Mato Matalat (otsikoidaan kunnolla myöhemmin)

[Ruth Rousseau]

//Peliin odotetaan Gabriel Leblancia.

Oli olemassa niitä päiviä, kun näytti joko hyvältä, siedettävältä tai aivan liian vanhalta ja niin jumalattoman rumalta. Ja kuinka ollakaan, juuri tänään oli se päivä, kun koulun sairaanhoitaja ei (ainakaan omasta mielestään) näyttänyt hyvältä tai edes siedettävältä. Hänhän oli kuin elävä kuollut!

Ei siinä mitään että hän oli ryppyjä täynnä ja kohti kuolemaa menossa - se oli ymmärrettävää ja Ruth hyväksyi sen -, mutta että vielä kahvit syliin ja vaatteita aamutuimaan pyykkäämään? Se ei enää ollut niin ymmärrettävää, vaan aivan kamalaa ja ärsyttävää! Hirveä aamu oli kuitenkin jo takanapäin ja Ruth oli rauhoittunut. Hän ei siis enää ollut samassa itkuherkässä ja väsyneessä tilassa kuin kymmenisen tuntia sitten.

Harmaahapsi tyhjensi suurta lääkekaappia parhaillaan. Hän heitti pois vanhaksi menneet lääkkeet ja kirjoitti pergamentille asioita joita sairaalasiipeen tarvitsisi. Lista oli melko lyhyt (ainakin vielä) ja näytti siltä että sairaalasiiven lääkevarasto oli ihan kattava. Ei se tietenkään ollut mitään velhosairaaloiden varastoihin verrattuna, mutta oli se aikamoinen saavutus koululta. Ruth repäisi vanhan etiketin pois purkin kannesta ja asetti purkin pöydälleen. Hän kääri neuletakkinsa hihoja ylemmäs ja katsoi hetken pientä kaaosta jonka oli saanut aikaan. Purkkeja, pulloja, papereita, laatikoita ja muuta roinaa riitti. Naisesta oli kuitenkin oikein mukavaa laittaa kaapit järjestykseen, nyt kun potilaita ei näkynyt tai kuulunut. Ruth mietti miksei ollut siistinyt kaappia jo aikaisemmin. Olihan hän ollut täällä töissä jo noin puoli vuotta, ja kaappi oli jo alkuun näyttänyt hirvittävän epäjärjestelmälliseltä.

Parantaja kuuli kuinka ovi avautui ja joku astui sisään. Rousseauta ei olisi kiinnostanut yhtään hoitaa ketään juuri nyt. Silti hän loi pienen hymyn huulilleen ja kääntyi katsomaan oven suuntaan. "Päivää", hän sanoi kalpeahkolle pojalle. "Mitenkäs nuorta herraa voisi auttaa?"

[Gabriel Leblanc]

Olin pohtinut asiaa jo niin kauan, että oli jo aikakin mennä kysymään joltakulta. Eikös silloin paras vaihtoehto ollut sairaanhoitaja?

Jostain syystä nuokaan perustelut eivät saaneet reissua kuulostamaan yhtään viehättävämmältä. En oikein pitänyt sairaanhoitajista ja lääkäreistä ja sen sellaisista.

Olin oppituntien jälkeen lorvaillut jo hyvän aikaa käytävillä käyden mielessäni taistelua itseäni vastaan ja vitkutellen sairaalasiipeen lähtemistä. Valuin kuitenkin vähä vähältä oikeaan suuntaan.

Hän kuitenkin vain pitäisi minua tyhmänä. Sanoisi, ettei minussa ollut mitään vikaa, että olin vain harhaluuloinen. Nyrpistin nenääni. Lääkärit, niin kovin oman arvonsa tuntevia. Niin, ehken pitänyt heistä siksi. He kyllä tiesivät kaiken, niin ylimielisiä!

Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja suunnistin jo vähän reippaammin askelin sairaalasiiven ovelle. Seisahduin kuitenkin siihen hetkeksi miettimään. Pitäisikö koputtaa vai kävellä suoraan sisään? Entä jos parantaja olisi kiireinen, silloin olisi naurettavaa tulla pikkupulmineen sinne ruuhkauttamaan jonoja. No, kai sitä voisi kurkata, ainahan sitä saattoi häipyä.

Päätin marssia suoraan sisään, sehän oli kuitenkin yleinen tila. Avasin reippaasti oven ja astuin sisään. Vaaleassa sairaalatilassa ei ollut potilaita, ainoastaan harmaahiuksinen lyhyehkö nainen, joka ilmeisesti oli paikan parantaja. Tuo näytti olevan parhaillaan siivoamassa jotain kaappia, mutta kääntyi minuun päin ilmeisesti huomattuaan saapumiseni.

”Päivää”, sairaanhoitaja sanoi pieni hymy kasvoillaan. ”Mitenkäs nuorta herraa voisi auttaa?”

”Päivää, rouva sairaanhoitaja”, sanoin virnistäen. Sehän kuulosti hauskalta! Kävelin sairaanhoitajan luo ja pysähdyin kohteliaasti parin metrin päähän. ”En oikein tiedä... Minusta tuntuu, että minussa on jokin ongelma, mutta en edes tiedä, mikä kaikki siihen liittyy”, pohdin. ”Siksi ajattelinkin tulla kysymään sinulta.”

//Päiväksi 20.5.? Ja voi herran jestas toi nimi XD //

[Ruth Rousseau]

//20.5 siis! :) Ja hei, tuo otsikko voisi olla pahempikin... xd

Poika tervehti Ruthia kutsuen häntä rouva sairaanhoitajaksi. Parantajaa rouvittelu ei kuitenkaan hymyilyttänyt yhtä paljon kuin oppilasta. Nainen tuhahti hiljaa ja seurasi katseellaan poikaa joka jäi kohteliaan välimatkan päähän seisomaan.

”En oikein tiedä... Minusta tuntuu, että minussa on jokin ongelma, mutta en edes tiedä, mikä kaikki siihen liittyy”, nuorukainen selitti ja parantaja nyökkäsi. Ruthille tarina oli tuttu, mutta hän odotti innolla sitä hetkeä, kun saisi tietää mikä potilasta vaivasi. ”Siksi ajattelinkin tulla kysymään sinulta." Parantaja ei miettinyt kauan miten vastaisi.

"En minäkään tiedä mikä sinussa on vikana, ellet kerro edes yhtä oiretta", parantaja selitti pojalle, katsoen häntä silmiin. Naisen katse vaelsi kuitenkin nopeasti muualle, kauhistuttavia havaintoja tekemään. "Todella laiha sinä ainakin olet", Ruth huomautti töksähtävästi, hieman huolestuneella äänensävyllä. "Liittyykö se kenties tähän ongelmaasi, josta äsken selitit?"

[Gabriel Leblanc]

Parantaja ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä vaan tuhahti vain tervehdykselleni, mutten antanut sen haitata. Eivät kaikki voineet minusta pitää.

”En minäkään tiedä, mikä sinussa on vikana, ellet kerro edes yhtään oiretta”, parantaja sanoi ja katsoi minua hetken silmiin. Sitten hän katseli minua ilmeisesti oireita bongaten, jonka jälkeen hän ilmoittikin: ”Todella laiha sinä ainakin olet. Liittyykö se kenties tähän ongelmaasi, josta äsken selitit?”

Mietin vastausta hetken, ennen kuin avasin suuni. ”En ole varma... Ehkä se liittyykin. Luulisin, että olen laiha, koska tykkään urheilla, mutta en tykkää syödä. Tai no, tykkään minä veriletuista, mutta ei kai niitäkään voi koko ajan olla syömässä?” Jaarittelin. Selvä, ehkä veriletut eivät nyt olleet niin olennainen asia. Kurtistin otsaani ja mietin, mikä muu saattaisi olla parantajalle hyödyllistä tietoa.

”En myöskään tykkää nukkua”, pohdin. ”Tai siis, kyllä minä nukun, mutta en läheskään niin paljon kuin muut. Ei vain väsytä, tuntuu, että olisin öisin virkeimmilläni.” Oli vaikeaa tietää, mitä kaikkea pitäisi kertoa, mikä olisi olennaista, kun minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, minkä sorttinen ongelmani edes oli. Jollain lailla vain olin erilainen kuin muut, siitä olin varma.

[Ruth Rousseau]

Poika kertoi ettei ollut asiasta varma. Hän kuulemma piti urheilusta, muttei syömisestä (Ruth pystyi samaistua). Parantaja kuitenkin ajatteli ettei nuoren pojan mielessä saisi liikkua moisia ajatuksia. Oikeastaan kukaan ei saisi ajatella niin, nainen pohti. ”Tai no, tykkään minä veriletuista, mutta ei kai niitäkään voi koko ajan olla syömässä?” Ruth irvisti. Kun hän oli ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa elämässään syönyt verilettuja, niin hän oli meinannut oksentaa. "Jos se voimisesta on kiinni, niin kyllä. Se ei kuitenkaan olisi monipuolinen ruokavalio ja sinä - kasvavana nuorena miehenä - tarvitset muutakin kuin verilettuja."

”En myöskään tykkää nukkua", oppilas lausahti ja parantaja mietti mikä häntä oikein riivasi. Poika kertoi pian että hän nukkui kyllä, muttei yhtä paljon tai yhtä hyvin kuin muut. Hän oli siis yövirkku. Ruth mietti ja mietti, muttei kuitenkaan saanut päähänsä yhtäkään sairautta joka sopi pojan oireisiin. Ehkei hän siis ollut sairas? Ehkä tämä juttu oli geeneissä, tai jotain murrosikään liittyvää? "Onko sinulla mitään muuta?" neiti Rousseau tivasi vielä.

//3 kertaa lähetin keskeneräisen peliviestin (ok aika keskeneräinen tämä yhä on, mutten voi vältellä pelivuoroani ikuisesti).. Mutta ne kolme kertaa......!! Kuinka ärsyttävää!

[Gabriel Leblanc]

"Jos se voimisesta on kiinni, niin kyllä. Se ei kuitenkaan olisi monipuolinen ruokavalio ja sinä - kasvavana nuorena miehenä - tarvitset muutakin kuin verilettuja”, parantaja ohjeisti.

Minua puistatti pelkkä ajatuskin ruuasta. Sehän oli aivan mautonta! Kuinka kukaan saattoi pitää sen makua viehättävänä? Tai sitten minulla oli vikaa makuaistissa… Joka tapauksessa minun lautasmalliini mahtuisi vain vettä, verilettuja ja vitamiinipillereitä, jos minulta kysyttäisiin. Tietysti söin pahvilta maistuvaa ruokaa, koska enhän minä syömättäkään pärjäisi.

“Onko sinulla mitään muuta?” Nainen kysyi vielä. Yritin miettiä oireita, mutta en oikein keksinyt. Sen sijaan keksin jotain muuta, mutta en kyllä tiennyt, mitä apua siitä voisi olla.

“Ei tule äkkiseltään mieleen”, sanoin. “Mutta yksi outo juttu on se, että minusta tuntuu, että perheeni liittyy tähän jotenkin. Tai että he tietävät sairaudestani, mutteivät kerro minulle. Kun tavallaan he vähän syrjivät minua, tai pitävät erilaisina. Inhoavat erityisesti sitä että olen uskossa, värjäävät hiukseni mustiksi… Oikeastaan he salaavat minulta jotain selvästi. Ainakaan en tiedä esimerkiksi vanhempieni ammatteja”, selitin. Naurahdin vähän perään, koska minusta tuntui enemmän, että olisin ollut terapeutin vastaanotolla, kuin sairaalassa. ‘Kerroppa minulle lapsuudestasi…?’

//No höh, inhottavaa kun tuolla lailla temppuilee :/ Kirjoita wordiin ja kopioi sieltä?//

[Ruth Rousseau]

Juuri tätä Ruth inhosi. Aivan kuin hän olisi terapeutti, eikä sairaanhoitaja. "Sinulla on oudot vanhemmat", nainen totesi ja suki hiuksiaan hermostuneena. "Siis todella oudot", hän jatkoi, sillä ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Sairaanhoitaja mietti pitkään. Hänen pitäisi ottaa pojan vanhempiin yhteyttä ja vaatia selitystä. Mutta oliko se sairaanhoitajan työtä? Lähetellä pöllöjä salaileville vanhemmille ja yrittää selvittää tälläisiä mysteereitä? Tuskinpa.

"Mikä on nimesi ja vanhempiesi osoite?" hän kysyi lopulta ja käveli työpöytänsä luo. Nainen otti pergamentin pöydältä, ja avasi mustepullon korkin. Hän istui korkealle tuolille ja katsoi oppilasta odottaen vastausta.

[Gabriel Leblanc]

“Sinulla on oudot vanhemmat”, sairaanhoitaja sainoi vastaukseksi selitykseeni. “Siis todella oudot.” Tuon jälkeen nainen hiljentyi pitkäksi aikaa miettimään. Minä odottelin tuon taas sanovan jotain ja keinuin kantapäilläni. Mitähän sairaanhoitaja mietti? Olikohan hän keksimässä ratkaisua? Tai edes ongelmaa? Mikähän se oli? Olin ihmetellyt silloin tällöin joitakin asioita itsessäni ja perheessäni jo vuosia, mutta vasta täällä viimein ikäisteni velhojen ja noitien joukossa olin huomannut, kuinka kummallinen todella olin. Mutta entä jos se ei ollutkaan sairaus tai muukaan ongelma? Jos se oli vain luonteeni ja sairaanhoitaja nauraisi kohta ja käskisi minun mennä tekemään läksyjäni täältä häntä vaivaamasta?

Omituista minulta, yleensä en ollut näin hermostunut, miettinyt, mitä muut ajattelivat, jossitellut, mutta olihan tässä kyse aika isosta asiasta minulle.

Lopulta sairaanhoitaja avasi suunsa. “Mikä on nimesi ja vanhempiesi osoite?” tuo kysyi valmistautuen kirjoittamaan vastaukseni ylös.

“Olen Gabriel Leblanc ja öö… En oikeastaan tiedä tarkkaa osoitetta?” Sanoin vähän itsekin hämilläni. En ollut ikinä tarvinnut sitä mihinkään. “Asun kartanossa nimeltä Roses sanglantes manoir, ja se sijaitsee Ranskassa, sen enempää en tiedä, mutta jos pöllön aiot lähettää niin eiköhän se löydä pelkällä vastaanottajan ja talon nimellä, vai?” En oikeastaan ollut varma, kuinka paljon informaatiota pöllö tarvitsi, mutta toivoin tuon riittävän, sillä muuta minulla ei ollut.

[Ruth Rousseau]

Pojan nimi oli Gabriel Leblanc, eikä hän tiennyt vanhempiensa osoitetta. Nainen huokaisi syvään. Onhan se hyvä kirjoitella kirjeitä ilman osoitetta. "Asun kartanossa nimeltä Roses sanglantes manoir, ja se sijaitsee Ranskassa", Gabriel selitti, ja sairaanhoitaja kirjoitti kartanon nimen kirjekuoreen. Kartanossa asuminen oli varmaan hienoa, Rousseau ajatteli. "Sen enempää en tiedä", hän kertoi ja selitti jotain pöllöistä. "Mm, ehkä", harmaahapsi vastasi. "Entä vanhempiesi nimet?" Ruth kysyi vielä. "Kai sinä ne tiedät?" Kuului sulkakynän rapinaa. Neiti Rousseau kirjoitti jo kirjettään.

[Gabriel Leblanc]

Katselin, kun sairaanhoitajatar kirjoitti kynä rapisten kertomaani osoitetta. “Mm, ehkä”, nainen vastasi selittelyilleni. “Entä vanhempiesi nimet? Kai sinä ne tiedät?”

Hymähdin huvittuneena. “Juu, he ovat Rosella ja David Leblanc”, kerroin. Mitähän vanhempani mahtaisivat ajatella, kun saisivat sairaanhoitajalta kirjeen? Mitähän sairaanhoitaja edes kirjoitti kirjeeseen? Hyvää päivää arvon herra ja rouva Leblanc, poikanne kävi tänään luonani ja ilmeisesti kuvitteli minun olevan psykologi. Pitäisiköhän teidän hommata hänet oikealle psykologille puhumaan?

Naurahdin vähän itsekseni odotellessani, että sairaanhoitaja saisi kirjeensä valmiiksi.

//Nää mun viestit näköjään vaan lyhenee ja lyhenee...//