((Tämä sijoittuu toisen haasteviikonlopun perjantaihin eli 26.2.2016 ja paikalle odotellaan Servan Fabronia.))
Anthony istui yksinään tyhjän luokkahuoneen ikkunaseinustalla olevalla pulpetilla ja katseli ikkunasta alas pihamaalle. Siellä ei näkynyt enää jälkeäkään edellisen kerran labyrintista ja ehkä hyvä niin. Hän ei varsinaisesti halunnut mitään muistutuksia siitä. He olivat saapuneet ranskalaiselle koululle huomenna olevaa toista haastetta varten melko hiljattain eikä hän ollut vieläkään täysin varma osallistumisestaan. Kaikesta huolimatta hän oli lopulta saanut ensimmäisestä haasteesta kultamitalin – mikä oli ollut tietysti aivan älyttömän noloa sen jälkeen, kun hän oli parkunut vessassa Atlakselle huonoa suoritustaan ja vaikka tämä olikin ollut palkintojenjaon jälkeen kohtalaisen hienotunteinen asiasta – mutta seuraava haaste hermostutti häntä jo. Siinä määrin, että hän oli karannut muiden seurasta rauhoittumaan hetkeksi yksinään. Näin jälkeenpäin häntä kyllä hieman harmitti, ettei hän ollut pyytänyt Atlasta mukaansa, sillä tämä varmaan ajatteli tulleensa hylätyksi.
Hän oli vaellellut käytäviä jonkin aikaa kainalossaan muutama omalta koululta mukaansa ottama lehti, mutta kaikki paikat olivat tuntuneet olevan täynnä väkeä. Eikä mikään ihmekään tietysti ottaen huomioon, että koululla oli varmaan lähestulkoon kolminkertainen määrä väkeä normaaliin verrattuna, koska paikalla oli oppilaita ja henkilökuntaa sekä hänen omasta koulustaan että toisestakin vierailevasta koulusta. Lopulta hän olikin varovasti koettanut muutamaa käytävän varrella olevaa ovea – vaikka se oli tuntunutkin vieraassa koulussa vähän väärältä – ja löytänyt tämän tyhjänä olleen luokkahuoneen lukitsemattomana. Niinpä hän oli livahtanut sisään lukemaan lehtiään ja toivon mukaan saamaan ajatuksensa pois huomisesta haasteesta. Tai niin hän oli ajatellut, mutta jotenkin hän oli päätynyt enemmänkin tuijottelemaan ulos ikkunasta ajatuksissaan kuin kääntelemään sylissään tällä hetkellä olevan huispauslehden sivuja.
Hän toivoi, että tämänkertaisessa haasteessa ei olisi mantikoreja tai hutsuja tai valeloukkaantuneita – seikka, josta hän edelleenkin oli labyrinttihaasteeseen liittyen melko katkera – vaan mieluummin jotain helppoa ja nopeaa. Ehkä jotain ajattelutyötä vaativaa. Jotain sellaista, missä hän olisi hyvä ja no, useimmat muut huonoja. Tämänkertainen haaste oli hänen oman koulunsa järjestämä, joten hän odotti ainakin jotain kohtalaisen halvasti järjestettävissä olevaa. Ei yhdessä yössä pihamaille kohoavia labyrintteja tai kauheita kasoja harvinaisia taikaolentoja. Hän oli itse asiassa tehnyt kaikkensa selvittääkseen, mikä toinen haaste oli, mutta ei ollut kuullut siitä käytännössä mitään. Huolimatta siitä, että hän oli Atlaksen kanssa hieman… tutkinut professori Coatesin toimistoa. Ja ehkä mahdollisestei myös hiukan professori Cainen. Ja rehtorin. Hänestä oli tuntunut hieman pahalta käyttää hyväkseen näiden luottamusta oppilaskunnan puheenjohtajaan, mutta hätä ei lue lakia. Valitettavasti kaikki se oli kuitenkin ollut turhaa. Tai no, olivathan he jotain mielenkiintoista kyllä löytäneet, mutta eivät kuitenkaan mitään Turnajaisiin liittyvää.
Anthony huokaisi ja katsoi Châteaun pihamaan poikki käveleviä oppilaita yrittäen sitten taas laskea katseensa sylissään olevaan huispauslehteen ja keskittyä siihen. Hänestä tuntui, että hän oli lukenut edessään olevan artikkelin ensimmäisen lauseen jo ainakin sata kertaa. Tälläkin kertaa hän päätyi vetämään alas valuvaa polvisukkaansa ylöspäin ennen kuin ehti toiseen lauseeseen asti.
