Kolmas haaste, Ivan Kushnir
Lähetetty: 10 Touko 2016, 23:24Ivan Kushnir | Château | Serpentard | 2. luokka
Ivan tiesi, ettei tulisi pärjäämään haasteessa, hänellä oli ollut edellisenä yönä ensiksi ongelmia nukahtaa, eikä lopulta ollut saanut paljoakaan nukutuksi kun oli päätynyt unissaan juoksentelemaan ja tullut pihalla herätetyksi. Eikä hän ollut sen jälkeen nukkunut enää ollenkaan. Mutta ainakin hän oli päässyt keskustelemaan uuden makuusalitoverinsa kanssa. Olisi vain Ivanin puolesta hyvinkin voinut olla jokin toinen yö. Ivan odotti rauhassa vuoroaan - odottamiseen oli jo tottunut edellisten haasteiden aikana. Oikeastaan ajatuksiinsa uppoutunut poika yllättyi suuresti kuinka nopeasti pääsikin radalle. Hän sanoi hyvästit kannustamaan tulleille kavereilleen ja suuntasi kohti ovea.
Ensimmäisessä risteyksessä Ivan kääntyi vasemmalle, vaikka tiesi, että toisessa suunnassa olisi luultavasti päässyt uimaan. Uimisen sijaan Ivan päätyikin kohtaamaan ensimmäisen esteensä, jota ei esteeksi edes tunnistanut. Hänen edessään nimittäin seisoi hyvin hämmentyneen oloinen kotitonttu, jonka Ivan tunnisti yhdeksi Châteaun tontuista. “Z-zomsey? Mi-mitä si-sinä t-teet tä-tä-täällä?” Ivan kysyi, sillä yleensä kyseinen tonttu ei poistunut keittiöstä mihinkään. Tonttu säpsähti pahasti Ivanin äänen kuullessaan, mutta rauhoittui kun näki kuka puhui. “Ivan-herra!” tonttu vingahti iloisena. Ivan ei ehkä pitänyt taikaolennoista paljoakaan, mutta kotitontut olivat mukavia, etenkin Zomsey. “E-eikö si-sinun p-pitäisi olla k-k-keittiössä?” Ivan kysyi tontulta, joka myönteli päätään kovasti nyökytellen. Sitten tonttu poksahti pois paikalta ja Ivan päätti jatkaa matkaansa päätään hieman pudistellen.
Jonkin aikaa nuolien osoittamaan suuntaan kuljettuaan Ivan törmäsi seinään, joka ei varmasti kuulunut siihen kohtaan koulun pihaa. Joten hän oli ilmeisesti saapunut jonkinlaiselle esteelle. Ivan yritti kävellä seinän vierustaa, mutta oletettavasti se oli jotenkin loitsittu, sillä vaikka kuinka Ivan kulki, ei hän päässyt sen ympäri. Lopulta hän luovutti ja katseli ympärilleen, että olisiko viitteitä siitä, mitä hänen täytyisi tehdä, päästäkseen matkaa jatkamaan. Häneltä meinasi jäädä huomaamatta pieni laatikko jalkojensa juuressa. Mutta lopulta hän huomasi sen ja lähempi tarkastelu osoitti sen olevan palapelilaatikko. Kannen perusteella laatikosta löytyisi 1000 palan minion-palapeli (kyllä, Ivan tunnisti kyllä minionit, sillä hänen sisarensa piti niistä aivan liian paljon). Koska ei muutakaan tuntunut ympärillä olevan, avasi Ivan laatikon ja kaatoi palat maahan alkaen kasaamaan palapeliä kieli hampaiden välissä hyvin keskittyneesti. Harva tiesi, mutta Ivan oli erittäin lahjakas palapelien kanssa, vaikka tämä kyseinen palapeli tuottikin tuskaa, sillä siinä oli tuhat palaa keltaisia olentoja, jotka kaikki näyttivät lähes samalta.
Lopulta hän sai kumminkin palapelin valmiiksi ja seinään ilmestyi oviaukko, josta Ivan astui toiselle puolen, päästen jatkamaan matkaansa viitoitetulla tiellä. Ilmeisesti hän ei ollut oikeasti kulkenut minnekään seinän viertä aikaisemmin kulkiessaan, sillä oli jälleen oikealla reitillä heti ovesta ulos astuttuaan, vaikka oli varmasti useamman metrin kävellyt. Ivan ei kumminkaan jäänyt asiaa enempää miettimään, kun päätyi metsänrajaan, jossa oli henkilö. Jos Ivan ei olisi nähnyt toisen vuotavan verta, melko paljonkin, olisi hän luultavasti vain juossut tuon ohitse, olihan kysymyksessä kumminkin tavallaan kilpailu. Mutta ei toista loukkaantuneena voinut sinne jättää. Joten Ivan katseli ympärilleen ja näki lähellä kasvin, jota jästitkin käyttivät välillä verenvuodon tyrehdyttämiseen. Capsella bursa-pastoris, lutukka. Ivan kävi poimimassa siitä muutamia lehtiä, hieroen niitä yksi kerrallaan sormiensa välissä, kunnes niistä alkoi tulla mehua, tai miksi tuota nestettä pitäisikään kutsua. Hierotut lehdet Ivan asetteli toisen haavoille tietäen, etteivät ne täysin paranisi pelkällä lutukalla, mutta edes hieman. Ivan antoi kasvin vaikuttaa hetken, ennen kuin otti lehdet pois, kaivaen esiin taikasauvansa, jota ei ollut haasteen aikana aikaisemmin tarvinnut.
Sanattomasti Ivan loitsi erään hyvin helpon verenvuotoa tyrehdyttävän loitsun, ei jälkeä voinut kauniiksi sanoa, toiselle jäisi arpia, mutta ainakin verenvuoto lakkasi. Ivan oli iloinen siitä, että oli keksinyt pyytää apua sanattoman loitsinnan oppimiseen professori Enderiltä, sillä ei hän olisi muuten tässä onnistunut. Ei Ivan voinut vieläkään sanoa olevansa hyvä loitsija, mutta sentään hän kykeni muutamiin loitsuihin - jotakin mihin hän ei ollut änkyttäjänä kyennyt sanallisesti.
Tämän jälkeen Ivan jatkoi matkaansa risteyksestä jälleen vasemmalle, jonka jälkeen hetken juoksumatkan jälkeen joutui pysähtymään, sillä näki edessään kasvin, jota ei ollut odottanut tässä haasteessa kohtaavansa tai muutenkaan missään. Mistäköhän radan rakentaneet olivat edes löytäneet tuon? Violetti yönvarjo. Ivan oli lukenut kyseisestä kasvista paljon, mutta ei ollut koskaan uskonut todella sellaista kohtaavansa. Ivan astahti askelen kauemmaksi ja katseli kasvia yrittäen muistaa kaiken, mitä oli siitä lukenut. Kasvi oli hyvin vaarallinen, myrkyllinenkin. Ja niin kaunis (mitä tosin ei ollut kirjoissa kerrottu, mutta kyllähän sen näki). Nimensä mukaisesti kasvin lehdet olivat violetit, mutta Ivanin mielikuvissa ei kasvissa ollut niin montaa violetin sävyä, kuin kasvissa todella oli. Ivan tiesi, että kasvin näkyvät osat olisivat myrkyllisiä, hyvin vaarallisia koskettaa. Mutta todellinen vaara piili maan alla, juurissa.
Jos Ivan astuisi vähänkään väärään kohtaan, iskisivät kasvin juuret nopeammin kuin ehtisi ajattelemaan ja vetäisivät hänet mukanaan maan alle. Mutta ei hän siihen kuolisi, vaikka tuntisi tukehtuvansa, niin kasvi piti uhrinsa hengissä, kunnes olisi käyttänyt kaiken tuosta, jättäen pelkän tyhjän kuoren, jolloin uhri viimein saattoi kuolla. Kasvi saattoi pitää uhriaan jopa vuosia elossa, jokaisen hetken tajuissaan. Ei ihan sellainen kohtalo, jonka Ivan olisi itsellensä toivonut. Ainakin hänen hiuksensa sointuisivat hyvin yhteen kasvin lehtien kanssa. Kuinka ihmeessä hän selviäisi jostakin, mitä ei voinut nähdä tai tuntea ennen kuin se iskisi? Kuinkako moni edes tunnistaisi kasvia Ivanin lisäksi, sillä kasvi ei luultavasti kuulunut edes koulun opetussuunnitelmaan. Ivankin tunnisti kasvin ainoastaan, koska sattui pitämään yrttitiedosta ja kasveista enemmän kuin suurin osa ikätovereista.
Joku toinen olisi ehkä saanut päähänsä polttaa kasvin, mutta ei Ivan. Ivanille ei tullut sellainen vaihtoehto mieleenkään, sillä olisihan se julmaa polttaa kasvi, joka tahtoi vain elää ja ravita itsensä. Ivan ei uskaltanut lähteä kiertämään kasvia, sillä ei tiennyt lainkaan, kuinka laajalle tuon juuret ylettäisivät. Jos hän liian läheltä menisi, olisi se hyvästit Ivanin elämälle. Eikä Ivan sentään niin paljoa kivusta nauttinut, että olisi tahtonut kasvin uhriksi päätyä. Ivan ei voinut myöskään lentää, sillä hänellä ei ollut minkäännäköistä luutaa mukanaan, eikä hän osannut kutsuloitsua.
Lopulta Ivan keksi keinon, muisteltuaan kuinka kyseinen haaste oli siihen saakka mennyt. “Z-zomsey?” Ivan lausui kotitontun nimen kysyvään sävyyn toivoen, että tonttu jotenkin kuulisi sen tai jotakin. Ja ilmeisesti kuulikin, sillä poksahduksen saattelemana tonttu ilmestyi Ivanin eteen. Zomsey ei näyttänyt enää läheskään niin hämmentyneeltä, mikä oli hyvä. “Z-zomsey, v-voisitko si—sinä auttaa m-minua?” Ivan kysyi kohteliaasti saaden vastauksen, että kyllähän tonttu oikein mielellään auttaisi. Ainakin suunnilleen niin tonttu sanoi, vaikkakin paljon useammalla sanalla selitettynä. “Näetkö t-tuon kasvin?” Ivan aloitti ja osoittaen yönvarjoa. “V-voisitko v-viedä m-minut p-pari metriä sen tuolle p-puolen?” Ivan pyysi ja pian hän olikin jo lähempänä maalia, turvallisen matkan päässä kasvista. Ivan kiitti tonttua ja hyvästeli tuon, ennen kuin jatkoi vielä lyhyen matkan turvallisesti maaliin. Vihdoin se oli ohitse.
Ivan tiesi, ettei tulisi pärjäämään haasteessa, hänellä oli ollut edellisenä yönä ensiksi ongelmia nukahtaa, eikä lopulta ollut saanut paljoakaan nukutuksi kun oli päätynyt unissaan juoksentelemaan ja tullut pihalla herätetyksi. Eikä hän ollut sen jälkeen nukkunut enää ollenkaan. Mutta ainakin hän oli päässyt keskustelemaan uuden makuusalitoverinsa kanssa. Olisi vain Ivanin puolesta hyvinkin voinut olla jokin toinen yö. Ivan odotti rauhassa vuoroaan - odottamiseen oli jo tottunut edellisten haasteiden aikana. Oikeastaan ajatuksiinsa uppoutunut poika yllättyi suuresti kuinka nopeasti pääsikin radalle. Hän sanoi hyvästit kannustamaan tulleille kavereilleen ja suuntasi kohti ovea.
Ensimmäisessä risteyksessä Ivan kääntyi vasemmalle, vaikka tiesi, että toisessa suunnassa olisi luultavasti päässyt uimaan. Uimisen sijaan Ivan päätyikin kohtaamaan ensimmäisen esteensä, jota ei esteeksi edes tunnistanut. Hänen edessään nimittäin seisoi hyvin hämmentyneen oloinen kotitonttu, jonka Ivan tunnisti yhdeksi Châteaun tontuista. “Z-zomsey? Mi-mitä si-sinä t-teet tä-tä-täällä?” Ivan kysyi, sillä yleensä kyseinen tonttu ei poistunut keittiöstä mihinkään. Tonttu säpsähti pahasti Ivanin äänen kuullessaan, mutta rauhoittui kun näki kuka puhui. “Ivan-herra!” tonttu vingahti iloisena. Ivan ei ehkä pitänyt taikaolennoista paljoakaan, mutta kotitontut olivat mukavia, etenkin Zomsey. “E-eikö si-sinun p-pitäisi olla k-k-keittiössä?” Ivan kysyi tontulta, joka myönteli päätään kovasti nyökytellen. Sitten tonttu poksahti pois paikalta ja Ivan päätti jatkaa matkaansa päätään hieman pudistellen.
Jonkin aikaa nuolien osoittamaan suuntaan kuljettuaan Ivan törmäsi seinään, joka ei varmasti kuulunut siihen kohtaan koulun pihaa. Joten hän oli ilmeisesti saapunut jonkinlaiselle esteelle. Ivan yritti kävellä seinän vierustaa, mutta oletettavasti se oli jotenkin loitsittu, sillä vaikka kuinka Ivan kulki, ei hän päässyt sen ympäri. Lopulta hän luovutti ja katseli ympärilleen, että olisiko viitteitä siitä, mitä hänen täytyisi tehdä, päästäkseen matkaa jatkamaan. Häneltä meinasi jäädä huomaamatta pieni laatikko jalkojensa juuressa. Mutta lopulta hän huomasi sen ja lähempi tarkastelu osoitti sen olevan palapelilaatikko. Kannen perusteella laatikosta löytyisi 1000 palan minion-palapeli (kyllä, Ivan tunnisti kyllä minionit, sillä hänen sisarensa piti niistä aivan liian paljon). Koska ei muutakaan tuntunut ympärillä olevan, avasi Ivan laatikon ja kaatoi palat maahan alkaen kasaamaan palapeliä kieli hampaiden välissä hyvin keskittyneesti. Harva tiesi, mutta Ivan oli erittäin lahjakas palapelien kanssa, vaikka tämä kyseinen palapeli tuottikin tuskaa, sillä siinä oli tuhat palaa keltaisia olentoja, jotka kaikki näyttivät lähes samalta.
Lopulta hän sai kumminkin palapelin valmiiksi ja seinään ilmestyi oviaukko, josta Ivan astui toiselle puolen, päästen jatkamaan matkaansa viitoitetulla tiellä. Ilmeisesti hän ei ollut oikeasti kulkenut minnekään seinän viertä aikaisemmin kulkiessaan, sillä oli jälleen oikealla reitillä heti ovesta ulos astuttuaan, vaikka oli varmasti useamman metrin kävellyt. Ivan ei kumminkaan jäänyt asiaa enempää miettimään, kun päätyi metsänrajaan, jossa oli henkilö. Jos Ivan ei olisi nähnyt toisen vuotavan verta, melko paljonkin, olisi hän luultavasti vain juossut tuon ohitse, olihan kysymyksessä kumminkin tavallaan kilpailu. Mutta ei toista loukkaantuneena voinut sinne jättää. Joten Ivan katseli ympärilleen ja näki lähellä kasvin, jota jästitkin käyttivät välillä verenvuodon tyrehdyttämiseen. Capsella bursa-pastoris, lutukka. Ivan kävi poimimassa siitä muutamia lehtiä, hieroen niitä yksi kerrallaan sormiensa välissä, kunnes niistä alkoi tulla mehua, tai miksi tuota nestettä pitäisikään kutsua. Hierotut lehdet Ivan asetteli toisen haavoille tietäen, etteivät ne täysin paranisi pelkällä lutukalla, mutta edes hieman. Ivan antoi kasvin vaikuttaa hetken, ennen kuin otti lehdet pois, kaivaen esiin taikasauvansa, jota ei ollut haasteen aikana aikaisemmin tarvinnut.
Sanattomasti Ivan loitsi erään hyvin helpon verenvuotoa tyrehdyttävän loitsun, ei jälkeä voinut kauniiksi sanoa, toiselle jäisi arpia, mutta ainakin verenvuoto lakkasi. Ivan oli iloinen siitä, että oli keksinyt pyytää apua sanattoman loitsinnan oppimiseen professori Enderiltä, sillä ei hän olisi muuten tässä onnistunut. Ei Ivan voinut vieläkään sanoa olevansa hyvä loitsija, mutta sentään hän kykeni muutamiin loitsuihin - jotakin mihin hän ei ollut änkyttäjänä kyennyt sanallisesti.
Tämän jälkeen Ivan jatkoi matkaansa risteyksestä jälleen vasemmalle, jonka jälkeen hetken juoksumatkan jälkeen joutui pysähtymään, sillä näki edessään kasvin, jota ei ollut odottanut tässä haasteessa kohtaavansa tai muutenkaan missään. Mistäköhän radan rakentaneet olivat edes löytäneet tuon? Violetti yönvarjo. Ivan oli lukenut kyseisestä kasvista paljon, mutta ei ollut koskaan uskonut todella sellaista kohtaavansa. Ivan astahti askelen kauemmaksi ja katseli kasvia yrittäen muistaa kaiken, mitä oli siitä lukenut. Kasvi oli hyvin vaarallinen, myrkyllinenkin. Ja niin kaunis (mitä tosin ei ollut kirjoissa kerrottu, mutta kyllähän sen näki). Nimensä mukaisesti kasvin lehdet olivat violetit, mutta Ivanin mielikuvissa ei kasvissa ollut niin montaa violetin sävyä, kuin kasvissa todella oli. Ivan tiesi, että kasvin näkyvät osat olisivat myrkyllisiä, hyvin vaarallisia koskettaa. Mutta todellinen vaara piili maan alla, juurissa.
Jos Ivan astuisi vähänkään väärään kohtaan, iskisivät kasvin juuret nopeammin kuin ehtisi ajattelemaan ja vetäisivät hänet mukanaan maan alle. Mutta ei hän siihen kuolisi, vaikka tuntisi tukehtuvansa, niin kasvi piti uhrinsa hengissä, kunnes olisi käyttänyt kaiken tuosta, jättäen pelkän tyhjän kuoren, jolloin uhri viimein saattoi kuolla. Kasvi saattoi pitää uhriaan jopa vuosia elossa, jokaisen hetken tajuissaan. Ei ihan sellainen kohtalo, jonka Ivan olisi itsellensä toivonut. Ainakin hänen hiuksensa sointuisivat hyvin yhteen kasvin lehtien kanssa. Kuinka ihmeessä hän selviäisi jostakin, mitä ei voinut nähdä tai tuntea ennen kuin se iskisi? Kuinkako moni edes tunnistaisi kasvia Ivanin lisäksi, sillä kasvi ei luultavasti kuulunut edes koulun opetussuunnitelmaan. Ivankin tunnisti kasvin ainoastaan, koska sattui pitämään yrttitiedosta ja kasveista enemmän kuin suurin osa ikätovereista.
Joku toinen olisi ehkä saanut päähänsä polttaa kasvin, mutta ei Ivan. Ivanille ei tullut sellainen vaihtoehto mieleenkään, sillä olisihan se julmaa polttaa kasvi, joka tahtoi vain elää ja ravita itsensä. Ivan ei uskaltanut lähteä kiertämään kasvia, sillä ei tiennyt lainkaan, kuinka laajalle tuon juuret ylettäisivät. Jos hän liian läheltä menisi, olisi se hyvästit Ivanin elämälle. Eikä Ivan sentään niin paljoa kivusta nauttinut, että olisi tahtonut kasvin uhriksi päätyä. Ivan ei voinut myöskään lentää, sillä hänellä ei ollut minkäännäköistä luutaa mukanaan, eikä hän osannut kutsuloitsua.
Lopulta Ivan keksi keinon, muisteltuaan kuinka kyseinen haaste oli siihen saakka mennyt. “Z-zomsey?” Ivan lausui kotitontun nimen kysyvään sävyyn toivoen, että tonttu jotenkin kuulisi sen tai jotakin. Ja ilmeisesti kuulikin, sillä poksahduksen saattelemana tonttu ilmestyi Ivanin eteen. Zomsey ei näyttänyt enää läheskään niin hämmentyneeltä, mikä oli hyvä. “Z-zomsey, v-voisitko si—sinä auttaa m-minua?” Ivan kysyi kohteliaasti saaden vastauksen, että kyllähän tonttu oikein mielellään auttaisi. Ainakin suunnilleen niin tonttu sanoi, vaikkakin paljon useammalla sanalla selitettynä. “Näetkö t-tuon kasvin?” Ivan aloitti ja osoittaen yönvarjoa. “V-voisitko v-viedä m-minut p-pari metriä sen tuolle p-puolen?” Ivan pyysi ja pian hän olikin jo lähempänä maalia, turvallisen matkan päässä kasvista. Ivan kiitti tonttua ja hyvästeli tuon, ennen kuin jatkoi vielä lyhyen matkan turvallisesti maaliin. Vihdoin se oli ohitse.