutta tuon verran muutkin tiesivät ihan kertomattakin, joten kai minä saatoin sen Roverille sanoa, hän kun ei sitä ilmeisesti tiennyt.

”Olen pahoillani siitä, kuinka ankara olen ollut sinulle. En vain tiennyt, mikset kertonut aiemmin, niin olisin voinut tunneillakin auttaa enemmän?” Kysyin ja tarkkailin tyttöä uudesta näkökulmasta. Hän oli esimerkillisen reipas ja positiivinen nuori neiti, joka ei valittanut tai kerjännyt säälipisteitä.

[Sirena Rover]

Nainen ei sanonut mitään pitkään aikaan. Vaihdoin painoa jalalta toiselle yrittäen samalla rauhoittua kuuntelemalla puiden lehtien suhinaa ja hengittämällä metsän raikasta tuoksua. Pakkasilma kipristeli varpaita ja poskia.

”En voi sanoa, että tietäisin, miltä sinusta tuntuu, mutta kai minä jollain tavalla ymmärrän paremmin kuin jotkut”, hän lausahti, ”Minulla on vain yksi tomiva silmä, toinen on jään alla.

Heti, kun nainen oli sanonut sen tiesin kuka hän oli. Olin monesti kuullut Adrienne Enderin muodonmuutoksien professorin kasvoista, joissa oli jäätä. En vain koskaan ollut käsittänyt mitä se tarkoitti. Nyt paloin haluata pyytää, että saisin tunnustella jäätä, mutta tiesin, että se oli epäkohteliasta eikä professori siitä varmasti pitänyt.
Hymyilin Enderille, vaikken pitänytkään myötätunnosta. Osasinhan silti olla kohtelias.

”Olen pahoillani siitä, kuinka ankara olen ollut sinulle. En vain tiennyt, mikset kertonut aiemmin, niin olisin voinut tunneillakin auttaa enemmän?” professori sanoi. Irvistin pienesti. Tätä odotinkin. "No, kun koko tähänastisen elämän on elänyt säälittävänä ja avuttomana, niin joskus tuntuu, että haluaisi olla muiden silmissä ihan tavallinen. En haluaisi, että jokainen oma vieheeni laskettaisi sokeuden piikkiin", selitin ja kohautin olkapäitäni.

[Adrienne Ender]

Rover ei näyttänyt tyytyväiseltä.

“No, kun koko tähänastisen elämän on elänyt säälittävänä ja avuttomana, niin joskus tuntuu, että haluaisi olla muiden silmissä ihan tavallinen. En haluaisi, että jokainen oma virheeni laskettaisiin sokeuden piikkiin”, tyttö selitti.

“Tosiaan, anteeksi, en tarkoittanut pitää sinua mitenkään avuttomana, mutta sinun olisi ehkä kuitenkin hyvä mainita opettajille näkörajoitteista, ihan vain että tiedämme”, tasoittelin rauhallisesti. En todellakaan halunnut tytön kokevan itseään huonommaksi tai säälittäväksi, toisinaan oli vain vaikea huomata, paljonko tukea tällaisissa tilanteissa tarvittiin, ettei vaikuttaisi välinpitämättömältä tai ylihuolehtivalta tai mitään.

“Aivan, olit siis menossa järvelle”, vaihdoin puheenaihetta meinaten ensin tarjota apua sinne löytämiseen, mutta muutin sitten mieleni. “Haluat varmaan jatkaa matkaa? Anteeksi kun pidättelin sinua”, sanoin ja hymyilin kohteliaasti, vaikka tyttö ei sitä näkisikään.

//Taas mulla kesti ikuisuus... Aletaanko lopettelemaan vai tuleeko Ad Sirenan mukaan?//