//Peli varattu Lýdia Laxnessille ja Emelyn Coucoulle. Ajankohta on 19.3, kello neljän aikaan.//
Lýdia kaivoi matkatarroin kuorrutetusta arkustaan mustepullon, sekä sulkakynän ja laski ne sitten koulukirjojensa vierelle kirjaston pöydälle. Oli hiljaista - niin kuin kirjastossa kuuluikin olla, mutta osasto missä Lýdia teki läksyjään oli tyhjä lukuunottamatta tyttöä itse ja niitä satoja pölyisiä kirjoja kirjahyllyissä. Neiti oli juuri kaivanut esille taikuuden historian kirjat ja avasi läksyksi tulleen aukeaman. Tyttö otti esille myös vanhan vihkon ja ryhtyi kirjoittamaan tehtävien vastauksia pergamentille kynä sauhuten. Väli Lýdia puri kirjoitusvälineensä päätä miettelijäänä, mutta jatkoi sitten kirjoittamista. Tyttö oli vakaasti päättänyt että loppu kouluvuodesta hän panostaisi opiskeluun enemmän kuin koskaan ja osoittaisi Léolle, kuinka tomera noita hänestä oli kasvanut. Hän ei voisi pettää isoveljeään, joka oli opettanut hänet lukemaan, laskemaan ja piirtämään - hän ei voisi.
Hetken kuluttua Lýdia otti esiin läjän pergamenttia huuahtaen. Heidän oli määrä kirjoittaa essee pirunnuorasta. Se oli ihmeellistä, sillä eiväthän he olleet käsitelleet tunnilla edes kyseistä aihetta. Lýdia ryhtyi taas hommiin ja kirjoitti pitkän ja kattavan esseen, joka saisi professorit toivon mukaan tyytyväisiksi. Kirjoittaessaan tyttö oli täyttänyt jopa paperin molemmat puolet ja piirtänyt hienon kuvan pirunnuorastakin; työ oli täyden kympin arvoinen.
Lýdia luki tekstin vielä kerran läpi ja sattui siinä lukiessaan vilkaisemaan kirjansa sivun ylänurkkaa, jonne hän oli kirjoittanut läksyn nopeasti ylös rientäessään huispausta pelaamaan. Tyttö irvisti lukiessaan sanat; essee alruunoista. Voi ei, hän oli kirjoittanut vaivoin esseen väärästä aiheesta. Kaikki se vaivan näkö meni hukkaan, Lýdia parahti mielessään ja sattui tänäisemään mustepulloa, joka kaatui sisällön levitessä tämän koulukirjan päälle. Hän yritti turhaan putsata sotkua hihallaan. Se muuttui vai entistä pahemmaksi. Neiti ei voinut mitään sille, että kyyneleet alkoivat tulvia hänen silmistään tipahdellen pilalle menneen esseen päälle. Lýdia itki haudaten kasvonsa käsiinsä. Onneksi kirjastonhoitaja ei ollut tuolloin paikalla, muuten hän olisi nähnyt itkevän tytön, jonka hartiat hyrkyivät nyyhkytyksen tahtiin ja kyyneleet valuivat vuolaasti pitkin hänen poskiaan.
