Kolmas haaste, Marceau Forest
Lähetetty: 11 Touko 2016, 10:46Marceau Forest | Taikakoulu Château | Pouffsouffle | 1. luokka | noppa: 1-3-4-6
Kenen idea kolmanteen haasteeseen osallistuminen oli oikein ollut? Ei ainakaan Marceaun, sillä hän harvoin keksi näin päättömiä ideoita. Joka tapauksessa poika oli aivan itse kirjoittanut nimensä osallistujalistaan, tärisevin käsin. Nyt hän olisi kuitenkin tehnyt mitä tahansa, jotta voisi peruuttaa tapahtuneen. Jos hän ei tänään kuolisi, hän ei kuolisi koskaan.
Marceau seisoi koulun aulassa, ja jono hänen edellään eteni uhkaavasti. Poika ei olisi voinut vielä lukuvuoden alussa kuvitella, että hän itse – jästisyntyinen, ujo poika - ottaisi osaa mihinkään tällaiseen. Pojan jalat tärisivät, kämmenet hikosivat ja suu oli rutikuiva, mutta missään ei näkynyt vesitarjoilua. Marceau astui askelen toisensa perään eteenpäin ja pian oli ensiluokkalaisten vuoro.
Marceau sai luvan lähteä ja hän pinkaisi juoksuun. Hän kipitti portaat alas ja juoksi järven suuntaan sen minkä täriseviltä jaloiltaan pystyi. Hän juoksi, juoksi, menetti tasapainonsa ja kaatui. Meni hetki, ennen kuin Marceau maassa maatessaan tajusi, mitä oli tapahtunut. Kukaan ei ollut hyökännyt hänen kimppuunsa, vaan poika oli yksinkertaisesti vain kompastunut omiin jalkoihinsa. Jännitys ei antanut häpeälle pelkoa, ja poika nousi nopeasti ylös ja jatkoi juoksemistaan, tällä kertaa hieman rauhallisempaan tahtiin.
Ennen kuin Marceau saapui järvelle, tuli risteys. Risteyksessä oli kaksi nuolta, joista toinen osoitti oikealle ja toinen vasemmalle. Pohtimiseen ei saanut käyttää liikaa aikaa, joten poika teki nopean päätöksen ja kääntyi vasemmalle. Poika jatkoi matkaansa hölkkäämällä järven rantaa pitkin. Onneksi hänellä oli suhteellisen hyvä kunto, jolloin hän saattoi juosta kohtalaisen pitkiäkin matkoja. Pojan syke oli silti melko korkealla, mutta sykettä kohotti huomattavasti se jännityksen tunne, joka pojan sisällä yhä mylläsi.
Pian matka kuitenkin keskeytyi, kun edessä näkyi jokin olento. Tuolla olennolla oli ihmisen pää ja leijonan ruumis, ja se näytti melko vihaiselta. Marceau ei uskaltanut enää astua askeltakaan lähemmäs, sillä olento saattoi hyökätä hetkellä minä hyvänsä. Poika kaivoi taikasauvan taskustaan varmuuden vuoksi, sillä hän käyttäisi sitä, jos tarve vaatisi. Tosin, mitä hän tekisi, jos olento oikeasti hyökkäisi? Loitsisi alohomoran? Tuomaristo kuolisi taatusti nauruun, jos Marceau tekisi jotain tuollaista. Niinpä Marceau tyytyi vain odottamaan, että olento tekisi ensimmäisen liikkeen. Pojan yllätykseksi, olento puhkesikin puhumaan.
”Tule vain lähemmäksi, poika, minä en hyökkää. Olen sfinksi ja esitän sinulle arvoituksen. Jos vastaat arvoitukseen oikein, päästän sinut etenemään. Jos vastaat väärin, joudut kääntymään takaisin.”
Olento kertoi, ja Marceau otti muutaman askelen eteenpäin. Olento vaikutti luotettavalta, mutta poika jätti kuitenkin muutaman metrin raon olennon väliin. Marceau oli oppinut puolen vuoden opiskelunsa aikana, että mikään ei ollut täysin varmaan ja että mihinkään outoon ei kannattanut täysin luottaa. Poika kuitenkin nyökkäsi pienesi olennolle ja odotti, että tuo esittäisi arvoituksen.
”Minulla on 21 silmää mutta en silti näe. Mikä olen?”
Olento sanoi seuraavaksi. Marceau käänsi katseensa tähän ja kohotti kulmiaan. Anteeksi mitä? Poika tiesi, että hämähäkillä oli kahdeksan silmää, mutta se ei auttanut tähän hätään. Eihän kellään voinut olla 21 silmää, joilla ei kuitenkaan nähnyt mitään? Vai olikohan kyseessä jokin taikamaailman olento, josta Marceau ei ollut koskaan kuullutkaan? Pahus. Poika yritti miettiä vastausta eri kanteilta. Ehkä kyseessä ei ollutkaan mikään eläin, vaan esimerkiksi jokin esine. Esimerkiksi neulalla oli silmä, mutta se ei pystynyt näkemään sillä. Tai sitten… hetkinen, nyt poika taisi keksiä jotain. Olihan hän koko lapsuutensa pelannut erilaisia lautapelejä ja pidellyt monta kertaa kädessään tuota pientä esinettä. Hän oli monta kertaa myös laskenut kyseisessä esineessä olevat pisteet yhteen. Kyseessähän oli…
”Noppa!”
Marceau hihkaisi vastauksensa, ja sfinksi väisti niin, että poika pääsi suoraan tuo ohitse. Olo oli upea. Marceau oli juuri selvittänyt ensimmäisen esteensä ja vieläpä aika nopeasti. Kuin huomaamattaan pieni itsevarmuus kohosi pojan sisälle, eikä hänen raajansakaan enää tärisseet yhtä pahasti kuin aikaisemmin. Jos ensimmäinen este oli ollut näin helppo, hän saattaisi selvitä leikiten myös muista esteistä. Tai sitten ei. Marceau otti jalat alleen ja pisti juoksuksi.
Reitti kiersi järveä ympäri ja näytti siltä, ettei matkan varrella enää olisi esteitä. Pojan ajatukset alkoivat harhailla jo maaliviivalle, jossa kaikki olisivat häntä vastassa, aplodeeraisivat ja hurraisivat hänelle. Ehkä hänet valittaisiin myös koko haasteen voittajaksi ja palkittaisiin suurella määrällä tupapisteitä. Marceaun olisi kuitenkin kannattanut keskittyä vain ja ainoastaan etenemiseen, sillä kuului räsähdys ja pian poika huomasi roikkuvansa vieressään olevan puun oksassa, pää alaspäin. Pahus! Poika oli astunut ansaan. Naru oli kiertynyt pojan vasemman jalan ympärille ja jokin voima oli nostanut narun ylös. Lopputulos oli se, että poika roikkui nyt puussa narun jatkeena eikä päässyt jatkamaan matkaansa. Oliko tämä nyt tässä?
Kun poika oli tajunnut tilanteen, hän yritti kääntää vartalonsa niin, että yltäisi nilkassaan kiinni olevaan naruun. Narussa oli kuitenkin niin hyvä solmu, ettei hän saanut sitä ratkottua ja lisäksi naru oli niin ohut ja liukas, ettei sitä pitkin kiipeäminen tullut kyseeseen. Marceau tyytyi hetken vain roikkumaan pää alaspäin ja yritti keksiä ongelmaan ratkaisun. Naru alkoi hiertää nilkkaa hyvin pahasti, joten pojan täytyi toimia nopeasti. Hän vilkaisi toisessa kädessään olevaa taikasauvaa ja mietti. Alohomora, valois tai entistus eivät auttaisi tässä tilanteessa lainkaan. Sen sijaan sytyjo-loitsusta saattaisi olla apua. Sen enempää ajattelematta, Marceau osoitti taikasauvallaan narua ja loitsi kyseisen loitsun. Ensimmäisellä kerralla se ei onnistunut, mutta jo toisella yrittämällään taikasauvan kärjestä purkautui pieni liekki, joka osui naruun. Naru syttyi palamaan hitaasti, muuttui mustaksi ja lopulta katkesi.
Muks.
Seuraavaksi poika huomasi makaavansa ruohikossa, kyljelleen tipahtaneena. Ehkä hänen olisi pitänyt miettiä loppuun asti, mutta pääasia, että hän oli nyt selvinnyt ansasta. Vaikka alla oli ollut pehmeä nurmikko, tippuminen oli sattunut ja kylkeen muodostuisi varmasti suuri mustelma. Pienestä kivusta välittämättä, poika nousi seisomaan ja ryhtyi hölkkäämään eteenpäin, tällä kertaa hieman rauhallisemmin. Hän katseli tarkkaavaisesti ympärilleen ja piti taikasauvaa edelleen tiukasti kädessään. Tällä kertaa hän huomaisi varmasti, jos jokin ansa yrittäisi yllättää hänet.
Tuli tienristeys ja poika päätti sekunnissa, mitä tehdä. Hän ei kääntyisi oikealle eikä vasemmalle, vaan hän jatkaisi eteenpäin. Marceau jatkoi hölkkäämistä suoraan, mutta jälleen kerran hänen matkansa keskeytyi. Poika tunsi kovan iskun kasvoissaan ja vartalossaan ja huomasi jo kolmannen kerran makaavansa maassa, tällä kertaa selällään. Aivan kuin hän olisi törmännyt läpinäkyvään seinään. Joka tapauksessa törmäys oli tehnyt kipeää. Kun poika sai ajatuksensa koottua, hän nousi hiljaa seisomaan ja tunnusteli käsillään eteenpäin. Vaikkei mitään näkynyt, edessä oli jokin este – poika tunsi sen käsillään. Kyseessä oli taatusti näkymätön seinä tai vastaavaa, sillä vaikka poika kuinka yritti kiertää seinää, se ei onnistunut. Hän naputteli, koputteli, taputteli ja hakkasi seinää, mutta mitään ei tapahtunut. Seuraavaksi Marceau kaivoi taikasauvan taskustaan ja loitsi taian, jonka osasi vaikka unissaan.
”Alohomora!”
Poika sanoi ja teki taikasauvallaan J-heilautuksen. Mitään ei tapahtunut. Luultavasti tämä este vaatisi laajempaa osaamista, tai sitten tässä oli este, jota ei olisi pystynytkään läpäisemään millään tavalla. Tuhahtaen poika kääntyi ympäri ja valitsi toisen reitin, eli hän lähtisi metsään päin. Hänen olisi alun perinkin pitänyt kääntyä vasemmalle, koska näkymättömän seinän ihmettelyyn kului liian paljon aikaa. Poika alkoi hölkätä taas eteenpäin, vilkuillen tiiviisti ympärilleen ja puristaen taikasauvaa lujasti oikeassa kädessään. Marceau oli kuullut, että metsä oli kiellettyä aluetta oppilailta, mutta hän ei voinut sille mitään, että viitat ohjasivat hänet suoraan sinne. Onneksi metsä ei ollut kovinkaan tiheä, joten poika pystyi helposti liikkumaan eteenpäin. Hetkeen ei näkynyt mitään, mutta pian hänen eteensä ilmestyi jotain kummallista. Tuo kummallinen oli olento, jolla oli kotkan pää ja siivet, mutta hevosen alaruumis.
Marceau pysähtyi äkisti ja jäi arvioimaan olentoa. Poika ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, eikä hänellä ollut hajuakaan, mikä moinen olento oli. Tavallaan se näytti Herkules-elokuvasta tutulta Pegasokselta, mutta sillä oli kotkan kasvot. Lisäksi pojalla ei ollut aavistustakaan siitä, oliko olento vaarallinen vai ei. Marceau oli nimittäin melko huono arvioimaan taikaolentojen ilmeitä ja tunteita. Aikaa ei kuitenkaan ollut turhalle miettimiselle, joten poika päätti lähestyä olentoa varovaisesti sitä tiiviisti tarkkaillen. Olento katsoi takaisin ja heilutteli pienesti siipiään. Poika otti muutaman askelen sivummalle ja yritti kiertää olennon. Aluksi vaikutti, että kiertäminen onnistuisi ja että olento päästäisi pojan menemään, mutta sitten tapahtui taas jotain yllättävää ja poika huomasi makaavansa maassa – jo neljännen kerran. Lisäksi hän tunsi kyljessään armotonta kipua ja kuuli kovaäänistä linnun ääntä. Pojan silmissä sumeni, mutta hän kykeni erottamaan äskeisen olennon ääriviivat. Tuo oli noussut takajaloilleen ja räpytteli suuria siipiään vauhdikkaasti - se oli ilmeisesti suuttunut jostain. Marceau ei ollut ikinä tavannut ketään, joka suuttuisi noin pienestä.
Pojan kylkeä, päätä ja raajoja jomotti ja hänen täytyi odottaa hetki, että sai suurimman kivun poistumaan kehostaan. Hän räpytteli silmiään ja tunsi olevansa elossa. Jos hän pääsisi elävänä tämän olennon ohi, hän olisi onnellisempi kuin ikinä. Tämä este nimittäin vaikutti mahdottomalta, jopa mahdottomammalta kuin äskeinen näkymätön seinä. Poika katsoi olentoa, kun hän alkoi pikkuhiljaa nousta maasta ylös. Hän nousi ensin istumaan, siirtyi sitten polvilleen ja siitä kyykkyyn. Tuntui siltä, että hänen jalkansa pitivät hänet pystyssä juuri ja juuri. Silmiään räpäyttämättä poika nousi hyvin hitaasti seisomaan ja tarkkaili olennon eleitä. Jos tuo hyökkäisi, poika olisi valppaana. Olento oli ensin paikoillaan, mutta sitten se teki jotain hyvin kummallista – se kumarsi. Marceau ei tiennyt osasivatko taikaolennot kumartaa, mutta kumartamiselta tuo oli pojan omiin silmiin näyttänyt. Poika ei ymmärtänyt, mitä kyseinen ele tarkoitti, ja toivoi kovasti, ettei olento ollut hyökkäämässä toistamiseen. Marceau suoristi selkänsä ja otti hitaita, lyhyitä askelia olennon ohitse. Olento pysyi paikoillaan ja tarkkaili pojan jokaista liikettä. Poika yritti hymyillä olennolle liikkuen edelleen hitaasti eteenpäin. Vielä muutama askel ja poika oli ohittanut olennon.
Kun Marceau tajusi selvinneensä tilanteesta, hän tihensi askelväliään ja käänsi katseensa pois olennosta. Näytti siltä, ettei olento aikonut seurata Marceauta, joten poika laittoi hölkäksi. Vaikka jokainen askel vihlaisi pojan kylkeä pahasti, hän ei hidastanut vauhtiaan. Hän vilkaisi taaksepäin, eikä olentoa näkynyt enää missään. Se oli todellista – hän oli selvinnyt siitä. Pieni hymy nousi pojan kasvoille, kun tuo jatkoi matkaansa eteenpäin. Metsä tiheni hieman ja Marceau toivoi, että haaste olisi pian ohitse. Jos häntä vastaan tulisi vielä jotain äskeistä olentoa vaarallisempaa, hän taatusti kuolisi. Tarkkaillen tiiviisti ympärilleen, poika alkoi kuulla outoja ääniä, ihmisten ääniä. Seassa oli sekä lapsien että aikuisten ääniä ja tuntui, että äänet lähenivät. Tai ehkä Marceau läheni ääniä. Oliko hän tulossa maaliin? Poika hölkkäsi vielä muutaman askeleen ja näki edessään joukon oppilaita ja henkilökuntaa, jotka olivat häntä vastassa. Tuolla joukossa oli muutama hänen tuttukin. Lisäksi siellä oli maaliviiva.
Marceau muutti hölkkänsä juoksuksi ja juoksi sen minkä jaloistaan pääsi. Kipeillä jaloilla juokseminen ei kuitenkaan tullut kysymykseensä ja metrin ennen maaliviivaa poika menetti tasapainonsa ja kaatui mahalleen maaliviivan päälle. Yleisöstä kuului hurraamisen ja naurun sekamelska, eikä poika ei tiennyt, pitäisikö hävetä vai olla ylpeä. Niinpä hän päätti olla ylpeä. Hän – jästisyntyinen ekaluokkalainen – oli suorittanut kolmannen haasteen, ja vieläpä suhteellisen elossa. Siihen ei ihan joka poika pystyisi. Kun Marceau oli viidennen kerran saanut itsensä pystyyn, hän yhtyi hurraavien ihmisten joukkoon. Olo oli mitä mahtavin, eikä sitä voinut sanoin kuvailla. Poika ei olisi malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan tästä vanhemmilleen.
Kenen idea kolmanteen haasteeseen osallistuminen oli oikein ollut? Ei ainakaan Marceaun, sillä hän harvoin keksi näin päättömiä ideoita. Joka tapauksessa poika oli aivan itse kirjoittanut nimensä osallistujalistaan, tärisevin käsin. Nyt hän olisi kuitenkin tehnyt mitä tahansa, jotta voisi peruuttaa tapahtuneen. Jos hän ei tänään kuolisi, hän ei kuolisi koskaan.
Marceau seisoi koulun aulassa, ja jono hänen edellään eteni uhkaavasti. Poika ei olisi voinut vielä lukuvuoden alussa kuvitella, että hän itse – jästisyntyinen, ujo poika - ottaisi osaa mihinkään tällaiseen. Pojan jalat tärisivät, kämmenet hikosivat ja suu oli rutikuiva, mutta missään ei näkynyt vesitarjoilua. Marceau astui askelen toisensa perään eteenpäin ja pian oli ensiluokkalaisten vuoro.
Marceau sai luvan lähteä ja hän pinkaisi juoksuun. Hän kipitti portaat alas ja juoksi järven suuntaan sen minkä täriseviltä jaloiltaan pystyi. Hän juoksi, juoksi, menetti tasapainonsa ja kaatui. Meni hetki, ennen kuin Marceau maassa maatessaan tajusi, mitä oli tapahtunut. Kukaan ei ollut hyökännyt hänen kimppuunsa, vaan poika oli yksinkertaisesti vain kompastunut omiin jalkoihinsa. Jännitys ei antanut häpeälle pelkoa, ja poika nousi nopeasti ylös ja jatkoi juoksemistaan, tällä kertaa hieman rauhallisempaan tahtiin.
Ennen kuin Marceau saapui järvelle, tuli risteys. Risteyksessä oli kaksi nuolta, joista toinen osoitti oikealle ja toinen vasemmalle. Pohtimiseen ei saanut käyttää liikaa aikaa, joten poika teki nopean päätöksen ja kääntyi vasemmalle. Poika jatkoi matkaansa hölkkäämällä järven rantaa pitkin. Onneksi hänellä oli suhteellisen hyvä kunto, jolloin hän saattoi juosta kohtalaisen pitkiäkin matkoja. Pojan syke oli silti melko korkealla, mutta sykettä kohotti huomattavasti se jännityksen tunne, joka pojan sisällä yhä mylläsi.
Pian matka kuitenkin keskeytyi, kun edessä näkyi jokin olento. Tuolla olennolla oli ihmisen pää ja leijonan ruumis, ja se näytti melko vihaiselta. Marceau ei uskaltanut enää astua askeltakaan lähemmäs, sillä olento saattoi hyökätä hetkellä minä hyvänsä. Poika kaivoi taikasauvan taskustaan varmuuden vuoksi, sillä hän käyttäisi sitä, jos tarve vaatisi. Tosin, mitä hän tekisi, jos olento oikeasti hyökkäisi? Loitsisi alohomoran? Tuomaristo kuolisi taatusti nauruun, jos Marceau tekisi jotain tuollaista. Niinpä Marceau tyytyi vain odottamaan, että olento tekisi ensimmäisen liikkeen. Pojan yllätykseksi, olento puhkesikin puhumaan.
”Tule vain lähemmäksi, poika, minä en hyökkää. Olen sfinksi ja esitän sinulle arvoituksen. Jos vastaat arvoitukseen oikein, päästän sinut etenemään. Jos vastaat väärin, joudut kääntymään takaisin.”
Olento kertoi, ja Marceau otti muutaman askelen eteenpäin. Olento vaikutti luotettavalta, mutta poika jätti kuitenkin muutaman metrin raon olennon väliin. Marceau oli oppinut puolen vuoden opiskelunsa aikana, että mikään ei ollut täysin varmaan ja että mihinkään outoon ei kannattanut täysin luottaa. Poika kuitenkin nyökkäsi pienesi olennolle ja odotti, että tuo esittäisi arvoituksen.
”Minulla on 21 silmää mutta en silti näe. Mikä olen?”
Olento sanoi seuraavaksi. Marceau käänsi katseensa tähän ja kohotti kulmiaan. Anteeksi mitä? Poika tiesi, että hämähäkillä oli kahdeksan silmää, mutta se ei auttanut tähän hätään. Eihän kellään voinut olla 21 silmää, joilla ei kuitenkaan nähnyt mitään? Vai olikohan kyseessä jokin taikamaailman olento, josta Marceau ei ollut koskaan kuullutkaan? Pahus. Poika yritti miettiä vastausta eri kanteilta. Ehkä kyseessä ei ollutkaan mikään eläin, vaan esimerkiksi jokin esine. Esimerkiksi neulalla oli silmä, mutta se ei pystynyt näkemään sillä. Tai sitten… hetkinen, nyt poika taisi keksiä jotain. Olihan hän koko lapsuutensa pelannut erilaisia lautapelejä ja pidellyt monta kertaa kädessään tuota pientä esinettä. Hän oli monta kertaa myös laskenut kyseisessä esineessä olevat pisteet yhteen. Kyseessähän oli…
”Noppa!”
Marceau hihkaisi vastauksensa, ja sfinksi väisti niin, että poika pääsi suoraan tuo ohitse. Olo oli upea. Marceau oli juuri selvittänyt ensimmäisen esteensä ja vieläpä aika nopeasti. Kuin huomaamattaan pieni itsevarmuus kohosi pojan sisälle, eikä hänen raajansakaan enää tärisseet yhtä pahasti kuin aikaisemmin. Jos ensimmäinen este oli ollut näin helppo, hän saattaisi selvitä leikiten myös muista esteistä. Tai sitten ei. Marceau otti jalat alleen ja pisti juoksuksi.
Reitti kiersi järveä ympäri ja näytti siltä, ettei matkan varrella enää olisi esteitä. Pojan ajatukset alkoivat harhailla jo maaliviivalle, jossa kaikki olisivat häntä vastassa, aplodeeraisivat ja hurraisivat hänelle. Ehkä hänet valittaisiin myös koko haasteen voittajaksi ja palkittaisiin suurella määrällä tupapisteitä. Marceaun olisi kuitenkin kannattanut keskittyä vain ja ainoastaan etenemiseen, sillä kuului räsähdys ja pian poika huomasi roikkuvansa vieressään olevan puun oksassa, pää alaspäin. Pahus! Poika oli astunut ansaan. Naru oli kiertynyt pojan vasemman jalan ympärille ja jokin voima oli nostanut narun ylös. Lopputulos oli se, että poika roikkui nyt puussa narun jatkeena eikä päässyt jatkamaan matkaansa. Oliko tämä nyt tässä?
Kun poika oli tajunnut tilanteen, hän yritti kääntää vartalonsa niin, että yltäisi nilkassaan kiinni olevaan naruun. Narussa oli kuitenkin niin hyvä solmu, ettei hän saanut sitä ratkottua ja lisäksi naru oli niin ohut ja liukas, ettei sitä pitkin kiipeäminen tullut kyseeseen. Marceau tyytyi hetken vain roikkumaan pää alaspäin ja yritti keksiä ongelmaan ratkaisun. Naru alkoi hiertää nilkkaa hyvin pahasti, joten pojan täytyi toimia nopeasti. Hän vilkaisi toisessa kädessään olevaa taikasauvaa ja mietti. Alohomora, valois tai entistus eivät auttaisi tässä tilanteessa lainkaan. Sen sijaan sytyjo-loitsusta saattaisi olla apua. Sen enempää ajattelematta, Marceau osoitti taikasauvallaan narua ja loitsi kyseisen loitsun. Ensimmäisellä kerralla se ei onnistunut, mutta jo toisella yrittämällään taikasauvan kärjestä purkautui pieni liekki, joka osui naruun. Naru syttyi palamaan hitaasti, muuttui mustaksi ja lopulta katkesi.
Muks.
Seuraavaksi poika huomasi makaavansa ruohikossa, kyljelleen tipahtaneena. Ehkä hänen olisi pitänyt miettiä loppuun asti, mutta pääasia, että hän oli nyt selvinnyt ansasta. Vaikka alla oli ollut pehmeä nurmikko, tippuminen oli sattunut ja kylkeen muodostuisi varmasti suuri mustelma. Pienestä kivusta välittämättä, poika nousi seisomaan ja ryhtyi hölkkäämään eteenpäin, tällä kertaa hieman rauhallisemmin. Hän katseli tarkkaavaisesti ympärilleen ja piti taikasauvaa edelleen tiukasti kädessään. Tällä kertaa hän huomaisi varmasti, jos jokin ansa yrittäisi yllättää hänet.
Tuli tienristeys ja poika päätti sekunnissa, mitä tehdä. Hän ei kääntyisi oikealle eikä vasemmalle, vaan hän jatkaisi eteenpäin. Marceau jatkoi hölkkäämistä suoraan, mutta jälleen kerran hänen matkansa keskeytyi. Poika tunsi kovan iskun kasvoissaan ja vartalossaan ja huomasi jo kolmannen kerran makaavansa maassa, tällä kertaa selällään. Aivan kuin hän olisi törmännyt läpinäkyvään seinään. Joka tapauksessa törmäys oli tehnyt kipeää. Kun poika sai ajatuksensa koottua, hän nousi hiljaa seisomaan ja tunnusteli käsillään eteenpäin. Vaikkei mitään näkynyt, edessä oli jokin este – poika tunsi sen käsillään. Kyseessä oli taatusti näkymätön seinä tai vastaavaa, sillä vaikka poika kuinka yritti kiertää seinää, se ei onnistunut. Hän naputteli, koputteli, taputteli ja hakkasi seinää, mutta mitään ei tapahtunut. Seuraavaksi Marceau kaivoi taikasauvan taskustaan ja loitsi taian, jonka osasi vaikka unissaan.
”Alohomora!”
Poika sanoi ja teki taikasauvallaan J-heilautuksen. Mitään ei tapahtunut. Luultavasti tämä este vaatisi laajempaa osaamista, tai sitten tässä oli este, jota ei olisi pystynytkään läpäisemään millään tavalla. Tuhahtaen poika kääntyi ympäri ja valitsi toisen reitin, eli hän lähtisi metsään päin. Hänen olisi alun perinkin pitänyt kääntyä vasemmalle, koska näkymättömän seinän ihmettelyyn kului liian paljon aikaa. Poika alkoi hölkätä taas eteenpäin, vilkuillen tiiviisti ympärilleen ja puristaen taikasauvaa lujasti oikeassa kädessään. Marceau oli kuullut, että metsä oli kiellettyä aluetta oppilailta, mutta hän ei voinut sille mitään, että viitat ohjasivat hänet suoraan sinne. Onneksi metsä ei ollut kovinkaan tiheä, joten poika pystyi helposti liikkumaan eteenpäin. Hetkeen ei näkynyt mitään, mutta pian hänen eteensä ilmestyi jotain kummallista. Tuo kummallinen oli olento, jolla oli kotkan pää ja siivet, mutta hevosen alaruumis.
Marceau pysähtyi äkisti ja jäi arvioimaan olentoa. Poika ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, eikä hänellä ollut hajuakaan, mikä moinen olento oli. Tavallaan se näytti Herkules-elokuvasta tutulta Pegasokselta, mutta sillä oli kotkan kasvot. Lisäksi pojalla ei ollut aavistustakaan siitä, oliko olento vaarallinen vai ei. Marceau oli nimittäin melko huono arvioimaan taikaolentojen ilmeitä ja tunteita. Aikaa ei kuitenkaan ollut turhalle miettimiselle, joten poika päätti lähestyä olentoa varovaisesti sitä tiiviisti tarkkaillen. Olento katsoi takaisin ja heilutteli pienesti siipiään. Poika otti muutaman askelen sivummalle ja yritti kiertää olennon. Aluksi vaikutti, että kiertäminen onnistuisi ja että olento päästäisi pojan menemään, mutta sitten tapahtui taas jotain yllättävää ja poika huomasi makaavansa maassa – jo neljännen kerran. Lisäksi hän tunsi kyljessään armotonta kipua ja kuuli kovaäänistä linnun ääntä. Pojan silmissä sumeni, mutta hän kykeni erottamaan äskeisen olennon ääriviivat. Tuo oli noussut takajaloilleen ja räpytteli suuria siipiään vauhdikkaasti - se oli ilmeisesti suuttunut jostain. Marceau ei ollut ikinä tavannut ketään, joka suuttuisi noin pienestä.
Pojan kylkeä, päätä ja raajoja jomotti ja hänen täytyi odottaa hetki, että sai suurimman kivun poistumaan kehostaan. Hän räpytteli silmiään ja tunsi olevansa elossa. Jos hän pääsisi elävänä tämän olennon ohi, hän olisi onnellisempi kuin ikinä. Tämä este nimittäin vaikutti mahdottomalta, jopa mahdottomammalta kuin äskeinen näkymätön seinä. Poika katsoi olentoa, kun hän alkoi pikkuhiljaa nousta maasta ylös. Hän nousi ensin istumaan, siirtyi sitten polvilleen ja siitä kyykkyyn. Tuntui siltä, että hänen jalkansa pitivät hänet pystyssä juuri ja juuri. Silmiään räpäyttämättä poika nousi hyvin hitaasti seisomaan ja tarkkaili olennon eleitä. Jos tuo hyökkäisi, poika olisi valppaana. Olento oli ensin paikoillaan, mutta sitten se teki jotain hyvin kummallista – se kumarsi. Marceau ei tiennyt osasivatko taikaolennot kumartaa, mutta kumartamiselta tuo oli pojan omiin silmiin näyttänyt. Poika ei ymmärtänyt, mitä kyseinen ele tarkoitti, ja toivoi kovasti, ettei olento ollut hyökkäämässä toistamiseen. Marceau suoristi selkänsä ja otti hitaita, lyhyitä askelia olennon ohitse. Olento pysyi paikoillaan ja tarkkaili pojan jokaista liikettä. Poika yritti hymyillä olennolle liikkuen edelleen hitaasti eteenpäin. Vielä muutama askel ja poika oli ohittanut olennon.
Kun Marceau tajusi selvinneensä tilanteesta, hän tihensi askelväliään ja käänsi katseensa pois olennosta. Näytti siltä, ettei olento aikonut seurata Marceauta, joten poika laittoi hölkäksi. Vaikka jokainen askel vihlaisi pojan kylkeä pahasti, hän ei hidastanut vauhtiaan. Hän vilkaisi taaksepäin, eikä olentoa näkynyt enää missään. Se oli todellista – hän oli selvinnyt siitä. Pieni hymy nousi pojan kasvoille, kun tuo jatkoi matkaansa eteenpäin. Metsä tiheni hieman ja Marceau toivoi, että haaste olisi pian ohitse. Jos häntä vastaan tulisi vielä jotain äskeistä olentoa vaarallisempaa, hän taatusti kuolisi. Tarkkaillen tiiviisti ympärilleen, poika alkoi kuulla outoja ääniä, ihmisten ääniä. Seassa oli sekä lapsien että aikuisten ääniä ja tuntui, että äänet lähenivät. Tai ehkä Marceau läheni ääniä. Oliko hän tulossa maaliin? Poika hölkkäsi vielä muutaman askeleen ja näki edessään joukon oppilaita ja henkilökuntaa, jotka olivat häntä vastassa. Tuolla joukossa oli muutama hänen tuttukin. Lisäksi siellä oli maaliviiva.
Marceau muutti hölkkänsä juoksuksi ja juoksi sen minkä jaloistaan pääsi. Kipeillä jaloilla juokseminen ei kuitenkaan tullut kysymykseensä ja metrin ennen maaliviivaa poika menetti tasapainonsa ja kaatui mahalleen maaliviivan päälle. Yleisöstä kuului hurraamisen ja naurun sekamelska, eikä poika ei tiennyt, pitäisikö hävetä vai olla ylpeä. Niinpä hän päätti olla ylpeä. Hän – jästisyntyinen ekaluokkalainen – oli suorittanut kolmannen haasteen, ja vieläpä suhteellisen elossa. Siihen ei ihan joka poika pystyisi. Kun Marceau oli viidennen kerran saanut itsensä pystyyn, hän yhtyi hurraavien ihmisten joukkoon. Olo oli mitä mahtavin, eikä sitä voinut sanoin kuvailla. Poika ei olisi malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan tästä vanhemmilleen.