Kolmas haaste, Aimee Russell

[Aimee Russell]

Aimee Russell - Puuskupuh - 7. luokka - Tylypahka AM

Aimee odotti Châteaun aulassa lupaa lähteä matkaan. Ympärillä oli paljon hermostuneen ja jännittyneen oloista porukkaa. Aimee ei osannut vielä jännittää. Ulkona oli kaunis, keväinen keli, joka sai hänet erityisen iloiseksi ja unohtamaan minkälaisia vaaroja tiellä saattaisi olla. Hän oli myös saanut edellisten koetusten selvittämisestä mukavasti itseluottamusta. Aimeesta tuntui, että turnajaiset olivat vasta alkaneet ja nyt oli jo viimeisen haasteen aika. Ylipäätään Aimeesta oli uskomatonta, miten huimalla vauhdilla lukuvuosi oli mennyt ja samalla Aimeen opiskeluaika Tylypahka AM:issakin alkoi käytännössä olla loppukokeita vaille valmis. Aimeen fiilis oli haikea, mutta myös odottava ja innokas. Nyt ajatukset oli kuitenkin keskitettävä taas tähän hetkeen ja edessä olevaan koetukseen.

Lopulta Aimee pääsi matkaan. Hän poistui linnasta ja kääntyi oikealle. Hän hölkkäili rauhalliseen tahtiin, mutta oli kuitenkin edellisistä haasteista oppitunnin saaneena jatkuvasti valppaana. Jonkun matkaa kuljettuaan hän saapui järven rantaan. Polku päättyi järveen ja jatkui järven toisella puolen. Vastaranta ei ollut järin pitkällä, mutta uiminen ei silti oikein houkuttanut, siitäkin huolimatta, että vesi saattaisi olla edellisen koetuksen järveä lämpimämpää. Juuri kun Aimee oli alkamassa taikoa jotain sillan tapaista, hän kuuli uhkaavia ääniä takaansa. Hän kääntyi salamannopeasti taikasauva ojossa ja nähdessään mitä oli tulossa, hänen henkensä salpautui. Hän näki kaukaa lähestyvän kovaa vauhtia yli kymmenpäinen lauma suuria koiramaisia otuksia muristen ja uhkaavasti haukkuen. Niissä oli koiramaisia, susimaisia ja karhumaisia piirteitä. Aimee ei tunnistanut mistä olennosta oli kyse, mutta ei jäänyt asiaa pohtimaankaan, sillä lauma läheni häntä uhkaavaa vauhtia aggressiivisina ja hampaat paljastuneina.

Aimee kävi vaihtoehtojaan mielessä läpi valtavaa vauhtia. Hän taikoi tainnutuskirouksia minkä ehti ja muutama peto kaatuikin maahan, mutta elukoita oli yksinkertaisesti liikaa. Aimee taikoi hädissään estomanauksen ja teki sen jälkeen vaistojensa varassa ainoan näkemänsä vaihtoehdon: ryntäsi päistikkaa järveen. Hän ui niin kovaa kuin pystyi ja oli varma, että hetkellä millä hyvänsä joku tarttuisi häntä jalasta ja hän joutuisi taistelemaan henkensä edestä. Haukunta ja meteli olivat kovia, mutta kun hän vihdoin uskalsi vilkaista taaksensa, oli lauma edelleen rannalla. Aimee kauhoi kuitenkin edelleen hengästyneenä niin kovaa kuin pääsi ja rannalle päästyäänkin hän otti vielä muutamia juoksuaskelia kauemmas järvestä, kunnes polku kääntyi ja järvi jäi taakse. Silloin hän vihdoin uskalsi pysähtyä tasaamaan hengitystään ja rauhoittamaan käsiensä ja vartalonsa tärinää.

Aimee ei uskaltanut pysähtyä pitkäksi aikaa, vaikka uskoikin petolauman jääneen taakse. Hän kuivatti nopeasti vaatteitaan hiukan kuivatusloitsun avulla, mutta jatkoi varsin pian matkaa reippain askelin. Hetken kuluttua hän tuli polulla kohtaan, jonka molemmin puolin kohosi noin kolme metriä korkea, sileä seinämä. Kattoa ei ollut, ainoastaan kaksi erillistä seinämää. Vaikka polku olikin melko leveä, oli Aimeesta silti aavistuksen ahdistavaa kävellä seinämien väliin, etenkin edellisten petojen kohtaamisen jälkeen. Koska muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut, Aimee käveli reippaasti seinämien väliin. Ympäristö muistutti melkoisesti ensimmäisen koetuksen labyrinttiä, eikä Aimee ollut unohtanut varsinkaan sitä, kun seinät olivat yhtäkkiä alkaneet lähestyä toisiaan. Aimee kiihdytti askeleitaan ja toivoi, ettei mitään sellaista olisi tällä kertaa edessä.

Aimee oli kävellyt jonkun aikaa, kun hän näki polun katkeavan. Edessä näytti olevan umpikuja. Polku päättyi seinämään, joka oli yhtä korkea kuin viereisetkin. Kun Aimee pääsi vähän lähemmäksi, hän huomasi onnekseen seinämässä suljetun oven. Aimee käänsi kahvaa, mutta kuten hän oli osannut aavistellakin, tämä ovi ei niin helposti auennut. Tottuneesti Aimee osoitti lukkoa taikasauvallaan ja lausui hyvin tutut, jo ensimmäisellä vuosikurssilla opitut sanat ”alohomora”. Ällistyksekseen Aimee sai huomata, ettei taian teko onnistunut. Ei siis niin, että se ei olisi tehonnut oveen, vaan taian tekeminen ylipäätään ei onnistunut. Aimee oli varsin ymmällään. Hänelle muistui mieleen ne kaikki kerrat kun oli opeteltu uusia loitsuja AM:in oppitunneilla ja kuinka vaikealta ne olivat aina aluksi tuntuneet. Nyt hän koki saman tunteen yrittäessään loitsia loitsun, jonka hän oli tehnyt satoja kertoja aiemmin. Ensimmäisenä hänen mieleensä tuli, että onneksi tällainen oikosulku sentään sattui tässä eikä tulevissa loitsujen S.U.P.E.R-kokeissa. Seuraavaksi hän yritti kokeilun vuoksi sytyttää sauvansa kärkeen valon valois-loitsulla, mutta kun sekään ei toiminut, tuli Aimee vihdoin siihen päätelmään, ettei vika voinut olla hänessä. Tässä kohdassa oli oltava sellainen taika, että loitsut eivät tehonneet. Seuraava ongelma olikin sitten se, miten ihmeessä hän pääsisi ovesta eteenpäin.

Pohtiessaan ongelmaansa ratkaisua, Aimee katsoi ylös ja huomasi nyt, että noin kolme metriä suoraan hänen yläpuolellaan ilmassa leijui nippu avaimia. Ne eivät näkyneet olevan missään kiinni, vaan leijuivat vain ilmassa. Aimee päätteli, että jonkun avaimista olisi pakko sopia edessä olevan oven lukkoon. Automaattisesti Aimee nosti taikasauvansa avaimia kohti ja loitsi tulejo-loitsun, mutta kuten aiemmatkaan loitsut, sekään ei toiminut. Nyt olisi vain keksittävä kuinka ihmeessä hän saisi avaimet alas ilman taikoja. Aimee oli seuraavaksi jo kutsumassa luokseen jonkun koulun luudista, mutta muisti taas että taiat eivät toimineet. Aimeeta huvitti, kuinka automaattiseksi taikojen käyttäminen kaikkiin pulmiin oli tullut, etenkin vielä sen jälkeen kun hän oli täyttänyt 17. Nyt ei kuitenkaan auttanut muu kuin keksiä joku muu keino. Oikeastaan ihan virkistävää.

Pohtiessaan Aimee nojasi selällään polun vieressä olevaan seinämään ja yllättyi, kun tunsikin osuvansa johonkin kuhmuraan. Aimee kääntyi ja katsoi seinää, joka näytti täysin sileältä ja mahdottomalta kiivetä. Kun hän kuitenkin kokeili seinää kädellään, hän huomasi siinä olevan samanlainen uloke kuin seinäkiipeilyseinässä, joskin näkymättömänä. Aimee innostui! Jos niitä oli yksi, niitä oli varmasti enemmänkin ja niitä pitkin hän pääsisi varmasti avainten luokse. Aimee tunnusteli käsillään ja löysi ulokkeita, niin että pystyi nousemaan alimpien päälle. Kiipeäminen oli hidasta, työlästä ja aika pelottavaa. Aimeesta haaste oli kuitenkin juuri hyvä. Hän oli joskus aiemmin ollut seinäkiipeilemässä ja pitänyt siitä kovasti. Myös puihin kiipeily oli tuttua, mistä muistuikin hänen mieleensä viime syksyn pihatalkoot koulussa, jossa he olivat vähän muotoilleet pihamaan puita uuteen uskoon. Varovasti hän kiipesi yhä ylemmäs ja oli lopulta suurin piirtein samalla tasolla kuin avaimet. Ne olivat kuitenkin pystysuorien seinämien keskellä, eikä niihin voinut mitenkään ylettää. Käsikopelolla hän kuitenkin osui johonkin, minkä hän päätteli jonkinlaiseksi kiipeilyverkoksi, joka kulki seinämien välillä. Vaati melkoisesti rohkeutta tarttua näkymättömään verkkoon, mutta niin Aimee muutaman syvän hengenvedon jälkeen teki. Oli melkoinen fiilis seistä monen metrin korkeudessa, roikkuen näkymättömässä verkossa. Näytti kuin olisi ollut täysin tyhjän päällä. Ei auttanut kuitenkaan kuin jatkaa matkaa ja pian Aimee pääsikin avaimien luokse. Hän nappasi ne matkaan ja palasi samaa reittiä hyvin varovasti ja rauhallisesti takaisin.

Vakaalla maan kamaralla hänen polvensa löivät vähän loukkoa, mutta adrenaliinihyöky oli myös niin suuri, että hän tunsi itsensä suurin piirtein maailman valtiaaksi. Hän kokeili muutamaa avainta lukkoon, kunnes sai sen auki. Tuntui hyvältä päästä avaralle polulle, kun seinämät eivät enää ahdistaneet ympärillä. Aimee jatkoi matkaa hyvillä mielin, tihein askelin.

Vähän aikaa kuljettuaan Aimee tuli aukealle, joka muistutti hienoa rehevää vanhaa puutarhaa. Siellä oli useita suuria pensaita sekä vanhoja, käkkäriä puita. Kevään merkkejä oli jo näkyvissä. Aimee huomasi, että puutarhasta lähti polku sekä oikealle että vasemmalle. Hän mietti jo, kumpaa reittiä jatkaisi, kun huomasi lähellä jalustan, jolla oli jotain kirjoitusta. Aimee käveli jalustan luokse. Tekstissä luki: ”Maali häämöttää jo aivan lähellä. Nopein reitti maaliin kulkee vasemman polun kautta. Reitillä on kuitenkin este, josta voi selvitä ainoastaan puutarhasta löytyvän vihjeen avulla. Onnea etsintöihin!”

Vihje sai Aimeen mietteliääksi. Jos vasemmalle kulkeva polku olisi huomattavasti lyhyempi, kannatti vihjeen etsimiseen käyttää ainakin pieni hetki. Mutta toisaalta jos kuluttaisi aikaa etsintöihin eikä vihjettä siitä huolimatta löytyisi, niin että joutuisi kuitenkin menemään pidempää reittiä, menettäisi kallisarvoisia sekunteja. Pienen mietinnän jälkeen Aimee päätti ainakin yrittää ja lähti kiertämään puutarhaa, silmäillen ympärilleen erilaisia paikkoja, joissa vihje voisi olla. Olisi auttanut, jos olisi edes tiennyt, minkälaista vihjettä oli etsimässä. Aimee kuitenkin katsasti muutaman kannon kolon ja pensaiden sisällön, mutta tuloksetta.

Aimee oli kumartunut tutkimaan yhden puun juurella olevaa koloa, kun hän äkkiä kuuli takaansa äänen, joka sanoi: ”Etsitkö jotain?” Aimee pelästyi ja ponnahti pystyyn ja löi tietysti päänsä kipeästi matalalla olevaan puun oksaan. Vähän aikaa Aimee näki tähtiä ja oli varma että saisi päälakeensa komean kuhmun. Kun hänen näkökenttänsä taas selkeni, hän näki edessään pienen olennon, joka kieri maassa ja nauroi vedet silmissä, mitä ilmeisimmin hänen haaverilleen. Aimee tunnisti noin puolen metrin korkuisen, kaljupäisen ja känsäkinttuisen olennon menninkäiseksi. Hänen tädillään oli ollut tämänkaltainen puutarha ja yksi Aimeen kesähommista oli usein ollut sen hoitaminen. Niin myös menninkäisten kitkeminen oli hänelle tuttua puuhaa.

Aimee tuijotti menninkäistä, kun se vähitellen sai naurunsa laantumaan, nousi seisomaan ja siirtyi istumaan läheisen kannon päälle pyyhkien naurun kyyneleitä silmistään. ”Sepä oli hauskaa”, menninkäinen sanoi ja piteli naurusta kipeää vatsaansa. ”Ennen kuin päätit tehdä tuon pienen esityksen, kysyin että olitko etsimässä jotain”, menninkäinen sanoi hänelle. Aimee piteli päänsä kipeää kohtaan ja katui hiukan päätöstään jäädä etsintähommiin.
”Itse asiassa kyllä. Etsin vihjettä, joka on piilotettu tänne. Siinä pitäisi olla tietoa tuosta seuraavasta tehtävästä, joka ilmeisesti on tuolla vasemmalle kaartuvalla polulla. En yhtään sen tarkemmin tiedä, että millainen sen pitäisi olla. Luulen, että jonkinlainen paperilappu tai vastaava. Ei sinulla sattuisi olla siitä mitään tietoa?” Aimee pulputti menninkäiselle nopeasti.
”No ei sinulla ainakaan juttu ihan heti lopu”, menninkäinen tokaisi ja jatkoi. ”Ja kun nyt kysyit, niin kyllä minulla taitaa kuin taitaakin olla jotain tietoa siitä. Itse asiassa se on tässä.” Menninkäinen veti esiin pienen nahkapussukan ja alkoi kopitella sitä käsissään ilkikurinen hymy kasvoillaan.
Aimeen silmät alkoivat loistaa ja hän oli iloinen, kun menninkäinen oli auttanut häntä etsinnöissä. ”Hei mahtavaa, hienoa että törmäsin sinuun! Ihanaa, että olet löytänyt sen, olen tosi kiitollinen. Saisinko se, niin voin sitten jatkaa matkaa”, Aimee sanoi ystävällisesti hymyillen.
”Joo, toki, ilman muuta, sopii suorastaan erinomaisesti”, menninkäinen sanoi yliystävällisen kuuloisella, sarkastisella äänensävyllä, joka Aimeelta meni kuitenkin luonnollisesti täysin ohitse. Aimee ojensi kätensä menninkäistä kohti, edelleen tälle ystävällisesti hymyillen. Kun Aimee oli lähellä vihjepussukkaa, menninkäinen pompahti alas kannolta ja vipelsi ketterästi kauempana olevan kannon päälle.
”Niin, pieni juttu vain. Sinun on ensin saatava minut kiinni”, menninkäinen huudahti ja katosi pensaikkoon.

Aimee katsoi menninkäisen perään ymmyrkäisenä, vähitellen tajuten, ettei menninkäinen ollutkaan ihan niin ystävällinen kuin miltä oli vaikuttanut. Aimee ryntäsi menninkäisen perään, mutta oksat ja tiheä aluskasvillisuus hidastivat Aimeen menoa menninkäiseen verrattuna. Aimee lähestyi taas tuttua menninkäistä, mutta kun hän oli lähellä, menninkäinen heittikin pussukan ilmaan ja kopin otti toinen, kuin tyhjästä ilmestynyt menninkäinen, joka jatkoi juoksuaan. Menninkäiset naureskelivat ja kopittelivat pussukalla samalla kun Aimee yritti jallittaa jompaakumpaa.

Vähän aikaa juoksenneltuaan Aimee totesi, ettei tässä ollut mitään järkeä ja veti taikasauvansa esille. Vaikka häntä säälittikin pikkuiset menninkäiset, ei hänellä ollut nyt vaihtoehtoa. Eikä hänellä ollut aikomustakaan satuttaa kumpaakaan heistä. Kun lähempänä oleva menninkäinen heitti pussukan taas ilmaan kohti kaveriaan, Aimee tähtäsi sauvallaan koppia ottavaa menninkäistä, ja huudahti: ”Kangistumis tyystilys”. Taika osui ja menninkäinen jäykistyi ja kaatui maahan ja pussukka lensi maahan hänen viereensä. Syyllisyys puristi Aimeen sydänalaa, mutta hän harppoi nopeasti pussukan luokse, samalla kun kangistumaton menninkäinen huusi painokelvottomia sadatteluja hänen peräänsä. Aimee nappasi pussukan, huusi nopeat pahoittelut menninkäisille ja juoksi sitten polkujen risteykseen valiten vasemmanpuoleisen polunhaaran. Aimee harmitteli, kun oli joutunut käyttämään voimakeinoja ja toivoi, että menninkäisen kangistuminen menisi mahdollisimman nopeasti ohi.

Kulkiessaan polkua eteenpäin Aimee avasi pussukan ja otti sieltä esiin paperilapun, johon oli kirjoitettu yksi sana. Kun Aimee luki sanan, hän jähmettyi kauhusta paikoillaan. ”Akromantella.” Aimee käänsi lapun ympäri ja yritti löytää sieltä jotain muuta, mutta tuo sana oli ainut, mitä lappuun oli kirjoitettu. Aimee tunsi kylmän hien nousevan pintaan. Ei kai tämä voinut tarkoittaa sitä, että edessä olisi jättiläiskokoinen, kuolettavan myrkyllinen hämähäkki. Aimee kävi vaihtoehtojaan läpi mielessään. Hän pohti pitäisikö palata takaisin ja mennä sittenkin toista reittiä. Toisaalta ei hänellä ollut aavistustakaan mitä kauheuksia sen reitin varrella olisi. Ainakin täällä hän tietäisi mitä olisi edessä. Ja ehkä hän oli ymmärtänyt vihjeen väärin. Tai tämä ei ollutkaan oikea vihje, vaan menninkäinen vain pilaili hänen kustannuksellaan. Ei hänen auttanut kuin yrittää. Niinpä hän veti syvään henkeä, rohkaisi mielensä ja lähti taikasauva ojossa kulkemaan määrätietoisesti kohti edessä häämöttävää viimeistä estettä.

Aimee näki, että polulla oli tulossa mutka, niin että kulman taakse ei nähnyt. Mikä ikinä viimeinen tehtävä olisi, se olisi varmasti mutkan takana. Sydän pamppaillen ja valmistautuneena mihin tahansa, Aimee syöksähti eteenpäin kulman taakse ja skannasi nopeasti ympäristön edessään. Mitään ihmeellistä ei kuitenkaan näkynyt. Ei mitään vaarallisia taikaolentoja, loitsuja eikä varsinkaan kolmemetristä jättiläshämähäkkiä. Polku hänen edessään oli kuitenkin leveämpi kuin aikaisemmin ja erinäköinen myös. Kun hän astui pari askelta eteenpäin ja katsoi tarkemmin, hän näki että polku oli täynnä hiukan eri kokoisia laattoja. Laattojen materiaalista Aimee ei ollut aivan varma, mutta ne olivat pinnaltaan melko karheita. Laatoissa erikoista oli se, että niissä oli kaikissa jokin kirjain taikka numero. Hetken aikaa Aimee katsoi laattoja kulmat kurtussa, kunnes ilmiselvä vastaus tuli hänen mieleensä ja häntä alkoi ihan naurattaa ääneen helpotuksesta. Vihje ei tarkoittanutkaan sitä, että hän kohtaisi akromantellan. Sen sijaan hänen pitäisi loikkia polulla akromantella-sanan kirjaimilla varustettuja laattoja pitkin turvallisesti toiselle puolelle. Niinpä Aimee lähti matkaan.

A-kirjain oli melko lähellä, joten siihen pomppaaminen ei tuottanut suuriakaan vaikeuksia. Myös K oli lähellä, eikä R:kään suuren matka päässä. Aimee jatkoi kirjain kirjaimelta huolettomasti ja hyvänolontunne kasvoi. Liiaksikin, sillä M-kirjaimen kohdalla Aimee teki virheen. Liialla itseluottamuksella hän vain vilkaisi laattaa ja katsoi kirjaimen väärin. M:n sijasta ja olikin astumassa laatalle, jossa oli kirjain W. Viime hetkellä Aimee huomasi erehdyksensä, mutta ei enää pystynyt muuttamaan täysin suuntaa. Suuri osa hänen painostaan osui W-laatalle, joka mureni hänen painonsa alla, niin että Aimee oli tippumassa ties mihin tyhjyyteen. Aimee kirkaisi, mutta sai kuin saikin otettua otteen viereisestä laatasta, joka onneksi oli oikea. Hän punnersi itsensä vaivalloisesti ylös aukosta ja haukkoi jälleen henkeä säikähdyksen ja uupumuksen vuoksi. Hän vilkaisi koloon, jonka murentunut laatta oli aiheuttanut, muttei nähnyt mihin se johti. Ainakin hänen haasteensa olisi loppunut siihen. Aimee oli iloinen, että oli onnistunut pelastamaan tilanteen, vaikka soimasikin itseään siitä, että oli ollut huolimaton. Loput laatat hän otti varman päälle, kaksi kertaa tarkastaen ja pääsi kuin pääsikin lopulta turvallisesti toiselle puolelle.

Edessä Aimee näki jo maalialueen ja niinpä hän pinkaisikin juoksuun, saadakseen ajastaan nipistettyä vielä sen minkä voi. Kun hän ylitti maaliviivan, hän sai suuret suosionosoitukset. Aimee hymyili säteilevästi ja oli niin tyytyväinen, kun oli pystynyt suorittamaan kaikki kolme tehtävää kunniakkaasti. Hän oli iloinen, että hän oli viimeisenä kouluvuotenaan saanut tällaisen kunnian osallistua kisoihin. Oli loppusijoitus mikä tahansa, turnajaiset jättäisivät sellaiset muistot, joita olisi hyvä muistella vielä vanhana kiikkustuolissakin. Ja kertoa tietysti kaikille muille, jotka edes vähän jaksaisivat kuunnella.

[Mila Molina]

Aimee Russell, Tylypahka AM

Mila Molina, Taikakoulu Château
Pisteet: 8

Olit kehitellyt monipuolisia esteitä haasteen varrelle. Haasteen suorittaminen vaati sekä erilaisten loitsujen osaamista että päättelykykyä. Esteet olivat poikkeuksellisen hyvin nitoutuneina toisiinsa tässä haastesuorituksessa. Aavistuksen verran enemmän kuvailua ja hahmon tunteita, niin suoritus olisi ollut täydellinen. Sujuvaa ja helppolukuista tekstiä.

Vincent Coates, Tylypahka AM
Pisteet: 9

Hienoa tekstiä! Näkymätön kiipeilyseinä oli hieno keksintö esteeksi, kuten olivat menninkäisetkin, vaikka ne ehkä vaikuttivatkin vähän älykkäämmiltä kuin mitä oletin menninkäisten olevan. Aimee pärjäsi kaikista esteistä läpi vahvasti omaan tyyliinsä, hahmon luonne tuli hyvin läpi pitkin haasteen suoritusta.

Aline, Pensieve
Pisteet: 9

Teksti on sujuvaa ja selkeää. Jokaista haasteen vaihetta oli kuvattu hyvin ja haastetehtävät olivat monipuolisia. Aina eivät pelkät loitsut auttaneet. Lisäksi tekstissä oli aina paikoin huomioitu hahmon ikätaso. Menninkäisen esittely yhdessä haastevaiheessa teki tehtävävaiheesta hauskan ja erilaisen.

Yhteensä 26 pistettä!