Kukaan ei huomaa kahta varjoa yössä

[Renée Mason]

//Pelissä mukana Renée Mason ja Brian Eldridge :)
Aika: Yöllä (klo 2-3?)
Paikka: Lähtee gryffondorin oleskeluhuoneesta kohti kirjastoa//

Minun kuuluisi olla nukkumassa tähän aikaan yötä. En ollut valvonut näin myöhään varmaan sitten viimekesäisen yöretken. Mutta nyt en saanut unta. Katselin sängyssäni tiimalasini valuvaa hiekkaa ja yritin saada itseni väsyneeksi vain tuijottelemalla sitä. Mutta pyh, olin seurannut hiekan valumista jo useamman tunnin. Tarkistin kellonajan. Näytti siltä, etteivät viisarit olleet liikkuneet ollenkaan viime tarkistuksesta. Ja luulin tietäväni, mistä yhtäkkinen pirteys johtui. Loitsutunnilla oltiin harjoiteltu piristysloitsua ja työparini oli loihtinut minuun ehkä turhan ison annoksen. Minä taas olin saanut tytön nukahtamaan omalla loitsullani. Olin saanut läksyksi harjoittelua. Professori sanoi, ettei loitsun pitäisi kestää yöhön asti. Niinpä niin. Olisin kyllä voinut harjoitella nyt. Varmaan saisin itseni uneen, jos kokeilisin loitsua. Mutta en halunnut riskeerata sitä, että onnistuisin vahingossa ja menettäisin koko yön unet. No, todennäköisesti ne olivat mennyttä jo nyt. Huomisesta tulisi karmea päivä.

Aikani tiimalasia tuijoteltuani tulin siihen tulokseen, etten tulisi saamaan unta koko yönä, vaikka kuinka makaisin sängyssäni. Eikä siinä ollut mitään hauskaa, sängyssä makaaminen oli tylsää. Siispä nousin hiljaa ylös, etten herättäisi muita samassa makuusalissa nukkujia ja asetin tiimalasin takaisin yöpöydälleni. Pengoin hieman levällään olevaa matka-arkkuani etsien sieltä tummanpunaisen T-paidan ja lempi collegehousuni. Ne olivat harmaat ja vasen polvi oli rispaantunut ja siinä oli isohko reikä. Olin kaatunut, yllätys yllätys. Vedin T-paidan ja housut yöpukuni tilalle, otin sauvani yöpöydältä ja hipsin makuusalista ulos. Avasin oven hiljaa raolleen, ettei siitä kuulun ääntä eikä valokaistale päässyt kenenkään silmiin, ja suljin sen perässäni äänettömästi. Päästyäni muiden luota pois huokaisin helpotuksesta ja astelin oleskeluhuoneeseen vievät portaat alas pitäen katseeni maassa. En halunnut herättää koko tupaa rymähtämällä portaat alas.

Sain kuin sainkin portaat kunnialla loppuun ja nostin katseeni tarkkailemaan oleskeluhuonetta. Takassa leimusi tuli ja tassuttelinkin eriparisukillani sen ääreen. Istahdin risti-istuntaan lattialle takan eteen ja tuijottelin tulenlieskoja. Ne olivat mielenkiintoisempia kuin valuva hiekka, sillä hiekan valuessa uudestaan ja uudestaan ylhäältä alas, tulenlieskat tanssivat takassa puita kuluttaen. Nojasin takanani olevaan nojatuoliin ja siirsin katseeni kattoon. Minulla oli harvinaisen tylsää. Yöllä olisi vaikka mitä tekemistä, mutta yksin oli masentavaa tehdä mitään. Varsinkin jos kaipasi seuraa elämänsä joka hetkeen, kuten minä kaipasin. Minulle tuli taas pitkästä aikaa ikävä Anthonia ja Jeanieta. Voi, kuinka monta yöllistä reissua olimme heidän kanssaan tehneet. Sitten menin tekemään typerästi ja hankkimaan laittoman lohikäärmeen. Ja täällä sitä nyt oltiin. Kyllä minä kaipasin omaa lohikäärmevauvaanikin, mutta ystävät ennen kaikkea.

Siitä oli pitkä aika, kun viimeksi olin puuhaillut lohikäärmeiden parissa. Tarkoitan siis niistä lukemista, olin saanut opikseni niiden kasvattamisesta. Minulle iski halu lukea taas lisää noista liskokuninkaista, mutta minulla ei ollut makuusalissa kirjaa, jota en olisi jo lukenut. Niinpä tyydyin vain kohtalooni huokaisten ja tuijottelin kattoon miettien, joutuisinko viettämään koko yön siinä.

[Brian Eldridge]

Kello oli tullut yksitoista illalla, kun olin muistanut, että minulla pitäisi olla huomenna todella tärkeä muodonmuutosten essee palautettavana. En ollut ikinä ennen palauttanut yhtäkään koulutyötä myöhässä ja halusin pitää saman maineen yllä. Tällä kertaa kuitenkin minulle tulisi hoppu – en ollut edes aloittanut esseen työstämistä.

Kävin hakemassa työvälineeni makuusalista. Sulkakyniä, pergamenttia, muodonmuutosten kirjani. Muut olivat jo menneet nukkumaan. Vilkaisin nopeasti itseäni peilistä ennen kuin lähtisin takaisin alakertaan. Päälläni olivat tavalliset siniset farkut ja punainen huppari, jonka alla oli musta T-paita, jossa komeili Englannin huispauksen maajoukkueen logo.

Laahustin takaisin oleskeluhuoneesen. Se oli melkein tyhjä, joten pystyin valitsemaan melkein minkä tahansa pöydän. Menin istumaan huoneen perälle yksinäisen nurkkapöydän ääreen, jota valaisi himmeä öljylamppu ja sitten aloitin työt.

En tiedä moneltako, mutta jossain vaiheessa olin varmasti nukahtanut. Kun heräsin, kello oli hieman yli kaksi yöllä. Minua ei väsyttänyt enää ollenkaan ja siirryin takaisin esseeni pariin. Tajusin, että minulta puuttui yksi kirja, josta minun pitäisi etsiä tekstiini tietoa, eikä kirjasto todellakaan ollut auki enää tähän aikaan. Toivo menetetty. Huomenna joutuisin selittelemään professorille, että aloitin esseen tekemisen liian myöhään.

Yhtäkkiä kuulin askeleita. Ne kuulostivat melko varovaisilta ja hetken kuluttua ne loppuivatkin ja kuulin, kuinka tulija kävi istumaan alas. Tulija oli varmasti ihan vain joku oppilas, mutta päätin silti käydä katsomassa, että kuka. "Valois", kuiskasin ja sauvani kärkeen syttyi valo.

Otin taikasauvani pöydältä ja lähdin varovasti hipsimään kohti oleskeluhuoneen takkaa, koska olin aivan varma, että askeleet olivat kuuluneet sieltä. "Kuka siellä?" kysyin ja kävelin kohti takkaa. Kohta näinkin jonkun istuvan lattialla takan edessä. "Hei?" tervehdin kysyvästi, en vielä tunnistanut hahmoa.

// mihin päivään tää sijoittuu :) //

[Renée Mason]

Oli aivan lähellä, etten olisi saanut sydänkohtausta, kun kuulin jonkun kysyvän: ”Kuka siellä?” Melkein kiljahdin säikähdyksestä ja se nyt ei ainakaan olisi ollut mitenkään hyvä. Kaikkihan siinä heräisivät. Pidin oikeaa kättäni rintalastan päällä ja yritin tasata hengitykseni. Olin luullut, ettei tähän aikaan täällä ollut ketään. Kuinka en ollut huomannut puhujaa? Päädyin tulokseen, etten ollut kierrättänyt katsettani oleskeluhuoneessa, vaan kulkenut suoraan takan luo.

”Hei?”, kuulin kysyvän tervehdyksen. Ääni oli todella tutun kuuloinen. Olin tasavarmasti puhunut hänen kanssaan aiemminkin. Käänsin pääni äänen suuntaan ja siristin silmiäni tuon sauvan valon osuessa niihin. ”Hei”, vastasin tervehdykseen ja hymyilin. Katselin hetken tuota yökukkujaa, joka oli pelästyttänyt minut ja yritin saada selvää, kuka hän oli.

”Brian?”, kysyin ihmetellen, kun silmäni tottuivat valoon ja näin pojan kasvot. Leveä hymy nousi kasvoilleni. ”Siitä on aikaa, kun viimeksi puhuttiin kunnolla”, naurahdin. Kurpitsajuhlien tanssiaisten jälkeen olin aina tervehtinyt poikaa, kun hän oli tullut jossain vastaan, mutta emme olleet kyllä jutelleet kunnolla aikoihin. Päähäni kuitenkin pälkähti ajatus: ”Mitä jos hän ei muistanut minua? Tai tunnistanut?” Enhän minä niin mielenkiintoinen ollut, en ollenkaan. Sen lisäksi tanssiaisiin olin maalannut kasvoilleni naamion. Olin sen kanssa tietenkin ihan toisen näköinen. Ajatus, ettei Brian tunnistaisi minua, masensi hieman. Tai ehkä vähän enemmän.

”Mitä teet tähän aikaan valveilla?” kysyin Brianilta. Hänen vaatetuksestaan päätellen poika ei ollut edes nukkunut ollenkaan. Enhän minäkään ollut nukkunut, mikä oli sinänsä harvinaista. Ylensä nukuin kuin tukki herätykseen asti, ja ehkä joskus sen yli.

//Olisiko vaikka joku päivä huhtikuusta? :D Vaikka 11. tai joku... äh en tiedä.//

[Brian Eldridge]

Takan edessä istuva hahmo kääntyi minua kohti ja tunnistin hänet saman tien. Se oli Renée Mason. Emme olleet puhuneet kunnolla aikoihin. Viimeksi, kun olimme jutelleet, olimme tanssineet quicksteppiä kurpitsajuhlissa ja meillä oli ollut todella hauskaa. Olihan se outoa, että emme olleet kuin tervehtineet toisiamme silloin kun satuimme näkemään. Olimmehan sentään samassa tuvassa.

"Pimi", mumisin ja sauvani valo sammui.

"Hei", tyttö tervehti ja hymyili. Hän näytti vähän hämmentyneeltä eikä tainnut heti tunnistaa minua. Epäilin pelästyttäneeni hänet. Se tietysti oli aika todennäköistä. Eihän kukaan tähän aikaan hiippaillut oleskeluhuoneessa keskellä yötä – paitsi tänään minä ja Renée.

"Brian?" hän kummasteli lopulta, kun tunnisti minut. "Siitä on aikaa, kun viimeksi puhuttiin kunnolla", hän jatkoi naurahtaen. Ihanaa, kun hän ei ollut ihan unohtanut minun olemassaoloani. Olisi ollut niin mukava tavata ja jutella Renéen kanssa usemminkin, mutta sitten se ajatus vain jotenkin jäi, kun juhlahumusta oli selvitty. "Niinpä", vastasin syvään huokaisten.

"Mitä teet tähän aikaan valveilla?" Renée kysyi. Ihmettelin hetken kysymystä, ennen kuin muistin taas että paljonko kello oikein oli. "Muistin vasta joskus yhdentoista aikaan yhden tärkeän muodonmuutosten esseen, joten aloin tekemään sitä, koska halusin palauttaa sen ajallaan ja sitten taisin nukahtaa jossain vaiheessa", naurahdin. Pyöräyttelin hieman olkapäitäni. Ne tuntuivat todella jäykiltä huonossa asennossa nukkumisen jälkeen. "Tosin tajusin juuri, että multa puuttuu yksi kirja, jota tarvitsisin kipeästi siihen esseeseen", jatkoin pettyneesti.

Katselin Renéetä hetken ja istahdin vajaan metrin välimatkan päähän hänen viereensä lattialle. "Entä sinä? Mikä sai sinut tuijottelemaan keskellä yötä takkatulta?" kysyin jälleen leveästi hymyillen odottaen mielenkiinnolla vastausta.

//no mulle on ihan sama et mikä päivä. oisko sit vaikka 10. ja 11. huhtikuun välinen yö?//

[Renée Mason]

//Onko R ja B samalla vuosikurssilla? :o Eikös Brian ole viidennellä?//

”Niinpä”, Brian huokasi syvään sille, ettemme olleet puhuneet aikoihin kunnolla. Minulle tuli hyvä mieli, kun ajattelin, että puhumattomuutemme harmitti tuotakin. Olihan meillä sentään ollut älyttömän hauskaa juhlissa. Tai ainakin minulla oli ollut. Ja toivoin, että Briankin oli viihtynyt.

"Muistin vasta joskus yhdentoista aikaan sen muodonmuutosten esseen, joten aloin tekemään sitä, koska halusin palauttaa sen ajallaan ja sitten taisin nukahtaa jossain vaiheessa", Brian naurahti. Virnistin hänelle. Olin tehnyt oman esseeni hieman hutiloiden, mutta ainakin se oli tarpeeksi pitkä. Minun esseessäni oli vähän ympäripyöreitä selityksiä ja hieman isompaa käsialaa kuin yleensä. "Tosin tajusin juuri, että multa puuttuu yksi kirja, jota tarvitsisin kipeästi siihen esseeseen", Brian jatkoi kuulostaen pettyneeltä. ”En usko, että minulla olisi tarvitsemaasi kirjaa, joten en osaa auttaa”, vastasin pahoittelevaan sävyyn.

"Entä sinä? Mikä sai sinut tuijottelemaan keskellä yötä takkatulta?" Brian kysyi hymyillen. Huokaisin nauraen. ”Sain vähän turhan ison annoksen piristysloitsusta tämänpäiväisellä loitsutunnilla”, naurahdin, ”Joten en saa unta. Ja sängyssä makaaminen on tylsää, eikä minulla ole uusia lohikäärmekirjoja luettavaksi. Joten…”, kohautin olkiani, ”Tulin tänne.”

Käänsin katseeni taas hetkeksi takkatuleen, kun päässäni alkoi kehkeytyä ajatus. Mitä jos… Mutta eeei, ei Brian varmaan innostuisi… Mutta voisihan sitä kysyä. Ja olin juuri äsken ajatellut samaa asiaa, mutten kyllä ollut aikonut toteuttaa suunnitelmaa. Nyt kuitenkin ajatus houkutti luvattoman paljon. Ja nimenomaan luvattoman.

”Sinä tarvitset sen muodonmuutoskirjan, eikö niin?”, aloitin hitaasti ja käänsin hymyillen katseeni taas Brianiin, ”Ja minulla on tylsää. Ja voisin haluta uuden kirjan lohikäärmeistä. Mitä jos…” vedin syvään henkeä, ”Mitä sanoisit pienestä retkestä kirjastolle?” Miksi minua hermostutti näin paljon? Varmaan siksi, että pelkäsin Brianin lyttäävän minut ja ideani siinä samassa. Hän varmaankin jo ajatteli, että olin idiootti. Pikkukakara, joka haluaa vähän uhmata opettajia. Mutta miksi minua hermostutti silti? Eihän muiden mielipiteillä ollut mitään merkitystä. Tai ei niillä pitäisi olla. Mutta jotenkin ajatus, että Brian pitäisi minua hölmönä, ahdisti silti. Tyhmää.

//Joo, käy. Ei minullekaan ole mitään väliä.//

[Brian Eldridge]

//eikun oho! luinkin väärin, korjasin tekstiäni :D eli eivät ole samalla vuosikurssilla //

”En usko, että minulla olisi tarvitsemaasi kirjaa, joten en osaa auttaa”, Renée pahoitteli. Nyökkäsin. "Ei se mitään, sehän on vain tietokirja."

Kysyin Renéeltä, että miksi hän oli tähän aikaan yöstä valveilla. Minä en ollut tavannut ennen tätä iltaa täällä ketään näin myöhään. Toisaalta melkein aina nukuin sängyssäni sikeää unta enkä ainakaan omasta mielestäni hermostuttanut opettajia turhaan uhmaamalla koulun sääntöjä. Renée huoahti naureskellen. ”Sain vähän turhan ison annoksen piristysloitsusta tämänpäiväisellä loitsutunnilla”, hän selitti. Hän kertoi tulleensa oleskeluhuoneeseen, koska hän ei saanut unta ja sängyssä makaaminen olisi ollut tylsää. "Huomisesta tulee kyllä niin mahtava. Nukahdan varmaan aamulla leipälautaselle", totesin.

Renée käänsi katseensa pois ja katseli takkatulta. Hän vaikutti miettivän jotakin ja hetken kuluttua mieleeni tietysti juolahti, että olinko sanonut jotain tyhmää, mutta sitten minäkin aloin katsella tanssivia liekkejä hieman uneksuen. Päässäni pyörivät erilaiset muodonmuutokset kissasta jakkaraksi ja moottoripyörästä leijonaksi.

Yhtäkkiä Renée aloitti puhumisen hitaasti. Hätkähdin. Olin hetkeksi unohtanut, että missä olin. ”Sinä tarvitset sen muodonmuutoskirjan, eikö niin?” hän puhui hymyillen. ”Ja minulla on tylsää. Ja voisin haluta uuden kirjan lohikäärmeistä. Mitä jos…” hän veti syvään henkeä. Katsoin häntä kummastellen ja kysyin hiljaa "Niin?". Mielestäni hän vaikutti hermostuneelta, kun hän jatkoi: ”Mitä sanoisit pienestä retkestä kirjastolle?”

Katselin Renéetä hyvin mietteliäästi. "Tuo kuulostaa hyvin, hyvin vaaralliselta ja typerältä", aloitin ja katsoin Renéetä hieman syyttävästi ja nousin ylös. "Se on myös hyvin lapsellista ja se rikkoo varmaan kymmentä eri sääntöä... Eikö olisi parempi vaihtoehto mennä jo nukkumaan?", tivasin hieman kiusoittelevasti. "Koska minusta se ei todellakaan ole hyvä idea", sanoin. "Ehkä kannattaa ottaa taikasauva mukaan?" mainitsin hymyillen leveästi.

[Renée Mason]

//Juu :) //

"Huomisesta tulee kyllä niin mahtava. Nukahdan varmaan aamulla leipälautaselle", Brian totesi. ”Joo, samat sanat”, vastasin pudistellen päätäni. ”Jos minä heitän sinua omenalla, kun meinaat nukahtaa ja toisin päin?” ehdotin pelkällä vitsillä. Minua ei kyllä huvittanut saada omenaa päähäni, vaikka nukahtaisinkin pöydän ääreen. Saisin sentään nukuttua. Mutta jos Brian nukahtaisi pöytään, viskaisin häntä mielelläni omenalla. Virnuilin itsekseni, kun kuvittelin aamupalapöydän kaaosta. Ruoka vain lentelisi, ja professori Molina yrittäisi saada rauhaa saliin. Siitä tulisi mahtavaa. Mutta ehkä jättäisin tällä kertaa väliin. En nimittäin hinkunut hankaluuksia.

Huomasin Brianin ilmeessä mietteliäisyyden, kun ehdotin yöllistä retkeä. "Tuo kuulostaa hyvin, hyvin vaaralliselta ja typerältä", Brian aloitti, ja tunsin, kuinka mahastani putosi yhtäkkiä pohja pois. Tätä olin pelännytkin. Brian katsoi minua syyttävästi ja nousi ylös. Eli istuessani lattialla ja hänen seistessä, kokoero oli liian suuri niskaparalleni, joka ei enää taipunut niin paljon, että olisin pystynyt katsomaan toista silmiin. Niinpä nojasin hieman taaksepäin, että näin Brianin silmät ilman niskakipuja. "Se on myös hyvin lapsellista ja se rikkoo varmaan kymmentä eri sääntöä... Eikö olisi parempi vaihtoehto mennä jo nukkumaan?", Brian tivasi. En erottanut pientä kiusoittelua hänen äänessään, sillä sanat veivät ajatukseni kokonaan. Normaalisti olisin varmaan vain pyöräyttänyt silmiäni ja kysynyt: ”Etkö olekaan gryffondor?”, mutta nyt sanat takertuivat kurkkuuni, enkä voinut puhua. Arvasin, arvasin, arvasin niin tämän. Mutta silti toivoin, etten olisi. Käänsin katseeni kohti lattiaa tuntien itseni lapseksi, jota vanhempi toruu. "Koska minusta se ei todellakaan ole hyvä idea", Brian jatkoi saarnaansa. Niinpä niin, ehkä se oli tullut jo selväksi. "Ehkä kannattaa ottaa taikasauva mukaan?" poika mainitsi, ja kun nostin kummastuneena katseeni häneen, näin leveän hymyn.

”Sinä senkin…” melkein kiljaisin, en onneksi herättänyt ketään, ja pomppasin ylös lattialta läpsäisten sitten Briania käsivarteen. ”Voi jösses”, jatkoin nauraen, ”olet ilkeä. Nyt ainakin saat osaksesi sarjatulen omenoista aamiaisella.” Pudistelin hetken hymyillen päätäni. Olin niin helpottunut, kun poika oli lähtenyt mukaan juoneeni. Saakelin Brian… Pitikin mennä huijaamaan tuolla lailla. Olin ollut ihan varma, ettei hän haluaisi olla enää missään tekemisissä kanssani. ’No niin, Renée, et ole koskaan ollut noin sinisilmäinen. Mikä sinuun on mennyt?’ ajattelin itsekseni.

”Käyn vielä hakemassa sauvan. Kiitos, kun muistutit”, tokaisin hymyillen ja kipaisin portaat ylös makuusaliin. Ovella kuitenkin hidastin hieman, muistin kyllä onnelliset nukkujat. Kipitin sänkyni luo hiljaa. Mihin ihmeeseen olin laittanut sauvani? Pengoin matka-arkkuni sisällön ensin mullin mallin, kunnes tajusin sauvan olevan yöpöydällä. Huokaisin hieman, nappasin sauvan käteeni ja käännyin katsastamaan itseni vielä peilistä. En ollut tyytyväinen, mutta ihan sama. Sitten lähdin takaisin alas.

”Valmis?” kysyin hymyillen Brianilta, kun pyrähdin tämän eteen portaista. Pyörittelin sauvaa kädessäni. Pärjäsin vieläkin loitsuissa onnettomasti, joten toivoin syvästi, etten joutuisi käyttämään sauvaani muuhun kuin valon tuottamiseen.

[Brian Eldridge]

"Joo, samat sanat", Renée pudisteli päätänsä. "Jos minä heitän sinua omenalla, kun meinaat nukahtaa ja toisin päin?" hän ehdotti vitsillä. Naurahdin. "Joo, ja sitten pökerrytään kummatkin", sutkautin. Hyvä idea antaa jo valmiiksi tillintallin-kunnossa olevalle oppilaalle aivotärähdys. Sittenpähän onneksi saisi nukkua koko päivän sairaalasiivessä ilman ärsyttävää melua.

Renée näytti pelästyneeltä. En tiedä, oliko reilua kiusoitella häntä näin, mutta se oli hauskaa. Oli kuitenkin vaikeaa olla purskahtamatta nauruun, kun näin hänen ilmeensä, joten puristin nyrkillä hupparini helmaa. Auts. Yleensä pystyin pitämään pokkani, mutta tänään otti jo aika koville. Ehkä se johtui siitä, että minun oikeasti pitäisi olla nukkumassa ja olin huomaamattani vähän väsynyt.

Lopetettuani kiusotteluani, hymyilin leveästi. Renéellä oli kestänyt aivan liian kauan tajuta, etten ollut tosissani. ”Sinä senkin…” kuulin hänen lähes kiljaisevan. Naurahdin. Renée pomppasi ylös lattialta ja läpsäisi minua leikkisästi käsivarteen. "Auts", parkaisin, mutten ollut tosissani. Hymyilin edelleen. "Voi jässes", Renée nauroi. "Olet ilkeä. Nyt ainakin saat osaksesi sarjatulen omenoista aamiaisella." "Sehän nähdään", totesin naurahtaen ja hymyilin hieman vinoa hymyäni. Renéetä oli yllättävän helppo juksata.

Renée lähti hakemaan sauvaansa. Sillä aikaa kävelin rennosti esseekyhäelmäni äärelle ja pistin ne siistiin pinoon erään yksinkertaisen loitsun avulla ja jätin ne pöydälle. Menin takaisin takan eteen odottamaan Renéetä. "Valmis?" hän kysyi saavuttuaan tyttöjen makuusalin portaista. "Jep", vastasin ja katselin hetken Renéetä. "Mennään", kehotin.

Kävelin pitkin askelin oleskeluhuoneen sisäänkäynnille. Avattuani oven ja astuttuani hiljaa käytävälle (ajattelin mennä edellä, koska jos ovensuun takana olisikin vaanimassa joku opettajista, vain minä saisin jälki-istuntoa), jäin pitämään sitä auki Renéetä varten. Olin niin varma, että tämä yöretki sujuisi mahtavasti.

[Renée Mason]

"Joo, ja sitten pökerrytään kummatkin", Brian huomautti naurahtaen vastaukseksi. ”Minä olen tokkurassa muutenkin. Pyörtyisin väsymyksestä joka tapauksessa jossain vaiheessa. Mutta olisiko banaani pehmeämpi”, tuumin yrittäen pitää pokkaani. En onnistunut ja virne levisi väkisinkin kasvoilleni. Kuvittelin heittäväni aamiaispöydässä Briania banaanilla päähän siinä onnistumatta, ja hedelmä lentäisi kohti tuon vieruskaveria. Banaani lässähtäisi hänen naamaansa. Virnistin leveästi ja oli lähellä, ettei hekotus purkautunut suustani ulos. Professori Molina ehkä syyttäisi Briania kaikesta ja passittaisi banaanipään pesulle sekä Brianin jälki-istuntoon. Voi Luoja, nauraisin niin, ettei Molinalla olisi epäilystäkään kuka on koko jutun takana.

”Auts”, Brian parkaisi hymyillen. ”Siitäs sait”, tokaisin leikilläni. Kun uhkailin poikaa omenoiden sarjatulella, hän vastasi vain: ”Sehän nähdään”, väläyttäen vinon hymynsä. ”Et pääse pakoon. Heitän arvaamattomasti ja kuolettavan tarkasti”, uhkailin taas virne naamallani. En oikeasti siis aikonut heittää Briania omenoilla (tai edes banaaneilla), mutta jos hän istuisi jossain lähellä, saattaisin viskata vaivihkaa muutaman omenansiivun hänen lautaselleen. Tai hiuksilleen. Ihan vain tämän keskustelun takia.

Brian vastasi olevansa valmis lähtemään. Hän katseli minua hetken, mikä alkoi jo hieman ahdistaa. Raavin niskaani ja katselin maahan. Miksi ihmeessä hän katsoi minua? ”Mennään”, Brian kehotti sitten, onneksi varsin lyhyen ajan jälkeen. Nyökkäsin pienesti. Brian aukaisi muotokuvasisäänkäynnin, meni siitä käytävälle ja jäi pitämään ovea auki. Kompuroin (kirjaimellisesti) ulos, sillä en muistanut korkeaa kynnystä. Pysyin kuitenkin pystyssä ja niiasin liioitellun hoviniiauksen pitäen kahdella kädellä kuvitteellisesta hameesta kiinni.

”Valois”, kuiskasin sauvalleni, joka syttyi väristen. Onneksi loitsuni eivät oikein koskaan olleet kovinkaan vahvoja, joten heikko valo sopi juuri nyt tähän hetkeen. Olihan käytävillä myös heikkoa valonkajoa muutamista soihduista, mutta oli supertärkeää (minulle siis), että mukulaiset kivet, portaikot ja kynnykset näkyisivät hyvin. Sauvan valon myös saattoi sammuttaa, jos jostain alkaisikin yhtäkkiä kuulua liikettä tai puhetta.

Lähdin kulkemaan hiljaa hämärällä käytävällä innostunut hymy huulillani. Vilkuilin välillä, tulihan Brian mukana, ja jos mahdollista, hymyni leveni entisestään, kun näin hänet. Ensimmäisen käännöksen tullessa kohdalle jäin kuitenkin empimään. ”Mikä on lyhin reitti?”, kysyin hiljaa Brianilta. Katsoin vuorotellen kahta suuntaa, jonne käytävä haarautui. Muistaakseni molemmista pääsi kirjastoon.

[Brian Eldridge]

Lähdimme ulos oleskeluhuoneesta, johon ei sitten jäänyt ristinsieluakaan. Renée kompuroi huoneen kynnyksen yli. Hymyilin huvittuneena tytön reaktiolle. "Varovasti", muodostin huulillani yhä hymyillen pienesti. Katselin hetken ympärilleni. Käytävällä oli todella pimeää ja ainoan valon toivat himmeät soihdut, joiden varjot lepattelivat tyynesti kiviseinällä. Renée sytytti sauvavalonsa, mikä kuitenkin lisäsi vähän valoa tummuuteen.

Renée käveli hiirenhiljaa pitkin käytävää. Kuljin hänen perässänsä ja vilkuilin seinien muotokuvia, joiden hahmot näyttivät nukkuvan sikeästi. Sulkahattuinen ja vaaleahiuksinen noita, vanha viiksekäs koukkunenäinen velho ja punatukkainen kiharapäinen haarniskaan sonnustautunut ritari. Yksikään heistä tai muista ei herännyt.

Kulkiessaan pitkin käytävää, Renée katsoi ajoittain taaksensa ja hymyili leveästi. Hymyilin takaisin joka kerta, vaikka olinkin aika hajamielinen tänä iltana. Tai yönä. Aamu ei sentään vielä sarastanut.

Pian Renée pysähtyi ja jäi ihmettelemään vilkuillen sekä oikealle että vasemmalle. "Mikä on lyhyin reitti?" hän kysyi. Sytytin sauvaani valon. Kävelin Renéestä hieman ohi ja katselin molempiin suuntiin. "Oikealle", kuiskasin. Suutani kuivasi, joten ääneni kuulosti hieman karhealta. Ihmettelin hetken pimeää käytävää ja katseeni osui sen kattoon. Linna oli tavallaan aika karmiva, mutta satumainen öisin.

Lähdin tällä kertaa kävelemään vasemmalle ja täysin huomaamattani ojensin Renéelle kättäni, enkä oikeastaan tiedä että miksi.