Paljastuminen

[Matthias Frankowski]

//Ilmoitusluontoisena asiana tähän alkuun: peli tulee sisältämään jonkinlaisia viitteitä itsetuhoisuuteen
//Sijoittuu maaliskuun alkuun[?] ja peliin toivottaisiin mukaan Ruthia! :-)

Harmittavaa oli se fakta, että yksi Frankowskin tarvitsemista liemistä oli loppunut. Pullo oli ollut tyhjillään jo pari päivää ja poika oli yrittänyt saada öisin nukuttua, vaikka näkikin unia. Unista ja painajaisunista ei tietenkään ollut hänelle yhtään hyötyä etenkin, kun ennustuksessa ei edes nyt ennustettu mitään unista. Frankowski siis voisi ihan hyvin mennä taas sairaalasiipeen nopeasti ja luikkia sieltä heti unien näkemistä vähentävän liemipullon kanssa pois.
Serpentardin tupaa sanottiin suurten riskien tuvaksi ja pojan riski oli tällä kertaa se, että hän ei pääsisi yhtä nopeasti sieltä sairaalasiivestä ja parantajien kynsistä pois kun halusi. Frankowski kyllä muutenkin yritti aina pitää parantajien, ja muiden sieltä siivestä olevien aikuisten, lähettyvillä niin matalaa profiilia kuin vain pystyi ja mieluusti häipyikin aivan toiseen suuntaan nähdessään heitä. Oman terveytensä, uniensa ja koulumenestyksen takia – tai pikemminkin juuri sen takia, että voisi maata öisin rauhallisesti sängyssään – Frankowski käveli sairaalasiipeen johtavaa käytävää pitkin.

Suurten pariovien tullessa vastaan poika pysähtyi ja yritti rauhoittua hieman. Eihän se ollut niin pahaa mennä sairaalasiipeen, hakea se liemi ja sitten lähteä sieltä. Sairaanhoitajien kanssa jutteleminen ei varmaan myöskään olisi niin suuri este, Frankowski pyrki ajattelemaan tietoisena siitä, ettei ilman keskustelua ihan noin vain saisi haluamaansa. Ei kai parantajat nyt jo ihan ulkoa tienneet mitä hän tuli hakemaan. Se olisi kamalaa. Poika oli jopa yrittänyt olla ilman lientä ja muutenkin säästellyt parhaansa mukaan sitä, mutta ennen pitkään loppu tuli vastaan. Kaikki hyvä päättyi aikanaan ja Frankowskin mielestä hänen kohdallaan se oli päättynyt jo aikoja sitten.

Poika kuitenkin sitten avasi hieman toista ovea ja pujahti sisälle sairaalasiipeen. Hän ei pitänyt koko paikastaan, mutta yritti olla näyttämättä sitä niin selvästi kasvoiltaan. Koulupuku tapansa mukaan päällä Frankowski asteli hieman sisemmälle ja vilkuili ympärilleen etsiäkseen jotain ammattihenkilöä, jolta kysyä sitä lientä. Hän siveli pitkiä etuhiuksiaan hermostuneena paremmin ja hieman sivummalle, jotta hän todellakin näyttäisi siltä kuin häneen voisi luottaa. Huomattuaan kauempana olevan sairaanhoitaja Frankowski asteli kiireellisesti tämän luokse kädet selän taakse yhteen liitettyinä.

[Ruth Rousseau]

"Et voi olla noin mato!" äyskäisin nuorelle potilaalleni. "Katso nyt itseäsi!" jatkoin heilauttaen kättäni häntä kohden. Poika teki niin, hän katsoi itseään ja sitten taas minuun. "Et tainnut jumpata ethän?" kivahdin pikemminkin kuin kysyin ja katsoin häntä vakavana. En kuitenkaan tuntunut vakuuttavan häntä, sillä hän virnisti huvittuneena. "Skolioosi ei ole leikin asia. Kun minä käsken sinun venytellä tai tehdä niitä lihasharjoituksia, sinä teet niitä. Et minun takiani, vaan itsesi takia", paasasin.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tämä sama nuori herra saapui luokseni selästään valittamaan. Olin jo kerran tutkinut hänen selkänsä ja todennut selkärangan olevan pahasti vino. Olin ehdottanut hänelle tukiliiviä käyttöön, mutta poika oli vain nauranut.

"Jumppaa selkääsi pari viikkoa ja tule sitten tänne. En voi vain loihtia sitä kuntoon", sanoin ja kävelin työpöytäni luokse. Sanomani oli ihan totta. Jos olisin käyttänyt loitsua nyt selkä olisi mennyt suoraksi rutisten ja paukkuen. Siitä olisi varmasti seurannut huima määrä lihasrevähdyksiä ja kaikkea muuta kivaa. Vedin papereita ja pergamentteja täynnä olevia laatikoita auki etsien sitä yhtä ja tiettyä paperia. Pienen hetken kuluttua luovutin ja käytin tulejo -loitsua. Palasin oppilaan luokse ja tyrkkäsin paperin hänelle. "Siinä on ohjeita, lue ne ja tee nämä liikkeet pari kertaa päivässä", sanoin ja poika nyökkäsi. Pudistelin päätäni itsekseni kun hän kääntyi lähteäkseen.

Kului hetki ja ovi kävi jälleen. Vilkaisin oven suuntaan ja näin jälleen tutut kasvot. Tai no oikeastaan ne eivät olleet tutut kasvot. Ne olivat kasvot joihin vain kiinnitin huomiota silloin kun ne näin. Poika käveli luokseni kiireisen oloisena kädet selkänsä takana. "Ah, Frankowski", totesin ja hymyilin. Pidin hänen sukunimestään niin paljon etten halunnut tietää hänen etunimeään. Mitä minä sillä tein, kun hänellä oli niin mukava sukunimi? "Minkäs takia täällä?"

Kuulosti ehkä hullulta, mutta minä en tosiaankaan tietänyt miksi hän kävi täällä. Joka kerta kun poika oli saapunut tänne minulla oli ollut seuranani väliaikainen apulais-sairaanhoitaja ja tämä apulainen oli saanut Frankowskin huolehdittavakseen. Näitä apulaisia olin tarvinnut sairasteluni takia. Nyt heitä ei ollut sillä olin terve ja voimissani. Katsoin pojan silmiä tutkaillen.

[Matthias Frankowski]

Frankowski seisahtui omasta mielestään vielä turvallisen etäisyyden päähän sairaanhoitajasta, sillä olisi ollut liian epäilyttävää seistä liian kaukana kuin myös liian lähellä. Oman sukunimensä kuultuaan poika vilkaisi nopeasti edessä olevan sairaanhoitajan kasvoja ennen kuin laski katseensa alaspäin ja nyökkäsi hieman tervehdykseksi. Tällä kertaa vastassa oleva henkilö oli joku toinen ja Frankowski ei tiennyt oliko se kuinka hyvä vai huono asia. Ehkä hän pääsisi tällä kertaa hieman vähemmällä.

”Haluan tai siis haluaisin yhtä lientä”, poika aloitti ja yritti parhaansa mukaan vastata turhaan kiirehtimättä, jottei sekoaisi sanoissaan. Frankowski avasi yhteen liitetyt kätensä ja hipaisi vasemmalla kädellään etuhiuksiaan vähän paremmin.
”Ja se… Unien näkemistä. Siis se liemi… estää”, hän jatkoi pyyhkäisten tällä kertaa toisella kädellään etuhiuksiaan ja otsaansa silminnähden hermostuneena. Poika toivoi, että koko asia olisi pian loppuun käsitelty ja hän saisi pian sen liemipullon ja voisi lähteä koko sairaalasiivestä.

Frankowski ei kyllä ollut ihan varma, että oliko sairaanhoitaja nyt ymmärtänyt mitä hän halusi, minkä vuoksi hän vielä nosti hieman katsettaan ylöspäin ja yritti hahmottaa ilmaan kuvan siitä pullosta avaten kyllä ennen mielikuvaharjoitustaan huomaamattaan nyrkkiin pudistetut kätensä.
”Tällainen ja vihreä… Se liemi on vihreä, ei se pullo”, poika päätti selostuksensa ja siirsi painoansa jalalta toiselle. Toivottavasti parantajilla oli sitä vielä jossain tallella, sillä hän ei tosiaankaan tietäisi mitä tekisi ilman sitä.

Frankowski silmäili vielä hieman sairaanhoitajaa ennen kuin puristi huulensa tiukasti yhteen. Toinen kyllä oli tiennyt hänen nimensä, muttei ainakaan ollut kehdannut heittää oikea arvausta hänen tulostaan. Se oli hyvä, sillä olisi ollut enemmänkin kuin masentavaa kuulla, että jopa hänelle itsellensä vieraat aikuiset tietäisivät hänen asiansa paremmin kuin hän itse. Näin kyllä tuntui jo Frankowskin mielestä olevan, ja poikkeushan vain vahvisti säännön.

[Ruth Rousseau]

Frankowski kertoi haluavansa erästä lientä. Nyökkäsin ja odotin että hän kertoisi mitä lientä. ”Ja se… Unien näkemistä. Siis se liemi… estää”, poika selitti sanoissaan seoten ja toistamiseen otsalla olevaa hiussuortuvaa hipaisten. Frankowski vaikutti hermostuneelta. Mietin että miksiköhän. Tuskin minä häntä hermostutin. Ehkä se johtui sairaalasiivestä? Vai hankkiko hän lientä ilman syytä ja hermostui koska ajatteli jäävänsä siitä kiinni? Hylkäsin jälkimmäisen ajatuksen heti. Frankowski vaikutti rehdiltä. Olin jo kääntymässä takanani olevien kaappien puoleen, mutta pysähdyin kun poika jatkoi selitystään liemestä.

”Tällainen ja vihreä… Se liemi on vihreä, ei se pullo”, hän kertoi käsillään pullon muotoa ilmaan piirtäen. Hymyilin hänelle. "Tiedän", sanoin ja käännyin. Kävelin korkeiden kaappien luokse. Valitsin lasikaapin ja avasin sen ovet nähdäkseni sisään entistä paremmin. Katsoin hyllyjä hetken, ennen kuin huomasin ylähyllyllä olevan lasisen pullon. Koska en lyhyyteni takia ylettänyt ylähyllyille asti otin taikasauvan essuni taskusta - tai ainakin yritin ottaa. Harmipa vain että tasku oli tyhjä. Taikasauvani ei ollut siellä. Vilkaisin työpöytääni joka näytti tyhjältä. Ei minulle koskaan käynyt näin. Hävitin ja unohtelin asioita harvoin. Varsin kummallista, ajattelin ja käännyin katsomaan Frankowskia.

"Se on tuossa, mutten yletä siihen", naurahdin ja osoitin ylähyllyä. "Sinä pitkänä poikana varmaan saat sen alas sieltä?" kysyin ja katsoin toista pyytävästi.

[Matthias Frankowski]

Sairaanhoitaja sanoi tietävänsä mitä lientä tarkoitettiin ja Frankowski rentoutui hieman ennen kuin kyseenalaisti sen, että miksi toinen tiesi heti mitä lientä hän oli tarkoittanut. Selityshän oli ollut kaiken kaikkiaan tosi surkea ja poika oli itsekin siihen tosi epätyytyväinen, muttei vain ollut kyennyt sillä hetkellä mihinkään parempaan.

Frankowski seurasi katseellaan miten nainen siirtyi yhden kaapin luo niistä monista ja odotti hieman hermostuneena, mutta kuitenkin vähän malttamattomana sitä hetkeä, jolloin saisi liemipullon. Hän väänteli hieman tarpeettomasti käsiänsä odottelun lomassa, sillä sairaalasiivessä ei miltei ikinä tohdittu vilkuilemaan liikaa ympärillensä. Se vain tuntui niin ikävältä paikalta ja muistuttikin myös todella ikävistä ja surkeista jutuista. Frankowski joskus pelkäsi, että jos hän viettäisi liikaa aikaa siellä, hän muuttuisi pian itsekin osaksi sen kalustoa. Näin ei kyllä ollut vielä käynyt, muttei saanutkaan käydä.

Poika hätkähti ajatuksistaan, kun liemipullon sijaan sairaanhoitaja sanoi jotain. Frankowski ei ollut ihan tarkkaan kuunnellut, mutta ymmärsi kuitenkin sen verran että hänen apuaan ehkä tarvittiin, minkä vuoksi hän kiirehtikin naisen luo. Hän vilkaisi siihen suuntaan, jonne toinen oli osoittanut.
”Sinä pitkänä poikana varmaan saat sen alas sieltä?” sairaanhoitaja oletti ja Frankowski kohotti hieman olkiansa. Ei hän tiennyt saiko hän sen alas sieltä vai ei, mutta ainakin voisi kokeilla. Eihän se nyt niin korkealla ollut ja liemipullo ei varmaan olisi niin painavakaan tai ei hänellä aiemmin olleet painaneet kovinkaan paljoa.

Frankowski asteli lähemmäs kaappia ja kurotti oikeaa kättänsä ylähyllyn ja oikeaa pulloa kohden. Hän ei ihan yltänyt, mutta noustuaan vielä hieman varpaillensa hän sai liemipullosta ihan hyvän otteen. Hieman tärisevin käsin poika laski pullon alemmas ja samalla laskeutuivat myös koulupuvun venyneet hihat, jotka olivat valahtaneet alemmas kurottelun seurauksena. Hän kääntyi hitaasti ojentaen sitten keskittyneesti liemipulloa naiselle.
”Tässä.” Frankowski ei ottaisi koko pulloa mukaansa, sillä hän ei halunnut vaikuttaa niin ahneelta. Toisaalta hän olisi kyllä mielellään ottanut koko pullon sisällön ja vielä vähän ylimääräistäkin.

[Ruth Rousseau]

Poika kohautti olkiansa, mutta suostui silti auttamaan. Siirryin sivummalle ja seurasin sivusta odottaen että saisin pullon. En voinut antaa Frankowskille koko pulloa, sillä se oli viimeinen ja lisää tulisi vasta ensi kuussa. Ei lientä moni tarvinnut, mutta aina silloin tällöin joku tuli sitä pyytämään. Itsekin olin muutaman kerran sitä nauttinut. Oli minullakin unia joita en yöstä toiseen halunnut nähdä.

Poika kurotti ja sai pullon alas hyllyltä. Pulloa kurotellessaan hänen hihansa laskeutuivat alas ja paljastaen jotain mitä en välttämättä olisi halunnut nähdä. Katsoin toisen ihoa ymmärtämättä. Miten joku saattoi tehdä itselleen noin? En ollut koskaan ennen joutunut tälläiseen tilanteeseen. Tunsin kuinka ahdistus valtasi mieleni ja vähitellen myös ruumiini. Toljotin nuorta herraa epävarmana ja tartuin pulloon jota hän minulle kohteliaasti tarjosi. Nappasin sen häneltä kiittämättä. Kävelin pikaisesti työpöytäni luokse ja laskin pullon siihen. Otin huomattavasti pienemmän pullon pöydältäni mustepullon vierestä ja etsin kuumeisesti taikasauvaani pöytäni laatikoista, joista se lopulta löytyi.

Avasin molempien pullojen korkit tärisevillä käsilläni. Minua hermostutti. Olin sairaanhoitaja koulussa, miksi en ollut varautunut tälläiseen? Olin aina tietänyt sen että Frankowskin kaltaisia henkilöitä oli (etenkin nuorten keskuudessa), mutten silti tiennyt miten heidän kanssaan toimia. Tietenkin minun piti auttaa, mutta siinäpä oli pulma sillä en tiennyt kuinka auttaisin. Pitäisi varmasti puhua, ajattelin. Mitä sanoisin? Hengitin syvään. "Eivät näyttäneet ihan normaaleilta naarmuilta", totesin hetken hiljaisuuden jälkeen. No niin, hienoa Ruth. Aplodeja! Et sitten mitään fiksumpaa osannut töksäyttää? Moitin itseäni mielessäni. Näinko brutaalisti piti ottaa jotain vaikeaa puheeksi? Tuskin poika halusi puhua, pohdin. Yritin kaikesta huolimatta kuitenkin. Keskityin pulloihin ja siihen että sain kaadettua suuremmasta pullosta pieneen pulloon enkä pöydälleni. Purin hampaitani yhteen oltuani valmis.

Suljin pullot ja otin niistä pienemmän käteeni. Mietin tällä kertaa tarkkaan miten muotoilisin seuraavan lauseeni. Minun pitäisi selkeästikin lähestyä toista varoen, eikä kuin pikajuna, jonka mittarin lukema oli 240km/h. Enkä nyt puhunut fyysisestä lähestymisestä vaan henkisestä sellaisesta. Hermostuneena kaikki oli vaikeampaa - jopa miettiminen. Kävelin lähemmäs oppilasta katsoen hänen vihreitä silmiään. Pidin kuitenkin kohteliaan välimatkan häneen joten pysähdyin pian. "Miksi teet itsellesi noin?" kysyin huolestuneena.

[Matthias Frankowski]

Frankowski oli pullon antamisen jälkeen myös hieman lähestynyt pöytää, jonka luokse nainen oli lähtenyt. Kaikki oli tähän mennessä mennyt aika hyvin ja mutkattomasti, joten hän ei ollut enää niin hermostunut kuin alussa. Sairaanhoitaja oli sittenkin vain ihan tavallinen noita eikä tainnut kuulua mihinkään Frankowskin päänmenoksi suunniteltuun juoneen. Hän voisi ihan rauhallisesti odottaa ja seurata miten lientä kaadettaisiin pienempään pulloon ja sitten lähteä rauhallisesti. Ei mitään ylitsepääsemätöntä eikä mitään ilkeää eikä mitään kamalaa tai muuta pahaa liittynyt sairaalasiipeen, ehei.

Sairaanhoitajan huomautus tuli enemmänkin kuin suurena yllätyksenä Frankowskille ja hänen aiemmat hieman positiivisemmat kuvitelmat sairaalasiivestä romuttuivat täysin. Tuo toteamus oli kuin isku vasten kasvoja, jonka todellisuus hänelle heitti ja hän oli mykistynyt. Miten tällaiseen pitäisi vastata tai edes reagoida ja suhtautua? Frankowski laski hieman huultaan purren katseensa käsiinsä, sillä hän tiesi heti mitä sairaanhoitaja oli tainnut nähdä. Poika vilkaisi olkansa yli kuinka pitkä matka olisikaan sairaalasiivestä ulos. Katoaminen olisi varmaan ihan älytöntä, kun nainen jo tiesi hänen sukunimensä ja hän ei todellakaan pystyisi enää olemaan ilman tuota lientä. Pitäisi vain yrittää kestää tämä tilanne, sillä ehkä se jäisi vain tuohon huomautukseen ja sitten hän pääsisi lähtemään.
Frankowski kääntyikin sitten takaisin katselemaan edessäpäin olevia sairaalasiiven lattialaattoja toruen itseänsä jo maanrakoon. Hän ei halunnut mitään tällaista tai mitään ja huomaamattaan hän suki etuhiuksiaan vähän paremmin ennen kuin sairaanhoitaja palasi pienemmän liemipullon kanssa. Poika parhaansa mukaan väisteli tuon katsetta, sillä hän ei ollut ihan vielä päässyt yli kiinnijäämisen, surun ja syyllisyyden sekaisista tunteistaan.

”Miksi teet itsellesi noin?” nainen vielä kysyi ja Frankowski oli erottavinaan huolestumisen sävyä siitä. Se nyt vielä puuttuisi, että hän tekisi kaiken aiemmin lisäksi vielä lisää ihmisiä huolestuneeksi ja ties mitä muuta vielä. Poika kohautti hieman olkiansa ja kuljetteli peukalonsa kynttä edes takaisin hihan alla piilossa olevaa jälkeä vasten.
”En minä… Tai siis minä kävelin pöytää päin”, vähällä varoitusajalla poika yritti epävarmasti puolustaa itseänsä kieltäen koko teon tahallisuuden.
”Siis kaaduin. En kävellyt… Ja siinä oli… pöytä”, Frankowski kiirehti korjaamaan tajuttuaan kuinka tyhmä oli ollut väitettyään, että pöytää päin kävellessä olisi voinut käydä tuolla tavalla.

”Anteeksi”, poika vielä pahoitteli hetken päästä. Frankowski pikemminkin pyysi anteeksi sitä, että sairaanhoitaja oli nähnyt hänen jäljen kuin omaa surkeaa puolustukseksi esittämää valhettaan, joka oli laadultaan aivan peikko. Vaaleatukkainen poika nosti hieman katsettaan naiseen tehostaakseen anteeksipyyntönsä vakuuttavuutta.

[Ruth Rousseau]

Pellavapää ei ollut järinkään vakuuttava valheineen joita hän epätoivoisesti minulle kertoi. ”En minä… Tai siis minä kävelin pöytää päin”, Frankowski selitti epävarmana. Kohotin kulmiani epäuskoisena. Epäilin ettei hän itsekään uskonut sanojaan. ”Siis kaaduin. En kävellyt… Ja siinä oli.… pöytä”, poika jatkoi pian. Ihme kun ei yrittänyt kuvailla pöydän muotoa käsillään, ajattelin. "Aika terävä pöytä oli, kun tuollaista jälkeä teetti", sanoin hiljaa ja hymyilin toiselle varovaisesti.

Frankowski pyysi anteeksi ja kohotti katsettaan hieman. Hymy ei kadonnut kasvoiltani kun tuhahdin hänen anteeksipyynnölleen. "Pyydä itseltäsi anteeksi, älä minulta", sanoin. Katsoin Frankowskia hetken ja sitten kättäni jossa pidin hänen unilientään. En vielä antanut pulloa hänelle. Antaisin sen vasta, kun saisin joitakin tietoja ulos hänestä. "Pöytiin törmäily saattaa tuntua hetken hyvältä, mutta hetki on aina hetki", kerroin ja jatkoin pian: "Aina tulee tarve törmätä uudestaan. Se on noidankehä ja siitä ei pääse eroon helposti", selitin vakavissani. Minulla itselläni ei ollut kokemuksia itsetuhoisuudesta. Tietenkin saatoin rankaista itseäni jollain rääkkilenkillä tai muulla vastaavalla jos sille oli tarvetta, mutta mitään vakavampaa en ollut ikinä tehnyt.

Olin kai aina pyrkinyt kirjoittamaan tai piirtämään tunteeni paperille enkä suinkaan iholleni. En kuitenkaan koskaan puhunut tunteistani kenenkään kanssa. Se oli vaikeaa. Avautua nyt jollekulle elämänsä murheista ja vaikka mistä. Mutta ehkä Frankowski oli erilainen. Ehkä häntä auttaisi keskustelu jonkun toisen kanssa.

"Minun pitäisi ilmoittaa tästä vanhemmillesi ja tuvanjohtajallesi, mutta jotenkin minusta tuntuu siltä ettei se kuulosta sinusta hyvältä idealta", arvelin epävarmana ja tavoittelin hänen katsettaan. "Tämä voi siis halutessasi jäädä vain meidän kahden tietoon, mutta se taas tarkoittaa sitä että saat tarvitsemaasi hoitoa ja apua vaikket sitä välttämättä haluaisikaan."

[Matthias Frankowski]

Frankowski nyökytteli sairaanhoitajan puhuessa noidankehästä ja miten siitä ei sitten helposti päästy eroon. Hän oli kuullut saman asian jo pari kertaa aiemmin, joten hän ei kiinnittänyt niin kauheasti huomiotansa naisen sanoihin. Poika oli näet aika varma siitä, että pystyisi lopettamaan kun vain tahtoi ja halusi, sillä eihän se niin vaikeaa olisi. Hän oli aiemminkin pystynyt, mutta silloin tilanne olikin ollut hieman eri. Frankowski katse harhaili naisen pitelemässä pienessä liemipullossa.

”Minun pitäisi ilmoittaa tästä vanhemmillesi ja tuvanjohtajallesi, mutta jotenkin minusta tuntuu siltä ettei se kuulosta sinusta hyvältä idealta”, sairaanhoitaja aloitti. Nainen myös ehdotti sen jälkeen jonkinlaista sopimusta, jonka mukaan hän ei kertoisi asiasta heille, mutta Frankowski puolestaan joutuisi ottamaan apua ja hoitoa vastaan halusi tai ei. Poika olikin vähän arvellut, että vanhemmat saisivat kiinnijäämisen jälkeen tietää tästä, mutta että tuvanjohtajakin. Hänen tuvanjohtajansa varmaan pitäisi häntä vielä kaikkien aikojen surkimuksena, jos hän huonon koulumenestyksensä ohella harrasti tällaistakin touhua. Frankowski nyppi hieman hihaansa yrittäen punnita selkeästi vaihtoehtoja, mutta kuitenkin päätyi aika kiireellisesti nyökkimään päätänsä.

”Ne tietävät jo… Tai siis varmaan arvasivat… Vanhempani”, poika vielä vastasi hieman kysyvään sävyyn, sillä hän ei halunnut että heitä käytettäisiin jonakin kiristyskeinona tähän liittyen. Frankowskia kyllä jo hieman puistatti jo pelkkä ajatus siitä kuinka paljon unettomia öitä hänen vanhemmat kyllä viettäisivät jos saisivat tietää taas tästä. Poika suki myönnytyksen jälkeen hieman hiuksiansa katsellen taas liemipulloa.
”Niin siis tuota anteeksi… tuo pullo”, Frankowski aloitti liikahtaenkin hieman liemipullon suuntaan, ”saanko, ei siis saisisinko sen?” Hän kyllä arvasi, ettei kuulostanut kauhean vilpittömältä mutta kun hän oli tullut sen takia sairaalasiipeen eikä sen takia, että joku sairaanhoitaja ottaisi tehtäväkseen katkaistakseen hänen huonojen tapojen kierteensä.

[Ruth Rousseau]

”Ne tietävät jo… Tai siis varmaan arvasivat… Vanhempani”, Frankowski selitti ja yritin ymmärtää. Hänen vanhempansa siis tiesivät asiasta? Ehkä? Katsoin toista äimistyneenä. Eivätkö hänen vanhempansa välittäneet, vai eivätkö he osanneet auttaa omaa lastaan? En nyt oikein ymmärtänyt, enkä ehtinyt edes yrittää ymmärtää, kun poika muistutti minua pullosta jota pidin kädessäni. ”Saanko, ei siis saisisinko sen?”

"Ah, aivan", sanoin ja ojensin pullon hänelle. Lientä oli pullossa sen verran että siitä riittäisi kahdeksi viikoksi (tai ehkä jopa kahdeksi ja puoleksi)? Riippui täysin siitä kuinka suuren tai pienen annoksen Frankowski otti lientä ennen nukkumaan menoa. Oli kuitenkin varmaa että hänen täytyi tulla tänne uudestaan melko pian, mikäli hän mieli lisää lientä. Tulo tänne taas tarkoitti puolestaan sitä ettei hän pääsisi minusta ja huolen värittämistä kysymyksistäni noin vain eroon. Tämä ei tosiaankaan ollut tässä, ajattelin.

//huhhuh kuinka pitkä :))//