((Tämä sijoittuu siis heti Anthonyn labyrinttihaasteen jälkeen ja paikalle odotetaan tietysti ainakin Anthonyn bestistä Atlasta pelastamaan (tai pahentamaan) päivä.))

Pihan hälinä vaimeni, kun Anthony suuntasi koulua kohti, ja hävisi miltei kokonaan hänen astuessaan sisään koulurakennuksen aulaan. Tietysti miltei kaikki olivat seuraamassa haastetta. Nauramassa sille, miten labyrintista tuli ulos sellaisia säälittävän epäonnistuneita olentoja kuin hän. Hän tunsi turhautumisen kyyneleen valuvan jo pitkin poskeaan. Se kirveli osuessaan poskessa olevaan haavaan, ja Anthony pyyhkäisi sen vihaisen nopealla kädenliikkeellä pois kiristäen askeltensa tahtia. Hänen sormiinsa jäi pieniä veritahroja.

Hän ei suunnannut aulaa lähimpänä olevaan vessaan, koska siellä epäilemättä olisi joku muukin, ellei peräti ihan jonoa. Sen sijaan hän suuntasi erääseen paljon syrjäisempään poikien vessaan, jonka sijainnin hän sattui tietämään vain siitä syystä, että oli ollut siellä juuri samana aamuna oksentamassa. Miten hilpeää.

Vessan oven sulkeutuessa kiinni Anthonyn perässä hän sai ilokseen todeta, että vessa tosiaan oli tyhjä, kuten hän oli odottanutkin. Hän käveli lähimmän lavuaarin luokse ja avasi hanan antaen lämpimän veden valua pakkasen kylmettämille käsilleen. Se nipisteli hetken, mutta pian kädet alkoivat lämmetä, ja hän nosti katseensa peiliin. Hän vältteli tavallisesti peileihin katsomista, mutta ei voinut tällä kertaa olla katsomatta, jotta näkisi, miltä haava näytti.

Häntä tuijottivat takaisin kalpeahkot kasvot ja vetistävät silmät. Hän sammutti vesihanan ja kosketti posken haavaa. Se ei ollut kovin syvä eikä kovin pitkä eikä juuri vuotanutkaan enää. Hän kurottautui ottamaan paperin ja painoi sen posken päälle. Silloin jotkin padot hänen sisällään murtuivat, ja kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia kastellen nopeasti paperin, jota hän piteli haavan päällä. Anthony laski katseensa peilistä lavuaariin. Hän oli säälittävä. Hän halusi äkkiä takaisin omalle koululleen, jossa voisi toivottavasti edes kerätä itsekunnioituksensa rippeet ja unohtaa koko tämän katastrofin.

((Jeiii! Peliin voi tosiaan myöhemmin littyä joku muukin, mutta ehkä alkuun pelkät Atlas ja Anthony. Ja koska Atlas ei osallistu turnajaisiin, kirjoitan Nagin tunnuksilla. Atlaksen esittely löytyy Tylypahka AM:in foorumilta.))

Turnajaisalueella oli liikaa ihmisiä. Velhot ja noidat seisoivat keskellä tietä minne hyvänsä Atlas menikin. Väenpaljoudet ahdistivat Atlasta, joka kaikesta huolimatta yritti olla kohtelias ja kärsivällinen. Sellainen ei ollut hänen heiniään. Jos Atlas olisi pystynyt, hän olisi toivottanut puolet turnajaisalueella maleksivista laumoista päivälliseksi lohikäärmeelle. Tai vaikka kaikkikin.

Atlas oli lähtenyt hyvissä ajoin labyrintin päätepistettä kohti, jotta olisi siellä, kun Anthony selvittäisi ensimmäisen haasteen. Vaikka Anthony oli luokkansa priimus, paras kaikissa aineissa ja älykäskin, Atlas oli huolissaan. Anthony oli aamulla näyttänyt ihan aidosti sairaalta, eikä ollut edes syönyt mitään. Ja tietysti sekin vähän oli tullut ulos. Lisäksi Anthony oli ollut kalpea kuin lakana, ja Atlas oli pelännyt, että Anthony pyörtyisi ennen kuin pääsisi edes turnajaispaikalle.
Atlas tiesi, että jännitys oli normaalia, mutta... se oli myös tarttuvaa.
Hän on ihan kunnossa, Atlas vakuutti itselleen. Hän on hyvä tällaisessa, ja taatusti ulkona labyrintistä tuhat vuotta ennen idiootti-Fhionnlaighia.

Atlas puikkelehti seuraavan väkijoukon halki ja melkein törmäsi Lucas Mac Fhionnlaighiin, joka oli tulossa labyrintin päätepisteeltä ystävänsä Madisonin kanssa. Fhionnlaighin kaapu oli repeytynyt pahannäköisesti ja hän näytti ontuvan toista jalkaansa, mutta näytti muuten olevan ihan elossa. Mikä puolestaan tarkoitti sitä, että...

Missä oli Anthony?

Atlaksen vatsaa väänsi. Fhionnlaigh oli mennyt labyrinttiin kauan ennen Anthonya, mutta Fhionnlaighilla oli selvästi myös ollut vaikeuksia. Ja kun vertasi Anthonya ja Fhionnlaighia oppitunneilla, oli selvää, kummalla oli paremmat mahdollisuudet päästä ulos labyrintistä nopeammin. Miksei hän ollut vielä nähnyt Anthonya ulkona labyrintistä? Ei kai mitään ollut sattunut sisällä...?

Atlas pyrähti juoksuun ja töytäisi aiempaa epäkohteliaammin ihmisiä tieltään. Hän saapui etummaisen ihmisringin luo, muttei nähnyt Anthonya. Typerät pitkät ihmiset olivat tietenkin tunkeneet eturiviin. Ihmismuuri erotti hänet alueesta, jossa opettajat vastaanottivat labyrintistä tulijoita. Atlas pujottautui ihmisten ohi mutisemalla anteeksipyyntöjä milloin kenellekin. Kun hän viimein näki labyrintin loppupisteelle, hän sai huomata sen olevan tyhjä. Paikalla oli vain henkilökuntaa.

”Tuota... onko tähän tullut sellaista mustahiuksista Tylypahka AM:in kilpailijaa?” Atlas kysyi varovasti vieressään seisovalta ranskalaiselta oppilaalta. Hän toivoi, että poika puhuisi englantia. ”Pitkät mustat hiukset ja tytt... Tylypahka AM:in koulupuku talviviitalla?”
Atlas puri huultaan. Jos professori Coates olisi antanut Anthonyn pukea tyttöjen koulupuvun, hänet olisi ollut noin tuhat kertaa helpompi kuvailla. Mutta ei, totta kai Anthonylla piti olla mitäänsanomaton poikien koulupuku, koska konservatiivi-koulukuraattori tahtoi kaiken näyttävän edustavalta. Montako mustahiuksista poikaa heillä oli poikien koulupuvussa? Liian monta.

Juuri sillä hetkellä Chateaun koulupukuun pukeutunut poika vastasi hänelle sujuvalla englannilla, ettei ollut nähnyt ketään kuvausta vastaavaa, Anthony astui ulos labyrintistä. Poika selitti, että edellisenä labyrintistä oli tullut ulos punahiuksinen AM:in oppilas, mutta Atlas oli jo lakannut kuuntelemasta poikaa – Anthony nimittäin oli tipahtanut polvilleen heti labyrintin ulkopuolelle ja näytti puhuvan vastaan menneille aikuisille. Atlas otti askeleen rientääkseen itsekin paikalle, mutta paikkaa vaihtava oppilaslauma tuli tielle. Kun Atlas seuraavan kerran näki keskemmälle, Anthony oli jo noussut ylös ja lähtenyt ripeästi pois labyrintin uloskäynniltä.

Jos Atlas päästäisi Anthonyn silmistään, väkijoukko nielisi hänet näkymättömiin. Ainakaan Anthonyn jaloista kumpikaan ei ollut selvästi murtunut, koska tämä pinkoi koulurakennusta kohti niin nopeasti, että Atlaksella oli vaikeuksia pysyä perässä. Koulurakennuksen ovella Atlas kadotti hetkeksi Anthonyn näkyvistään. Tuurilla Atlas valitsi oikean suunnan ja saapui puolijuoksua tyhjälle käytävälle. Eräs käytävän ovista sulkeutui juuri. Autiossa koulussa Atlas saattoi olla varma, että ovi oli sulkeutunut juuri Anthonyn jäljessä.

Itse asiassa Atlas tunnisti oven, joka johti poikien vessaan. Hän oli ollut aamulla Anthonyn mukana, kun tämä oli käynyt oksentamassa ennen haastetta. Atlas ei ollut kelvannut kummoiseksikaan tueksi, mutta hän oli vakuuttanut ainakin kymmenesti, että Anthony suoriutuisi labyrintista moitteettomasti. Atlas tosin tiesi itsekin, että hänen vakuuttelunsa olivat kuulostaneet ontoilta, koska hän oli itse ollut vähintään yhtä hermostunut kuin Anthony.

Harvinaisen tietoisena siitä, ettei ollut kyennyt rohkaisemaan Anthonya aamulla, Atlas pysähtyi vessan ovelle. Ensin hän onnittelisi Anthonya labyrintin läpäisemisestä ja kuulostaisi siltä, ettei ollut epäillyt asiaa hetkeäkään. Atlas tasasi hengitystään äskeisen säntäilyn jäljiltä ja loihti kasvoilleen hymyn. Sitten veti vessan oven auki.

Seisoessaan ovensuussa Atlas näki ensimmäiseksi peilistä oman peilikuvansa, jonka hymy kavalsi ennen muuta helpotuksen siitä, että Anthony oli suoriutunut labyrintistä. Oman peilikuvansa lisäksi Atlas näki peilissä lavuaarin ylle kumartuneen Anthonyn, joka...

Itki?

Atlaksen hymy hyytyi. Jos Anthony oli selvinnyt vahingoittumattomana labyrintistä, ei ollut mitään syytä itkeä. Mutta siinä Anthony seisoi, ja Atlas näki, että tämän kalpeilla kasvoilla oli kyyneleitä.

”Oletko kunnossa?” Äänessä oli häivähdys hätää. Atlas oli suunnitellut onnittelevansa ensin, mutta kysymys lipsahti ilmoille ennen kuin Atlas ehti edes ajatella sitä.

Anthony oli niin keskittynyt omassa surkeudessaan rypemiseen, että häneltä meni kokonaan ohi yksi Atlaksen harvinaisista hymyistä, ja hän havahtui ajatuksistaan vasta, kun Atlas avasi suunsa. Hän ei ollut kuullut lainkaan oven avautumista, joten hän säikähti äkillistä seuraansa niin, että veti terävästi henkeä ja säpsähti pudottaen pitelemänsä käsipaperin lavuaariin. Kääntymisen sijaan hän vilkaisi nopeasti peiliin nähdäkseen tulijan ja tunsi hetken helpotusta nähdessään sen olevan Atlas. Pian helpotus korvaantui kuitenkin hämmennyksellä ja häpeällä. Miten Atlas saattoi olla siinä, kun hän ei ollut pihalla nähnyt tätä missään? Ja ennen kaikkea, miksi se oli Atlas eikä vain joku tuntematon châteaulaispoika, jota hänen tekemisensä eivät voisi kiinnostaa vähempää?

Anthony noukki lavuaariin pudonneen, märän paperin ja pudotti sen roskakoriin kurkottaen samalla ottamaan uuden, kuivan paperin, jolla alkoi kuivata kyynelten raidoittamia kasvojaan. Silkka pelästys oli hetkellisesti pysäyttänyt kyyneltulvan, mutta nyt hän tunsi jo, että hanat uhkasivat aueta uudelleen. Sekunnit kuluivat ja hän tiesi, että hänen pitäisi vastata jotain, mutta hän tiesi myös, että hänen äänensä olisi itkemisestä räkäinen ja saattaisi sortua, jos hän yrittäisi sanoa jotain. Mitä hänen edes pitäisi vastata? Että kaikki oli hyvin? Edes Atlas ei uskoisi sitä. Toisaalta hän ei myöskään tiennyt, halusiko kertoa tälle, että oli kompastunut omiin jalkoihinsa, kangistanut jonkun satunnaisen pojan ja käyttänyt aivan liikaa aikaa tajuttoman tytön pelastamiseen ja sählännyt noin miljoonalla muullakin tavalla.

Hänestä tuntui, että osa hänestä halusi käskeä Atlasta häipymään. Ilkeät sanat pyörivät jo hänen kielensä päällä. Jokin osa hänestä tahtoi kuitenkin myös vuodattaa Atlakselle kaiken ja antaa tämän lohduttaa ja vakuuttaa, että hänellä oli oikeasti mennyt ihan hyvin ja että labyrintti oli ollut todella vaikea eikä hän ollut yhtään tyhmä tai huono. Mutta se olisi väärin ja typerää ja avutonta. Hän tunsi halua potkaista sitä osaa itsestään.

”Olen…” Anthony lopulta aloitti nielaisten ensireaktionaan olleet töykeät sanat. Hän ei tahtonut olla häijy Atlakselle, joka kuulosti vähän huolestuneelta. Hänen oma äänensä puolestaan kuulosti ohuelta, ja sanaa seurasi tahaton niiskaisu, joka ei varmasti ollut aivan omiaan tekemään vastauksesta järin uskottavaa.

”En… En tiedä”, poika jatkoi tietämättä enää oikein itsekään, mitä aikoi vastata. Ei, hän ei kuolisi poskessaan olevaan naarmuun eikä edes päässään tuntuvaan särkyyn eikä etenkään märkiin sukkiin, mutta kyllä, hänen itsetuntonsa oli ottanut kovan kolauksen siitä, ettei hän ollut osannut labyrintissä ajatella järkevästi ja että moni muu oli varmasti tehnyt huomattavasti paremman ajan. Ja kyllä, hän oli opettajien nähden kangistanut ihmisen ilman oikeasti pätevää syytä ja jättänyt tämän labyrinttiin. Kun nämä tajuaisivat sen ja löytäisivät hänet, hänet varmaan potkittaisiin ulos Turnajaisista ellei peräti koko koulusta. Viimeinen ajatus sai nyyhkäyksen nousemaan ylös hänen kurkustaan. Hän veti pitkän, värisevän henkäyksen.

”Se ei vain... mennyt kovin hyvin”, hän lopulta totesi pienellä äänellä, jonka sai vain vaivoin pidettyä kasassa. Hän nosti katseensa taas peiliin ja yritti olla katsomatta vettyneitä silmiään painaessaan paperin taas haavan päälle. Hän oli hetken harkinnut valehtelevansa Atlakselle jostakin, mitä labyrintissä olisi tapahtunut ja mikä olisi voinut saada hänet itkemään, mutta ei ollut keksinyt mitään sopivaa. Ei ollut mitään, mitä hänen olisi pitänyt itkeä. Olisi ehkä ollut jo hieman liian paksua väittää jonkun kuolleen eikä hänellä selvästikään ollut mitään sopivan vakavia fyysisiä vammojakaan. Tosin hän ei tiennyt, saisiko jälkimmäisellä muutenkaan Atlaksen sympatioita puolelleen. Fhionnlaigh ei ainakaan ollut saanut.

Atlas oli varmasti jo tajunnut hänen itkeneen, mutta Anthony ei siitä huolimatta tahtonut kääntyä ympäri ja kohdata tämän katsetta, joten hän avasi vesihanan ja kasteli pitelemänsä paperin kylmällä vedellä ennen kuin painoi sen takaisin poskelleen. Hän piti katseensa visusti alaspäin luotuna yrittäessään kasata itsensä ja pyyhkiä kyyneleet silmistään vapaalla kädellään. Ehkä hän voisikin selittää Atlakselle jotain väsymyksestä ja hermoromahduksesta? Ehkä se ei olisikaan kauhean kaukana totuudesta.

Pitkältä tuntunteen hiljaisuuden jälkeen Anthony vastasi olevansa kunnossa, ja Atlas tunsi helpotuksen palaavan. Hän sulki vessan oven varovasti takanaan. Se loksahti vaimeasti paikalleen samalla hetkellä, kun Atlas kuuli Anthonyn jatkavan vastaustaan:

”En... En tiedä.”

Kaksi sanaa, joita Atlas oli kuullut Anthonyn suusta luvattoman harvoin. Atlas kääntyi väkisinkin ovelta katsomaan Anthonya. Anthonya, joka tiesi yleensä vastauksen kaikkeen, jopa niihin asioihin, joihin Atlas ei tahtonut ratkaisuja. Anthonylla oli ratkaisut asioihin, joita Atlas ei edes vaivautunut miettimään. Usein Anthony oli halukas tarjoamaan ratkaisujaan myös muille. Mutta nyt, kun Atlas kysyi, oliko Anthony kunnossa turnajaishaasteen jäljiltä, vastaus oli epävarma ”En tiedä.” Atlaksen kasvoille levisi hämmentynyt ilme, kun hän katsoi peilistä omaa heijastustaan ja Anthonya, joka pyyhki kyyneleitä ja... nyyhkäisi? Anthony? Nyyhkäisi?

Atlas otti epävarman askeleen sisemmälle huoneeseen, koska ei oikeastaan ollut varma, mitä sellaisessa tilanteessa piti tehdä. Sitten Atlas käveli parilla varmemmalle askeleella Chateaun vessan halki Anthonyn selän taa ja jäi siihen odottamaan. Ehkä sitä, että Anthony kääntyisi ympäri, tai ehkä sitä, että hän itse keksisi jonkun paremman ratkaisun tilanteeseen. Mutta siinä seistessään Atlas kuuli, kun Anthony kertoi, kuinka labyrintti ei ollut mennyt hyvin.

Anthony oli vastannut hänen kysymykseensä kolmesti. Kyllä, ei ja ehkä. Mitä hänen oli tarkoitus lukea vastauksista, jotka kaikki tarkoittivat eri asiaa? Kaikkien kolmen lauseen aikana Atlaksen oli vaikeaa uskoa, että hän näki Anthonysta puolen, joka puhui niiskausten säestämänä, heikolla äänellä. Se oli kaukana tavanomaisesta määrätietoisuudesta ja kaukana siitä Anthonysta, joka luultavasti piti Atlasta tunteellisena ja typeränä, eikä varsinkaan itse sortunut nyyhkimään särkyneille sydämille tai muille tunnemaailman jutuille.

Atlas oli nähnyt Anthonyn itkuisena kerran aiemmin, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt Anthonyn oikeasti itkevän. Anthony puolestaan oli nähnyt Atlaksen itkevän monestikin – ja mitä Anthony oli sellaisissa tilanteissa tehnyt?

Nenäliinaa.

Atlas käveli lavuaarin käsipaperitelineen luo, repi sieltä paksun pinon paperia ja palasi Anthonyn viereen. Anthony oli avannut hanan, ja vasta nyt Atlas huomasi, että poskessa oli pahannäköinen naarmu. Kyynelten suolavesi ei varmaankaan tuntunut kovin hyvältä haavassa.
”Mitä... mitä tapahtui?” Atlas kysyi. Hän ojensi varovasti käsipaperia Anthonylle, koska Anthony pyyhki parhaillaan kyyneliä käsiinsä.
”Ei sinulla ainakaan huonommin voinut mennä kuin Fhionnlaighilla”, Atlas totesi yrittäen tavoitella äänessään rohkaisevaa ja vähän vitsikästä sävyä. Se oli odotetusti haastavaa, eikä Atlas onnistunut siinä välttävää paremmin. ”Näin Fhionnlaighin kun tulin labyrintille sinua vastaan ja... häneltä oli kaapu revennyt ja ilmeisesti toinen jalka murtunut, joten... ainakin tunaroit vähemmän. En usko, että sinulla meni ihan niin huonosti.”

Anthony yritti parhaansa mukaan pysäyttää kyyneleet, sillä häntä hävetti itkeä Atlaksen nähden. Tämän mielestä syykin oli varmasti ihan typerä. Useimmat hänen sisäänhengityksistään päätyivät kuitenkin kuulostamaan erehdyttävän paljon nyyhkäisyiltä. Atlas oli kävellyt hänen viereensä, mutta ei sanonut mitään, ja sitten yhtäkkiä häipyi. Anthony seurasi katseellaan ja pian poika palasi takaisin hänen vierelleen käsissään paksu pino käsipaperia. Hän katsoi tätä ehkä hieman epäuskoisen näköisenä ja melkein alkoi itkeä uudelleen. Lopulta hän kuitenkin otti hitaasti tämän tarjoaman käsipaperin, vaikka oikeasti hänen teki mieli ennemmin napata se nopeasti ja ehkä huitaista loput paperit lattialle. Häntä suututti koko labyrintti ja oma heikkoutensa ja ennen kaikkea Atlaksen ystävällisyys, jota hän ei tällä hetkellä ansainnut.

Anthony pyyhki kuivalla paperilla silmiään ehkä hieman rajummin kuin oli tarpeellista ja paperin karkea pinta hankasi ikävästi kyynelten kastelemia silmänalusia. Mutta se ei tällä hetkellä ollut hänen huolenaiheistaan suurin. Hänen suurin huolenaiheensa – siis heti mahdollisen koulusta erottamisen jälkeen – oli tällä hetkellä Atlas, joka kysyi, mitä oli tapahtunut. Miten ihmeessä hän selittäisi tälle, mitä oli tapahtunut? Nyt kun hän edes ajatteli sitä, miksi oikeasti itki, se alkoi kuulostaa tosi typerältä jopa hänen omassa päässään. Atlas varmaan nauraisi hänelle, koska tämä ei varmastikaan tajuaisi miten kamalaa kaikki oli ollut.

Anthony naurahti, kun Atlas mainitsi, että Fhionnlaigh’n kaapu oli revennyt ja toinen jalka varmaan murtunut. Näky oli ollut varmasti huvittava. Naurahduskin tosin kuulosti ehkä hieman nyyhkäisyltä kaikkien niiden kyynelten ja rään lomasta. Hän ei kuitenkaan pitänyt Atlaksen seuraavasta sanavalinnasta. Tämäkin oletti, että hän oli tunaroinut labyrintissä. Kaikki siis tiesivät sen. Tai ehkä kaikki olivat odottaneetkin sitä. Ehkä toivoneet sitä. Häntä samaan aikaan sekä masensi että suututti ajatus siitä, että Atlaskin olisi.

”Siellä oli joku tyttö…” Anthony lopulta aloitti eikä hänen äänensä kuulostanut enää niin hennolta kuin hetki sitten. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia valita sanojaan ja hän joutui jo muutaman sanan jälkeen vetämään henkeä. ”Hän oli tajuton ja minä… Yritin herättää häntä, mutta hän ei herännyt ja… ja… toin hänet pois, mutta… siellä oli joku älytön risukko ja… minä olin väsynyt ja se loitsu oli hankala ylläpitää ja… luulen, että hän sai kauheasti naarmuja. Koska en ollut tarpeeksi huolellinen”, hän yritti selittää, vaikka juttunsa edetessä hänen teki vain enemmän ja enemmän mieli hakata päätään seinään. Niin tyhmältä se kaikki kuulosti ääneen lausuttuna. Silti hän kuitenkin puhui mieluummin vaaleasta tytöstä kuin itsestään. Kuka tämä oli edes mahtanut olla? Kukaan ei ollut sanonut hänelle mitään. Kyyneleet uhkasivat taas alkaa valumaan hänen silmistään.

”Anteeksi…”, hän kuiskasi heittäessään ensimmäisen käsipaperin roskakoriin ja ottaessaan Atlaksen pinosta kuivan paperin tilalle, ”olen vain… väsynyt.” Hän sulki silmänsä hetkeksi ja yritti kuivata niitä paperiin yrittäen samalla uskotella myös itselleen, että oli vain väsynyt. Hän oli nukkunut huonosti jo ennen Turnajaisia. Rehellisesti sanottuna hän oli nukkunut huonosti koko vuoden. Tai ei ehkä niinkään huonosti vaan vain liian vähän. Tai ehkä vähän molempia. Aamulla kaikki näyttäisi paremmalta. Jos häntä siis ei olisi siihen mennessä jo erotettu.

Seisoessaan siinä käsipaperipinon kanssa ja seuratessaan Anthonyn yrityksiä tukahduttaa nyyhkäyksensä, Atlas tiesi kyllä, mitä sellaisissa tilanteissa olisi oikeasti pitänyt tehdä. Siis nenäliinan tarjoamisen lisäksi.
Jotta olisi osoittanut aitoa empatiaa, tilanteessa vaadittiin spontaani ele, jonka normaalit ihmiset tekivät itkeville ihmisille. Ele, joka osoitti oikeaa ystävyyttä ja oikeaa myötäelämistä. Halaamista.

Halaaminen ei ollut Atlaksen juttu. Ei tosiaan.

Atlaksen oli vaikea käsittää ihmisiä, jotka kaulailivat toisiaan pienimmästäkin syystä. Tällaisessa tilanteessa halaamista kai perusteltiin sillä, että se vahvisti läsnäolon ja läheisyyden tunnetta. Atlasta puistatti, ja hän tunsi punan nousevan kasvoilleen. Hänestä halaaminen oli lähinnä kiusallista. Asiaa vain pahensi se, että hän ei säntäillyt spontaanisti halailemassa ihmisiä. Se oli vastoin hänen luonnettaan, ja Atlas oli varma, että sellainen olisi lähinnä pelottanut ihmisiä kuin lohduttanut heitä. Ja eleen harvinaisuus tuplasi kiusallisuuden määrän. Lisäksi kyseessä oli kaikista ihmisistä juuri Anthony, mikä luultavasti vain kohotti kiusallisuuskertoimet pilviin. Anthonykaan ei ollut tyyppiä, joka olisi spontaanisti osoittanut tunteitaan. Paitsi ehkä ärtymystä, joka näytti sujuvan hyvinkin luontevasti. Mutta muutoin Anthony esitti tunteitaan todella hillitysti. Ja Anthonyn itku oli sen verran harvinainen näky, että Atlaksella oli hyvä syy olla siitä hämillään – ja hyvä syy olla sekoittamatta tilannetta enempää epäluonnollisilla läheisyydenosoituksilla.

Atlas päästi itsensä syyllisyydentunnosta juuri, kun Anthony päätti avautua labyrintistä. Atlas kuuli Anthonyn äänessä vahvemman sävyn, joten Anthony oli kai jo selvinnyt pahimmasta itkunpuuskasta – tai ehkä Atlas toiveikkaasti vain kuvitteli sen, jottei joutuisi lohduttamaan. Atlas kuunteli tarkasti, kun Anthony kertoi löytämästään tytöstä, jonka oli tuonut labyrintin ulkopuolelle. Atlas oli nähnyt tytön, jonka Anthony oli laskenut maahan tullessaan ulos labyrintistä. Hän ei silti pystynyt lainkaan muistamaan, miltä tyttö näytti. Hänen huomionsa oli ollut Anthonyssa, ei tytössä, eikä hän ollut muistanut edes koko tyttöä ennen kuin Anthony mainitsi asiasta.
Mutta että Anthony tunsi syyllisyydentuntoa siitä, että oli auttanut tajutonta tyttöä vaarallisessa labyrintissä....?
Vaikka Atlaksen oikeustajussa oli pieniä aukkoja siellä ja täällä, hänen ei ollut vaikeaa kertoa, että se mitä Anthony oli tehnyt, oli ollut oikein. Sellaisesta ei tietenkään vähennettäisi pisteitä muuten kuin suoritusajassa. Itse asiassa Anthonyn kertomus selitti hyvin sen, miksi tämä oli tullut labyrintista ulos myöhemmin kuin Atlas oli olettanut. Muutoin Anthony olisi ollut nopeampi, mutta oli ymmärrettävää, että Anthony oli halunnut tuoda tajuttoman tytön pois labyrintista.

Sitä Atlaksen sen sijaan oli vaikea ymmärtää, että Anthony oli huolissaan tytön saamista naarmuista. Naarmut olivat pelkkiä naarmuja, joten tuskin ne mitään haittasivat, paitsi jos... Atlas vilkaisi jälleen naarmua Anthonyn poskessa ja hänen mieleensä hiipi epäilys.
”Olen varma, että se tyttö on ihan kunnossa”, Atlas totesi rohkaisevasti. Hän jopa onnistui siinä melko hyvin. ”Ainakin hänestä pidetään huolta labyrintin ulkopuolella. Mutta.... Oletko varma, ettei oma haavasi tarvitse parempaa puhdistusta?”
Atlaksen kasvanut huoli liittyi siihen, että labyrintin pensaat eivät välttämättä olleet ihan mitä tahansa pensaita. Entä jos pensaan oksissa olikin ollut myrkkyä tai jotain? Oli vaikeaa sanoa Anthonysta, oliko tämä huonovointinen vai ei, koska Anthony ei sillä hetkellä näyttänyt muutenkaan kauhean edustavalta. Mistä Atlas olisi voinut tietää, vaikka pensaat olisivatkin olleet myrkytettyjä ja Anthonyn hysteria johtui siitä...? Asiasta oli kuitenkin ehkä parempi olla sanomatta Anthonylle, koska Atlaksella oli aavistus, ettei tämä ottaisi mainintaa hysteriasta kovin hyvällä. Sitä paitsi, kilpailun järjestäjät eivät olleet kovinkaan kaukana, joten Atlas voisi tarvittaessa hakea apua, jos Anthonyn vointi heikkenisi. Itkuista Anthonya oli turha raahata takaisin turnajaisalueelle.

Atlaksen ajatukset keskeytti Anthonyn tuskin kuuluva kuiskaus. Atlas jähmettyi ja katsoi Anthonya typertyneenä. Kuuliko hän.... anteeksipyynnön?
Atlas huomasi pidättävänsä henkeään. Tunne, jonka hän kuvitteli jo hylänneensä, pyyhkäisi hänen lävitseen uudestaan. Siinä se taas oli: voimakas tunne siitä, että normaalin käsikirjoituksen mukaan tässä oli paikka halaukselle. Itkun partaalla oleva Anthony, joka väitti olevansa vain väsynyt, mutta joka tuskin alkaisi itkeä pelkästä väsymyksestä. Klassinen esimerkki ihmisestä, joka kaipasi halausta. Atlas tiesi, että hän odotti sitä itseltään, vaikka jo pelkkä ajatus tuntui siltä, kuin jättiläiskalmaria oltaisiin käsketty kasvattamaan siivet.
Epävarmana siitä, mitä pitäisi tehdä, Atlas otti puolikkaan askeleen lähemmäs Anthonya ja...

Ei.

Atlas pysähtyi. Hän ei vain yksinkertaisesti kyennyt siihen. Atlas veti kerran syvään henkeä ja selvitti ajatuksiaan. Täytyi olla jotain muutakin, mitä hän pystyi tekemään.

”Jos.... jos haluat nukkua, tässä on varmaan ihan hyvin aikaa ennen mitään ohjelmaa”, Atlas totesi lopulta. Hänen piti päästä eroon omasta hämmennyksestään, ja se vaati jotain oikeaa tekemistä. ”Etsitään joku paikka, missä voit levätä pari tuntia. Et ole varmaan nukkunut yhtään viime yönä.”
Atlas yllättyi itsekin siitä, kuinka varmalta hänen äänensä kuulosti. Se, että hän löytäisi Anthonylle jonkun paikan nukkua pariksi tunniksi ja varmistaisi, ettei sinne tullut ketään häiritsemään, oli itse asiassa hyvä idea. Ainakin se oli tuhat kertaa luontevampi tapa osoittaa, että hän todella välitti Anthonysta.

Anthony veti pitkän, värisevän henkäyksen, kun Atlas vakuutti hänelle, että tajuton tyttö olisi ihan kunnossa. Hän halusi uskoa siihen ja itse asiassa Atlas oli onnistunut kuulostamaan harvinaisen vakuuttavaltakin. Juttu olisikin ollut varmasti täysin uskottava, ellei hän olisi tiennyt, että Atlas ei tiennyt tuon taivaallista tytön voinnista. Pojalle täytyi kuitenkin antaa pisteet yrittämisestä. Anthony kyllä tiesi, ettei toisten ihmisten lohduttaminen kuulunut Atlaksen parhaisiin taitoihin. Tämä tapasi yleensä olla enemmän lohdutusyritysten kohteena kuin niiden antajana. Ehkä juuri se tekikin tilanteesta niin mahdottoman kiusallisen. Hänen olisi varmaan pitänyt jo alun perin käskeä sittenkin poikaa vain häipymään.

Atlaksen mainitessa hänen omassa poskessaan olevan haavan Anthony kääntyi peiliin päin kuin muistaen sen taas vasta nyt, vaikka olikin koko ajan pidellyt paperia sen päällä. Hän otti paperin varovasti pois ja vilkaisi sitä ennen kasvojaan. Siihen ei ollut jäänyt enää verta, joten ainakin haava oli lakannut jo vuotamasta. Hän nosti katseensa varovasti peiliin ja yritti keskittää sen vain ja ainoastaan haavaan, ettei hänen tarvitsisi katsella punoittavia silmiään ja kyynelten raidoittamaa, rumaa naamaansa. Valitettavasti näkö ei kuitenkaan ollut mikään hirveän valikoiva aisti, joten oli huomattavan vaikeaa katsoa haavaa näkemättä samalla koko kasvoja. Häntä hävetti näyttäytyä sellaisena Atlaksen edessä. Tietysti se olisi hävettänyt ihan kenen tahansa nähden, mutta Atlas oli erityisen paha, koska hän oikeasti välitti siitä, mitä tämä ajatteli.

”En… usko…” Anthony sai jotenkin vastattua Atlaksen kysymykseen katsellen samalla haavaa. Sitä oli helpompi tutkailla nyt ilman verta. Kuten hän oli jo aiemminkin todennut, se ei yltänyt kovin syvälle eikä sillä ollut pituuttakaan kuin ehkä kolmisen senttiä. Haavan reunat olivat toki ärhäkän punaiset ja sen kohdalla poskessa tuntui ikävä, tylppä jomotus. Hän tiesi kyllä, että se olisi oikeasti kannattanut puhdistaa, kuten kaikki muutkin haavat ja naarmut mahdollisen tulehduksen välttämiseksi, mutta häntä ei kauheasti sillä hetkellä kyllä innostanut ajatus vieraan koulun sairastuvalle lähtemisestä. Vielä kun hän näytti siltä, että oli itkenyt sellaista pikku naarmua pahemmin kuin perheensä lemmikkipöllön kuolemaa. Sieltä myös opettajat epäilemättä myös löytäisivät hänet, jos sattuivat häntä etsimään. Sitä paitsi, jos haava sitten tulehtuisi, niin se olisi hänelle ihan oikein. Ainakin hän oli kerännyt labyrintissa ihan tarpeeksi huonoa karmaa. Jos hänellä kävisi tuuri, niin ehkä se olisi jopa tappavaa. Hän puristi kädessään olevan käsipaperin tolloksi ja pudotti sen roskakoriin samalla, kun kuiskasi anteeksipyyntönsä.

Kyyneleet sumensivat näön ikävästi ja Anthony muutenkin yritti vältellä katsomasta Atlakseen päin, jotta tämän ei tarvitsisi katsella hänen säälittävyyttään. Niinpä häneltä jäikin huomaamatta Atlaksen epäröinti ja puolikas askel häntä kohti, vaikka tilanteen yleistä jäätävän kiusallista ilmapiiriä oli mahdotonta sivuuttaa. Anthony yritti parhaansa mukaan kerätä itsensä ja kuivasi silmiään paperiin, vaikka kyyneleitä tuntui tulevan aina jostain vain lisää. Miksi ne eivät loppuneet? Vuotaisivatko ne vain, kunnes hän alkaisi kärsiä nestehukasta? Hän veti syvään henkeä ja vaihtoi taas käsipaperin kuivaan, aikomuksenaan vakuuttaa varsin vaivaantuneen näköiselle Atlakselle olevansa kunnossa, mutta tämä ehtikin avaamaan suunsa ensin ja ehdotti, että hän voisi mennä lepäämään pariksi tunniksi.

Anthony ei voinut olla kääntymässä katsomaan Atlasta näyttäen nyt itse varsin hämmentyneeltä. Atlas oli aivan oikeassa. Suurin osa muista kilpailijoista ei ollut vielä edes päässyt sisään labyrinttiin ja monet olivat varmasti ulkona seuraamassakin haastetta. Mutta vaikka järkevä ajatus Atlakselta olikin melko ainutlaatuinen tapahtuma, se ei varsinaisesti ollut saanut häntä hämmentymään. Häntä hämmensi se, että ilmeisesti Atlas oli niellyt hänen selityksensä väsymyksestä. Karvoineen kaikkineen. Väsymykseen – tai alkamassa olevaan flunssaan – vetoaminen oli yksi hänen klassisimmista tekosyistään suunnilleen kaikkeen typerään käytökseensä. Tosin ehkä hän ei ollut ehtinyt vielä käyttää niitä Atlakseen aiemmin. Atlaksen tarjous oli kuitenkin kiltti. Niin kiltti, että kyyneleet alkoivat taas poltella hänen silmissään. Hän niiskaisi jälleen ja kuivasi niitä pois.

”…ehkä… ehkä se olisi hyvä”, Anthony vastasi joutuen välissä selvittämään hiukan kurkkuaan, koska ääntä ei meinannut millään tulla. Hänen oli toki vaikea lausua sanoja muistakin syistä. Hänen ensireaktionsa oli toki ollut kieltäytyä tarjouksesta. Hän oli tottunut pitämään itse huolen itsestään – miten hyvin tai huonosti hän sen teki olikin sitten ehkä toinen kysymys – ja avun ottaminen vastaan toisilta ihmisiltä oli hänelle vaikeaa. Hänen oli vaikea myöntää, että ehkä joku toinen tiesi häntä itseään paremmin, mitä hän tarvitsi. Ja silti hän halusi niin kovasti tarttua tarjoukseen. Hän nielaisi ja yritti koota ajatuksensa.

”Minä vain…” Anthony aloitti ja heilautti kättään jonnekin kasvojensa suuntaa merkiksi siitä, että hän yrittäisi vähän siistiä itseään ennen kuin lähtisi vessasta yhtään mihinkään. Tai ainakin hän uskoi, että Atlas oli tarkoittanut lepäämiseen sopivalla paikalla jotakin muuta kuin poikien vessaa. Hän ei halunnut edes ajatella, mitä kaikkea sen lattialla ehkä oli. Virtsaa. Kaiken maailman bakteereita. Jalkasilsaa. Tai ei. Se olikin enemmän ehkä pukuhuoneiden ongelma. Vaikka poikien vessoista nyt ei voinut koskaan tietää varmaksi. Valitettavasti lattian ajatteleminen sai hänet kuitenkin taas harvinaisen tietoiseksi myös jaloistaan ja ennen kaikkia märistä sukistaan ja kengistään. Ne täytyisi kuivata. Niinpä hän otti lavuaarista hiukan tukea ja ujutti toisen jalkansa pois kengän sisältä jääden seisomaan yhdelle jalalle.

”Sain lunta kenkiini... kuivaan ne vain... nopeasti”, hän katsoi tarpeelliseksi selittää Atlakselle itkemisestä paksulla äänellään vielä ennen kuin alkoi riisua jalastaan sukkaa ja otti taikasauvansa esiin kuivausloitsua varten. Oli suorastaan hämmentävää, miten traagiselta hänen äänensä sai jopa kastuneet kengät kuulostamaan. Jos häntä ei olisi itkettänyt niin paljon, häntä olisi varmaan naurattanut.

Atlas ei ollut niellyt Anthonyn selitystä väsymyksestä. Hän tiesi, että jos väsymys riitti saamaan Anthonyn itkemään, tämä olisi itkenyt jo aikaa sitten kyynelkanavansa kuiviksi. Anthonylla oli jatkuvasti liikaa tekemistä huispausjoukkueessa, oppilaskunnassa ja valvojaoppilaana, ja Atlas tiesi senkin, että Anthony vietti monta unetonta yötä oleskeluhuoneessa läksyjen äärellä. Sellaisesta työmäärästä ei selvinnyt väsymättä – eikä Atlas silti ollut nähnyt milloinkaan Anthonyn itkevän väsymystään.

Vaikka Atlas ei uskonutkaan selitystä väsymyksestä, hän ei nähnyt mitään syytä puuttua siihen. Olisi ollut typerää tarttua Anthonyn selitykseen ja alkaa vängätä sitä oikeaksi, kun tärkeämpää oli saada ensin itku loppumaan. Atlas tahtoi luottaa siihen, että kunhan Anthony oli ensin levännyt, tämä kertoisi labyrintistä ja siitä, mitä oli oikeasti tapahtunut. Hän ei tiennyt, kertoisiko Anthony itkunsa syytä, mutta hän toivoi niin. Se riitti.

Atlas ei myöntänyt olevansa hyväuskoinen, mutta se oli väistämättä totuus. Hän luotti edessään seisovaan tupatoveriinsa niin paljon, että uskoi melkein minkä selityksen tahansa. Ihan minkä vain Anthony ikinä keksisi kertoa. Ja silloinkin, kun Atlas vaistosi, ettei Anthony puhunut totta, hän teeskenteli uskoneensa sen totena. Anthonylla oli syynsä valehdella. Atlas uskoi siihen, että Anthony tahtoi hyvää, koska hän piti tätä ystävänään. Sokea luottamus saattoi jonkun mielestä olla naiivia, mutta se oli Atlaksen käsitys ystävyydestä. Hänen silmissään Anthony oli jo hänen ystävänsä.

Sellaisen sanominen suoraan päin naamaa ei tietenkään tullut kysymykseen. Atlas ei ikinä sanoisi ajatuksiaan ystävyydestä ääneen, ellei ollut ihan varma sanojen vastaanottajasta. Ei ollut varmaa, oliko heidän ystävyytensä molemminpuolista, ja Atlas pelkäsi kysyä. Mitä jos vastaus olisikin kielteinen, ja Anthony pyöri hänen kanssaan vain säälistä tai siksi, että Atlas oli tunnettu koulun tietotoimistona? Atlas puri huultaan. Hän ei halunnut kysyä. Vastauksen saaminen oli muutenkin toisarvoista. Hänhän ei piitannut siitä, että ystävyys oli yksipuolista. Niin oli ollut Samuelinkin kanssa. Hän oli tiennyt, että Samuel oli vain hyötynyt hänen palveluksistaan ensimmäisellä luokalla ja vielä toisellakin. Sillä ei kuitenkaan ollut enää merkitystä, koska Samuelista oli tullut hänen ystävänsä – sanan molemminpuolisessa merkityksessä. Atlas toivoi, että myös Anthonysta tulisi hänen ystävänsä, ja siihen asti millään muulla ei ollut merkitystä. Eikä ollut mitään syytä kiirehtiä, olivathan he sentään tunteneet toisensa vasta puolisen vuotta.

Atlas huokaisi hiukan helpotuksesta, kun Anthony suostui ehdotukseen etsiä rauhallinen paikka ja nukkua. Ongelmia oli vain yksi: Atlaksella ei ollut aavistustakaan, mihin he voisivat mennä. Turnajaisten aikana vieraat nukkuivat salissa, ja sali oli päivisin käytössä ruokailuja varten. He eivät voineet mennä sinne, joten oli keksittävä jotain muuta. Kun Atlas rääkkäsi aivojaan muistelemalla Châteaussa näkemiään huoneita, Anthony ilmoitti haluavansa kuivata kenkänsä. Atlas katsoi ilmeisen hankalalta vaikuttavaa operaatiota, kun Anthony nojasi lavuaariin, otti toisella kädellään kenkänsä ja sukkansa pois ja piti toisessa kädessään taikasauvaa. Atlas ei kuitenkaan tehnyt elettäkään auttaakseen kenkien ja sukkien kuivaamisessa, sillä mitä hän olisi voinut tehdä? Sytyttää Anthonyn sukat palamaan? Hän kyllä osasi kuivausloitsun, mutta... kaikenlaista voisi sattua.

”Ei kiirettä”, Atlas totesi, kun Anthony sanoi kuivaavansa sukkansa vain nopeasti. Heillä ei tosiaankaan ollut mihinkään kiire, joten Anthonylla oli vaikka koko päivä aikaa kuivata sukkiaan ja kenkiään. Turnajaiset olivat vielä käynnissä, ja koulurakennus olisi melko tyhjä vielä jonkin aikaa. ”Kuulin, että Châteaullakin on yhteinen oleskeluhuone, joten ajattelin, että se on varmaan tyhjänä. Voidaan ehkä mennä sinne.... siis jos... et halua mennä sairaalasiipeen?”
Atlas esitti viimeisen kysymyksensä varovasti, koska hän oli melko varma siitä, ettei Anthony tahtonut parantajien valvovien silmien alle. Hän ei silti voinut mitään sille, että olisi mieluiten hommannut Anthonyn nukkumaan johonkin paikkaan, missä joku oikeasti asiantunteva olisi saanut seurata Anthonyn vointia. Mutta taisi olla turha elätellä sellaisia toiveita. Niinpä Atlas suunnitteli jo, miten saisi yhteisen oleskeluhuoneen vaikuttamaan ulospäin sellaiselta, ettei sinne erehtynyt heti turnajaisten jälkeenkään ketään muita. Siitä tulisikin vaikeaa.

Vaikka Atlas sanoikin, ettei ollut mitään kiirettä, Anthony yritti suoriutua sukkien ja kenkien kuivaamisesta mahdollisimman nopeasti. Tilanne oli jo muutenkin vaivaannuttava, sillä hänen kasvonsa olivat kyynelten raidoittamat ja silmät turvonneet ja olo ylipäätään varsin räkäinen. Jokainen nenän kautta sisäänpäin vedetty hengitys kuulosti siltä kuin hän olisi kärsinyt pahemmastakin flunssasta. Joka tapauksessa se, että Atlas seurasi vierestä hänen säälittävää kuivatusoperaatiotaan tekemättä yhtään mitään, ei ollenkaan edesauttanut tilanteen vähemmän kiusalliseksi tekemisessä. Tämä olisi edes voinut katsoa poispäin. Anthony tunsi itsensä vähän sirkuseläimeksi. Mikä ei ollut hänelle kyllä lainkaan harvinainen tunne.

Lopulta Atlas kuitenkin avasi edes suunsa ja kertoi kuulleensa jostakin yhteisestä oleskeluhuoneesta. Anthony keskittyi toisen kenkänsä kuivaamiseen ja kuunteli vain puolella korvalla, kunnes Atlas mainitsi sairaalasiiven. Hänen taikasauvaa pitelevä kätensä pysähtyi ilmassa hetkeksi ennen kuin hän suoritti loitsun loppuun ja tunki nyt kuivan sukan verhoaman jalkansa kuivaan kenkään.

”Eiköhän tämä parane ihan itsestään”, hän vastasi vilkaisten vielä peiliin ja koskettaen poskensa haavaa, kuvitellen Atlaksen viittaavan siihen. Hän oli melko varma, että se tosiaan paranisi itsestään ja sairaalasiiven parantajat varmaan nauraisivat hänet ulos, jos hän menisi valittamaan haavasta. Sehän oli enemmänkin pintanaarmu kuin edes mikään haava. Päänsärkyyn hän kyllä olisi ehkä voinut hakea jotain, mutta… se olisi ollut hieman noloa selvästi itkeneen näköisenä. Totta kai siitä sai päänsäryn, jos parkui silmät päästään. Eikä hän edes tiennyt, millaista porukkaa vieraan koulun parantajat oikein olivat. Hänelle oli muutenkin jäänyt oman koulunsa sairaalasiivestä ja parantajista hieman paha maku suuhun siitä, kun hänet oli ennen joulutanssiaisia pakotettu jäämään sinne pienen flunssan takia ja vielä lomautettu oppilaskunnan sekä valvojaoppilaan töistään, vedoten ylirasitukseen. Ja tuntui muutenkin hieman nololta häiritä vieraan koulun parantajia jonkun pienen naarmun tai päänsäryn takia. Eihän hän kuitenkaan ollut oikeasti sairas.

Tämän lisäksi hänellä toki oli myös paljon oleellisempi syy pysytellä poissa sairaalasiivestä. Nimittäin se, että jos opettajat sattuivat etsimään häntä, parantajat varmasti ilmoittaisivat heti, jos näkisivät hänet. Jos hänet aiottiin hyllyttää Turnajaisista tai jopa peräti erottaa koulusta, niin ainakin hän voisi vältellä siitä kuulemista viimeiseen asti.

”Heillä on siellä varmaan tärkeämpääkin tekemistä”, Anthony vielä lisäsi Atlakselle muistaessaan taas myös tajuttomana labyrintista tuomansa tytön, joka varmasti – tai ainakin toivottavasti – oli viety sairaalasiipeen. Hän ei tiennyt, halusiko nähdä tätä uudestaan. Ja ottaen huomioon, mitä kaikkea labyrintista oli löytynyt, parantajilla tosiaan varmaan olivatkin kädet täynnä työtä. Hän itsekin oli ollut todella vähällä saada hutsunpureman ja se olisi sentään ollut kesyimmästä päästä labyrinttiä. Hän ei halunnut edes tietää, millaista jälkeä räiskeperäinen sisulisko tai mantikori olisivat voineet tehdä.

”Oleskeluhuone on varmaan ihan hyvä”, hän vahvisti ja melkein lisäsi, että jos se on tyhjä, mutta uskoi sitten kuitenkin, että Atlas tajuaisi sen varmaan itsekin. Hän ei tosin tiennyt, olisiko siitä mitään takeita, jos Atlas ei tajunnut itse sitäkään, ettei pienen naarmun takia kehdannut mennä sairaalasiipeen. Tai että jos opettajat saisivat hänet kiinni, hänet varmaan erot- Ai niin. Hän ei ollut kertonut siitä osasta Atlakselle.

Anthony vilkaisi poikaa ja kumartui lavuaarin ylle avaten hanan ja yrittäen pestä nopeasti kyyneleitä pois kasvoiltaan jääkylmällä vedellä, mikä sai hänet melkein haukkomaan henkeään. Luultavasti hän ei kertoisikaan. Kyllä Atlas sitten varmaan huomaisi, jos hänet erotettaisiin. Hän ei ollut varma, olisiko Atlas kovin pahoillaan. Ehkä tästä olikin vain ärsyttävää, että hän seurasi tätä joka paikkaan. Seurasiko hän? Hän ei ollut enää edes ihan varma, kuka hakeutui ja kenen seuraan. Atlas vain usein jotenkin oli hänen lähettyvillään. Hän sulki hanan ja otti vielä yhden käsipaperin, johon kuivasi kasvonsa, ja veti sitten syvään henkeä. Ehkä hän pärjäisi nyt ihmisten ilmoilla. Ainakin, jos hän pitäisi katseensa suunnattuna visusti lattiaan.

”Okei”, hän sanoi kääntyen katsomaan Atlasta ja tarkoittaen, että okei, voidaan varmaan mennä, mutta jokainen sana tuntui niin työläältä lausua, että hän pudotti kaikki muut pois. Hän katsoi oikeastaan jonnekin hieman Atlaksen ohi, sillä tämän katsominen suoraan sen jälkeen, kun oli vollottanut ihan syyttä suotta vieraan koulun vessassa, oli hieman kiusallista. Häntä hävetti oma käytöksensä. Jos Atlas olikin tähän asti pyörinyt hänen kanssaan vapaaehtoisesti, niin ei varmaan enää jatkossa. Hänellä oli kyllä ilmiömäinen kyky pelästyttää kaikki ihmiset pois läheltään.

Vaikka Atlas olikin sitä mieltä, ettei sairaalasiivessä saanut olla niin paljon tärkeämpää tekemistä, ettei parantajilla muka olisi aikaa Anthonylle, hän pysyi vaiti ja tyytyi nyökkäämään. Ei hän ollut uskonutkaan Anthonyn suostuvan. Eikä haavasta varmaankaan ollut tullut myrkytystä, koska muutoin se olisi jo näkynyt.
Tai niin Atlas ainakin toivoi, sillä eihän hän parantamisesta mitään tiennyt. Muodonmuutokset, jotka olivat perustana suurimmalle osalle parannustaikuudesta, olivat hänen heikoin aineensa. Heikkous muodonmuutoksissa varmisti sen, ettei Atlaksesta koskaan edes tulisi parantajaa. Myös hänen muussa tietämyksessään oli paljon puutteita, joten useimmiten Atlas joutui vain luottamaan sattumaan ja toivomaan, että asiat kääntyisivät parhain päin. Tiedon puute turhautti Atlasta ajoittain. Varsinkin silloin, kun Atlas vertasi itseään Anthonyyn, joka tuntui tietävän ratkaisut lähes kaikkiin ongelmiin. Paitsi, no.... ilmeisesti kaikkiin paitsi tähän juuri käsillä olevaan ongelmaan, mikä hyvänsä se olikin.

Jälleen kerran Atlas toivoi, että hänellä olisi ollut joskus tilaisuus oppia, kuinka itkeviä ihmisiä lohdutettiin. Muiden ihmisten lohduttaminen vaikutti olevan synnynnäinen kyky, jota Atlaksella ei alun alkaenkaan ollut. Ja vaikka kyvyn olisi voinut oppiakin, Atlaksen oli vaikeaa keskittää energiaansa mihinkään kunnolla. Oli paljon asioita, jotka innostivat vähän, mutta ei montaakaan asiaa, jolle hän olisi jaksanut omistautua. Innolla aloitetut uudet projektit kaatuivat ensimmäiseen häiriötekijään, koska Atlaksen mielialat heittelivät laidasta toiseen tavoitteista piittaamatta.

Hetkeä ennen kuin Anthony kumartui pesemään kasvonsa, Atlas huomasi tämän vilkaisevan kohti. Anthonyn kasvot näyttivät hetken aikaa siltä, kuin tätä olisi vaivannut jokin, mutta toisaalta Atlas saattoi vain kuvitella. Ja mikäpä Anthonya ei vaivaisi, jos hän oli juuri viettänyt aikansa itkien vessassa. Atlas tunsi epämiellyttävän solmun kiristyvän vatsansa pohjassa. Vaikka Anthony olikin jo lopettanut itkemisen, Atlas ei pystynyt pyyhkimään mielestään kuvaa, joka oli piirtynyt heti sillä sekunnilla, kun hän oli avannut vessan oven. Se ei jättänyt häntä rauhaan, ja kaiken kukkuraksi sitä höysti aimo annos tunnetta kyvyttömyydestä. Atlas tiesi, ettei hänestä ollut mitään apua silloin, kun hänen tukeaan olisi oikeasti tarvittu. Vaikka Anthony oli monesti tarjonnut tukea, hyviä neuvoja ja olkapäätä, Atlas ei itse pystynyt tekemään mitään tämän hyväksi. Atlas puri huultaan ja katseli lattiaa. Solmu vatsanpohjassa kiristyi entisestään.

Vähäsanainen Anthony ilmoitti olevansa valmis, ja Atlas tarttui kiitollisena tilaisuuteen tehdä jotain. Hän huomasi kyllä, ettei Anthony katsonut suoraan kohti, mutta Atlas oli salaa kiitollinen siitäkin. Hän ei ehkä pystyisi kohtaamaan Anthonyn katsetta, koska tämän itkusta punehtuneet silmät muistuttaisivat siitä, ettei hän pystynyt tarjoamaan tukeaan niin hyvin kuin olisi halunnut. Niinpä Atlas, Anthonyn tavoin, katsoi hivenen ohi ja lupasi itselleen, että ryhdistäytyisi kunhan tämä olisi ohi. Heti huomenna, tai ainakin seuraavaan turnajaishaasteeseen mennessä.

”Okei... mennään sitten”, Atlas totesi ja nyökkäsi jälleen. Hän otti pari askelta ovelle, astui vessasta käytävälle ja yritti muistaa, mikä oli lyhin ja toivottavasti vähiten käytetyin reitti Châteaun yhteiseen oleskeluhuoneeseen. Kun Atlas oli päättänyt reitin, hän lähti johdattamaan Anthonya sinne. Atlas lähti aluksi kulkemaan edeltä, mutta hetken kuluttua hän sovitti kävelynsä Anthonyn kävelytahtiin. Parien portaiden, muutaman käytävänkulman ja vain yhden väärän käännöksen jälkeen Atlas saapui yhteisen oleskeluhuoneen ovelle, eivätkä he olleet tavanneet matkallaan ketään. Hän ei ollut koko kävelymatkan aikana puhunut sanaakaan, koska oli joutunut keskittymään oleskeluhuoneen löytämiseen – eikä ollut oikeastaan keksinyt mitään puhuttavaakaan.

Atlas raotti varovasti vieraan koulun oleskeluhuoneeseen johtavaa ovea. Oven takaa paljastui kotoisalta näyttävä huone, jonka takassa paloi pieni valkea, eikä missään näkynyt ristin sielua. Huone oli sisustettu Châteaun koulun väreillä violetilla ja valkoisella, ja jokaisessa piirteessään koulu tuntui noudattavan ranskalaista eleganssia. Atlaksesta tuntui pahalta rikkoa eleganssi parilla masentavalla Tylypahkan oppilaalla, mutta ehkä koulu kestäisi pienen kolhun tyylikkyydessään.
”Hyvä, täällä on tyhjää”, Atlas totesi Anthonylle ja käveli sisemmälle huoneeseen. Kunhan hän olisi saanut Anthonyn lepäämään, hän voisi sen jälkeen varmistaa, ettei kukaan vahingossa eksyisi oleskeluhuoneeseen herättämään tätä. Atlas vilkaisi verhoihin, jotka roikkuivat ikkunan sivuilla, eivätkä peittäneet sisään tulvivaa harmaata päivänvaloa. Poika vilkaisi epävarmasti Anthonyyn.
”Suljenko verhot..?”

Atlas tunsi olonsa absurdiksi kysyessään verhoista, mutta kysymys oli livahtanut hänen huuliltaan ennen kuin hän oli ehtinyt miettiä sitä. Tilanteissa, joissa hän ei tiennyt, mitä tehdä, Atlas keskittyi tekemään kaikkea muuta. Kuten vaikka sulkemaan verhoja. Hänen pitäisi varmaan hillitä itsensä, ettei olisi mennyt suoraan kohentamaan takan tulta, joka oli uhkaavasti hiipumassa hiillokselle.