Oikea polku hukassa

[Elijah Frost]

//Tämä alue on varattu Elijah Frostille ja Linda Brownille//

Elijahin rämpiessä metsän aluskasvillisuuden seassa hänen mielensä alkoi pikkuhiljaa kehittää ajatusta, että yökävelylle lähtö yksin täysin vieraassa ympäristössä ei ollutkaan ollut kovin hyvä ajatus. Pojan väistellessä kompastumista puiden juuriin Frostin alitajunta herjasi hänen ajattelemattomuuttaan. Kyllä tämä ihan hyvältä idealta oli vaikuttanut vielä tunti sitten Elijahin livahtaessa ulos koulusta. Syystuuli puhalsi jo suhteellisen viilentyneessä yössä. Frostilla ei kuitenkaan ollut kylmä - onneksi. Se tästä olisi vielä puuttunutkin.

Pojan taikasauvan kärjestä kuultava hohtava valo ei olisi valaissut tarpeeksi yksinään, mutta hänen tuurikseen puiden latvojen välistä kuulsi hieman kuunvaloa. Kaikki mahdollinen valo nimittäin tuli nyt tarpeeseen.

Elijah oli metsään saapuessaan kävellyt hitusen matkaa jotakin polkua, mutta jonkin aikaa käveltyään hän oli saanut mahtavan idean lähteä hieman sivuun kävelyreitiltä. Kun poika oli taas kääntynyt etsimään polkua, jolta oli hetki sitten poistunut, se oli ollut kadonnut taivaan tuuliin. Sen jälkeen suunnistus tiheähkössä metsässä olikin ollut jo hieman hankalampaa. Frost kirosi hiljaa itsekseen omaa suuntavaistoaan, joka ei todellakaan ollut parasta luokkaa. Jos rehellisiä ollaan, Elijahin suuntavaisto oli suorastaan surkea. Pieni ääni pojan päässä valitti taas jälkiviisaasti, ettei juuri sen takia ollut ollut kovin älykästä lähteä yksin tuntemattomaan metsään. Yöllä. Ilman lupaa.

Frost tukahdutti ärsyttävän äänen päänsä sisällä. Asioiden loppuun ajattelu ei koskaan ollut kuulunut pojan vahvuuksiin. Elijah yritti hillitä mieltään luomasta pahimpia mahdollisia tapahtumaskenaarioita. Hän toivoi erittäin vahvasti, ettei törmäisi mihinkään vaaralliseen taikaolentoon - nelosluokkalaisen loitsintataidoilla ei kauhean pitkään selviäisi. Frost hamusi taas katseellaan polkua, mutta turhaan. Hän alkoi jo pohtia, pitäisikö hänen yrittää saada apua koululta. Elijah kuitenkin tyrmäsi idean jo alkuunsa. Yksi, hän ei halunnut jäädä kiinni. Kaksi, poika ei todellakaan aikonut myöntää, että hän oli täysin, totaalisen eksyksissä.

[Linda Brown]

Tuijotin taivaalle. Tähdet ja kuu näkyivät selvästi. Planeetoista ja niiden liikkeistä ennustaminen on minusta vaikeaa, enkä oikein välitä muutenkaan mistään mikä oli muille kentaureille tärkeää. Ehkä sen takia laumani Tylypahkan metsissä hylkäsi minut. Mutta ei se haittaa, Cháteaun metsät ovat paljon mukavampia. Sekin taitaa johtua siitä, että taidan olla ainoa kentauri tällä. Tai kuka tietää?

Kuulin takaani rapinaa. Käännähdin ympäri ja tarkkailin hiljaista kuun valaisemaa metsää. Näin vilahduksen hopeasta turkista. Nuori yksisarvinen tuli näkyviin puun takaa. Hymyilin sille ja se katsoi minua kun astelin lähemmäs. Silitin yksisarvisen hopeanhohtoista pehmeää turkkia. Se katseli minua pitkään, kunnes jatkoi matkaansa syvemmälle metsään.

Käänsin katseeni takaisin tähtiin. "Mars on tänä yönä kirkas", mietiskelin hiljaa. Kuu nousi hiljalleen ylös ja valaisi metsää hopeaisella valollaan. Tuijottelin taivasta pitkän aikaa. Kaikki oli niin erilaista yöllä, kuin päivällä; metsä, ihmiset, eläimet. "Minä myös", mutisin taivaalle.

Ravasin hiljaisen metsän poikki. Linna ja pihamaat pilkistivät jo puiden takaa. Metsässä suunnistaminen oli minusta helppoa. No, siihen saattoi vaikuttaa se, että satuin myös asumaan metsässä.
Saavuin metsän reunaan ja nojasin suureen pyökkiin. Katselin linnan pimeitä ikkunoita. Antaisin vaikka koko omaisuuteni (mikä ei ollut kovinkaan kattava), että saisin nyt nukkua linnassa, jonkin tuvan makuusalissa. Huomenna menisin oppitunneille ja tekisin läksyjä oleskeluhuoneessa. Se olisi ihanaa.
Käännähdin ja sukelsin takaisin pimeään metsään.

Tutkin erityisen ison puun runkoa, johon joku oli kaivertanut rosoisen ristin, kun kuulin rapinaa läheltä oikealta puoleltani. Viritin varsijouseni ja tähtäsin sen paikkaan jossa näkyi liikettä. Ravistin paksut mustat kiharaiset hiukseni kasvoilta ja odotin aivan liikkumattomana, hiljaa.

[Elijah Frost]

Elijahista tuntui, kuin puiden juurakot heittäytyisivät jatkuvasti hänen tielleen aivan tahallaan. Poika pyyhkäisi harmaaseen neulevillapaitaan pudonneita lehtiä pois ja yritti etsiä tilanteesta hyviä puolia. No, ainakaan ei ollut liian kylmä. Ja nyt hän ehkä oppisi olemaan tulematta tälläisiin paikkoihin yksin keskellä yötä. Poika huokaisi. Turha toivo. Luultavasti jo huomenna hän keksisi jonkin muun "mahtavan idean" jota olisi pakko kokeilla.

Jos hän nyt ylipäätään pääsisi tämän yön aikana takaisin koululle. Mahdollisuudet tuntuivat pienevän koko ajan. Frostin ruskeat hiukset olivat pörröttyneet kosteassa yöilmassa, ja luultavasti myös täynnä pudonneita lehtiä. Tummat farkut olivat auttamattomasti likaiset lahkeistaan, mutta se ei varsinaisesti vaivannut poikaa. Hän vain jatkoi ympäriinsä kuljeskelua toivoen, että jossain vaiheessa löytäisi ulos metsästä. Mieluiten tosiaan ennen aamua, ettei jäisi kiinni. Lisäksi Elijahin mielessä kävi, että hänellä taisi olla huomisen läksytkin tekemättä. Taas kerran Frost kirosi mielessään.

Eteenpäin kulkiessaan poika piti luultavasti aikamoista rätinää ja rapinaa. Ei Elijah kömpelö ollut, mutta öisessä metsässä kulkeminen oli kieltämättä vähän hankalaa.

Frost onnistui puoliksi kompastumaan yhden mokoman pusikon lävitse. Sen tehtyään ja ylös noustessaan poika huomasikin jo häntä osoitettavan varsijousella (?). Tietenkin jonkun oli täytynyt kuulla Elijahin rapisteleva eteneminen. Ei siinä mitään, kyllä hänkin olisi hyvin nopeasti osoittelemassa taikasauvallaan jos sattuisi kuulemaan ääniä jostakin lukuisista ympärillä olevista puurykelmistä. Frost ei kuitenkaan mielellään halunnut tulla ammutuksi nuolella, joten hän kohotti käsiään hieman rauhanomaisesti samalla tihrustellen sauvan valossa, kuka häntä kohti osoittavaa (?) varsijousta piti käsissään.

Elijah näki nuoren naispuolisen kentaurin. Hän kallisti hieman päätään - hän ei ollut koskaan aiemmin törmännyt kentauriin. Jonkin verran poika oli kuitenkin heistä lukenut. Tässä tilanteessa tärkein tieto, joka Frostin päähän ensimmäiseksi nousi, oli että kentaurit eivät yleensä välttämättä tappaneet viattomia vastaantulijoita ilman syytä.
"Hei tuota, et viitsisi laskea tuota varsijousta. Se on vähän ahdistava", poika totesi katsellen pää hieman kenossa mustatukkaisen tytön kasvoja. Frost mietti, pitäisikö hänen esittäytyä. Hän kuitenkin päätyi ensin odottamaan, miten kentaurityttö reagoisi Elijahin pyyntöön aseen laskemisesta.

[Linda Brown]

Tarkkailin paikkaa johon osoitin nuolella. Pensaan takana näkyi himmeä valo. Se oli varmasti ihminen, jolla oli taikasauva kädessä. Yhtäkkiä valo kirkastui ja ikäänkuin putosi maahan. Taikasauvan kantaja oli selvästikkin kompastunut pensaaseen ja kaatunut. Tuo nousi ylös ja huomasi minut. Se oli poika, ikää oli vaikea sanoa, mutta suurinpiirtein ikäiseni.

Poika kohotti hieman käsiään rauhanomaisesti. Tuo kallisti hieman päätään ja tutkailla minua. Hän näytti hetken miettivän jotain ja sanoi sitten: "Hei tuota, et viitsisi laskea tuota varsijousta. Se on vähän ahdistava", poika totesi tutkaillen minua pää kallellaan.

Siirsin jousta erittäin nopeasti, hyvin vähän ja ammuin nuolen pojan takana olevaan puuhun. Se upposi syvälle puun kaarnaan. Ilmeeni ei värähtänytkään. Päätin, että pokerinaama oli tähän hetkeen sopiva. Olin paljon rohkeampi metsässä, kuin pihamaalla. Yleensä menin ihan kireäksi, kun näin ihmisen, mutta nyt olin yllättävän rento.

"Hei", sanoin pojalle hymyillen. Hyppäsin juurikon yli ja ravasin tuon viereen. Kiskaisin nuolen rivakasti irti puusta. Peruutin pari askelta kauemmas. "Ollaanko sitä yökävelyllä?" kysyin muka haastavasti. "Ja eksyksissä?" jatkoin kiusoitellen.

[Elijah Frost]

Elijah säpsähti refleksinomaisesti hieman sivulle päin nuolen lentäessä vain muutaman sentin päästä hänen ohimostaan. Jos kentaurityttö olisi jostain syystä tähdännyt vähänkin väärin, olisi jälki ollut... Valitettavaa. Se olisi kieltämättä ollut aika huono tapa kuolla - virhelaukaus varsijousesta. Tytöllä kuitenkin vaikutti olevan sen verran tarkka tähtäyssilmää, ettei Frostilla varsinaista vaaraa tilanteessa ollut ollut. Toisaalta, jos hän olisi saanut päättää, hän ei silti olisi ollut niin lähellä tappavan kovaa lentävää nuolta.

"Hei", tyttö tervehti takaisin hymyillen. Se oli jo hyvä merkki. "Ollaanko sitä yökävelyllä?" kentauri jatkoi. "Ja eksyksissä?" tuo vielä lisäsi perään, ja poika saattoi kuulla äänessä kiusoittelevan sävyn. Elijah pyöräytti silmiään kuin koko ajatus olisi ollut aivan absurdi ja mahdoton - vaikkakin oikeastaan se oli sanasta sanaan aivan totta. Sitä Frost ei ainakaan heti ajatellut olla myöntämässä. Hajamielisyyden ja keskiverron (tosiaan totta puhuen huonon) suuntavaiston tuloksena hän oli vain sattunut hukkamaan yhden polun pimeässä metsässä. Sitä saattoi hädin tuskin edes kutsua eksymiseksi, tai näin ainakin Elijah asian ajatteli.

"En tietenkään. Tai no, yökävelyllä kyllä olen. Eksynyt en niinkään", Frost vastasi pokerinaamalla työntäen samalla kätensä farkkujen taskuihin, sivuuttaen samalla kiusoittelevan äänensävyn, jota tyttö oli käyttänyt. Viime vuosien aikana poika oli oppinut valehtelemaan hyvinkin uskottavasti, joten se ei nytkään ollut varsinaisesti ongelma. Frost tarkkaili eloisilla silmillään kentauritytön olemusta. Tyttö ei vaikuttanut niinkään uhkaavalta, mikä tosiaan oli hyvä asia. Koska pojan äiti oli opettanut Elijahin hyvätapaiseksi, hän koki tarpeelliseksi esittäytyä. Öinen metsä oli sinänsä outo paikka tavata joku ensimmäistä kertaa, mutta Frost kykeni kyllä keksimään useita huonompiakin vaihtoehtoja.
"Minun nimeni on Elijah", hän kertoi nimensä, kädet yhä taskuissa. "Kuka sinä olet?" Frost kysyi kääntäen hetkeksi puihin harhailleen katseensa taas suoraan kohti kentauritytön kasvoja. Elijah siirsi painonsa seistessään taas toiselle jalalle, niinkuin hän aina ollessaan paikallaan pidemmän aikaa teki.

[Linda Brown]

Poika säpsähti nuolen lentäessä hänen ohitseen. Virnistin pienesti. Ihmiset olivat niin pelokkaita. Jos vaikka tuo poika olisi asunut koko elämänsä minun kanssani, ei hän säpsähtäisi kun ampuisin hänen ohitseen. Kentaurit olivat muutenkin jo hyviä jousiampujia, enkä minä ollut mikään poikkeus. Toisaalta ammunta oli varmaan ainut asia, jossa voisin voittaa jonkun.

Poika vastasi kysymykseeni vain silmien pyöräytyksellä. Tarkkailin tuon ilmettä: aivan kuin koko ajatus olisi ihan mahdoton. Hymähdin pienesti. Jokainen kuusi oppilasta jotka olin saanut kiinni metsässä tämän lukukauden aikana, olivat antaneen samankaltaisen reaktion: väittivät vastaan.

Pyöräytin itsekin silmiäni matkien pojan ilmettä, kun tuo vastasi: "En tietenkään. Tai no, yökävelyllä kyllä olen. Eksynyt en niinkään", tuo vastasi pokerinaamalla. Poika tarkkaili minua työntänyt kätensä farkkujensa taskuun. Siirsin silmiäni. En pidä siitä, kun joku tarkkailee minua. Nostin käteni ja avasin nahkanauhalla solmimani sotkuisen nutturan, josta puolet hiuksista olivat jo karanneet.

"Minun nimeni on Elijah", poika kertoi nimensä, kädet yhä taskuissa. "Kuka sinä olet?" hän kysyi kääntäen katseensa minuun. "Linda", vastasin Elijahin siirtäessä painoaan toiselle jalalle. "Oletko menossa koululle päin?"

[Elijah Frost]

Elijah oli hyvä lukemaan ihmisiä - ja miksei nyt sitten kentaurejakin. Tyttö käänsi katsettaan muualle pojan tarkkaillessa häntä. Kentaurityttö ei vaikuttanut niinkään epävarmalta, mutta Frost päätteli, ettei tuo oikein pitänyt tarkkailtavana olemisesta. Poika rentoutti hieman tarkkailuaan, ettei toinen tuntisi oloaan epämukavaksi. Elijah oli kuitenkin suhteellisen hyväntahtoinen - jos hän saattoi jotenkin helpottaa jotakin sosiaalista tilannetta, hän sen yleensä teki. Joka tapauksessa poika piti kasvonsa peruslukemilla.

"Linda", kentaurityttö vastasi Elijahin esittäytymiseen. "Oletko menossa koululle päin?" tuo kysyi. Frost puntaroi mielessään vastausvaihtoehtoja, mutta vain niin hyvin pienen hetken, ettei sitä päällepäin huomaisi. Periaatteessa helpoin vaihtoehtohan olisi vain vastata kyllä - mutta toisaalta, hän ei halunnut vaikuttaa siltä, että tarvitsisi apua koululle löytämisessa (vaikka se olikin fakta). Elijah vaihtoi taas tukijalkaansa, kädet edelleen taskuissa ja loi katseensa taivaalle - tähdet näkyivät hieman puiden yläoksien välistä.

"Luultavasti pian ainakin. Ei minulla varsinaisesti ole kiire takaisin", Frost vastasi. Mikään vastauksessa ei ollut valhetta, joten Elijahin ei tarvinnut edes juurikaan yrittää saadakseen sen kuullostamaan todelta. Ei hänellä todella ollutkaan kiire, vaikka hän olikin hetki sitten etsinyt paluutietä. Poika otti kätensä pois taskusta ja risti ne takaraivolle edelleen taivaalle katsoen. Elijah vei kätensä eteen ja venytteli niitä hieman, jonka jälkeen hän siirsi ne löyhästi puuskaan. Taikasauvansa poika oli jättänyt taskuunsa ennen venyttelyään, joten siitä tuleva valo oli sammunut hetki sitten. Kuu sattui kuitenkin sillä hetkellä loistamaan suoraan siihen paikkaan jossa Elijah ja Lindaksi esittäytynyt kentaurityttö olivat, joten näkeminen ei käynyt kovinkaan vaikeaksi. "Minne sinä olet matkalla?" Frost kysyi rennosti, ei niinkään udellen.

[Linda Brown]

Anteeksi, kun en ole kirjoitellut tänne pitkään aikaan! Tulen kirjoittamaan näinä lähipäivinä tänne, mutta juuri nyt en siihen kyksene:)

[Linda Brown]

Elijah vaihtoi painoaan taas toiselle jalalle ja katsahti tähtitaivaalle. "Luultavasti pian ainakin. Ei minulla varsinaisesti ole kiire takaisin", poika sanoi kädet yhä taskuissa ja katse taivaalla. Tuo otti kätensä pois taskusta ja risti ne takaraivolle edelleen taivaalle katsoen. Elijah vei kätensä eteen ja venytteli niitä hieman, jonka jälkeen hän siirsi ne löyhästi puuskaan. Tuijotin pojan liikkeitä ja reaktioita. Tuo vaikutti aivan liian rennolta. Tai sitten hän vain oli sellainen.

"Minne sinä olet matkalla?", Elijah kysyi rennosti, kääntäen katseensa minuun. Hämmennyin. Olen kentauri. Vaeltelen yöllä metsässä. Mitä ihmeellistä tai kiinnostavaa siinä on? Naurahdin.
"Kentauri", sanoin pienesti hymyillen ja osoitin itseäni.
"Metsä", viittasin pimeeän metsään.
"Tähtitaivas", osoitin taivaalle.

"Vaellan", tarkensin hymyillen. "Metsä on minun kotini ja sinun pitäisi olla koulussa nukkumassa", lisäsin hieman (vain hieman) käskevästi lopussa. "Antaisin mitä vain jos saisin olla ihminen ja nukkua nyt linnassa. Sinun pitäisi olla iloinen", sanoin haikeasti hymyillen.

"Osaatko ratsastaa?" kysyin hermostuneesti hetken kuluttua. En tiedä onko se alentavaa, muttei täällä ole muita kentaureja vahtimassa mitä teen. Eikai siitä mitään haittaa ole. Sinäänsä en ikinä ole kantanut (kantanut, kantanut, mitä ikinä onkaan) ihmistä. Sitä en kuitenkaan kertoisi Elijahille.

[Mila Molina]

Kiitos pelistä! Lukitsen pelin, sillä siihen ei ole kirjoitettu peliviestejä lainkaan tämän vuoden puolella.

Elijah Frost: 11 p
Linda Brown: 9 p