Kolmas haaste, Nagi Blackthorn

[Nagi Blackthorn]

Nagi seisoi Chateâun linnan aulassa, ulkoisesti itsevarmana kuten aina. Hänen vatsassaan liiteli joukko perhosia, mutta vatsassa kupliva jännitys ei ylettynyt kasvojen itsevarmaan hymyyn saakka. Ja mitä syytä Nagilla olisi edes ollut hermostua? Hänen ystävänsä Harold oli aulassa toivottamassa onnea matkaan, ja Nagi oli saanut tältä paljon apua viimeiseen haasteeseen. Jos jokin menisi pieleen esteradalla, siihen ei olisi voinut valmistautua yhtään paremmin. Nagi oli tehnyt kaiken tarvittavan ennen haastetta, ja se mikä tapahtui reitillä, oli sen ajan murhe.

Nagi löysäsi hivenen koulupukunsa sinipronssia kravattia ja suoristi ryhtinsä. Kohta olisi varmaan hänen vuoronsa lähteä. Kiitettyään vielä viimeisistä onnentoivotuksista ja kuultuaan oman nimensä lausuttavan Nagi käveli ranskalaislinnan ovelle. Parasta oli se, kun Nagi tiesi, että häntä katsottiin. Nagi käveli eteisaulan läpi kiireettömästi, sillä haasteeseen käytetyn ajan mittaaminen alkaisi kuitenkin vasta sitten, kun hän astui ulos linnan ovesta. Poika juoksutti sormensa luonnonkiharien tummien hiustensa läpi ja pysähtyi ovelle suoraselkäisenä. Huomion keskipisteenä oleminen tuntui hyvältä kuten aina. Ehkä sillä jaksaisi yhden haasteen läpi, sillä sehän oli sentään viimeinen, ja Nagi oli sillä hetkellä pronssisijalla. Vieläpä oikein sievän Chateâun tytön kanssa!
Edelleen hivenen virnistäen Nagi avasi oven suureleisesti ja astui ulos linnasta.

Ilma ulkona oli pilvinen ja hivenen tuulinen, muttei näyttänyt siltä, että alkaisi sataa. Nagi nyökkäsi itsekseen tyytyväisenä ja otti taikasauvansa esiin. Pilvinen sää oli hyvä lentosää, kunhan tuuli ei yltynyt liian kovaksi. Tällä kertaa hän ei kävelisi, vaan lentäisi luudalla, sillä oli ollut aika katkera paikka tajuta, että Nagin kilpakumppani Lucas Mac Fhionnlaigh oli tajunnut käyttää luutaa labyrintissäkin. Nagi sen sijaan ei. Nagi ei antanut sellaisen virheen toistua, vaan poika loitsi kutsuloitsun luudalleen ja jäi odottamaan.
Hänen oma luutansa lensi pian kohti kulman takaa, mistä Nagi nappasi sen käteensä. Lentäminen oli nopeampaa, helpompaa ja ennen kaikkea tyylikkäämpää, vaikka haaste kulkikin tylsän suoraviivaisesti maahan merkittyjä viittoja seuraten. Nagi olisi halunnut päästä hyödyntämään uudelleen edellisessä haasteessa käyttämiään suunnistustaitoja.

Ihan ensimmäisenä polku haarautui kahteen suuntaan. Päätös siitä, pitikö Nagin kääntyä oikeaan vai vasempaan, ei ollut järin vaikea. Hän kääntyi aina oikealle. Nagi hyppäsi luudalleen ja lähti lentämään alas viettävää polkua järvelle päin. Laskeutuessaan järvelle Nagi huomasi, että sinne oli nousemassa hieman usvaa, tai ehkä sumua. Tyypillistä. Jotenkin haasteissa suosittiin aina sitä, ettei haasteen suorittaja nähnyt eteensä juuri lainkaan. Nagi hidasti vauhtiaan saapuessaan järvelle, sillä sumu oli tihentynyt sakeaksi. Ympärillä kuului hiljainen veden ääni, ja kauempaa kuuluivat parin linnun äänet. Nagi lensi matalalla, koska hänen piti edelleen erottaa, missä viitoitettu tie kulki. Sumussa se oli vaikeaa, mikä sai Nagin kurtistamaan kulmiaan aavistuksen. Merkitty reitti tuntui kulkevan suoraan järvelle, missä ei ollut mitään järkeä, jos osa oppilaista taittoi matkan kävellen. Toisaalta, olihan siinäkin haastetta, jos reitissä piti ylittää vesialue.

Saapuessaan lentäen rantaviivalle Nagi huomasi veneen, joka oli kiinnitetty läheiseen rantakiveen. Soutuveneen sisällä ei ollut airoja. Sumun keskellä vene näytti hylätyltä ja todella aavemaiselta, jollain tapaa jopa luotaantyöntävältä. Nagi värähti tahtomattaan. Vene tuntui kutsuvan häntä, koska se oli selvästi laitettu osaksi reittiä. Lisäksi Nagi ei nähnyt järven toiselle puolelle, sillä sumu oli hyvin sakeaa. Hän saattaisi eksyä ja menettää kallista aikaa, jos lentäisi luudalla sattumanvaraisesti järven toiselle puolelle. Kisan järjestäjät selvästi tahtoivat, että kilpailija nousisi veneeseen. Nagi irvisti. Entä, jos häntä ei huvittanut?

Epäilyksistään huolimatta Nagi laskeutui varovasti rannan liejuiselle maaperälle. Maaperä päästi iljettävän maiskahduksen, koska ranta oli sateen jäljiltä kostea ja kurainen. Kävellessään veneelle Nagi mietti mahdollisia keinoja välttää paattiin nousemista, mutta siihen oli selvästi laitettu lumous, joka aktivoituisi vain silloin, kun joku hyppäsi veneen kyytiin. Nagin ei siis ollut mahdollista välttää seilaamista sumuisen järven halki, sillä hän halusi edelleen päästä oikealle kohtaa vastarannalle. Niinpä poika riisui kenkänsä ja sukkansa, kääri housunlahkeet ja kahlasi matalaan rantaan työntämään veneen vesille. Sitten hän loikkasi luutineen laitojen sisälle ja toivoi parasta.

Kuten Nagi oli olettanutkin, veneessä ei tarvinnut airoja. Se halkoi sumua hiljaa ja varmasti kuin unissakävelijä, mutta yhtä kammottavan tiedostamattomasti. Kun rantaviiva loittoni sumussa kauemmas, hiljaisuus ja joka suuntaan aukeava valkeus saivat Nagille kylmät väreet pintaan. Nagi pyrki karkottamaan pahat aavistuksensa puristamalla luutaa oikeassa kädessään ja ajattelemalla sitä, kuinka hän selvittäisi koko reitin ja saapuisi maaliin voittajana. Hän voisi paeta veneestä milloin vain, kiitos mukanaan tuoman luudan.
Et ole ennenkään panikoinut mitään näin pientä, Nagi muistutti mielessään ja pakotti mielensä rentoutumaan.

Kun vene oli lipunut pitkän aikaa kohti tyhjyyttä, Nagi alkoi uskotella itselleen, että ehkä tilanteessa ei sittenkään ollut mitään pielessä. Ilmaa ei rikkonut enää mikään muu ääni kuin veden hiljainen loiskinta veneen kylkeä vasten. Nagi veti syvään henkeä. Kaikki vaikutti hyvältä.

Sitten jostakin alkoi kuulua laulua.

Nagi vilkaisi ympärilleen sumussa. Laulu voimistui ja tuntui kaikuvan kaikkialta ympäriltä. Laulajalla oli kirkas, kaunis naisen ääni. Se muistutti samaan aikaan sekä kehtolaulua laulavaa äitiä että syvistä tunteista laulavaa rakastajatarta. Nagi nielaisi, sillä hän tiesi alitajuisesti, mistä tässä oli kyse. Hän oli kuullut vesillä laulavista naisista aiemmin, mutta lähinnä saduissa ja tarinoissa.

Nagin oletus laulavista seireeneistä vahvistui oikeaksi, kun lähistöllä veden pinta rikkoontui ja pintaan nousi kolme sanoin kuvaamattoman kaunista naista. Seireenit olivat sukua vedenväelle, mutta ne olivat vain monta kertaa kauniimpia kuin tavallinen vedenväki. Ja seireenit olivat monta kertaa pahantahtoisempia kuin normaali vedenväki, sillä seireenit houkuttelivat varomattomia merenkävijöitä syvyyksiin.

Nagi yritti pitää mielensä selkeänä, mutta laulu tuntui kaikuvan hänen aivonsa jokaisessa kolkassa. Laulu häiritsi ajattelua, mutta mitä voimakkaammin sävel kuului, sitä vähemmän Nagia haittasi se, ettei hän kyennyt ajattelemaan. Ajattelusta vapautuminen oli miellyttävää, vastuutonta. Nagi oli koko elämänsä pitänyt huolta itsestään, koska hänen isänsä oli kuollut ja äitinsä vakavasti masentunut. Nagi ei ollut päässyt nauttimaan vastuuttomasta lapsuudesta edes silloin, kun hän muutti isoäitinsä luokse, sillä isoäiti oli vanha ja höperö.

Seireenit uivat lähemmäs ja yhtäkkiä niitä oli kymmenkunta. Niillä oli pitkät, aaltoilevat hiukset, kalpeat kasvot ja suuret, pitkäripsiset silmät. Nagi huomasi kurottavansa veneen laidalta kohti seireenien ojennettuja käsiä. Jos hän vain kävisi vähän veden alla, ei kai siitä kovin paljon haittaa olisi... jos ihan hetkeksi vain.....

Nagi ojensi kätensä ja eräs seireeneistä tarttui siihen. Niiden laulama laulu kertoi ikuisesta rakkaudesta ja siihen olisi ollut helppo uskoa, mutta....
Mutta. Nagi jähmettyi.
Kun seireenin kylmät sormet kiertyivät hänen ranteensa ympärille, Nagi tunsi äkillistä halua vetäytyä kauemmas. Mitä ihmettä hän ajatteli? Ikuista rakkautta? Hah. Mikään tässä maailmassa ei ollut ikuista, ei edes rakkaus. Vain kuolema, kurjuus ja ihmisten typeryys kestivät ikuisesti.

Nagi riuhtaisi kätensä pois. Seireeni oli tarrautunut tiukasti hänen ranteeseensa, joten Nagi joutui käyttämään paljon voimaa saadakseen otteen irti. Voima sai hänet horjahtamaan veneen pohjalle. Kun Nagi kampesi itseään ylös huojuvan veneen pohjalta, hän näki kuinka lukuisten seireenien sormet kiertyivät veneen laidan ympärille. Laulu muuttui yhä lumoavammaksi, ja Nagi tiesi, että pian hän vajoaisi sen lumovoimaan uudestaan. Laulu oli kuin pumpulia, liian helppoa vajota, mutta vaikeaa päästä ylös. Nagi nousi seisomaan veneessä, mikä sai sen huojumaan yhä uhkaavammin. Seireenien katseissa oli vähän epätoivoa, vihaa ja sekalaisia negatiivisia tunteita, kun ne huomasivat saaliinsa yrittävän paeta. Nagin suupielet kääntyivät hiukan vinoon virneeseen. Ikuinen rakkaus olikin tainnut loppua tällä kertaa aikaisin.

Kun seireenit kurkottivat ahnaammin reunan yli, Nagi nappasi taikasauvansa ja loitsi estoloitsun paiskatakseen osan niistä takaisin järveen. Seireenejä alkoi kuitenkin tulla lisää, ja niiden laulu yltyi.
”Vaimennous!” Nagi loitsi, jotta saisi edes osan seireeneistä vaikenemaan. Hänen mielensä tuntui alkavan taas kuunnella kauniin vedenkansan lupauksia ikuisesta rakkaudesta järven pohjalla. Oli pakko päästä pois ennen kuin niin kävi.
Nagi ponkaisi luudalleen ja lähti suuntaan, jonne veneen keula osoitti. Hän kiihdytti luutansa täyteen nopeuteen, sillä hänen mielensä reunoilla uhkasi jälleen piittaamattomuuden sumu. Se käski häntä kääntymään ja palaamaan seireenien hellään huomaan, rakastavaan syliin, josta hän ei ollut lapsuudessaan saanut osaansa. Nagi läimäisi itseään poskelle ja kiihdytti vielä vähän vauhtia. Jos hän halusi äidinrakkautta, hänen pitäisi mennä katsomaan äitiään mielisairaalaan. Hän ei ollut vieraillut sairaalassa pitkään aikaan ja sai syyttää siitä itseään.

Ylitettyään järven ja saavuttuaan rantaan Nagi jatkoi matkaansa ilmassa. Hän havaitsi pian uudet suuntamerkit reitillä, mutta hänen mielensä askarteli edelleen seireeneissä. Sydän löi tiuhaan, ja mieli anoi sydäntä särkevästi täyskäännöstä takaisin järvelle. Järvelle seireenien luo. Nagi nosti kämmensyrjänsä ja puri sitä kovaa. Jos mikään muu ei pitänyt hereillä seireenien valheista, kipu ainakin auttoi ajattelemaan jotain muuta.

Kun Nagi eteni pidemmälle rantaan, sydämen tykytys hiljeni, hengitys tasaantui ja Nagi tunsi taas pystyvänsä ajattelemaan selkeästi. Ilma oli edelleen kylmää ja kosteaa, eikä sumu tuntunut ottavan hälvetäkseen. Nagi rypisti otsaansa. Lähtiessä hän oli luullut, että sää oli ihan kelvollinen, mutta sumu jatkui aina vain. Lisäksi tuntui siltä, että ilma alkoi kylmetä. Se jäähtyi entisestään, vaikka Nagi näki, että hän lähestyi jo linnan lähellä olevaa metsää. Hän oli kuvitellut, että sumua oli vain järvellä, mutta myös metsä tuntui kiertyvän valkoiseen harsoon.

Metri metriltä ilma alkoi tuntua hyisemmältä. Sen kylmyys ulottui luihin ja ytimiin, ja Nagi huomasi vapisevansa. Hänen ruumiiseensa levisi koleus, joka alkoi ottaa valtaa myös mielestä. Seireenien äskeiset lupaukset lämpimistä tunteista alkoivat vaihtua kuviin sodasta, kuolemasta ja elämän merkityksettömyydestä. Ehkä kaikki tämä johtui vain siitä, että seireenit olivat tuoneet mieleen äidin. Nagin mielessä välähteli yhä useammin kuvia siitä, kuinka äiti alkoi pikku hiljaa menettää otettaan todellisuudesta ja vajota syvemmälle hulluuteen. Sitten kuvat vaihtuivat kranaatteihin, räjähdyksiin, kuoleviin ihmisiin. Nagin mielen valtasi epätoivo siitä, kuinka ihmiset eivät koskaan oppineet. Oli aina sotaa, hävitystä ja kärsimystä. Kaikki hyvä loppui aikanaan, ja kaikki elävä oli katoavaista. Tunne puristi Nagin sisintä kuin kirskuristajan sormet saalistaan.

Nagi tiesi kyllä tunteen, jota hän kovasti yritti välttää positiivisilla ajatuksilla. Sitä kutsuttiin peloksi. Peloksi siitä, että kaikki hyvä loppui.

Sitten Nagi näki sen. Aavemaisen, huputetun hahmon metsän laidalla. Hahmon, joka leijui vähän maan pinnan yläpuolella. Vaikkei Nagi ollutkaan koskaan eläessään nähnyt ankeuttajaa, hän tunnisti sellaisen kuvauksesta. Hän oli luullut, että ankeuttajat oli karkotettu kauas asutuista alueista. Ja hän oli luullut, että ankeuttajia ei otettaisi turnajaishaasteeseen.
Kylmä, kaikenkattava pelko valtasi Nagin. Hän ei ollut koskaan oppinut suojeliusta kunnolla, koska ei saanut otetta onnellisista muistoistaan. Onnellisuuskin oli vain katoavaa, ohimenevää mielihyvää. Ja siksi Nagi ei koskaan saanut aikaan kiinteää suojeliusta. Hän oli kyllä yrittänyt, mutta kerta toisensa jälkeen suojelius oli hajonnut hopeiseksi sumuksi ilmaan. Hänellä ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut käyttää ankeuttajan huputettua hahmoa vastaan.
Hetkeksi Nagin valtasi paniikinomainen tarve lentää pakoon. Kovaa. Mutta hän tajusi kyllä, että ankeuttajat liikkuivat ilmassa melkein yhtä vaivattomasti kuin luudalla lentävä nuori velho. Ankeuttajalle oli pakko tehdä jotain, mutta kauhu alkoi ottaa otetta Nagista.

Kauhun ohella Nagin mielessä jäyti järkevä epäilys. Miksi hän edes pelkäsi? Tuskinpa turnajaishaasteen järjestäjät antoivat osallistujien kuolla. Vielä vähemmän kilpailijoiden sielu annettiin ankeuttajan ravinnoksi. Nagi pudisti raivokkaasti päätään pitääkseen pelkonsa kurissa. Se lamautti kaiken, eikä hänellä ollut varaa lamautua. Hän oli tullut voittamaan turnajaisten viimeisen haasteen, ei enempää eikä vähempää. Hänellä ei ollut tilaa pelolle. Ei ainakaan nyt.
Nagi veti syvään henkeä. Mitä sitten, jos kaikki oli ohimenevää? Jos kaikki oli ohimenevää, myös pelko oli menisi ohi. Pelosta päästäkseen hänen oli tehtävä jotain ankeuttajalle, joka lipui äänettömästi lähemmäs ja imi kaiken hyvän ympäriltään.

”Odotum suojelius!” Nagi huusi loitsun, jopa hieman kovempaa kuin oli tarkoittanut. Hän keskittyi pieniin onnellisiin hetkiinsä, kokosi ne yhteen ja toivoi parasta. Sillä vaikka oli pelkoa, oli myös toivoa siitä, että ehkä joskus jokin olisi pysyvää, ja ehkä joskus ihmiset oppivat virheistään.

Taikasauvasta purkaantui ohut hopeinen harso, jonka Nagi tiesi suojeliuksen esiasteeksi. Aineeton suojelius ei pitänyt ankeuttajaa loitolla kauan, mutta se sai sen selvästi kavahtamaan taaksepäin ja harhautumaan. Nagi tarttui tilaisuuteensa ja nojautui luudallaan eteenpäin. Onneksi hän oli valinnut lentämisen. Viilettäessään ankeuttajan ohi Nagi kuuli sen korisevan hengityksen ja näki sen inhottavat, rupiset kädet. Mutta onnellisista muistoista kerätty aineetonkin suojelius hämäsi sitä, kun Nagi syöksyi kohti metsän suojaa.

Kesti taas hetki, ennen kuin Nagi sai hengityksensä tasaantumaan. Pelko tuntui edelleen hillittömänä vapinana käsissä, epätasaisena hengityksenä ja huimauksena, joka sai lopulta Nagin laskeutumaan luudalta ja jatkamaan matkaansa kävellen. Hän uskaltautui alas luudaltaan tosin vasta, kun kylmyys ympärillä oli kadonnut ja sumu hälvennyt, mikä kertoi siitä, että ankeuttaja oli riittävän kaukana.

Asteltuaan ripein askelin metsän laitaan Nagi tuli kohtaan, josta esteradan reitit jatkuivat kahteen eri suuntaan. Metsikkö oli sakeaa ja pimeää, ja yhtäkkiä Nagi näki polkujen alussa kohoavan korkean rautaportin. Portti metsään? Nagin kasvoille levisi vähän epäuskoinen ilme. Portista lähti muuri molempiin suuntiin. Ehkä sen voisi kiertää? Nagi ajatteli, mutta hän tiesi heti, ettei se ollut haasteen idea. Sitä paitsi tällä kertaa edessä ei ollut mitään kammottavia olentoja, vaan keskelle tienristeystä oli asetettu pöytä, jonka päälle oli laskettu kahdeksan erikokoista ja -muotoista avainta sekä pergamenttirulla, joka oli suljettu punaisella sinetillä. Edelleen hiukan vapisevin käsin Nagi pergamenttirullan ja luki siihen kirjoitetun tekstit. Vaikutti siltä, että luvassa oli arvoitusten ratkontaa, mikä sai Nagin rauhoittumaan heti. Arvoitukset olivat hänen alaansa, eli tämä etappi olisi tuhat kertaa helpompi kuin kaksi edellistä rastia.

Nagi mittaili katseellaan pöydän avaimia. Vasemmassa reunassa oli vanha, keskikokoinen rauta-avain. Sen vieressä oikealla oli uutuuttaan kiiltävä, hivenen suurempi hopeanhohtoinen avain. Kolmas avain vasemmalta oli jälleen vanha ja keskikokoinen, lähes täysin samanlainen kuin kaikkein vasemmanpuoleisin avain. Sitä seurasi sydänkahvalla koristettu uusi, keskikokoinen avain ja sitten kaikista avaimista suurin, vanha rauta-avain. Suuren avaimen oikealla puolella oli jälleen keskikokoinen sydämellä koristettu avain, joka tosin näytti vanhemmalta kuin uudempi sydänavain. Kaksi oikeanpuoleisinta avainta olivat vanha, pienenpieni avain ja kaikkein reunimmaisimpana uusi, keskikokoinen avain.
Silmäiltyään avaimia aikansa Nagi luki vielä kerran pergamenttiin kirjoitetun arvoituksen, joka kuuluin näin:

”Tällä reitillä vaarallisella,
kokemus sua tiellä johtaa.
Vaan tiedä, että nuoruuden innolla vain
epäonni kulkijaa kohtaa.
Jos tiellä epäröit, vierestäsi rakkaalta kysy,
vaik' ei kohdallasi kauaa sydämellisyys pysy.
Ei myöskään suuruus ei vaatimattomuus sulle onnea takaa,
siis keskitietä kulkien porttis avaa.”

Arvoitus oli kaikkiaan aika yksinkertainen. Nagi hengitti syvään ja päästi kasvoilleen jopa pienen hymyn. Hän ei turhaan ollut Korpinkynnessä, koska hän rakasti ongelmien ratkaisua. Arvoituksissa oli yleensä vain yksi oikea ratkaisu. Se olisi hänen ulottuvillaan, jos hän vain miettisi tarpeeksi.

”Kokemus”, Nagi mutisi, ”eli siis vanha avain.”
Nagi silmäili avainrivistöä. Rivissä oli viisi vanhaa avainta, mikä sulki pois jo kolme uutta.
”Rakkaus johtaa, siis sydänavain”, Nagi jatkoi ääneen. ”Mutta ei sydänavain, vaan sen viereinen, koska 'kohdallasi ei sydämellisyys pysy'.”
Sydänavainten viereisissä avaimissa oli kolme vanhaa avainta, mikä sulki vaihtoehdot aiemmista viidestä vain muutamaan.
”Lopuksi 'ei suuruus ei vaatimattomuus vaan keskitie'”, Nagi jatkoi ääneen. ”Eli keskikokoinen, vanha avain sydänavaimen vieressä.”
Nagi antoi katseensa kulkea rivissä. Kuvausta vastasi täydellisesti kolmas avain vasemmalta, joten Nagi otti sen ja käveli portille. Hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi, jos hän ottaisi väärän avaimen, mutta sovittaessaan avainta lukkoon Nagi tiesi, että avain oli oikea. Se istui lukkopesään täydellisesti, ja kääntäessä portti piti lupaavan metallisen kilahduksen. Nagi liikutti varovasti porttia, ja se aukesi korvia vihlovasti kirskahtaen.

Päästyään portista Nagi nousi jälleen luudalle, vaikka metsän puusto kasvoi tiheässä. Ainakin reittimerkit oli helpompi erottaa kuin sumussa, sillä ne oli loitsittu hehkumaan hieman metsän hämärässä. Nagi lensi nyt paljon huolettomammin, sillä hän oli jo selvinnyt seireeneistä ja ankeuttajasta. Lisäksi arvoitus oli ollut helppo, mikä tarkoitti sitä, että hän oli jälleen päässyt mielensä herraksi.

Hetken lennettyään Nagi kuitenkin kadotti reittimerkit ja saapui läpipääsemättömän ryteikön eteen. Tuntui siltä, että osa merkeistä oli johtanut hänet umpikujaan. Nagi rypisti otsaansa. Hitto, tähän eksymiseen kului aikaa, mutta ei auttanut kuin palata takaisin. Nagi lensi samaa reittiä takaisin edelliselle kuusikolle ja pysähtyi katsomaan ympärilleen. Tosiaan. Tästä kohtaa reittimerkinnät olivat hiukan epäselviä, ja hänen olisikin pitänyt kääntyä vasempaan. Nagi kirosi hiljaa itsekseen, mutta kääntyi sitten oikealle, jonne hänen olisi kuulunutkin mennä. Maali voinut olla enää kovin kaukana, joten hän voisi vain vähän kiihdyttää vauhtia ja paikata eksymisensä.

Nagi lensi eteenpäin matalalla, koska siten oli helpompi seurata polun viitoitusta ja oksat olivat vähemmän tiellä. Hänellä oli jo ihan sellainen olo, että maaliviiva häämötti, kun jokin paksu tarttui hänen jalkaansa. Se kiertyi nilkan ympärille varoittamatta ja tiputti Nagin luudalta. Luuta jatkoi matkaansa ja Nagi pelkäsi, että se karkaisi johonkin kauas, joten hän loitsi ensimmäisenä kutsuloitsun ajattelematta mitään muuta. Saadessaan luutansa palaamaan Nagi katsoi nilkkaansa ja mietti, mikä ihme oli saanut otteen siitä. Jättiläiskalmari keskellä metsää...?

Nagi olisi virnistänyt omille ajatuksilleen, ellei olisi yhtäkkiä huomannut, että oikeastaan koko maa oli täynnä vihreitä, kiemurtelevia lonkeroita, ilmeisesti jonkun kasvin osia. Ne luikertelivat hitaasti kohti ja kiertyivät Nagin raajojen ympärille salamyhkäisesti kuin kalmolaskos nukkuvan kimppuun. Nagi ei ollut kovinkaan hyvä yrttitiedossa, mutta tässä rehussa oli jotain tuttua. Nagi ravisti kättään ja toivoi, että kasvi hellittäisi edes vähän otettaan. Väärin. Se kietoi otteensa yhä tiukemmalle, mitä enemmän Nagi yritti pyristellä irti.
Pirunnuora? Nagi muisteli. Hän ei kuolemakseenkaan muistanut, miten sellaisista päästiin eroon. Ei... hetkinen. Olikohan hän selannut pari iltaa sitten jotain yrittitiedon kirjaa Haroldin kanssa? Jotain, jossa mainittiin pirunnuora? Mitä pirua siitä sanottiinkaan?

Miettiessään tapaa tulla toimeen pirunnuoran kanssa Nagi oli kuin huomaamattaan liikkumatta hetken, ja pirunnuora hellitti otettaan. Huomatessaan, kuinka pyristelemättömyys auttoi, Nagi alkoi muistaa lukemaansa tekstiä kasvikirjasta. Pirunnuoralta taisi tosiaan pelastaa se, ettei liikkunut... mutta miten ihmeessä niistä pääsi eroon liikkumatta lainkaan...? Koska pakkohan hänen oli pois päästä. Luuta lojui jonkin matkan päässä Nagin vieressä, mutta kurottaminen sitä kohti olisi tiennyt sitä, että myös pirunnuora kuristaisi Nagia tiukemmin. Nagin oli pakko naurahtaa. Pirunnuora oli vähän kuin takertuvaiset seireenit aiemmin. Tämä koko viimeinen turnajaishaaste koetteli Nagin sitoutumiskammoa melkoisesti. Takertuvia esteitä oli joka käänteessä.

Pian Nagin mieleen muistui turnajaisten ensimmäinen haaste, jossa hän oli joutunut edellisen kerran tulemaan toimeen köynnöskasvien kanssa. Labyrinttihaasteen risukko oli tuottanut hänelle samankaltaisia haasteita ja silloin Nagi oli päätynyt polttamaan koko pensaan. Ehkä tälläkin kertaa.... Nagi rypisti otsaansa. Hän ei ehkä voisi sytyttää kaikkea ilmiliekkeihin, koska sytyttäisi itsensäkin vahingossa. Mutta ehkä pirunnuoraa voisi vähän käräyttää!

Nagi rentoutui vielä hetken ja odotti, että pirunnuora unohti aikeensa kuristaa hänet hengiltä. Sitten Nagi veti henkeä. Nopeus olisi yrityksessä kaikki kaikessa. Poika otti nopeasti taikasauvansa taskusta ja lausui yhden suosikkiloitsuistaan: ”Sytyjo!”
Pirunnuora oli ehtinyt kietoutua hänen ranteensa ympärille, mutta tulen loitsiminen sen vihreisiin lonkeroihin sai nuoran vetäytymään. Nagi sieppasi luutansa, loikkasi kauemmas ja ajatteli jo päässeensä pälkähästä, kun yksi nuora tarrautui jälleen hänen jalkaansa ja esti etenemisen. Turhautuneena Nagi loitsi uuden tuliloitsun ja nuora syttyi ilmiliekkeihin. Liekit nuolivat pirunnuoraa ja polttivat Nagin housunlahkeen ja osan kenkää. Pojalla ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä suremaan palanutta lahjettaan, sillä hän hyppäsi luutansa selkään ja lensi kiireesti polkua eteenpäin. Matkalla Nagin olin kuitenkin pakko loitsia myös aquatulio, vesiloitsu, koska tuli lahkeessa ei tahtonut ottaa sammuakseen. Palanut sääri kirveli kuin haavaan olisi hieronut suolaa.

Väsymys toistuviin vaikeuksiin ja niiden selvittämiseen sai Nagin huomion herpaantumaan, vaikka hän tiesi, että ajatuksia ei saisi päästää karkaamaan missään vaiheessa turnajaishaastetta. Nagi puri huultaan ja pujotteli luudallaan metsässä eteenpäin. Hän toivoi hartaasti, että maaliviiva häämöttäisi pian.

Kuin tilauksesta, metsän laidassa näkyi puiden lomasta valoa. Metsä päättyi, ja Nagi erotti puiden tuolla puolen odottavat opettajat ja muun kannustusjoukon. Uupuneesti virnistäen poika nojautui matalaksi luudallaan ja viiletti maaliviivan yli. Hurraahuutojen saattelemanana viimeinen haaste oli vihdoin läpäisty.

[Mila Molina]

Nagi Blackthorn, Tylypahka AM

Mila Molina, Taikakoulu Château
Pisteet: 9

Oli fiksua kutsua luuta apuun, sillä sen avulla eteneminen oli huomattavasti nopeampaa. Haaste ei silti ollut liian helppo. Kuvailit seireenikohtauksen erinomaisesti hauskoilla vivahteilla. Myös avainkohtaus oli mielenkiintoinen ja erinomaisesti päätelty. Nagi suoritti haasteen melko nopeasti ja käytti monipuolisesti taitojaan.

Vincent Coates, Tylypahka AM
Pisteet: 10

Haasteessa oli hyvin otettu huomioon sekä onnistumiset että pienet epäonnistumisetkin, ja Nagi selvisi haasteesta läpi hienosti. Olit rohkeasti laittanut mukaan Nagille vaikeimman esteen, seireenit, ja hän selvisikin niistä kunnialla. Oli erittäin hyvä, että olit myös kirjoittanut Nagin selvittämän arvoituksen, ja kävit Nagin päättelyketjun läpi lukijaa varten.

Aline, Pensieve
Pisteet: 10

Teksti on sujuvaa ja selkeää luettavaa. Haasteen toteutukseen on lisätty vielä kivana elementtinä lentäminen, jonka apu sekä vaikeus näkyy haasteen suorituksessa. Haastetehtävissä näkyi myös kivasti se, mitä ohjetta oli noudatettu jokaisen haastevaiheen kirjoittamisessa. Erityisen mielenkiintoinen vaihe oli arvoitus, jonka luomiseen oli todella panostettu. Kokonaisuudessaan oikein upea suoritus.

Yhteensä 29 pistettä!