Kolmas haaste, Lucas Mac Fhionnlaigh

[Lucas Mac Fhionnlaigh]

Lucas Mac Fhionnlaigh | Tylypahka AM | Rohkelikko | 6. luokka | nopat: 6, 1, 5, 3

Turnajaisvoitto siinsi selvästi jo horisontissa, kun Lucas valmistautui viimeiseen haasteeseen Châteaun taikakoulun aulassa. Hän oli saavuttanut ensimmäisessä haasteessa pronssisijan ja toisessa hopeaa, joten kolmannen haasteen kultamitali oli tietysti se luonnollinen kehitys. Oli ollut melko ikävä takaisku, että Underwood oli voittanut hänet jopa lentotehtävässä, mutta tällä kertaa hän ei sallisi sen tapahtua. Esterata kuulosti erittäin urheilulliselta, ja hän oli heistä kahdesta ehdottomasti urheilullisempi. Ja kaikissa muissakin suhteissa parempi, tietysti. Underwoodin voitot olivat selkeästi olleet pelkkää moukan tuuria.

Aula oli täynnä oppilaita, jotka joko odottivat omaa vuoroaan lähteä esteradalle tai jotka olivat toivottamassa onnea kavereilleen. Lucastakin ympäröi pieni joukko muita rohkelikkoja hänen omasta koulustaan. Mukana oli tietysti myös hänen nykyinen luottomiehensä Sebastian Madison, jonka haltuun hän oli jälleen uskonut rakkaan Tulisalamansa. Se oli palvellut hyvin jo kaksi edellistä haastetta ja olisi kätevä varmasti tälläkin kertaa. Hän oli juuri ideoimassa tupatovereidensa kanssa suuria voitonjuhliaan, joihin kuuluisi tietysti paljon kermakaljaa ja kurpitsaleivoksia, kun aulan ulko-ovella seisova noita kuulutti hänen nimensä väkijoukon puheensorinan yli.

”Lucas Mac… Fioonlay?” noidan ääni tavasi nimeä listasta hieman epävarmaan sävyyn, ja Lucas pyöräytti silmiään. Ranskalaiset. Britannian taikaväkeen ei sellaista ihmistä kuulunutkaan, joka ei olisi osannut lausua yhden maan tunnetuimman puhdasverisen suvun nimeä.

”Se on Mac Fhionnlaigh!” hän korjasi huolellisesti ääntäen, mutta samalla iloisena siitä, että listaan ei ollut eksynyt hänen oikea etunimensä, joka oli niin ikään erittäin skotlantilainen ja jopa hänen omasta mielestään naurettava. Luojan kiitos sitä käytti vain hänen perheensä ja hekin vain silloin, kun hän oli tehnyt jotain todella pahaa.

Lucas hyvästeli tupatoverinsa ja siirtyi ripeästi oville ja pian ulos keväiseen auringonpaisteeseen. Tai oikeastaan taivas oli hiukan pilvinen, mutta aina jostain välistä pilkotti aurinkokin. Pihamaalla puhalsi välillä mukava, pieni tuulenvire, mikä tuntui hyvältä ja sai hänet suorastaan puhkumaan itsekin intoa. Nyt hoidettaisiin tämä homma kotiin. Hän lähti suunnistamaan maagisten viittojen mukaisesti risteyksestä oikealle, kohti järven rantaa, sillä se vaikutti paremmalta reitiltä. Kun edellisessä haasteessa kerran oli ollut uintireissu, niin tuskin enää tällä kertaa! Tai jos olikin, niin ei varmaan ainakaan kirskuristajien kanssa.

Päästyään rantaan Lucas katseli ympärilleen löytääkseen jonkin vihjeen siitä, miten vesialue oikein oli tarkoitus ylittää. Selvästikin se piti nimittäin ylittää, sillä hän näki vastarannalla jälleen samanlaisen maagisen tienviitan kuin aiemmassa risteyksessä. Tietysti järven olisi voinut kiertää. Matka ei edes näyttänyt ylivoimaisen pitkältä, mutta… kierotie oli kuitenkin aina kiertotie! Juuri, kun hän oli tullut siihen tulokseen, että voisi varmaan vain lentää vesialueen yli, rannan kaislikossa liikahti jokin. Hänen huomionsa kiinnittyi järven pintaan, ja pian vedestä nousikin ruma, karvatonta apinaa muistuttava otus. Turkin tilalla sillä oli kalansuomuja muistuttava peite, ja päälaella kuoppa, joka oli täynnä vettä.

Kappa! Lucas oli varsin hämmentynyt, sillä he olivat kuluneen lukuvuoden aikana käsitelleet kappoja pimeyden voimilta suojautumisessa, mutta hän ei ollut koskaan odottanut oikeasti törmäävänsä sellaiseen. Eikö niitä pitänyt asustella vain Japanissa? Vai oliko se sittenkin niin, että ne olivat vain peräisin Japanista? Hän oli jättänyt oman kappa-esseensä tekemisen hieman viime tippaan ja kopioinut lopulta suurimman osan eräältä luokkatoveriltaan. Sen verran hän kuitenkin muisti, että kapat pitivät ihmisverestä, joten hän otti vaistomaisesti muutaman askeleen taaksepäin pitäen silmänsä olennossa.

Senkin hän muisti nyt, että kapalle voisi heittää kurkun, johon oli kaivertanut nimensä. Hänellä kuitenkaan sattumoisin ei ollut taskussaan kurkkua eikä hän myöskään tiennyt, mistä olisi voinut sellaisen kutsuloitsulla kutsua. Hän ei oikein uskonut, tulejo kurkku toimisi, ellei hän todella tietäisi, mitä kurkkua oli kutsumassa. Mahtoivatko kaikki japanilaisvelhot kanniskella jatkuvasti kurkkua mukanaan? Ehkä hänen pitäisi kysyä koulunsa japanilaisilta vaihto-oppilailta.

Kapan nujertamiseen oli onneksi toinenkin tapa, ja se liittyi sen päälaella olevaan vesiastiaan. Se pitäisi saada tyhjäksi. Mutta miten? Juomalla? Olisipa hänellä ollut oikein pitkä pilli, jolla veden olisi voinut vain höräistä pois. Ajatus oli huvittava, mutta Lucas ei kuollakseenkaan muistanut, mikä professori Westin kertoma oikea keino saada kappa kumartamaan oikein oli. Hän muisti vain sen, että Tristan Grimes oli ehdottanut kapan potkaisemista mahaan, ja sen professori West oli kieltänyt jyrkästi. Lucas vilkaisi kappaa. Mutta miksi se ei muka toimisi? Kappa sai olla aika kovaa tekoa, jos pystyisi seisomaan ihan suorassa, vaikka sai potkun vatsaansa. Hänestä se oli ehdottomasti kokeilemisen arvoista.

Niinpä kapan lähestyessä häntä ja haroessa ilmaa suomuisilla sormillaan hän otti hiukan vauhtia ja potkaisi sitten parhaan potkunsa kapan vatsaan. Hän tajusi sen olleen huono idea jo ennen kuin hänen kenkänsä pohja kohtasi kapan vatsan, sillä kapan sormet kiertyivät hänen nilkkansa ympärille, ja hänen kenkänsä ei koskaan kohdannut sen vatsaa. Sen sijaan Lucas itse kaatui kipeästi selälleen, kun kappa yllättäen nykäisi hänen jalastaan. Maahan mätkähtäminen vei hetkeksi kaiken ilman hänen keuhkoistaan, mutta siitä oli pakko toipua erittäin nopeasti, sillä kappa piteli edelleen kiinni hänen nilkastaan ja lähestyi häntä niin, että Lucas näki jo sen hampaat. Ne näyttivät varsin teräviltä eikä hän erityisemmin halunnut tehdä niiden kanssa enää yhtään lähempää tuttavuutta.

Lucas kaivoi lievässä paniikissa kaapunsa taskusta esiin taikasauvaa ja yritti samalla miettiä sopivaa loitsua. Miettiminen ylipäätään ei kuitenkaan ollut hänen paras lajinsa, saatikka sitten kovassa kiireessä ja hädässä miettiminen. Siispä saatuaan taikasauvansa esille hän loitsi sen ensimmäisen, helpoimman ja intuitiivisimman hyökkäävän loitsun, jonka osasi.

”Kumoitus!”

Loitsu osui kappaa suoraan vatsaan, ja Lucaksen onneksi se päästi irti hänen nilkastaan lentäessään taaksepäin. Hänellä oli ilmeisen paljon tuuria pelissä, sillä kapan lentäessä useamman metrin taaksepäin, myös vesi sen päälaella olevasta kuopasta läikkyi ympäriinsä. Lucas taisteli itsensä istualleen ja siitä seisomaan ja loitsi heti perään kutsuloitsun, joka toi paikalle hänen Tulisalamansa juuri parahiksi, kun kappa oli kömpimässä ylös maasta. Hän hyppäsi luudalleen ja ampaisi ylöspäin, kapan ulottumattomiin kuin tuli hännän alla. Tai sanotaanko kuin kappa kiinni kurkussa. Hänen onnekseen kapat olivat nimenomaan vesiolentoja eivätkä osanneet lentää, joten maahan jäänyt otus ei voinut muuta kuin katsella hänen peräänsä, kun hän lähti suuntaamaan kohti vastarantaa.

Päästyään järven yli Lucas lensi vielä hyvän matkaa poispäin rannasta ennen laskeutumistaan, sillä ei tahtonut, että kappa – tai mikään muukaan ikävä vesiotus – seuraisi häntä. Muuten hän olisi ehkä voinut vaikka lentää saman tien koko esteradan läpi, kun kerran oli jo lentoon lähtenyt, mutta valitettavasti lentäessään selälleen hänen häntäluunsa oli saanut varsin ikävän iskun maasta. Tulisalaman erinomaisesta pehmennysloitsusta huolimatta luudalla istuminen edes järven ylitystä varten oli tuntunut varsin kivuliaalta. Hänen ei siis auttanut muu kuin jatkaa matkaansa viitoitettua reittiä pitkin jalan, kantaen luutaansa mukanaan. Toisaalta, hänen kaverinsakin olivat kyllä aamuna esittäneet hänelle, että esteradan esteiden yli lentämistä ei välttämättä laskettaisi niiden suorittamiseksi. Näillä oli ehkä saattanut olla huomautuksessaan jokin pointti.

Hetken aikaa käveltyään Lucas näki suoraan edessäpäin pienen pöydän. Aha! Seuraava este! Hän kiiruhti innoissaan pöydän luokse. Päästyään perille hän huomasi pöydän päällä liudan erivärisiä ja -kokoisia liemipulloja sekä pergamentinpalan. Hän nosti pergamentin käteensä lukeakseen sen, ja siinä samassa yhtäkkiä hänen ympärillään joka puolella kohosivat korkeat, keltaisen, oranssin ja punaisen sävyissä loistavat liekit. Hän säikähti niitä niin, että pudotti pergamentinpalan sekä luutansa käsistään, mutta kumartuessaan noukkimaan niitä hän sai huomata, että liekit eivät tuntuneet hehkuvan lämpöä, kuten normaali tuli, eivätkä ne myöskään tuntuneet leviävän. Niinpä hän kokeilumielessä tökkäsi sormensa liekkeihin. Hän sai katua sitä saman tien, sillä vaikka tuli ei varsinaisesti hehkunutkaan kuumuutta, kosketuksessa se kyllä poltti. Lucas vetäisi nopeasti sormensa pois ja kietoi toisen kätensä sormet sen ympärille sadatellen samalla ääneen. Pirullinen este! Jos ne vaivautuivat tekemään taikatulen sellaiseksi, ettei se polttanut alla olevaa ruohoa eikä nostanut lämpötilaa tuliringin sisäpuolella sietämättömän korkeaksi, niin miksei saman tien tehdä liekeistä kylmiäkin!

Hoivatessaan hieman kipeää sormeaan Lucas muisti taas pergamentinpalan ja kumartui uudestaan noukkimaan sen ylös. Hän irvisti huomatessaan, että kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen pulloihin liittyvä arvoitus. Mitä Korpinkynsiä haasteen suunnittelijat kuvittelivat kaikkien olevan?

Pulloa meitä monta on tässä
Oikeaa olet nyt etsimässä
Yhden, kun juot, liekit kaikkoavat
Mutta toisesta sydämenlyöntisi lakkaavat
Kolme sisältää vettä vaan
Kahdesta nukkumatin tavata saat-

Lucas ei jaksanut lukea enää pidemmälle. Loppuosa arvoituksesta näytti kertovan kovin runollisesti vihjeitä siitä, minkä värisissä tai -kokoisissa pulloissa olisi mitäkin – tai ei ollut – mutta mitään ei oltu sanottu suoraan. Poika silmäili vuoroin pulloja ja vuoroin kädessään pitämäänsä vihjettä ja tunsi ärsytyksen vain nousevan. Ei hänellä ollut aikaa tällaiseen! Hetken pulloja tuijoteltuaan hän oli varma, että oikea juoma oli ainakin kolmessa eri pullossa, mutta vihjeen mukaan se oli vain yhdessä. Toisaalta hän voisi tietysti kokeilla ja toivoa, että hänen onnensa riittäisi, mutta toisaalta… Uhkaus siitä, että joukossa oli yksi myrkky ja ainakin kaksi unijuomaa… Ne epäilemättä tietäisivät haasteen päättymistä. Kai liekkien keskeltä nyt oli jokin toinenkin tie ulos?

Huomattuaan, että liekkien yli voisi varmaankin vain lentää, hän tarttui kipeästä häntäluustaan huolimatta luutaansa ja yritti tehdä niin, mutta mitä korkeammalle hän lensi, sitä ylemmäs myös liekit kohosivat. Hän yritti kiihdyttää Tulisalaman maksiminopeuteen, mutta jollain ihmeen ilveellä taikatuli pysyi silti vauhdissa mukana. Huokaisten hän laskeutui takaisin maahan ringin keskelle ja yritti miettiä toista keinoa. Silloin hänellä välähti. Hän oli edellisenä päivänä koululle saapuessaan nähnyt lapion nojaamassa jonkinlaisen vajan seinään. Hänhän voisi kaivaa tiensä liekkien alta!

”Tulejo lapio!” Lucas loitsi, ja pian liekkien läpi todellakin singahti lapio. Hän ei ollut aivan varma, oliko se sama, jonka hän oli nähnyt eilen, mutta samapa tuo hänelle oli. Lapio kuin lapio. Sen varsi tuntui hieman kuumalta – olihan se sentään tullut liekkien läpi – mutta jäähtyi nopeasti, ja hän pystyi käymään työhön. Tunneli pitäisi kaivaa sopivan syvälle ja isoksi, jotta hän mahtuisi sinne itse ja jotta se ei romahtaisi kesken kaiken. Hän heilautti taikasauvaansa lausuen loitsun, ja lapio alkoi tanssia ilmassa tunnelia kaivaen. Hän oli harjoitellut loitsua pitkään ja hartaasti, sillä heillä oli ollut Geraldin kanssa suunnitelmissa murtautua koulun kasvihuoneisiin tunnelin kautta ja lainata muutama vähän arvokkaampi kasvi sieltä ansaintatarkoituksiin. He eivät olleet vielä päässeet toteuttamaan suunnitelmaansa, mutta ei siitä paljoa enää puuttunutkaan. Ainakin hänen kaivuuloitsunsa oli jo loistava.

Lapion tehdessä töitä Lucas seisoi keskellä rinkiä kädet puuskassa. Olisipa hänellä ollut mukana edes luudanhoitosettinsä, niin hän olisi voinut vahata Tulisalamansa varren odotellessaan. Nyt hänellä kuitenkin oli – harvinaista kyllä – aikaa ajatella. Tunnelin kaivaminen oli kovin hidasta, joten ehkä kannattaisi yrittää vielä muitakin tapoja. Hän pyöritteli taikasauvaansa käsissään ja yritti ensin liekkeihin aquatuliota, mutta sillä ei tuntunut juuri olevan taikatuleen vaikutusta. Ei yllättävää. Sitten, kun tunneli alkoi olla jo puoliksi kaivettu, hän muisti yllättäen taikuuden historian oppitunnit noitavainoista ja siitä, miten niillä ei ollut oikeisiin velhoihin ja noitiin juurikaan vaikutusta, sillä nämä tietysti osasivat… lieskankylmennysloitsun. Miksei hän ollut keksinyt sitä heti?

Hän muisti loitsun harjoittelun oppitunneilta varsin elävästi, koska oli aluksi polttanut sormensa melko monta kertaa. Viidennen sairaalasiipivierailun jälkeen parantaja oli antanut hänelle mukaan purkillisen palovammanparannussalvaa ja suositellut palovammanparannusloitsun opettelua. Hän ei tietenkään ollut edes yrittänyt opetella sitä, koska mitenpä hän sellaisen olisi oppinut, jos edes lieskankylmennysloitsu ei ottanut onnistuakseen. Lopulta hän kuitenkin oli onnistunut liekkien kylmentämisessä. Ja niin hän lausui loitsun nytkin. Liekit eivät muuttaneet ulkonäköään mitenkään, mutta eiväthän ne koskaan kyseisen loitsun vaikutuksesta. Silti hän epäröi hieman testata. Varovasti hän kuitenkin lopulta tunki hitaasti kaikkien vaistojensa vastaisesti jo kerran polttamansa sormen liekkeihin. Tällä kertaa ne eivät kuitenkaan polttaneet. Hänen riemunsa oli suuri.

Hän heilautti taikasauvaansa nopeasti tunnelia yhä kaivavan lapion suuntaan, ja se putosi maahan päästäen onton kumahduksen. Sen jälkeen hän nosti Tulisalamansa ylös, loitsi vielä uudestaan lieskankylmennysloitsun hieman suuremmalle alueelle, veti syvään henkeä ja… astui liekkien läpi. Hän piti silmänsä suljettuna, ja miltei odotti polttavaa tunnetta, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan hän tunsi mukavan tuulenvireen kasvoillaan. Avatessaan silmänsä Lucas näki liekkiseinämän takanaan, ja edessä puolestaan jatkui viitoitettu polku. Lucas hymyili itsekseen. Hän oli nero! Vain idiootti olisi jäänyt ratkomaan jotain arvoitusta, kun liekit saattoi ohittaa monella muullakin tavalla! Ainoa, mikä häntä jäi harmittamaan, oli tietysti se, miten kauan häneltä oli mennyt keksiä loitsu, ja toisaalta se, että puoliksi valmis tunneli oli jäänyt käyttämättä. Liekkien alta kaivautuminen olisi ollut nerokasta. Jopa professorin Coatesin olisi ollut pakko myöntää se. Nyt hän kuitenkin näytti varmaan vain tyhmältä, koska hän oli ensin kaivanut tunnelia ja sitten vasta käyttänyt loitsua. Mutta mennyt mikä mennyt, ainakin hän oli ohittanut esteen! Turha jäädä murehtimaan enää sellaista! Niine hyvineen Lucas siis jatkoikin tienviittojen opastamana kohti kauempana häämöttävää metsää.

Metsänlaidassa häntä odotti jonkinlainen isohko kuoppa. Se oli pituudeltaan ehkä hieman vajaat kymmenen metriä ja leveydeltäänkin ehkäpä viisi. Tienviitat osoittivat suoraan kohti kuoppaa, ja Lucas asteli varovasti lähemmäs sen reunaa kurkistaakseen, mitä kuopassa oikein oli. Sillä oli syvyyttä ehkä kolmisen metriä, ja pohjalla liikkui hitaasti oransseja otuksia. Hänen ei tarvinnut nähdä niiden vaihtavan väriä tunnistaakseen ne serpentiileiksi. Etanoiden perään jäävä myrkkyvana, joka näytti miltei sulattavan mullankin, ja niiden kuoren piikit eivät jättäneet paljon arvailun varaan. Kuopan reunalla hänen edessään leijui ilmassa paksu kivilaatta, ja aivan toisessa päässä kuopan pohjalla näytti olevan toinen samanmoinen. Lucas painoi varovasti kivilaattaa kämmenellään ja se vajosi aavistuksen verran alaspäin. Ilmeisesti jonkinlainen taikuudella toimiva hissi. Lucas pudisteli päätään. Hissi tai ei, niin kuka hullu menisi kuoppaan, kun sen voisi kiertääkin? Kyllä hän sentään muutaman metrin kiertotien valitsi ennemmin kuin myrkkyetanoiden keskelle hyppäämisen.

Hänen kysymyksensä sai kuitenkin vastauksen hyvin pian, kun hän yritti lähteä kiertämään kuoppaa. Aluetta ympäröivät näkymättömät seinät, ilmeisesti samanlaiset kuin aikanaan ensimmäisen haasteen labyrintin katossa. Lucas irvisti muistolle. Seinät tuntuivat jatkuvan varsin pitkälle ja molemmin puolin kuoppaa. Onneksi hänellä oli kuitenkin luutansa, joten vaikka sillä istuminen olikin hieman kivuliasta tällä hetkellä, olisi se varmasti huomattavasti vähemmän kivuliasta kuin serpentiilin pistämäksi joutuminen. Hän tunki taikasauvansa taskuunsa ja asettui luudalleen ponkaisten vauhtia maasta.
Ikäväkseen ilmaan nousemisen sijaan Lucas mätkähtikin kuitenkin takaisin maahan, luuta mukanaan. Yllätyksestä selvittyään hän yritti uudestaan, hieman varovaisemmin, mutta Tulisalama ei tehnyt elettäkään noustakseen ilmaan, ja jos hän irrotti otteensa siitä, se kolahti pitkälleen maahan kuin… no, mikä tahansa tavallinen luuta. Lucas ei voinut uskoa näkemäänsä. Miten oli mahdollista, että Tulisalamalle kävisi niin? Hän ei ollut ikinä kuullut mistään vastaavasta, ja hänen hyväkseen oli sanottava, että hän luki kyllä luuta- ja huispausaiheista kirjallisuutta ja seurasi alan muitakin julkaisuja varsin tiiviisti. Mitä hän ei kuitenkaan tiennyt oli se, että edellisen esteen loitsittu tuli oli ollut vähemmän märkä versio varkaan kuurosta, joka mitätöi kaikki loitsut. Kuten esimerkiksi luutiin langetetut leijuloitsut. Hän oli ehkä onnistunut kylmentämään liekit, mutta ei poistamaan niissä piillyttä loitsua.

Lucas nousi ylös päästellen ärräpäitä, joista varmasti professori McGregorkin olisi ollut ylpeä – professori Coates tuomaristossa tosin tuskin niinkään – ja potki maata. Hänen teki mieli jättää koko haaste siihen, jotta pääsisi nopeammin lähettämään luutansa tehtaalle – mahdollisesti räyhääjän kera – mutta toisaalta hänellä oli haasteessa pelissä melko paljon. Olisi noloa jättää se kesken. Jos esterata oli tarkoitettu sellaiseksi, että ekaluokkalainenkin selviytyisi siitä, niin miten hän voisi muutaman etanan takia keskeyttää? Totuus oli, että vaikka hän ei ehkä varsinaisesti pelännyt serpentiilejä, hänellä oli niistä erittäin epämukavia muistoja. Hän oli nuorempana eräässä lemmikkiliikkeessä tietämättömyyttään yrittänyt ottaa sellaisen ulos terraariosta vanhempiensa katsoessa muualle, ja lopputulos oli varmaan helposti arvattavissa. Hän oli viettänyt kaksi päivää Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalassa.

Lopulta Lucas kuitenkin veti syvään henkeä ja puristi taikasauvaansa kädessään. Hän nosti Tulisalamansa toiseen käteensä – ei hän nyt sentään hylkäisi sitä esteradalle – ja astui kivilaatan päälle. Kuten hän oli odottanutkin, se laskeutui hitaasti alas kuopan pohjalle. Tunnelma oli vähän samanlainen kuin olisi astellut vapaaehtoisesti kidutuskammioon, ja hän saattoi miltei jo haistaa Pyhän Mungon sairaalan steriilin hajun ja kuulla kerroksen muiden, taikaolentojen runtelemien potilaiden valituksen.

Serpentiilit eivät varsinaisesti olleet mitään aggressiivisia otuksia ellei mennyt liian lähelle, joten ne eivät rynnänneet suoraan häntä kohti heti, kun kivilaatta kosketti kuopan pohjaa. Toiselle puolelle kuoppaa oli kuitenkin päästävä, joten Lucas alkoi varovasti ja taikasauva valmiusasemassa etenemään kohti toista päätyä. Kumoitus ehkä toimisi myös serpentiileihin, olihan se toiminut kappaankin. Poika miltei pidätteli henkeään, sillä jopa hän tajusi olevansa ilman luutaansa nyt varsin riskialttiissa tilanteessa. Tällä kertaa hän ei voisi yrityksensä epäonnistuessa vain lentää karkuun. Hänen onnekseen serpentiilit olivat kuitenkin varsin hitaita ja kumoitus-loitsulla ne sai pidettyä loitolla varsin hyvin. Jossakin kohtaa muutamat etanoista alkoivat muuttaa väriään oranssista syvänpunaiseksi, ja Lucaksen oli pakko myöntää mielessään, että tavallaan ymmärsi velhoja ja noitia, jotka halusivat pitää niitä lemmikkeinä. Väriävaihtava myrkkyetana oli melko cool.

Ihastellessaan etanoiden värinvaihdosta Lucas tunsi kuitenkin yhtäkkiä nilkassaan varsin kipeää tekevän piston. Hänen suustaan karkasi huudahdus, joka yllätti korkeudellaan hänet itsensäkin ja josta hän varmasti saisi kuulla ikuisesti, jos tieto siitä kantautuisi hänen koulutoveriensa korviin. Hän kääntyi äkisti ympäri ja oli varma siitä, että näkisi punertavan etanan piikin kiinni jalassaan, mutta hänen nilkassaan roikkuikin hampailla hieman hummeria muistuttava, harmaa ja vihreäpilkullinen otus. Ensireaktionaan hän potkaisi olentoa, mikä osoittautuikin varsin toimivaksi ratkaisuksi, sillä se lensi hienossa kaaressa useamman metrin päähän. Samalla hänen aivonsa rekisteröivät, että kyseessä oli pilkullinen pahankoura. Miksei hän ollut huomannut sellaista aiemmin etanoiden joukossa ollenkaan? Hänen onnekseen toisin kuin monet muut pahankourat, tämä pilkullinen lajike ei kuitenkaan ollut myrkyllinen. Ikävä kyllä sen puremalla oli harmillinen sivuvaikutus tehdä uhrinsa erittäin epäonniseksi. Hänen muistikuviensa mukaan taikaolentojenhoidon oppikirja oli puhunut jopa viikosta.

Epäonni alkoi ilmeisesti saman tien, sillä hänen keskittyessään pahankouraan, monet serpentiileistä olivat jo päässeet varsin lähelle, ja yhtäkkiä Lucas tunsi pienen nipistyksen myös niskassaan. Hän läimäytti vaistomaisesti kätensä sen päälle ja sai kuin saikin ilmeisesti tapettua jonkin pienen ötökän. Tuodessaan kätensä takaisin kasvojensa eteen hän huomasi kämmenellään liiskaantuneen hyrräpään. Mikä ihmeen pistävien ja purevien taikaolentojen näyttely tämä oikein oli?! Hän tunsi heti kauhukseen huimausta eikä ollut edes varma, johtuiko se pistoksesta vai pelkästään hyrräpään näkemisestä. Paniikki hänen sisällään kuitenkin kasvoi, kun serpentiilien määrä näytti tuplaantuvan, ja hän loitsi kumoitusta vähän minne sattuu, osuen oikeaan serpentiiliin kaksoiskuvan sijaan ehkä vain yhdellä kerralla kolmesta. Hän yritti kuitenkin jatkaa matkaansa kohti kuopan toista päätä sydän hakaten rintaa vasten samalla, kun hän katsoi kuopan pyörivän ympärillään. Pian huimaus korvaantui kuitenkin jonkinlaisella keveyden tunteella, ja jossain kohtaa hän tajusi, ettei pelkästään tuntenut oloansa kevyeksi vaan hän todella leijui kuopan pohjan yläpuolella.

Lucas ei ollut varma, johtuiko se pistoksesta vai ei, mutta hän nauroi. Sellaista naurua, jota saattoi nauraa vain, kun tajusi olevansa niin syvällä liemessä, ettei voinut enää tehdä muuta kuin itkeä tai nauraa. Ja hän ei itkenyt. Pahankouran puremasta huolimatta hänen onnensa kuitenkin riitti siihen, että hän jollain ilveellä leijui loppujen serpentiilien piikkien ja myrkkyvanojen yli kuopan toiselle puolelle saaden otteen sen reunasta. Rohkelikko veti itsensä vaivoin ylös ja kierähti sitten selälleen nurmelle huohottaen. Hän oli päässyt kuopan toiselle puolelle. Levähdystauko ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkään, sillä pian hän tunsi ruohon katoavan selkänsä alta noustessaan taas hyrräpään pureman sivuvaikutuksena muutamien senttimetrin verran ilmaan. Oli yllättävän vaikea päästä takaisin seisovaan asentoon, ja hän saikin tapella yrityksensä kanssa hyvän tovin ennen kuin pystyi jatkamaan etenemistä. Jonkin matkaa kömpelösti kuljettuaan hän kuitenkin yhtäkkiä tajusi pudottaneensa Tulisalamansa, luultavasti pelästyessään pahankouran puremaa. Kirottu luuta!

”Tulejo Tulisalama!” hän suoritti loitsun jo toista kertaa esteradan aikana, ja kääntyessään katsomaan taaksepäin hän näki luutansa ampaisevan ylös kuopasta. Edes sentään loitsut vielä tehosivat siihen, vaikkei se itsekseen suostunutkaan lentämään. Ennen tarttumista luudanvarteen hän vilkaisi sen varren silmämääräisesti läpi, mutta hänen onnekseen yksikään etana ei ilmeisesti ollut ryöminyt sen yli, sillä saarnivarsi näytti täysin ehjältä. Luuta jälleen mukanaan Lucas jatkoi viittojen opastamana yhä syvemmälle metsään, kompastuen silloin tällöin kiviin ja kantoihin ja leijuen päin puunrunkoja. Kirottu olkoon myös pahankoura! Hän olisi varmasti kuristanut otuksen siihen paikkaan, jos tiedossa olisi ollut huispausottelu lähimmän viikon sisällä.

Lucaksen mieliala nousi kuitenkin hieman, kun hän havaitsi metsässä ansan, joka varmasti oli neljäs este. Polun varrelle oli kasattu risuja ja lehtiä sillä tavalla, että alla oli aivan selvästi ansakuoppa, johon varomaton kulkija putoaisi. Lucas melkein nauroi yritykselle. Hän oli itse rakennellut niin monta ansakuoppaa, että hän ei kyllä lankeaisi sellaiseen ikinä. Niinpä hän kiersi ansan vasemmalta. Epäonnea tosin oli kai sekin, että pienestä leijumisesta huolimatta juuri sillä askeleella hänen jalkansa koski maahan ja laukaisi siihen asennetun jalkanarun. Silmukka kiristyi hänen nilkkansa ympärille ja veti hänet ylösalaisin roikkumaan lähimpään puuhun ennen kuin hän ehti edes peikkoa sanoa.

Tällä kertaa Lucas huudahti jälleen, mutta lähinnä raivosta, koska hän oli langennut heti ansakuopan jälkeen parhaimpaan ansaan: siihen, että asetettiin oikean ansan piilottamiseksi lähistölle toinen, aivan selkeä ansa. Epäonni ei kuitenkaan loppunut edes vielä siihen, vaan tietysti vielä kyseisen puun täytyi olla pokkuroijien asuttama. Nämä pikkuiset puunsuojelijaotukset puolestaan olettivat hänen yrittävän vahingoittaa näiden kotia tajuamatta lainkaan, että oikea syyllinen löytyi esteradan tekijöistä. Yritäpä nyt kuitenkaan tuotakaan pokkuroijille selittää. Lucas joutuikin tyytymään siihen, että huitoi otuksia kauemmas Tulisalamallaan samalla, kun yritti taiteilla nilkkaansa jotenkin irti silmukasta. Kuten kuvitella saattaa, hommasta ei tullut yhtään mitään, ja hänelle jäikin vain yksi vaihtoehto. Se tekisi kipeää, mutta toisaalta se, että pokkuroijat kaivaisivat hänen silmänsä irti hänen päästään, tekisi varmasti vielä kipeämpää.

”Hajothus!” Lucas loitsi osoittaen köyttä, jonka varassa riippui. Se katkesi napsahtaen, ja hän putosi maahan. Tai niin hän luuli, mutta iskua ei koskaan tullut. Avatessaan silmänsä hän tajusi jälleen leijuvansa muutaman sentin verran maanpinnan yläpuolella. Aivan. Se purema. Kerrankin edes jotain hyötyä siitäkin. Hän ei ollut aivan varma, olisiko hänen häntäluunsa kestänyt enää toista iskua, puhumattakaan päästä. Hänen veljensä aina vitsailivat, että hänet oli varmaan vauvana pudotettu päälleen hieman liian monta kertaa.

Lucas askarteli nilkkansa ympärillä oleva silmukan irti, ja yritti sitten nousta pystyyn. Käveleminen oli harvinaisen vaikeaa, sillä leijumista tuntui olevan mahdoton hallita, ja jotkut hänen askelistaan osuivat metsän siimeksessä kulkevaan polkuun kun toiset taas eivät. Jotenkin hän onnistui kuitenkin etenemään metsässä, puolet ajasta miltei nelinkontin. Hän ei voinut ymmärtää, miten australialaiset nuoret oikein yrittämällä yrittivät tulla hyrräpään puremiksi. Hyvä on, ehkä hänestäkin leijuminen sivuvaikutuksena oli kuulostanut loistavalta, mutta nyt kun sen oikeasti koki… ei niin loistavaa. Hän ei ollut koskaan olettanut, että leijuminen olisi niin vaikeaa.

Lopulta metsän reuna häämötti kuitenkin hänen edessään. Lucas yritti koota itsekunnioituksensa rippeet ja näyttää edes jotenkin siltä, että kaikki oli mennyt täysin suunnitellusti, mutta se oli vaikeaa, kun jossain kohtaa metsässä eteenpäin kamppaillessa hänen kaapunsa vasemman kyynärpään kohdallekin oli tarttunut jotakin, mikä muistutti epäilyttävästi haiskun jätöksiä. Maaliin oli kuitenkin mentävä, joten hän suoristi lopuksi vielä solmionsa ja lähti leijumaan Tulisalama kädessään kohti maalia kuin olisi alusta asti tarkoittanutkin tehdä niin. Hän oli metsässä huomannut, että lentokyvytöntä luutaa oli pystynyt jonkin verran käyttämään ohjaamiseen tökkimällä sillä vauhtia läheisistä puista ja toisaalta estämästä itseään leijumasta päin toisia puita. No, ainakaan luuta ei ollut täysin hyödytön.

Maaliviivan ylitettyään hänen huolensa kuitenkin haihtuivat hetkeksi, kun hän leijui kasuaalisti paikallaan ja tuuletti käsillään yleisön hurratessa. Valitettavasti eräs opettajista kuitenkin tuli pian pilaamaan hänen hetkensä parrasvaloissa toteamalla, että hänen pitäisi mennä sairaalasiipeen saamaan jotakin vastalääkettä hyrräpään pistokseen. Lucaksen mielestä pistoksen hoitaminen oli täysin toissijaista Tulisalaman korjaamiseen nähden, ja hänen teki mieli väittää vastaan, mutta ranskalaisen professorin ilme oli sen verran tuima, ettei hän uskaltanut. Niinpä poika huokaisi ja lähti jonkun toisen velhon saattelemana leijumaan kiertotietä takaisin kohti Châteaun koulurakennusta.

[Mila Molina]

Lucas Mac Fhionnlaigh, Tylypahka AM

Mila Molina, Taikakoulu Château
Pisteet: 9

Osallistumisviestisi oli pitkä, kattava ja sisälsi sopivan paljon kuvailua. Kohtaaminen kapan kanssa oli jännittävä, mutta samalla myös hauskasti kirjoitettu. Liekkitehtävässä poika yritti olla ovela, ja suoriutuikin siitä varsin kätevästi nokkeluutensa avulla. Myös muissa esteissä oli tapahtumaa, ja ne oli kirjoitettu sujuvasti. Et taaskaan päästänyt hahmoasi liian helpolla. Upea suoritus!

Vincent Coates, Tylypahka AM
Pisteet: 10

Kuten aiemminkin, Lucaksen menoa oli hauska seurata. Lucas käytti tässäkin haasteessa luutaansa, mutta on hienoa, ettet silti päästänyt häntä helpolla. Pidin erityisesti tuliesteestä: se oli arvoituksineen hyvin suunniteltu, ja Lucaksen ratkaisukeinot olivat omaperäisiä ja hauskoja. Esteen vaikutusten jatkuminen seuraaville esteille oli myös hyvä idea.

Aline, Pensieve
Pisteet: 9

Haastetekstissä näkyvät hyvin eri haasteen vaiheet ja osasta hyvin myös mitä tapoja haasteen suorittamisessa on ollut tarkoitus noudattaa. Haastetehtävistä on tehty kivasti erilaisia ja ne on ratkaisu luovasti. Tekstin lomasta tulee esiin kivasti myös hahmon persoonaa ja huumoria. Luudan käyttö on otettu myös huomioon, eikä se tee haasteesta liian helppoa, vaikka se hieman toistoa aiempiin haasteisiin olisikin.

Yhteensä 28 pistettä!