Tyypillinen englantilainen tyylitajuttomuus

[Anthony Underwood]

((Tämä sijoittuu toisen haasteviikonlopun perjantaihin eli 26.2.2016 ja paikalle odotellaan Servan Fabronia.))

Anthony istui yksinään tyhjän luokkahuoneen ikkunaseinustalla olevalla pulpetilla ja katseli ikkunasta alas pihamaalle. Siellä ei näkynyt enää jälkeäkään edellisen kerran labyrintista ja ehkä hyvä niin. Hän ei varsinaisesti halunnut mitään muistutuksia siitä. He olivat saapuneet ranskalaiselle koululle huomenna olevaa toista haastetta varten melko hiljattain eikä hän ollut vieläkään täysin varma osallistumisestaan. Kaikesta huolimatta hän oli lopulta saanut ensimmäisestä haasteesta kultamitalin – mikä oli ollut tietysti aivan älyttömän noloa sen jälkeen, kun hän oli parkunut vessassa Atlakselle huonoa suoritustaan ja vaikka tämä olikin ollut palkintojenjaon jälkeen kohtalaisen hienotunteinen asiasta – mutta seuraava haaste hermostutti häntä jo. Siinä määrin, että hän oli karannut muiden seurasta rauhoittumaan hetkeksi yksinään. Näin jälkeenpäin häntä kyllä hieman harmitti, ettei hän ollut pyytänyt Atlasta mukaansa, sillä tämä varmaan ajatteli tulleensa hylätyksi.

Hän oli vaellellut käytäviä jonkin aikaa kainalossaan muutama omalta koululta mukaansa ottama lehti, mutta kaikki paikat olivat tuntuneet olevan täynnä väkeä. Eikä mikään ihmekään tietysti ottaen huomioon, että koululla oli varmaan lähestulkoon kolminkertainen määrä väkeä normaaliin verrattuna, koska paikalla oli oppilaita ja henkilökuntaa sekä hänen omasta koulustaan että toisestakin vierailevasta koulusta. Lopulta hän olikin varovasti koettanut muutamaa käytävän varrella olevaa ovea – vaikka se oli tuntunutkin vieraassa koulussa vähän väärältä – ja löytänyt tämän tyhjänä olleen luokkahuoneen lukitsemattomana. Niinpä hän oli livahtanut sisään lukemaan lehtiään ja toivon mukaan saamaan ajatuksensa pois huomisesta haasteesta. Tai niin hän oli ajatellut, mutta jotenkin hän oli päätynyt enemmänkin tuijottelemaan ulos ikkunasta ajatuksissaan kuin kääntelemään sylissään tällä hetkellä olevan huispauslehden sivuja.

Hän toivoi, että tämänkertaisessa haasteessa ei olisi mantikoreja tai hutsuja tai valeloukkaantuneita – seikka, josta hän edelleenkin oli labyrinttihaasteeseen liittyen melko katkera – vaan mieluummin jotain helppoa ja nopeaa. Ehkä jotain ajattelutyötä vaativaa. Jotain sellaista, missä hän olisi hyvä ja no, useimmat muut huonoja. Tämänkertainen haaste oli hänen oman koulunsa järjestämä, joten hän odotti ainakin jotain kohtalaisen halvasti järjestettävissä olevaa. Ei yhdessä yössä pihamaille kohoavia labyrintteja tai kauheita kasoja harvinaisia taikaolentoja. Hän oli itse asiassa tehnyt kaikkensa selvittääkseen, mikä toinen haaste oli, mutta ei ollut kuullut siitä käytännössä mitään. Huolimatta siitä, että hän oli Atlaksen kanssa hieman… tutkinut professori Coatesin toimistoa. Ja ehkä mahdollisestei myös hiukan professori Cainen. Ja rehtorin. Hänestä oli tuntunut hieman pahalta käyttää hyväkseen näiden luottamusta oppilaskunnan puheenjohtajaan, mutta hätä ei lue lakia. Valitettavasti kaikki se oli kuitenkin ollut turhaa. Tai no, olivathan he jotain mielenkiintoista kyllä löytäneet, mutta eivät kuitenkaan mitään Turnajaisiin liittyvää.

Anthony huokaisi ja katsoi Châteaun pihamaan poikki käveleviä oppilaita yrittäen sitten taas laskea katseensa sylissään olevaan huispauslehteen ja keskittyä siihen. Hänestä tuntui, että hän oli lukenut edessään olevan artikkelin ensimmäisen lauseen jo ainakin sata kertaa. Tälläkin kertaa hän päätyi vetämään alas valuvaa polvisukkaansa ylöspäin ennen kuin ehti toiseen lauseeseen asti.

[Servan Fabron]

Hyvännäköisten seura oli ollut ilman kunnon tiloja ihan syksystä Servanin perustamisesta alkaen, muttei tilattomuus ollut aiemmin niin suuri ongelma. Nykyisin kyllä jäsenmäärä oli kohonnut, sillä Servan tiesi keitä pystyi hyväksymään jäseniksi ja keitä ei. Poika olikin lähtenyt nyt Turnajaisten alla käymään läpi koulunsa tyhjiä tiloja, sillä se taisi olla parasta aikaa päästä minne ikinä halusikaan herättämättä hyvännäköisyydellään kuitenkaan liikaa huomiota.
Tänä päivänä Servan olikin pukeutunut vaaleanpunaiseen kauluspaitaan, jossa oli kauttaaltaan laventelin sävyisiä koukeroita. Poika tunsikin olonsa todella hyväksi, kun hänen lettinsäkin olivat eilen saaneet kokea syväpuhdistuksen ihmeitä. Ne eivät nyt ainoastaan näyttäneet hyviltä vaan myös tuoksuivat lumoavilta.

Poika vilkaisi yhdessä pienessä komerossa ympärilleen ennen kuin sulki suurpiirteisesti tammioven ja jatkoi matkaansa käytävää pitkin tumma salkku vasemmassa kädessä arvokkaasti keinuen joka askeleella. Servanin vapaa käsi eksyi hänen samppanjan sävyiseen solmioon, jonka asentoa hän tarpeettomasti korjasi pysähdyttyään taas yhden oven edessä. Ei sitä koskaan tiennyt mihin huoneeseen ja keiden seuraan saattaisi joutua, jos umpimähkään yhden avasi.
Tämä hyvännäköinen poika olikin siitä tietoinen, muttei se kuitenkaan estänyt häntä avaamasta suurieleisesti ovea sepposen selälleen. Harjaantuneesti Servan vilkaisi luokkahuoneessa ympärilleen kiinnittäen paljon huomiota valaistukseen sekä sisustuksen ohella myös peilailevien pintojen määrään. Todettuaan huoneen ihan kelvolliseksi hän harppoi itsevarmasti peremmälle ja huitaisi oven kiinni kädellänsä. Vasta tällöin Servan huomasi jonkun istuvan ja katselevan ulos ikkunasta. Hän päätteli tämän olevan jostain niistä vierailevista kouluista, sillä tämä näytti pukeutuneen johonkin mikä näytti valitettavan paljon koulupuvulta. Servanin kävi tyttöä ehkä hieman sääliksi, sillä tuo saattaisi näyttää ihan sangen viehättävältä, jos tämän päällä vain olisin jokin muu kuin koulupuku. Miten jotkut todellakin luulivat, että koulupuvulla pärjäisi myös vapaa-ajalla?

Servan asteli luokan etuosassa olevan opettajanpöydän luokse vilkuillen vielä ikkunan lähettyvillä istuvaa tummatukkaista. Asetettuaan salkkunsa pöydälle poika kääntyi ympäri ja tarkasteli vielä toisen asukokonaisuutta päästä varpaisiin. Havaittuaan toisen aasialaistyyppiset piirteet Servan tiesi heti, että hänen pitäisi heti tarjota apuansa. Eihän se ollut oikein, että joku viehättävä ja soma tyttö joutuisi kärsimään täällä Ranskassa arvostelevien katseiden takia, kun ei vain tiennyt että koulupukuun pukeutuminen oli aivan väärä valinta. Servan kävelikin oitis tämän luo ja asetti hennosti kätensä tämän olkapäälle.
”Näytät siltä kuin tarvitsisit apua”, hän aloitti varovasti englanniksi miettien miten kohteliaasti muotoilisi asiansa.
”Ja minä voin sinua auttaa”, Servan jatkoi hetken päästä ehkä hieman kliseisemmin kuin oli aikonut. Poika oli itse aika varma siitä, ettei hänen apuansa hylättäisiin, sillä kuka nyt osasi vastustaa vetoavan hyvännäköistä Servania, joka puhui englantia ranskalaisella korostuksella ja jolla oli kaiken lisäksi vielä hieno hymy.

[Anthony Underwood]

Anthony säpsähti, kun luokkahuoneen ovi lensi yhtäkkiä auki ja sisään astui pitkä, vaaleanpunaiseen kauluspaitaan pukeutunut poika. Poika katseli ympärilleen luokassa kuin tarkistaen jotain ja Anthony pisti heti merkille, että tämä oli varsin hyvännäköinen. Tämän vaatteet näyttivät kalliilta ja ennen kaikkea tyylikkäiltä. Hieman teräväpiirteisten kasvojen iho oli virheetön ja vitivalkoiset hiukset oli letitetty lukemattomille pienille leteille, jotka ylsivät pojan olkapäille. Anthony ei voinut olla ajattelematta pienen ohikiitävän hetken ajan, että tämä muistutti hieman Dariania. Hän ei myöskään voinut olla ajattelematta, että letit eivät näyttäneet kovin kivoilta, mutta jos ne avaisi… Luoja, se näyttäisi hyvältä. Samaan aikaan hän kyllä myös hiukan häpesi itseään siitä hyvästä, että edes ajatteli asiaa.

Hetken luokkaa tarkasteltuaan poika pamautti oven perässään kiinni ja näytti siltä kuin huomasi hänet vasta silloin. Anthony käänsi katseensa hieman poispäin, mutta poika ei sanonut mitään vaan harppoi kohti luokan etuosaa ja asetti opettajanpöydälle salkkunsa. Salkun? Olikohan kyseessä sittenkin harvinaisen nuoren näköinen opettaja? Luokkahuone ei tainnutkaan olla autio vaan siellä oli alkamassa oppitunti. Atlas nauraisi varmaan päänsä hajalle, jos kuulisi, että hän oli pitänyt opettajaa hyvännäköisenä. Anthony tuijotti luokan takaseinää eikä häntä oikeastaan huvittanut kauheasti lähteä, mutta tilanne oli varsin kiusallinen, kun toinenkaan ei sanonut yhtään mitään. Hän olikin juuri aikeissa hypätä alas pulpetilta, pyytää anteeksi häiriötä ja häipyä, kun tunsi käden olallaan ja kuuli miehen äänen sanovan, että hän näytti siltä kuin tarvitsisi jotain – ja että voisi auttaa siinä.

Anthony jähmettyi täysin paikalleen ja saattoi miltei vannoa, että hänen verensä lämpötila meni pakkasen puolelle. Tämä oli kuin suoraan jostakin niistä kamalista, korealaisista draamasarjoista, joita hänen äitinsä rakasti. Nuori opettaja jäi oppilaan kanssa kahdestaan luokkaan ja sitten… Näytät siltä kuin tarvitsisit apua. Väristys kulki pitkin hänen selkäänsä, mutta ei hyvällä tavalla. Toki hän oli kyllä ajatellut, että mies oli ihan kivan näköinen, mutta… ei. Ei. Opettajat olivat poissa laskuista. Hän sulki lehtensä ja hyppäsi alas pöydältä yrittäen ravistella samalla käden pois olkapäältään.

”Mitä?!” hän kysyi, ääni tahtomattaankin ainakin oktaavia normaalia korkeampana järkytyksestä, ”e-en usko, että tarvitsen apua. Anteeksi, että... että… olin täällä.” Sanat eivät tulleet ulos ihan niin kuin hän oli ne tarkoittanut. Hän puristi lehteä rintaansa vasten kuin kilpenä hänen ja vaalean miehen välillä. Nyt kun hän oli vastakkäin tämän kanssa hän yritti katsoa tarkemmin, kuinka vanha tämä oli, mutta se oli jotenkin hankalaa. Ehkä ei kuitenkaan opettaja? Tai ehkä sittenkin? Professori Cainekin oli mahdottoman nuoren näköinen, mutta silti opettaja.

[Servan Fabron]

Servanin pienoiseksi yllätykseksi tyttö hypähti alas pöydältä ja pyristeli irti hänen otteestaan. Hieman hämmentyneenä tästä kaikesta Servan antoikin täten taas vapautuneen kätensä käydä hieman mietteliäästi hänen omien hiuksien läpi. Johan oli kumma, ettei hänen vastustamaton charminsa purrut tähän aasilaiseen.
Nuori mies kuitenkin peitti hämmentyneisyytensä ystävällisen hymyn taakse ja yritti pitäytyä toisen kasvojen tarkkailussa, jottei antaisi vääränlaisia viitteitä. Eihän hän nyt ihan heti halunnut vaikuttaa ahdistelevalta ranskalaiselta vaan hyvännäköiseltä ja avuliaalta.

”Mitä?” aasialaispiirteinen tyttö kysyi ja Servan oli aikeissa vastata, vaikka hän oli jo hieman loukkaantunut siitä, ettei hänen englantiansa taidettu niin hyvin ymmärtää. Tämä johtui kyllä varmaan vain tuosta toisesta, sillä tämähän ei näyttänyt myöskään olevan natiivi englanninpuhuja.
Tytön puheesta sai sellaisen käsityksen, ettei tämä ollut lainkaan tietoinen muotisynneistään ja muutenkin hieman sekaisin jostain. Servan hymyili niin rauhoittavasti kuin kykeni ja olisi uudestaan laskenut kätensä rauhoittavasti toisen olkapäälle, jollei olisi hieman pelännyt sitä että ele hylättäisiin uudestaan, joten hän vain huitaisi kädellä ilmaa.

”Ei sinun pidä olla pahoillasi vaan minun”, Servan aloitti istahtaen sille pöydälle, jolta tyttö oli vähän aiemmin ponnahtanut ylös, ja risti jalkansa. Hän vilkaisi myös hieman, mikä lehti aasialaisella tytöllä olikaan mukana, sillä tämä piti sitä niin tiukasti ja suojelevasti rintojansa vasten. Se oli jostain huispaukseen liittyvästä ja Servan tunnisti sen kannasta yhden ihan hyvännäköisen huispaajan. Tyttö näemmä tiesi, että kuka oli hyvännäköinen ja kuka ei, muttei vain tiennyt että koulupuku oli aivan väärä valinta.

”Hyvä lehti”, poika totesi ja yritti etu- ja keskisormi yhdistelmällä löytää housujensa taskun ennen kuin muisti, ettei näissä gabardiinihousuissa ollutkaan taskua.
”Käyntikorttini on tuolla salkussa.. Sallinette”, Servan kertoi laskeutuessaan alas pöydältä ja kävellessään nopean itsevarmasti takaisin salkkunsa luo. Tottuneella kädenliikkeellä hän avasi salkun lukot ja käänsi sitä hieman ottaen sieltä päällystetyn kortin sormiensa väliin.

”Servan Fabron, hyvännäköisten seuran johtaja”, nuori mies esitteli itsensä palattuaan takaisin tytön luo. Hän vielä piti käyntikorttiaan jotenkin aasialaisen silmien tasolla, jotta tämä pystyisi lukemaan samaiset tiedot käyntikorttiin painettuna.
”Nyt et voi enää kieltäytyä avuntarjouksesta”, poika totesi ja kohotti leukaansa aavistuksen verran ylöspäin.

[Anthony Underwood]

Anthony räpäytti silmiään muutaman kerran hieman ymmällään, kun mies – poika? – sanoi, ettei hänen pitänyt olla pahoillaan vaan tämän itse. Anthony teki mieli vastata, että no niin sietikin olla, mutta toisaalta… Mitä sellaista toinen muka oli oikeasti tehnyt? Eihän se nyt edes ollut sanottua, että tällä oli ollut mielessään mitään… omituista. Ehkä hänen omassa maailmassaan, jossa hän vältteli fyysistä kontaktia melko paljon, ei ollut okei laskea kättään tuntemattoman ihmisen olkapäälle, mutta poika oli aksentista päätellen ranskalainen. Nämähän tervehtivätkin toisiaan poskisuudelmilla. Ehkä hänen mielestään yltiötuttavallinen käsi olkapäällä olikin vain ihan tavallinen ele ranskalaisille.

Poika – tai mies, hän ei vieläkään osannut päättää – istui hänen aiemmalle paikalleen pulpetin päälle ja yritti kaivaa jotain taskustaan. Anthony puolestaan yritti löytää sopivaa tilaisuutta livistää paikalta. Silloin blondi kuitenkin kommentoi hänen sylissään pitämäänsä lehteä saaden hänet vilkaisemaan alas sen kantta, vaikka totta kai hän tiesi, mitä siinä oli. Hän oli kuitenkin ehkä hieman yllättynyt siitä, että toinen tunnisti englantilaisen lehden. Samassa tämä myös ilmoitti hakevansa salkustaan käyntikorttinsa. Salkku ja käyntikortti… ehkä sitten kuitenkin opettaja. Anthony tiesi, että häntä itseään varmaan pidettiin oman koulunsa kuivimpana, tosikoimpana ja muutenkin pikkuvanhimpana pienenä nilkkinä ikinä ja edes hän ei olisi ikinä käyttänyt salkkua, saatikka sitten jaellut käyntikortteja. Olivatkohan nekin jokin ranskalainen tapa vai ihan miehen oma omituisuus? Anthony ei voinut edes lähteä karkuun sillä aikaa, kun mies sähläsi laukkunsa parissa, sillä olisihan se ollut melko epäkohteliasta.

Pian mies palasikin korttinsa kanssa – ja esitteli itsensä hyvännäköisten seuran johtajaksi. Esittelyn jälkiosa löi hänet niin ällikällä, että hän unohti saman tien tämän mainitseman nimen. Oliko Châteaun koululla hyvännäköisten seura. Kieltämättä hänen edessään oleva mies oli hyvännäköinen eikä hän varsinaisesti voinut kiistää tämän oikeutusta olla mahdollisesti jopa johtajakin, mutta että oikein seura… Toisaalta tietysti ranskalaiset hänen käsityksensä mukaan olivat melko ulkonäkökeskeisiä, mutta ei hän kuitenkaan ollut odottanut mitään tällaista. Tapa, jolla mies – Servan Fabron, kuten kortissa luki – piteli käyntikorttia korkealla hänen silmiensä tasolla, oli ehkä hieman epäkohtelias, mutta siitä huolimatta Anthony hetken miettimisen jälkeen ojensi oikean kätensä ottaakseen kohteliaasti kortin vastaan. Hän oli joskus Koreassa ollessaan ollut muun perheensä ohella isänsä mukana erilaisissa puolivirallisissa bisnestapaamisissa ja nähnyt kyllä, kuinka käyntikortteja vaihdettiin. Ja Koreassa niitä todella vaihdettiin oikein olan takaa.

Hän luki kortin tekstin ja käänsi sen vielä ympäri tutkiakseen toisenkin puolen, kuten tapoihin ilmeisesti kuului. Kääntöpuoli oli kuitenkin tyhjä, mikä oli ehkä hieman yllättävää. Toinen puoli oli ollut englanniksi, joten hän oli hieman odottanut käännöstä ranskaksi. Tai siis, oikeastaanhan jos poika oli ranskalainen, niin englanninkielinen puoli oli teknisesti ottaen se käännös. Mutta ehkä poika ei ollutkaan Châteausta. Ehkä tämä olikin englantilaisesta Pensievestä. Anthony mietti hetken, mihin voisi kortin oikein laittaa, mutta hänellä ei sattumoisin ollut mukanaan käyntikorttikoteloa – kellä hullulla olisi? – mutta kortin sullominen taskuun olisi kovin epäkohteliasta. Niinpä hän päätyi vain pitämään sen kädessään, jonka veti takaisin rinnalleen huispauslehteä vasten. Silloin poika kuitenkin jatkoi puhettaan ja Anthony katui heti, että oli ottanut kortin edes vastaan. Nyt et voi enää kieltäytyä avuntarjouksesta.

”…mistä avuntarjouksesta?” Anthonyn oli lopulta pakko kysyä, vaikka hänestä tuntui, ettei hän välttämättä olisi halunnut tietää. Hänestä tuntui, ettei hänen olisi pitänyt kysyä. Hän tuskin pitäisi vastauksesta. Samalla, kun hän kysyi, hän melkein otti jo askeleen kohti ovea. Ainakin hän oli valmis ottamaan sen hetkellä millä hyvänsä.

[Servan Fabron]

Servan hieman hämmentyi siitä, kun tyttö ojensi kätensä ottaakseen käyntikortin vastaan pikkukätösiinsä. Sen kummempaa ajattelematta nuorivelho antoikin kortin tummatukkaiselle ja tutkaili kiinnostuneena, miten toinen ihastelikaan korttia. Se oli antoisaa seurattavaa ja Servanin huulilla koreilikin omahyväinen virne. Ranskalainen jo hieman leikitteli, sillä ajatuksella että voisi ehkä jatkossa tilata useampia käyntikortteja joita voisi jakaa tällaisille ihailijoilleen. Ehkä aasialaistyttö halusi itsekin yhden hienon käyntikortin muistoksi Servanista itsestään.

Kohteliaisuuden vuoksi nuorukainen ei ojentanut odottavasti kättään tytön puoleen, jotta saisi käyntikorttinsa takaisin. Hän voisi vielä myöhemmin pyytää sitä ja olikin jotenkin hellyttävä nähdä miten tyttönen painoi kortin, lehden mukana, rintojansa vasten. Näytti jo vähän siltä kuin vieras aasialaistyttö oli sulkenut hänet pieneen herttaiseen sydämeensä käyntikorttinsa kanssa. Servanin kopea katse heltyi tietäväiseen hymyyn. Olihan se vain ollut ajan kysymys milloin hän itse – tällaisena komistuksena – valloitti tuonkin tummatukkaisen tytön puolellensa. Koko asetelma vain tuki nuorukaisen tulevaa suunnitelmaa kaikin puolin, joten Servan tähdensikin, ettei tyttö voinut enää perääntyä avuntarjouksesta.

Vitivalkoiset letit heilahtivat velhon varmistaessa nopealla ja varmalla liikkeellä pitävänsä saman etäisyyden puhekumppaniinsa kuin ennen. Servan oli ollut aikeissa vastat aasialaiseen kysymykseen perusteellisemmin, mutta sitten tämä oli hieman liikahtanut. Vai oliko? Nuorukainen jätti tytön kysymyksen vastaamisen myöhemmälle katsellessaan tätä arvioivasti, sillä oli hieman hämmästynyt siitä, että toinen oli jo valmis lähtemään kesken koko operaation.
”En kai minä vain pelota sinua”, hän pohti ääneen ja siveli yhtä lettiään näppärillä, pitkillä sormillaan odottamatta saavansa minkäänlaista vastausta.

”Mutta katso nyt itseäsi”, Servan aloitti hiljaisuuden jälkeen pudistellen hieman päätään. Jos aasialainen olisi käyttänyt jotain hajuvettä, poika olisi haistanut sen selvästi. Hieman laskelmoivasti, mutta kuitenkin itsevarmasti, nuorukainen ei suoraan piirittänyt tyttöä vaan asukokonaisuutta arvioiden hän kiersi tämän pari kertaa ympäri. Velho oli parhaansa mukaan kiinnittänyt katseensa toisen koulupuvun epäkohtiin, mutta suurin epäkohta oli tietenkin itse koulupuku ja sen käyttäminen – vapaa-ajalla.

”Tuo koulupuku. Oh mon dieu”, poika huokaisi hieman teatraalisesti, "mistä osasta neiti haluaa aloittaa?" Ei koulupuku ollut niin paha synti, mutta synti missä synti. Toinen näyttäisi varmaan paljon paremmalta ilman koulupukua tai ainakin ilman sen steriiliä yläosaa, joka toi Servanille mieleen vain jonkinlaisen sairaalan.
Servan pyrki olemaan kohtelias ja vaikuttamaan asialliselta, vaikka häntä itseään jo kutkuttikin söpön tytön päällä olevan kauluspaidan tuunaus. Poika ei kylläkään lausunut toivomustaan ääneen, sillä ei halunnut vaikuttaa täydelliseltä ahdistelijalta, joka vain odotti sitä hetkeä jolloin tytöt riisuisivat kauluspaitojansa.

[Anthony Underwood]

Anthony säpsähti jälleen, kun hänen siirtyessään aavistuksen verran kohti luokkahuoneen ovea, poika – Servan – seurasi perässä ja kysyi, pelottiko häntä. Anthony nosti katseensa pojan kasvoihin ja otti kasvoilleen mahdollisimman uhmakkaan ilmeen. Sellaisen, jota hän oli harjoitellut jo vuosia ja joka kertoi, että hyvä on, tätä peliä voi pelata kaksikin. Sellaiseen kysymykseen ei ollut kuin yksi ainoa, oikea vastaus.

”Et tietenkään”, hän vastasi samalla, kun mietti olevansa valmis vetämään kunnon yläkoukun hetkenä minä hyvänsä, jos poika ottaisi vielä askeleenkin lähemmäs. Vaikka hän ehkä olikin pienikokoinen, hän oli kuitenkin huispausjoukkueensa lyöjä ja kun hän löi, hän löi tosissaan. Keskittyminen mahdolliseen lyöntiin oli kuitenkin kieltämättä ehkä hieman hankalaa, kun toinen näperteli samalla pitkillä sormillaan yhtä vitivalkoisista leteistä. Anthony huomasi miettivänsä, mahtoiko tämä soittaa ehkä kitaraa. Ainakin tällä oli aikamoiset rokkarin elkeet. Toisin kuin eräällä toisella hänen tuntemallaan kitaristilla.

Hetken piinaavan hiljaisuuden jälkeen Servan pudisteli päätään ja lausui hieman ikävänsävyisen kommentin hänen ulkonäöstään ennen kuin alkoi kiertää häntä laskelmoivan hitaasti. Anthony ei lyönyt. Hän puri huultaan niin, että pelkäsi sen kohta vuotavan verta. Hän oli ollut tässä tilanteessa niin monta kertaa ennenkin, mutta yleensä aina altavastaajan asemassa. Harvemmin kukaan yksin kävi kommentoimaan. Yleensä se vaati vähintään yhden todistajan. Mitä hauskaa oli toisen pilkkaamisessa, jos kukaan ei ollut nauramassa vieressä? Ei mitään.

Servan sanoi jotain hänen koulupuvustaan – kuten odottaa saattoi. Olihan se kuitenkin väärän sukupuolen koulupuku. Tapa, jolla poika puhutteli häntä neidiksi, särähti hänen korvaansa pahasti. Sävy oli hänen korvaansa vähintäänkin pilkallinen. Jokin tilanteessa tosin ei täsmännyt. Itse asiassa mikään ei täsmännyt. Missä pojan muu seurue oli? Miksi tämä yritti tehdä tilanteesta niin dramaattisen, vaikkei heillä edes ollut yleisöä? Ja ennen kaikkea: miksi ihmeessä tämä jakeli käyntikortteja ennen kuin hakkasi ihmisiä?

Anthony avasi suunsa ja nuolaisi alahuultaan. Hän ei ollut aivan varma, maistoiko siinä veren vai ei. Luultavasti hän vain kuvitteli sen. Hän kohensi huispauslehden asentoa kuin se olisi voinut toimia jonkinlaisena kilpenä hänen ja pojan välillä. Samalla käyntikortti, jonka olemassaolon hän oli jo unohtanut, putosi hänen sylistään ja leijaili lattialle kuin hidastetussa filmissä. Hän ei kumartunut poimimaan sitä. Jos tässä oli tappelu tulossa, niin sehän olisi ollut itsemurhaa.

”En mistään, kiitos. En usko, että se on sinun ongelmasi”, hän lopulta ilmoitti viileän asiallisesti. Ääni kalskahti hänen omaan korvaansakin hieman oudolta. Hänen katseensa eksyi lattialla lojuvaan käyntikorttiin ja hänen teki mieli lisätä, että eikö poika voisi vain mennä huolehtimaan siitä hyvännäköisten kerhostaan vai aikoiko tämä laajentaa myös keskinkertaisen näköisiin, mutta sai onneksi pidettyä mölyt mahassaan. Hän oli joskus aikanaan huomannut, että nenäkkyys yleensä ei ollut oikea ratkaisu tällaisissa tilanteissa.

[Servan Fabron]

Servan oli hieman pöllämystynyt siitä, että aasialaiskaunokainen ei ollut halukas aloittamaan mistään. Jostainhan oli aloitettava, sillä eihän mistään tullut muuten mitään. Tyttönen myös jatkoi ilmaisten miten tämän koulupuku ei ollut Servanin ongelma. Nuorukainen oli vain entistä vakuuttuneempi siitä, ettei tyttörukka ymmärtänyt omasta parastaan ja että asialle pitäisi tehdä jotain – heti.

Onneksi tälle pojalle oli kauneuden lisäksi suotu myös ihan kiitettävät aivot ja asiallisen puhetulvan lahja.
”Ei ole minun ongelmani vai? Mutta neitihän on täällä minun vieraanani! Enkä toki halua, että neitiä kiusataan neidin käyttämän koulupuvun takia”, Servan järkeili ääneen ja hymyili niin rauhoittavasti kuin osasi. Miksi maailman kaikki kaunokaiset eivät aina, heti ensimmäisellä kerralla, ymmärtäneet, mitä hän oikeasti halusi? Näyttikö hän oikeasti niin halvalta ja vanhalta ketkulta, joka oli vain sen perässä?
Tietenkin oli vain herttaista, kun nuorivelho huomasi anastaneensa jonkun tyttösen sydämen, mutta sen särkeminen oli aina yhtä ikävää. Servan ei ihan tiennyt halusiko kokea tämän nyt taas uudestaan.

”Jospa tehtäisiin kompromissi. Se varmaan sopii neidille? Minä teen jotain ihan pientä kauluspaidallesi? Ja sitten neiti saa ihan itse peilistä katsoa kuinka paljon paremmalta neiti näyttää? Vai mitä? Lupaan, että näytät heti paljon paremmalta ja ettei kukaan kiusaa sinua enää ikinä täällä. Mutta jos olet silloin eri mieltä, voin pyyhkiä sen heti kokonaan pois”, poika ehdotti haroen vitivalkoisia hiuksiaan ja nosti sitten vaistomaisesti leukaansa ylemmäs.

Käyntikortti oli aiemmin pudonnut maahan, mutta herrasmies ei ollut sitä aiemmin huomannut, kun kerran oli pitänyt silmänsä kiinni liesituulettimen kuumassa daamissaan. Nyt kun hän oli saanut vastattua perusteellisesti tyttöselle, toisin sanoin, puhunut tälle järkeä.
”Tämä oli varmaan sinun?” Servan sanoi kumarrettuaan yhden polven varaan luokkahuoneen lattialle. Nuorukainen oli kyllä tottunut olemaan yhden polven varassa, mutta kuitenkin olisi ollut vähän epämiellyttävää vetää vahingossa kesken hieman herkemmän hetken mitään kuperkeikkaa.
Hän otti kortin kahden oikean käden sormiensa väliin ja ojensi sitä söpöliinille ennen kuin hypähti pystyyn. Hallitulla eleellä Servan puhdisti polvensa ja katseli sitten uudestaan tyttöä.
”Voit pitää sen niin sitten kaikki tietävät, että olet suojeluksessani”, nuorukainen jatkoi virnistäen leveästi. Se oli nyt pienoinen vale, mutta kukapahan sen jälkeen edes arvostelisi tytön asua, kun Servan Fabron itse oli antanut tälle uniikin käyntikorttinsa.

[Anthony Underwood]

Anthonyn teki mieli huomauttaa, ettei hän kyllä ollut mitenkään erityisesti tullut Servanin vieraaksi. Toisaalta tämän seuraavat sanat olivat myös jotenkin hämmästyttäviä. Miten niin ei halunnut, että häntä kiusattaisiin koulupuvun takia? Sitähän poika juuri itse oli tekemässä! Oliko tämä sitä sarkasmia? Anthonyn aivot työskentelivät kovasti, mikä ehkä näkyi siinä, miten hänen kulmansa hieman kurtistuivat, mutta hän ei vain saanut koko keskusteluun yhtään mitään järkeä. Olikohan ongelman aiheuttaja kielimuuri? Hänestä tuntui, että saattoi olla. Ehkä poika ei tarkoittanutkaan mitään pahaa, ja hän oli ymmärtänyt vain väärin. Tai siis, hän ymmärsi kyllä englantia erittäin hyvin, mutta ehkäpä vaalea ranskalaispoika ei osannut oikein ilmaista itseään kielellä.

Anthony oli juuri aikeissa huokaista syvään ja ilmoittaa, ettei tajunnut yhtään, mitä poika selittää, ja marssia ovelle katsomatta enää taakseen, mutta sitten tämä ehdotti kompromissia. Mitä ihmeen kompromissia? Anthonyn hämmennys vain kasvoi, kun kyse ilmeisesti olikin hänen kauluspaidastaan eikä hameesta. Hän otti kuitenkin suojelevan askeleen taaksepäin, sillä häntä ei huvittanut antaa pojan koskea myöskään kauluspaitaansa. Etenkään silloin, kun se oli hänen päällään. Olisi ehkä väärin sanoa, että hän ei pitänyt lainkaan fyysisestä läheisyydestä, mutta hän oli kuitenkin varsin valikoiva sen suhteen, eikä mielellään päästänyt muita ihmisiä niin sanottuun henkilökohtaiseen tilaansa. Etenkään alle 10 minuutin tuntemisen jälkeen. Hänestä tuntui, että ranskalaisen pojan henkilökohtainen tila oli selvästi pienempi kuin hänen omansa.

”Ei se kyllä oikein sovi”, Anthony yritti sanoa rauhallisesti, valmiina kuitenkin ottamaan taas askeleen taaksepäin. Hän tunsi olonsa uhatuksi. Niin kävi, kun toinen tunki liian lähelle ilman lupaa. Silloin poika kuitenkin yllättäen pudottautui yhden polven varaan – saaden Anthonyn ottamaan taas pienen, varovaisen askeleen taaksepäin – ja nosti lattialta käyntikortin, joka häneltä oli pudonnut. Poika ojensi sitä takaisin eikä Anthony tiennyt, pitäisikö hänen ottaa se vai ei, mutta loppujen lopuksi, kun toinen oli siinä polvillaan käsi ojossa, niin eihän hän muutakaan voinut. Hän nappasi kortin takaisin varoen hipaisematta pojan kättä. Tämän jälkeen poika pompahti takaisin ylös pudistellen housunpolviaan. Tämän seuraavat sanat saivat jälleen veren Anthonyn suonissa tuntumaan jäältä. Mikä ihme poika oikein oli? Joku Taikakoulu Châteaun mafia? Pitäisikö hänen seuraavaksi maksaa jotain suojelurahaa? Miksi hän aina onnistui sekaantumaan johonkin tällaiseen? Hänen ei olisi pitänyt ottaa korttia takaisin. Anthony liikahti hermostuneesti pidellen kuitenkin edelleen korttia.

”Minun pitäisi oikeasti mennä. Kaverini odottaa minua”, hän sanoi lopulta. Klassinen väistöliike. Eikä se ollut täysin valhekaan, sillä olihan se täysin mahdollista, että Atlas jo etsi häntä. Odotti tosin oli ehkä hieman virheellinen termi, koska hän ei ollut kertonut, koska palaisi. Itse asiassa hän ei ollut edes kertonut, minne lähti. Tai ylipäätään, että oli aikeissa lähteä. Mutta sitä Servan tuskin tiesi. Tuskin tätä kiinnostikaan.

[Servan Fabron]

Tyttö liikahti jonkin verran, aina vain lähemmäs ovea, kuten Servan oli tahtomattaankin jo pannut merkille. Oikeastaan tämä kaikki tuntui pikkuhiljaa nuorukaisenkin mielestä olevan kokonaan tytön oma vika. Miksi tuo vain oli niin jääräpäinen eikä halunnut uskoa Servanin parantavaan voimaan?
Aasialainen kertoi, että hänen kaverinsa odotti, ja tämän pitäisi sitten jo lähteä. Ranskalainen päätti, että voisi itsekin hyvin lopettaa neidin valistamista, kun neiti ei arvostanut sitä niin kuin tämän olisi pitänyt arvostaa sitä. Kaiken lisäksi tyttö näemmä vain kieri huonossa itsetunnossaan, jos tällä kertaa nyt oli jokin mielikuvituskaveri, jonka olemassaolon nyt vasta yllättäen taas muisti. Ajatellessaan tätä kaikkea Servan haroi vaaleita hiuksiaan hieman ja saattoi itseään lyhemmän neidin ovelle.

Sen sijaan, että olisi avannut kohteliaasti oven aasialaistytölle, ranskalaisnuori jäi vielä norkoilemaan ovenpieleen. Hän ei suinkaan nojaillut oveen tyylittömästi vaan elegantin komeasti sen vierustalla niin, että tytön avatessa oven vain raolleen tämä joutuisi menemään Servan nimisen ilmestyksen ohi. Halutessaan nuorukainen myös voisi estää oven avautumisen, kun se kerran avautui sisälle luokkaan.
”Yksi asia vielä”, Servan aloitti ja antoi katseensa lipua luokkahuoneessa. Hän halusi saada edes jonkinlaisen käsityksen siitä minkälaisen luokan tyttönen oli kokenut mieluisimmaksi. Luokka ei näyttänyt kuitenkaan vastata sitä kuvitelmaa hienosta kerhohuoneesta, jota komistus itse oli ollut etsimässä. Ranskalaisella meni jonkin aikaa kuvitellessaan miten luokkahuonetta voisi muokata hieman tyylikkäämmäksi. Aasialaistytölle se oli varmaan jo näin tosi sopiva. Näytti oikein tavalliselta luokkahuoneelta, miltei yhtä ankealta kuin tytön koulupuku.

”Oletko varma, että haluat todellakin jo lähteä?” ranskalainen koki tarpeen varmistaa, sillä toinen oli jossain vaiheessa jo näyttänyt siltä kuin olisi ollut pelokas. Kun tämä oli kieltänyt, Servanin pelottavuuden, oli luonnollista ajatella, että tyttöä pelotti muut koulussa olevat ihmiset. Tytöllä oli tosin jo hyvännäköisten seuran johtajan siunaus puolellaan käyntikortin muodossa, mutta Servan ei ollut kauhean varma siitä kuinka paljon sillä oli käytännössä vaikutusta.

Suurin vaikutus sillä kun tuntui olevan vain Servanin itseensä, ja hänen mielikuvaansa itsestään. Se oli mahtava, konkreettinen tunnustus hänen ulkonäöllisestä ylivertaisuudestaan - tosin, jota nyt kantoi joku aasialainen tyttö, joka ei ollut paljastanut Servanille vielä omaa nimeään. Vaaleatukkainen oli ensiksi vain luullut, että toinen esitti vaikeasti tavoiteltavaa, mutta tämä vaikutti oikeastikin olevan vaikeasti tavoiteltava. Ainakin järjellisesti. Kuka muu kuin joku järjetön viittaisi kintaalla Servanin suunnitelmille, jos kinnas kerran oli yhtä tyylitön kuin koulupuku?