Kolmas haaste, Katrine Wall
Lähetetty: 12 Touko 2016, 00:40//Pahoittelut myöhästymisestä, toivottavasti tämä hyväksytään vaikka tuli seuraavan päivän puolella :/ //
Taikakoulu Château: 1. luokka: Serdaigle: Katrine Wall
Noppaluku: 6-1-3-2
En ollut saanut sinä aamuna itseäni oikein mitenkään ylös sängystä. Oli väsyttänyt aivan kamalasti, mikä johtui varmaan siitä, etten ollut jännitykseltäni saanut unta ennen kahta. Olin kuitenkin päättänyt viedä osaltani turnajaiset kunnialla (tai ilman) loppuun saakka. Mutta juuri sinä aamuna olisin vain toivonut, että turnajaiset olisivat vasta ensi viikolla.
Viimein sain kuitenkin vähä vähältä hivuttauduttua sängystä ja raahauduttua aamiaiselle haukotellen kuin sinivalas. Kello oli kuitenkin jo niin paljon, etten ehtinyt kuin juoda yhden lasillisen kurpitsamehua, kun minun täytyi jo lähteä. Olisi ehkä pitänyt juosta, mutten oikein saanut itseäni liikkeelle, joten kävelin jo lähes tyhjien käytävien halki aulaan, jossa olin hieman myöhässä. En siis niin myöhässä, että minua oltaisiin kaipailtu, mutta ohjeistus oli jo alkanut.
Kuulosti aika samanlaiselta kuin muutkin haasteet, reitti, jonka varrella tehtäviä. Ei mahdotonta kenties, mutta hankalaa. Varsinkin kun olin niin väsynyt, ja luultavasti pian myös nälkäinen. Olisin niin halunnut vain kääntyä kannoillani ja marssia takaisin makuusaliin peittojen alle, mutta tähyillessäni väkijoukkoa, huomasin pari ystävääni myös selvästi valmistautumassa haasteeseen. En minä heidän nähtensä kehdannut häipyä.
Niinpä sitten menin seinän vierustalle istuskelemaan ja odottelemaan omaa vuoroani lähteä radalle. En ollut jaksanut aamulla valmistautua haasteeseen mitenkään erityisesti, kuten viimeksi. Nyt minulla oli ylläni mustat collagehousut, lenkkarit ja sininen huppari. Kyllähän ne sopivat haasteen suorittamiseen, mutta en ollut panostanut niinkään yksityiskohtiin.
Oppilaiden lähettäminen kesti ja kesti, ja koska olin jälleen loppupäässä, päätin levätä hetken. Annoin pääni painua hetkeksi polviin…
Äkkiä säpsähdin hereille. Eteisaula oli jo melko tyhjä. Pomppasin säikähtäneenä pystyyn, en kai ollut nukkunut vuoroni ohi? Ehdin jo hätääntyä, mutta sitten huomasin, että joku kakkosluokkalainen lähti juuri haasteeseen, joten en ollut nukkunut pommiin. Sen sijaan olin saanut hieman väsymystä karistettua ja olin muutenkin hieman toiveikkaammalla tuulella.
Pian olikin minun vuoroni lähteä radalle. Nousin seisomaan ja kävelin vähän epävarmoin askelin ulos. Pieni tuulenviri kävi poskelleni ja yritti herätellä minua lähtemään reippaasti matkaan. Hölkkäsin portaat alas ja seisahduin hetkeksi. Mihin suuntaan pitäisi mennä?
Hetken tähyiltyäni äkkäsin pari kylttiä, jotka kertoivat minun saavan valita reitin kahden väliltä. Vilkuilin molempiin suuntiin ja päätin valita vasemman, sillä oikealla häämötti järvi, eikä minulla ollut kovin hyviä kokemuksia vesiesteistä.
Kävelin reittiäni eteenpäin pysytellen riittävän etäällä järvestä. Olisi ollut ihan nätti kevätpäivä, jos ei olisi tarvinnut osallistua jälleen hengenvaaralliseen haasteeseen… No mutta itsehän olin halunnut tulla. Jokainen askelteni alla poikki napsahtava oksa säikäytti minut, kun pelkäsin, että jostain puskasta loikkaisi tielleni minut kärventävä lohikäärme.
Lohduttauduin sillä, ettei haasteissa ollut tarkoitus tappaa ketään, ja jatkoin matkaani väsymyksen vaihtuessa valppaudeksi adrenaliinin lisääntyessä minussa. Tiesin jokaisen askelen vievän minua lähemmäs vaaraa, mutta myös lähemmäs maalia, joten nopeutin tahtiani.
Aurinko tuli äkkiä esiin pilvenriekaleen takaa ja sai jonkin edessä olevan kimaltelemaan. Kimallus häikäisi minua ja sai minut pysähtymään varuillani. Tuskin täällä luonnostaan oli mitään kimaltavaa, sen täytyi jotenkin olla vaarallista. Otin sauvani esille ja kävelin hitaasti ja varovasti kohti maassa olevaa kimaltelevaa asiaa.
Kun pääsin lähemmäs, huomasin, ettei tuo ollut kovin suuri, suuren munan kokoinen ja muotoinen. Mutta se ei näyttänyt munalta. Näytti kuin se olisi jalokivi? Miksi metsässä oli jalokivi? Ja miksi se oli noin iso? Oliko se kenties kirottu niin, että jos sen poimi, tapahtui jotain kamalaa?
Hetkinen. Langat päässäni alkoivat yhdistyä ja mieleeni punoutui ymmärryksen verkko. Se mitä Renée Mason oli kerran minulle kertonut, täsmäsi tuohon munan malliseen kappaleeseen, ja selitti myös, mikä siitä teki vaarallisen. Tuo ei ollut jalokivi. Tai olihan se, mutta samalla se oli aarnikotkan muna. Eivätkä aarnikotkat tykänneet jos joku kävi tutkailemassa niiden munia.
“KRIIIIIK!”
Hiljaista maailmaa halkoi kovaääninen kotkan kirkaisu, joka sai minut pomppaamaan ilmaan. Käännyin salamana katsomaan taivaalle ja huomasin siluettina aurinkoa vasten piirtyvän aarnikotkan ylvään hahmon, kotkan siivet ja julman nokan, sekä leijonan jykevän ruumiin ja voimakkaat tassut. Ja se näytti vihaiselta ja vaaralliselta.
Jähmetyin sekunniksi paikalleni kunnes sain jalkani toimimaan. Ehkä pääsisin pakoon. En ollut kuitenkaan koskenut munaan.
Kuulin kuinka aarnikotka teki syöksyn maata kohti, mutta minä olin jo lähtenyt juoksuun.
“En halua sinulle mitään pahaa!” huusin. “En koskenut munaasi!” Minulla oli aavistus siitä, ettei olento ymmärtänyt, mutta enhän minä mitään voinut menettääkään. Juoksin niin lujaa kuin jaloistani pääsin ja kuulin aarnikotkan lähestyvät äänet takaani. Miksi Renée ei ollut maininnut siitä, miten kiukkuisen aarnikotkan sai leppymään? Tai miten siitä edes selvittiin? Pitikö teeskennellä kuollutta vai juosta pakoon? Seurasiko se puuhun tai veteen? Pelkäsikö se jotakin?
Äkkiä kuulin olennon pysähtyvän ja muuttavan suuntaa. Oliko se luovuttanut noin vain, vaikka olisi saanut minut pian kiinni? Hidastin vauhtini kummastuneena ja seisahduin tähyillen aarnikotkaa. Missä se oli?
Äkkinäinen ilmavirta selässäni kieli aarnikotkan laskeutuneen hiljaa taakseni. En uskaltanut kääntyä. Nyt se oli loppu. Äkkiä huomasin maassa nyrkin kokoisen kiven. Toivottavasti aarnikotkat olivat tyhmiä ja minä tarpeeksi tarkka. Muuta en ehtinyt tuumia, kun nostin kiven maasta ja viskasin voimalla tulosuuntaani. Tähtäsin sitä sen vielä lentäessä sauvallani ja mutisin: “Siipiirdium lentiusa” jatkaakseni kiven lentoa hieman. Hämmästyksekseni loitsu osui kiveen ja sai sen jatkamaan matkaansa kaukana häämöttävälle munalle saakka ja tipahtamaan siihen hieman osuen.
Aarnikotka nousi heti hurjana siivilleen ja lähti syöksymään kohti munaansa. Minä en jäänyt katselemaan sen lentoa vaan pinkaisin toiseen suuntaan. Toivottavasti otus ei palaisi jahtaamaan minua, sillä konstini olivat lopussa.
En ollut poikennut ilmeisesti reitiltä paljoa, sillä huomasin pian opastekyltin osoittamassa oikeaan suuntaan.
Jatkoin matkaa virkeämpänä, sillä aarnikotkan kohtaaminen oli herättänyt mieleni ja kehoni. Hyvä asia turnajaisissa oli, että niissä oppi todella paljon. Olin niiden ansiosta kohdannut paljon käytännön tilanteita jotka olivat loistavaa harjoitusta kokeita ja tietysti myöhempää elämää varten. Eli painetaanpa muistiin: jos kohtaat aarnikotkan, juokse pakoon ja sitten heitä kivellä sen munaa.
Naurahdin hieman itsekseni. Äkkiä törmäsin johonkin vaikka olin kyllä katsonut eteeni. Kavahdin kauemmas ja tähyilin sitä, mihin olin törmännyt, mutten nähnyt edessäni tai muuallakaan lähettä mitään, mihin olisi voinut törmätä. Olinko törmännyt johonkin niin nopeaan, että se oli jo juossut pois? Vai johonkin näkymättömään? Kohotin sauvani ja tökkäsin sillä varovasti eteenpäin. Se osui johonkin kovaan, mutta sen kummempaa ei tapahtunut, joten uskaltauduin koskemaan edessäni olevaa asiaa kädelläni. Se oli tasainen ja sileä, viileä pinta, jota ei näkynyt lainkaan. Näkymätön seinä kenties? Liu’utin kättäni ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle seinää pitkin. Siitä ei päässyt ali eikä luultavasti ylikään. Todennäköisesti jossain oli ovi tai portti, joka pitäisi avata, koska mitä järkeä olisi taikahaasteessa, jonka saattoi suorittaa vain kiertämällä jonkin muurin. No mutta jostain oli kuitenkin päästävä läpi, enkä minä osannut seinää rikkoakaan tai purkaa mahdollista kirousta, joten minun ei auttanut kuin lähteä kävelemään muurin viertä laahaten kättäni seinää pitkin siltä varalta, että siinä olisi näkymätön ovi tai portti.
Kävelin ehkä puoli mailia, kun pinta muuttui sileästä rosoisemmaksi. Muutos tarkoitti todennäköisesti sitä, että olin oikeassa ja muurissa todella oli jonkinlainen kohta, josta pääsi läpi. Tunnustelin erilaista kohtaa käsilläni. Se oli puinen noin metrin levyinen ja pari metriä korkea, ilmeisesti ovi. Siinä oli saranat molemmilla sivuilla ja keskellä kahden ovenpuoliskon liittymäkohta. Olipa oudon kapea kaksoisovi. Minulla ei ollut hajuakaan, millä avata tuota, mutta ei kai auttanut kuin kokeilla.
“Alohomora!” sanoin ensimmäisenä osoittaen sauvalla ovea. Se pysyi kiinni, mutta avausloitsuni ei tosin ollut kovin vahva, joten ehkä sen olisi joku muu tuollakin saanut auki. Minun tosin oli turha nyt alkaa harjoittelemaan tuota loitsua, joten päätin yrittää muita keinoja, jos joku niistä tepsisi.
Ovessa ei ollut kahvaa, joten en voinut vetää sitä. Yritin heittäytyä voimalla sitä päin, mutta kuten arvasin, sain sillä vain olkapääni kipeäksi. “Seesam aukene!” kokeilin jostain jästien satukirjasta kuulemaani “loitsua”, mutta sekään - kuten arvelinkin - ei tepsinyt. “Kerro arvoituksesi”, sanoin siinä toivossa, että ovi toimisi kuin sfinksi. Ei. “Aukene. Avaa ovi.” Ei muutosta.
Päätin yrittää alohomoraa uudelleen, mutta tällä kertaa päätin tehostaa loitsua koskettamalla sauvalla ovea loitsiessani, mutta kun sauva koski ovia, tapahtuikin jotain outoa. Sauvan kärjestä alkoi tulla jotain ainetta, jota en todellakaan ollut tehnyt. Vetäisin äkkiä sauvan ovesta ja heti aine katosi. Se ei ollut tehnyt mitään vaarallista, vaikka sen yhtäkkinen ilmestyminen olikin säikäyttänyt minut, joten painoin sauvan uudelleen ovea vasten. Ainetta alkoi taas tulvia sauvasta, mutta sitten tajusin, ettei se ollut mitään ainetta. Sauva sykki ympärilleen oven ulkonäköä. Vähitellen koko puinen ovi oli näkyvissä, ja huomasin siinä jotain uutta: keskellä oli kolme kiekkoa sisäkkäin kuin tikkataulun renkaat ja niissä jonkinlaisia merkkejä. Pitelin toisella kädellä sauvaa ovea vasten ja toisella kokeilin pyöräyttää sisintä kiekkoa. Se liikkui, mutta liikutti samalla muita kiekkoja: ulointa nopeasti myötäpäivään ja keskimmäistä hitaasti vastapäivään. Niistä saisi kuitenkin luultavasti kieputeltua jotakin järkevää, kenties yhdistämään nuo viivat joksikin sanaksi tai symboliksi. Aloin pyöritellä kiekkoja yrittäen saada kinkkiset viivat järjestäytymään. Hetken kuluttua kuitenkin sauva alkoi taas imeä oven ulkonäköä itseensä ja minulle tuli kiire. Pyörittelin kiekkoja kunnes äkkiä palaset loksahtivat paikoilleen ja sain viime hetkellä luettua viivoista muodostuneen sanan ennen kuin aika kului umpeen ja viivat haalistuivat näkymättömiin.
“Päästä minut läpi”, toistin ovessa lukeneet sanat, ja kuulin ovien liukuvan auki. Kävelin helpottuneena läpi ovesta ja pinkaisin juoksuun kiriäkseni vähän menetettyä aikaa.
Maasto muuttui entistä metsäisemmäksi kulkiessani opaskylttejen määrittämään suuntaan. Minulle alkoi juostessa tulla vähän kuuma collagehousuissani ja hupparissani, vaikkei ollut kovin kuuma päivä.
Pian huomasin edessä rotkon, jonka yli vei riippusilta. Rotko näytti jatkuvan jälleen silmänkantamattomiin molempiin suuntiin, joten minusta tuntui, että riippusilta oli ainoa vaihtoehtoni. Saavuin sillalle ja seisahduin mittailemaan siltaa katsellani. Se vaikutti vähän huteralta, mutta ei minulla ollut muutakaan, ellen aikonut kaataa puuta sillaksi, mitä en siis todellakaan osannut tehdä. En myöskään tiennyt keinoa vahvistaa siltaa, joten ei kai auttanut muu kuin yrittää.
Otin varovaisen askeleen sillalle. Lankku narahti jalkani alla ja silta notkahti hieman, mutta pysyi pystyssä. Otin toisen askeleen ja olin täysin sillan varassa. Saatoin nähdä lankkujen raoistaalhaalla häämöttävän rotkon, jonka pudotus oli varmaan useamman kymmentä jalkaa. Minulla ei erityisemmin ollut korkean paikan kammoa, mutta kai ketä tahansa hermostuttaisi seisoa yksin natisevalla riippusillalla. Päätin edetä lopun sillan niin nopeasti kuin mahdollista päästäkseni pian yli, joten pyrähdin juoksuun. Olin puolivälissä, melkein perillä…
Naps, köysi katkesi riippusillasta ja se keikahti roikkumaan sivuttain. Silta katosi jalkojeni alta ja mahani teki kuperkeikan. Refleksinnomaisesti olin tarrautunut yhteen sillan lankuista ja roikuin nyt siinä. Ei menisi luultavasti enää kauaa kun toinenkin köysi katkeaisi tuplaantuneesta rasituksesta ja tipahtaisin alas rotkoon. Miksi olin mennyt hätiköimään ja juoksemaan? Ehkä riippusilta oli kuin heikko jää ja menin rasittamaan sitä juuri aivan liikaa, jää oli pettänyt.
Roikuin lankussa murehtien, kunnes tajusin että ehkä pitäisi toimia pelkän voivottelun sijaan. En uskaltanut napata viereisestä lankusta ja hivuttautua vähä kerrallaan reunalle, koska viereinen lankku näytti laholta. Mutta ehkä sen voisi korjata? Miksi tämä pälkähti päähäni vasta nyt? Olisin voinut korjata sillan! Kyllähän minä olin korjaustaian oppinut.
Korjasin vasemman käteni asentoa ja hivutin varovasti oikean irti lankusta ja taskuuni, missä sauva oli. Vasen käsi väsyi nopeasti ja tarrasin äkkiä myös oikealla lankkuun, josta otteeni oli jo uhannut valua. Sitten irrotin taas sauvakäden, osoitin viereistä lankkua ja huiskautin sauvaa.
“Entistus!” huudahdin ja lauta näytti heti tukevammalta. Tartuin taas kaksin käsin lankkuun ja aloin varovasti lauta laudalta hivuttautua rotkon reunalle. Viimein pääsin kiipeämään takaisin kovalle maalle. Käteni olivat punaiset ja täynnä tikkuja ja haavoja, mutta en nyt voinut sille mitään. Ainakin olin yhä hengissä.
Pudistelun vähän likaantuneita vaatteitani ja jatkoin taas matkaa niin nopeasti kuin mahdollista. Halusin kauas tuosta riippusillasta.
Luultavasti olin päässyt jo yli puolenvälin reitillä, mutta en tiennyt, missä maali oli, joten en mennyt vannomaan. Tai ehkä vain toivoin pääseväni pian maaliin - aivan, kun pääsisin maaliin, turnajaisten haasteet olisi osaltani suoritettu. En voinut olla hymyilemättä hieman. Ujo pikkutyttö oli kuin olikin selvinnyt jo näin pitkälle kaiken ikäisille tarkoitettujen turnajaisten haasteissa - kuolematta tai vammautumatta vakavasti.
Kannustavat ajatukseni kuitenkin keskeytti miltein sydämeni pysäyttävä ääni. Suden ulvonta. Suden. Kenties ihmissuden? Seisahduin paikoilleni hätääntyneenä, kun ulvontaan vastasi joukko muita susia, eivätkä kaikki äänet kantautuneet samasta suunnasta tai kaukaa. Oikeastaan äänet kantautuivat liian läheltä ja joka ilmansuunnasta.
Tähysin kauhuissani ympärilleni ja äkkiä huomasin erään pensaan takaa erkaantuvan hahmon. Suuren ja julman suden hahmon. Tunnistin kuitenkin, ettei tuo ollut ihmissusi, mutta mikä tahansa susi oli aivan riittävän pelottava. Eikä tuo susi jahdannut jänistä, se käveli hitain askelin minua kohti ja tuijotti minua mustilla silmillään niin jäätävästi, etten kyennyt liikkumaan. Näin sivusilmällä, kuinka varjoista erkaantui lisää susia. Niitä oli yhteensä kokonainen lauma - ainakin kymmenen.
Yritin kelata mielessäni jotakin, millä torjua tai karkoittaa sudet, mutta pääni löi tyhjää. Tiesin kyllä, mitä sudet pelkäsivät, mitä ne söivät, millä loitsuilla estää niitä, mutta köytännön osaamiseni ei yltänyt tuolle tasolle. En minä osannut kuin muutaman loitsun. Ovien aukomisesta ja tavaroiden korjailusta ei tosin tainnut olla nyt apua… Ja sudet pelkäsivät tulta, eivät mitään valoloitsua. Tulta voisi yrittää, mutta en minä osannut tuliloitsua.
Mutta silloin keksinkin ilmiselvän ratkaisun. kaikkeen on aina kaksi tietä. En osannut tuliloitsua, mutta osasin loitsun, jonka seurauksena voisin tehdä tulta - muodonmuutoksen. Osaamiani loitsuja laskiessa olin aina unohtaa nuo kätevät pikku temput, mutta tässä oli hyvä esimerkki siitä, mihin muodonmuutoksia kannatti käyttää.
Nostin maasta kaksi keppiä, ison ja pienen. Olin tehnyt tätä vain tulitikusta neulaksi, mutta olin kuullut muodonmuutoksen peruskaavasta, joten ehkä voisin vähän soveltaa. Hengitin syvään ja yritin keskittyä huolimatta siitä, että tärisin pelosta susien ollessa vain kymmenisen jalan päässä minusta murhanhimoisena kehänä ympärilläni… Ei! En saanut ajatella sitä!
“Keppiin tikkuus”, sanoin yrittäen parhaani mukaan keskittyä. Loitsu toimi vain osittain kepin vaaletessa ja siloittuessa kädessäni, mutta saamatta syttyvää päätään. Se kuitenkin riitti kertomaan, että loitsun sanat voisivat toimia. “Keppiin tikkuus!” huudahdin uudelleen. “Keppiin tikkuus!”
Sudet olivat jo liian lähellä, kun keppi viimein muuttui täysin tulitikuksi. Minulla oli yksi tulitikku kymmentä sutta vastaan, joten tämän oli paras toimia. Raapaisin tikun suurempaa keppiä vasten ja se roihahti iloisiin liekkeihin. Painoin sen suuren oksan pienimpiin oksanhaaroihin kiinni ja rukoilin tulen tarttuvan koskeahkoon karahkaan ennen kuin tulitikku olisi palanut loppuun.
Sudet olivat vain muutaman jalan päässä minusta, ja tulitikku alkoi palaa loppuun, kun tuli viimein syttyi. Odotin helpottuneena hetken sen leviämistä, ettei se sammuisi, ja huitaisin sitten karahkalla kohti susia.
“Häipykää!” huusin esittäen pelotonta. Muistaakseni se auttoi joitakin petoja vastaan. Soihin ympäriinsä tulisella kepillä ja vähän hämmentyneet sudet alkoivat perääntyä. En kuitenkaan aikonut odottaa niiden lähtevän pakoon, vaan heti kun sain tulella sohimalla raivattua itselleni tien, pinkaisin juoksuun. Oli turvallisemman tuntuista juosta soihdun kanssa, jos sudet vaikka lähtisivät jahtaamaan minua, joten en sammuttanut sitä. Juoksin vain eteenpäin minkä jaloistani pääsin ja sitten näin jotain uskomatonta: maalin.
Sillä hetkellä, kun juoksin soihtua kantaen turvaan, voitettuani ainakin omat pelkoni ja suoritettuani kaikki kolme haastetta, oloni oli kuin olympiavoittajalla. Olin varmasti maailman onnellisin tyttö.
Taikakoulu Château: 1. luokka: Serdaigle: Katrine Wall
Noppaluku: 6-1-3-2
En ollut saanut sinä aamuna itseäni oikein mitenkään ylös sängystä. Oli väsyttänyt aivan kamalasti, mikä johtui varmaan siitä, etten ollut jännitykseltäni saanut unta ennen kahta. Olin kuitenkin päättänyt viedä osaltani turnajaiset kunnialla (tai ilman) loppuun saakka. Mutta juuri sinä aamuna olisin vain toivonut, että turnajaiset olisivat vasta ensi viikolla.
Viimein sain kuitenkin vähä vähältä hivuttauduttua sängystä ja raahauduttua aamiaiselle haukotellen kuin sinivalas. Kello oli kuitenkin jo niin paljon, etten ehtinyt kuin juoda yhden lasillisen kurpitsamehua, kun minun täytyi jo lähteä. Olisi ehkä pitänyt juosta, mutten oikein saanut itseäni liikkeelle, joten kävelin jo lähes tyhjien käytävien halki aulaan, jossa olin hieman myöhässä. En siis niin myöhässä, että minua oltaisiin kaipailtu, mutta ohjeistus oli jo alkanut.
Kuulosti aika samanlaiselta kuin muutkin haasteet, reitti, jonka varrella tehtäviä. Ei mahdotonta kenties, mutta hankalaa. Varsinkin kun olin niin väsynyt, ja luultavasti pian myös nälkäinen. Olisin niin halunnut vain kääntyä kannoillani ja marssia takaisin makuusaliin peittojen alle, mutta tähyillessäni väkijoukkoa, huomasin pari ystävääni myös selvästi valmistautumassa haasteeseen. En minä heidän nähtensä kehdannut häipyä.
Niinpä sitten menin seinän vierustalle istuskelemaan ja odottelemaan omaa vuoroani lähteä radalle. En ollut jaksanut aamulla valmistautua haasteeseen mitenkään erityisesti, kuten viimeksi. Nyt minulla oli ylläni mustat collagehousut, lenkkarit ja sininen huppari. Kyllähän ne sopivat haasteen suorittamiseen, mutta en ollut panostanut niinkään yksityiskohtiin.
Oppilaiden lähettäminen kesti ja kesti, ja koska olin jälleen loppupäässä, päätin levätä hetken. Annoin pääni painua hetkeksi polviin…
Äkkiä säpsähdin hereille. Eteisaula oli jo melko tyhjä. Pomppasin säikähtäneenä pystyyn, en kai ollut nukkunut vuoroni ohi? Ehdin jo hätääntyä, mutta sitten huomasin, että joku kakkosluokkalainen lähti juuri haasteeseen, joten en ollut nukkunut pommiin. Sen sijaan olin saanut hieman väsymystä karistettua ja olin muutenkin hieman toiveikkaammalla tuulella.
Pian olikin minun vuoroni lähteä radalle. Nousin seisomaan ja kävelin vähän epävarmoin askelin ulos. Pieni tuulenviri kävi poskelleni ja yritti herätellä minua lähtemään reippaasti matkaan. Hölkkäsin portaat alas ja seisahduin hetkeksi. Mihin suuntaan pitäisi mennä?
Hetken tähyiltyäni äkkäsin pari kylttiä, jotka kertoivat minun saavan valita reitin kahden väliltä. Vilkuilin molempiin suuntiin ja päätin valita vasemman, sillä oikealla häämötti järvi, eikä minulla ollut kovin hyviä kokemuksia vesiesteistä.
Kävelin reittiäni eteenpäin pysytellen riittävän etäällä järvestä. Olisi ollut ihan nätti kevätpäivä, jos ei olisi tarvinnut osallistua jälleen hengenvaaralliseen haasteeseen… No mutta itsehän olin halunnut tulla. Jokainen askelteni alla poikki napsahtava oksa säikäytti minut, kun pelkäsin, että jostain puskasta loikkaisi tielleni minut kärventävä lohikäärme.
Lohduttauduin sillä, ettei haasteissa ollut tarkoitus tappaa ketään, ja jatkoin matkaani väsymyksen vaihtuessa valppaudeksi adrenaliinin lisääntyessä minussa. Tiesin jokaisen askelen vievän minua lähemmäs vaaraa, mutta myös lähemmäs maalia, joten nopeutin tahtiani.
Aurinko tuli äkkiä esiin pilvenriekaleen takaa ja sai jonkin edessä olevan kimaltelemaan. Kimallus häikäisi minua ja sai minut pysähtymään varuillani. Tuskin täällä luonnostaan oli mitään kimaltavaa, sen täytyi jotenkin olla vaarallista. Otin sauvani esille ja kävelin hitaasti ja varovasti kohti maassa olevaa kimaltelevaa asiaa.
Kun pääsin lähemmäs, huomasin, ettei tuo ollut kovin suuri, suuren munan kokoinen ja muotoinen. Mutta se ei näyttänyt munalta. Näytti kuin se olisi jalokivi? Miksi metsässä oli jalokivi? Ja miksi se oli noin iso? Oliko se kenties kirottu niin, että jos sen poimi, tapahtui jotain kamalaa?
Hetkinen. Langat päässäni alkoivat yhdistyä ja mieleeni punoutui ymmärryksen verkko. Se mitä Renée Mason oli kerran minulle kertonut, täsmäsi tuohon munan malliseen kappaleeseen, ja selitti myös, mikä siitä teki vaarallisen. Tuo ei ollut jalokivi. Tai olihan se, mutta samalla se oli aarnikotkan muna. Eivätkä aarnikotkat tykänneet jos joku kävi tutkailemassa niiden munia.
“KRIIIIIK!”
Hiljaista maailmaa halkoi kovaääninen kotkan kirkaisu, joka sai minut pomppaamaan ilmaan. Käännyin salamana katsomaan taivaalle ja huomasin siluettina aurinkoa vasten piirtyvän aarnikotkan ylvään hahmon, kotkan siivet ja julman nokan, sekä leijonan jykevän ruumiin ja voimakkaat tassut. Ja se näytti vihaiselta ja vaaralliselta.
Jähmetyin sekunniksi paikalleni kunnes sain jalkani toimimaan. Ehkä pääsisin pakoon. En ollut kuitenkaan koskenut munaan.
Kuulin kuinka aarnikotka teki syöksyn maata kohti, mutta minä olin jo lähtenyt juoksuun.
“En halua sinulle mitään pahaa!” huusin. “En koskenut munaasi!” Minulla oli aavistus siitä, ettei olento ymmärtänyt, mutta enhän minä mitään voinut menettääkään. Juoksin niin lujaa kuin jaloistani pääsin ja kuulin aarnikotkan lähestyvät äänet takaani. Miksi Renée ei ollut maininnut siitä, miten kiukkuisen aarnikotkan sai leppymään? Tai miten siitä edes selvittiin? Pitikö teeskennellä kuollutta vai juosta pakoon? Seurasiko se puuhun tai veteen? Pelkäsikö se jotakin?
Äkkiä kuulin olennon pysähtyvän ja muuttavan suuntaa. Oliko se luovuttanut noin vain, vaikka olisi saanut minut pian kiinni? Hidastin vauhtini kummastuneena ja seisahduin tähyillen aarnikotkaa. Missä se oli?
Äkkinäinen ilmavirta selässäni kieli aarnikotkan laskeutuneen hiljaa taakseni. En uskaltanut kääntyä. Nyt se oli loppu. Äkkiä huomasin maassa nyrkin kokoisen kiven. Toivottavasti aarnikotkat olivat tyhmiä ja minä tarpeeksi tarkka. Muuta en ehtinyt tuumia, kun nostin kiven maasta ja viskasin voimalla tulosuuntaani. Tähtäsin sitä sen vielä lentäessä sauvallani ja mutisin: “Siipiirdium lentiusa” jatkaakseni kiven lentoa hieman. Hämmästyksekseni loitsu osui kiveen ja sai sen jatkamaan matkaansa kaukana häämöttävälle munalle saakka ja tipahtamaan siihen hieman osuen.
Aarnikotka nousi heti hurjana siivilleen ja lähti syöksymään kohti munaansa. Minä en jäänyt katselemaan sen lentoa vaan pinkaisin toiseen suuntaan. Toivottavasti otus ei palaisi jahtaamaan minua, sillä konstini olivat lopussa.
En ollut poikennut ilmeisesti reitiltä paljoa, sillä huomasin pian opastekyltin osoittamassa oikeaan suuntaan.
Jatkoin matkaa virkeämpänä, sillä aarnikotkan kohtaaminen oli herättänyt mieleni ja kehoni. Hyvä asia turnajaisissa oli, että niissä oppi todella paljon. Olin niiden ansiosta kohdannut paljon käytännön tilanteita jotka olivat loistavaa harjoitusta kokeita ja tietysti myöhempää elämää varten. Eli painetaanpa muistiin: jos kohtaat aarnikotkan, juokse pakoon ja sitten heitä kivellä sen munaa.
Naurahdin hieman itsekseni. Äkkiä törmäsin johonkin vaikka olin kyllä katsonut eteeni. Kavahdin kauemmas ja tähyilin sitä, mihin olin törmännyt, mutten nähnyt edessäni tai muuallakaan lähettä mitään, mihin olisi voinut törmätä. Olinko törmännyt johonkin niin nopeaan, että se oli jo juossut pois? Vai johonkin näkymättömään? Kohotin sauvani ja tökkäsin sillä varovasti eteenpäin. Se osui johonkin kovaan, mutta sen kummempaa ei tapahtunut, joten uskaltauduin koskemaan edessäni olevaa asiaa kädelläni. Se oli tasainen ja sileä, viileä pinta, jota ei näkynyt lainkaan. Näkymätön seinä kenties? Liu’utin kättäni ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle seinää pitkin. Siitä ei päässyt ali eikä luultavasti ylikään. Todennäköisesti jossain oli ovi tai portti, joka pitäisi avata, koska mitä järkeä olisi taikahaasteessa, jonka saattoi suorittaa vain kiertämällä jonkin muurin. No mutta jostain oli kuitenkin päästävä läpi, enkä minä osannut seinää rikkoakaan tai purkaa mahdollista kirousta, joten minun ei auttanut kuin lähteä kävelemään muurin viertä laahaten kättäni seinää pitkin siltä varalta, että siinä olisi näkymätön ovi tai portti.
Kävelin ehkä puoli mailia, kun pinta muuttui sileästä rosoisemmaksi. Muutos tarkoitti todennäköisesti sitä, että olin oikeassa ja muurissa todella oli jonkinlainen kohta, josta pääsi läpi. Tunnustelin erilaista kohtaa käsilläni. Se oli puinen noin metrin levyinen ja pari metriä korkea, ilmeisesti ovi. Siinä oli saranat molemmilla sivuilla ja keskellä kahden ovenpuoliskon liittymäkohta. Olipa oudon kapea kaksoisovi. Minulla ei ollut hajuakaan, millä avata tuota, mutta ei kai auttanut kuin kokeilla.
“Alohomora!” sanoin ensimmäisenä osoittaen sauvalla ovea. Se pysyi kiinni, mutta avausloitsuni ei tosin ollut kovin vahva, joten ehkä sen olisi joku muu tuollakin saanut auki. Minun tosin oli turha nyt alkaa harjoittelemaan tuota loitsua, joten päätin yrittää muita keinoja, jos joku niistä tepsisi.
Ovessa ei ollut kahvaa, joten en voinut vetää sitä. Yritin heittäytyä voimalla sitä päin, mutta kuten arvasin, sain sillä vain olkapääni kipeäksi. “Seesam aukene!” kokeilin jostain jästien satukirjasta kuulemaani “loitsua”, mutta sekään - kuten arvelinkin - ei tepsinyt. “Kerro arvoituksesi”, sanoin siinä toivossa, että ovi toimisi kuin sfinksi. Ei. “Aukene. Avaa ovi.” Ei muutosta.
Päätin yrittää alohomoraa uudelleen, mutta tällä kertaa päätin tehostaa loitsua koskettamalla sauvalla ovea loitsiessani, mutta kun sauva koski ovia, tapahtuikin jotain outoa. Sauvan kärjestä alkoi tulla jotain ainetta, jota en todellakaan ollut tehnyt. Vetäisin äkkiä sauvan ovesta ja heti aine katosi. Se ei ollut tehnyt mitään vaarallista, vaikka sen yhtäkkinen ilmestyminen olikin säikäyttänyt minut, joten painoin sauvan uudelleen ovea vasten. Ainetta alkoi taas tulvia sauvasta, mutta sitten tajusin, ettei se ollut mitään ainetta. Sauva sykki ympärilleen oven ulkonäköä. Vähitellen koko puinen ovi oli näkyvissä, ja huomasin siinä jotain uutta: keskellä oli kolme kiekkoa sisäkkäin kuin tikkataulun renkaat ja niissä jonkinlaisia merkkejä. Pitelin toisella kädellä sauvaa ovea vasten ja toisella kokeilin pyöräyttää sisintä kiekkoa. Se liikkui, mutta liikutti samalla muita kiekkoja: ulointa nopeasti myötäpäivään ja keskimmäistä hitaasti vastapäivään. Niistä saisi kuitenkin luultavasti kieputeltua jotakin järkevää, kenties yhdistämään nuo viivat joksikin sanaksi tai symboliksi. Aloin pyöritellä kiekkoja yrittäen saada kinkkiset viivat järjestäytymään. Hetken kuluttua kuitenkin sauva alkoi taas imeä oven ulkonäköä itseensä ja minulle tuli kiire. Pyörittelin kiekkoja kunnes äkkiä palaset loksahtivat paikoilleen ja sain viime hetkellä luettua viivoista muodostuneen sanan ennen kuin aika kului umpeen ja viivat haalistuivat näkymättömiin.
“Päästä minut läpi”, toistin ovessa lukeneet sanat, ja kuulin ovien liukuvan auki. Kävelin helpottuneena läpi ovesta ja pinkaisin juoksuun kiriäkseni vähän menetettyä aikaa.
Maasto muuttui entistä metsäisemmäksi kulkiessani opaskylttejen määrittämään suuntaan. Minulle alkoi juostessa tulla vähän kuuma collagehousuissani ja hupparissani, vaikkei ollut kovin kuuma päivä.
Pian huomasin edessä rotkon, jonka yli vei riippusilta. Rotko näytti jatkuvan jälleen silmänkantamattomiin molempiin suuntiin, joten minusta tuntui, että riippusilta oli ainoa vaihtoehtoni. Saavuin sillalle ja seisahduin mittailemaan siltaa katsellani. Se vaikutti vähän huteralta, mutta ei minulla ollut muutakaan, ellen aikonut kaataa puuta sillaksi, mitä en siis todellakaan osannut tehdä. En myöskään tiennyt keinoa vahvistaa siltaa, joten ei kai auttanut muu kuin yrittää.
Otin varovaisen askeleen sillalle. Lankku narahti jalkani alla ja silta notkahti hieman, mutta pysyi pystyssä. Otin toisen askeleen ja olin täysin sillan varassa. Saatoin nähdä lankkujen raoistaalhaalla häämöttävän rotkon, jonka pudotus oli varmaan useamman kymmentä jalkaa. Minulla ei erityisemmin ollut korkean paikan kammoa, mutta kai ketä tahansa hermostuttaisi seisoa yksin natisevalla riippusillalla. Päätin edetä lopun sillan niin nopeasti kuin mahdollista päästäkseni pian yli, joten pyrähdin juoksuun. Olin puolivälissä, melkein perillä…
Naps, köysi katkesi riippusillasta ja se keikahti roikkumaan sivuttain. Silta katosi jalkojeni alta ja mahani teki kuperkeikan. Refleksinnomaisesti olin tarrautunut yhteen sillan lankuista ja roikuin nyt siinä. Ei menisi luultavasti enää kauaa kun toinenkin köysi katkeaisi tuplaantuneesta rasituksesta ja tipahtaisin alas rotkoon. Miksi olin mennyt hätiköimään ja juoksemaan? Ehkä riippusilta oli kuin heikko jää ja menin rasittamaan sitä juuri aivan liikaa, jää oli pettänyt.
Roikuin lankussa murehtien, kunnes tajusin että ehkä pitäisi toimia pelkän voivottelun sijaan. En uskaltanut napata viereisestä lankusta ja hivuttautua vähä kerrallaan reunalle, koska viereinen lankku näytti laholta. Mutta ehkä sen voisi korjata? Miksi tämä pälkähti päähäni vasta nyt? Olisin voinut korjata sillan! Kyllähän minä olin korjaustaian oppinut.
Korjasin vasemman käteni asentoa ja hivutin varovasti oikean irti lankusta ja taskuuni, missä sauva oli. Vasen käsi väsyi nopeasti ja tarrasin äkkiä myös oikealla lankkuun, josta otteeni oli jo uhannut valua. Sitten irrotin taas sauvakäden, osoitin viereistä lankkua ja huiskautin sauvaa.
“Entistus!” huudahdin ja lauta näytti heti tukevammalta. Tartuin taas kaksin käsin lankkuun ja aloin varovasti lauta laudalta hivuttautua rotkon reunalle. Viimein pääsin kiipeämään takaisin kovalle maalle. Käteni olivat punaiset ja täynnä tikkuja ja haavoja, mutta en nyt voinut sille mitään. Ainakin olin yhä hengissä.
Pudistelun vähän likaantuneita vaatteitani ja jatkoin taas matkaa niin nopeasti kuin mahdollista. Halusin kauas tuosta riippusillasta.
Luultavasti olin päässyt jo yli puolenvälin reitillä, mutta en tiennyt, missä maali oli, joten en mennyt vannomaan. Tai ehkä vain toivoin pääseväni pian maaliin - aivan, kun pääsisin maaliin, turnajaisten haasteet olisi osaltani suoritettu. En voinut olla hymyilemättä hieman. Ujo pikkutyttö oli kuin olikin selvinnyt jo näin pitkälle kaiken ikäisille tarkoitettujen turnajaisten haasteissa - kuolematta tai vammautumatta vakavasti.
Kannustavat ajatukseni kuitenkin keskeytti miltein sydämeni pysäyttävä ääni. Suden ulvonta. Suden. Kenties ihmissuden? Seisahduin paikoilleni hätääntyneenä, kun ulvontaan vastasi joukko muita susia, eivätkä kaikki äänet kantautuneet samasta suunnasta tai kaukaa. Oikeastaan äänet kantautuivat liian läheltä ja joka ilmansuunnasta.
Tähysin kauhuissani ympärilleni ja äkkiä huomasin erään pensaan takaa erkaantuvan hahmon. Suuren ja julman suden hahmon. Tunnistin kuitenkin, ettei tuo ollut ihmissusi, mutta mikä tahansa susi oli aivan riittävän pelottava. Eikä tuo susi jahdannut jänistä, se käveli hitain askelin minua kohti ja tuijotti minua mustilla silmillään niin jäätävästi, etten kyennyt liikkumaan. Näin sivusilmällä, kuinka varjoista erkaantui lisää susia. Niitä oli yhteensä kokonainen lauma - ainakin kymmenen.
Yritin kelata mielessäni jotakin, millä torjua tai karkoittaa sudet, mutta pääni löi tyhjää. Tiesin kyllä, mitä sudet pelkäsivät, mitä ne söivät, millä loitsuilla estää niitä, mutta köytännön osaamiseni ei yltänyt tuolle tasolle. En minä osannut kuin muutaman loitsun. Ovien aukomisesta ja tavaroiden korjailusta ei tosin tainnut olla nyt apua… Ja sudet pelkäsivät tulta, eivät mitään valoloitsua. Tulta voisi yrittää, mutta en minä osannut tuliloitsua.
Mutta silloin keksinkin ilmiselvän ratkaisun. kaikkeen on aina kaksi tietä. En osannut tuliloitsua, mutta osasin loitsun, jonka seurauksena voisin tehdä tulta - muodonmuutoksen. Osaamiani loitsuja laskiessa olin aina unohtaa nuo kätevät pikku temput, mutta tässä oli hyvä esimerkki siitä, mihin muodonmuutoksia kannatti käyttää.
Nostin maasta kaksi keppiä, ison ja pienen. Olin tehnyt tätä vain tulitikusta neulaksi, mutta olin kuullut muodonmuutoksen peruskaavasta, joten ehkä voisin vähän soveltaa. Hengitin syvään ja yritin keskittyä huolimatta siitä, että tärisin pelosta susien ollessa vain kymmenisen jalan päässä minusta murhanhimoisena kehänä ympärilläni… Ei! En saanut ajatella sitä!
“Keppiin tikkuus”, sanoin yrittäen parhaani mukaan keskittyä. Loitsu toimi vain osittain kepin vaaletessa ja siloittuessa kädessäni, mutta saamatta syttyvää päätään. Se kuitenkin riitti kertomaan, että loitsun sanat voisivat toimia. “Keppiin tikkuus!” huudahdin uudelleen. “Keppiin tikkuus!”
Sudet olivat jo liian lähellä, kun keppi viimein muuttui täysin tulitikuksi. Minulla oli yksi tulitikku kymmentä sutta vastaan, joten tämän oli paras toimia. Raapaisin tikun suurempaa keppiä vasten ja se roihahti iloisiin liekkeihin. Painoin sen suuren oksan pienimpiin oksanhaaroihin kiinni ja rukoilin tulen tarttuvan koskeahkoon karahkaan ennen kuin tulitikku olisi palanut loppuun.
Sudet olivat vain muutaman jalan päässä minusta, ja tulitikku alkoi palaa loppuun, kun tuli viimein syttyi. Odotin helpottuneena hetken sen leviämistä, ettei se sammuisi, ja huitaisin sitten karahkalla kohti susia.
“Häipykää!” huusin esittäen pelotonta. Muistaakseni se auttoi joitakin petoja vastaan. Soihin ympäriinsä tulisella kepillä ja vähän hämmentyneet sudet alkoivat perääntyä. En kuitenkaan aikonut odottaa niiden lähtevän pakoon, vaan heti kun sain tulella sohimalla raivattua itselleni tien, pinkaisin juoksuun. Oli turvallisemman tuntuista juosta soihdun kanssa, jos sudet vaikka lähtisivät jahtaamaan minua, joten en sammuttanut sitä. Juoksin vain eteenpäin minkä jaloistani pääsin ja sitten näin jotain uskomatonta: maalin.
Sillä hetkellä, kun juoksin soihtua kantaen turvaan, voitettuani ainakin omat pelkoni ja suoritettuani kaikki kolme haastetta, oloni oli kuin olympiavoittajalla. Olin varmasti maailman onnellisin tyttö.