Toinen haaste, Katrine Wall
Lähetetty: 30 Maalis 2016, 23:14Katrine Wall/Château/Serdaigle/Ensimmäinen luokka
Kun minulle kisapäivänä kerrottiin, mitä toinen haaste pitäisi sisällään, en tietenkään voinut olla hieman hymyilemättä. Olin iloinen, että olin päättänyt osallistua tähänkin haasteeseen. Ensimmäinen haaste oli ollut niin kammottavan vaikea, että olin kuvitellut kisataipaleeni päättyvän viimeistään toisessa haasteessa, sillä kai haasteet vaikeutuisivat loppua kohden. Olin kuitenkin päätynyt mukaan. Olin rohkaistunut saatuani yllättävän hyvät pisteet ensimmäisestä haasteesta, ja päättänyt edes yrittää.
Olin valmistautunut huolellisemmin. Opiskellut koulussa oppitunneilla hyvin ja lukenut kirjoja. Tietysti olin kiinnittänyt kisapäivän aamuna huomiota pukeutumiseeni. Viimeeksi olisi suoritukseni nimittäin tyssännyt melko äkkiä ilman pinniä. Siltä varalta, että tarvitsisin apuvälineitä, olin tällä kertaa pukeutunut vieläkin juonikkaammin. Olin vetänyt jalkoihini nyöritettävät vettäpitävät ruskeat nahkasaappaat siltä varalta, että tarvitsisin köyttä. Hiukseni olin vetäissyt poninhännälle, sillä jos tarvitsisin kuminauhaa, olisi sitä valmiiksi hiuksissani, ja tietysti kiinnittänyt karkailevat hiussuortuvat pinneillä. Lisäksi olin pujottanut kaulaani teräväreunaisen amuletin, jos minun tarvitsisi leikata jotakin.
Ja nyt, kun seisoskelin pihalla odottamassa vuoroani suoriutua koitoksesta, todellakin hymyilin. Toinen haaste nimittäin oli suunnistus. Suunnistus! Se ei kuulostanut hengenvaaralliselta. Kaiken lisäksi olin haasteeseen valmistautuessani opetellut nelipistetaian, kun olin edellisessä haasteessa turhautunut, kun en osannut sitä. Nythän se oli edellistäkin kertaa tarpeellisempi. Oloni oli kohentunut edellisestä illasta aivan mielettömästi, ja olin jopa itsevarma. En tietenkään yhtä itsevarma, kuin jotkut vanhemmat oppilaat, mutta omalla mittapuullani yllättävänkin itsevarma.
Minulla ei ollut mitään kiirettä. Olisin jälleen lähes viimeinen lähtijä. Istuskelin kivellä pihalla ja piirtelin kengänkärjelläni maahan, josta lumet olivat jo alkaneet sulaa. Välillä tarkkailin matkaanlähtijöitä ja niitä, jotka viuhahtelivat välillä ohi luutineen. Lentäminenkin olisi etu minulle. Olin siinä melko hyvä. Kaikilla se ei tietenkään onnistuisi, joten saattaisin saada hieman etumatkaa joidenkin joutuessa juoksemaan.
Vuoroni läheni. Tällä kertaa ei liian hitaasti tai nopeasti, kuten viimeksi. Tällä kertaa juuri sopivaa tahtia. Sitten sain luudan ja kartan. Lähtööni olisi vielä viisi minuuttia. Polvistuin äkkiä maahan. Aikaa oli rajallisesti, nyt pitäisi suunnitella reitti.
Hahmottelin ja mittailin rastejen etäisyyksiä sormillani. Olisi pitänyt piilottaa mittanauha vyöhön. Arvioin, että joka rastilta oli koululle suunnilleen sama matka. Kolmella pitäisi käydä, viisi niitä oli yhteensä. No, eipä kai sillä nyt niin kovin ollut väliä, mille menisin. Päätin kuitenkin valita kohteet etukäteen, joten päädyin valitsemaan tasaisella maalla olevan rastin. Ilmeisesti jonkinlaisella niityllä, se vaikutti helpolta. Metsässähän minä olinkin jo kerran käynyt, vaikken minä sitä tuomareille ilmottaisi, joten se pääsisi myös listalleni. Kolmas kohde olikin hankalampi päättää. Lopulta mukaan valikoitui rasti, joka oli merkattu järven kohdalle. Ehkä se lojuisi jään päällä, järvessähän oli jäät. Tuskin ketään pakotettiin avantoon sukeltamaan. Vuoristoon en aikonut lähteä, sillä siellä saattaisi olla turhan kylmä, sekä vaarallista. Sinnehän voisi eksyä tai saada kivivyöryn päälleeen. Jästikylä taas olisi ongelmallinen, koska kaduilla parveilevien jästejen varominen saattaisi hidastaa.
Pian pohdintani keskeytyi: oli aika lähteä. Hengitin kerran syvään ja nousin seisomaan. Hyvin se menisi. Pelkkä suunnistus. Nousin luutani selkään ja ponnistin vauhtia. En ollut tottunut lentämään Puhtolakaisuilla, mutta kyllä tämä onnistuisi. Kohosin ylemmäs ja pysähdyin sitten lukemaan karttaa. Olisi tietysti loogista lentää rastit maantieteellisessä järjestyksessä. Päätin aloittaa niitystä ja edetä siitä järven kautta metsään.
Asetin sauvani kartan päälle ja mutisin: ”Suuntaa minut.” Onneksi olin opetellut taian. Käänsin kartan oikein päin, niin, että pohjoinen oli samaan suuntaan kuin minne sauvani osoitti. Nyt tiesin, minne päin minun oli lennettävä. Lähdin kiitämään niin nopeasti niittyä kohti, kuin Puhtolakaisullani pääsin. Pitelin toisessa kädessäni karttaa ja sauvaa, ja tarkistin välillä tarkempaa suuntaa.
Maisema alla muuttui vähitellen tasaisemmaksi, ja lentosää oli hyvä. Hyvä tuuleni säilyi. Niin, tuuli, nyt kun se tuli mieleeni, huomasin, että tuuli oli todellakin yltynyt. Vielä hetki sitten ei ollut tuullut juuri nimeksikään, mutta nyt luja vastatuuli senkun yltyi.
Yritin lentää eteenpäin, mutta liikuin hitaasti tuulen puhaltaessa niin lujaa vastaan. Ilmavirta sai silmäni vuotamaan, ja puuskissa tuntui, että menetin kokonaan luudan hallinnan. Ei hyvä. Tämä ei tuntunut luonnolliselta tuulelta. Se oli noussut aivan liian nopeasti. Kukaan ei ollut puhunut siitä, että rasteja ympäröisi jokin este, mutta tarkemmin ajatellessa se oli ihan luontevaa. Miksi olin kuvitellut tämän olevan pelkkä suunnistushaaste?
Laskeuduin maahan, sillä arvelin tuulen olevan alhaalla rauhallisempi. Niin ei juurikaan ollut, mutta tietenkin käveleminen vastatuuleen oli helpompaa kuin lentäminen. Puristin vasemmassa kädessä rystyset valkeina luutaa, ja oikealla painoin kartan ja sauvan rintaani vasten. Ne saattaisivat lentää kädestäni tai kartta voisi revetä. Lähdin juoksemaan sinne, missä rastin kuuluisi olla. Arvioin, että olin lentänyt vähän reilut kymmenen minuuttia, ja kartan mukaan minun pitäisi olla lähes perillä.
Pian edessä erottuikin hahmoja. Kun tajusin, mitä ne olivat, hidastin kävelyyn. Niityllä laiduntavat otukset olivat hevoskotkia, tunnistin ne kirjoista. Eivät vaarallisia kuulemma, mutta koppavia. En tiennyt kovin paljoa hevoskotkista, joten päätin toimia mielummin liian varovasti kuin liian varomattomasti.
Kävelin pää kumarassa eteenpäin vilkuillen samalla, ettei yksikään hevoskotkista kiinnittäisi minuun erityisesti huomiota. Kun uskaltauduin vilkaisemaan suoraan eteen, huomasin parinkymmenen metrin päässä jonkinlaisen paalun, johon oli kiinnitetty laatta. Sydämeni hypähti, tuo oli kohteeni, ensimmäinen rasti. Olisin halunnut rynnätä heti sen luo, mutta pelkäsin sen hermostuttavan hevoskotkia, joten maltoin kävellä.
Kun viimein pääsin laatalle, olisin voinut halata paalua ilosta, mutten tietenkään tehnyt sitä, vaan vedin taikasauvan esiin ja kosketin sillä laattaa, joka muuttui hetken ajaksi vihreäksi. Ensimmäinen rasti suoritettu.
Tuuli hellitti, ja uskaltauduin luutani selkään. Ponnistin vauhtia ja kohosin taas ilmaan, korkealle hevoskotkien ylle, ettei minun tarvitsisi enää murehtia niistä. Tyytyväisenä levitin taas kartan, ja mumisin suuntausloitsun. Seuraava rasti olisi suoraan etelään päin, jos edellisen matkan mukaan laski, aikaa kuluisi taas paritoista minuuttia, hyvällä tuulella kymmenen, mutta tietysti matkalla saattaisi olla esteitä, kun nyt oli käynyt selväksi, ettei tämä ollutkaan tavallinen suunnistus.
Voisi kuvitella, että kymmenen minuutin lento voisi olla tylsää, mutta minä kyllä lentämiseen kyllästynyt. Maisema viuhui allani, tasaisempaa, sitten hieman kallioita, ja lopulta saavuin rantaan. Kummastuksekseni järvi ei ollut jäässä. Mitäs tämä nyt oli? Vielä eilen olin nähnyt luistelijoita järvellä. Ainakaan rasti ei voinut olla jään päällä. Toivottavasti se olisi jonkinlaisella lautalla. Kiihdytin vähän vauhtia ja purin huulta, en oikein tiennyt, uskoinko itsekään rastin kelluvan, miksi järvi muuten sulatettaisiin?
Siinä minä vain mietin, ja ennen kuin huomasinkaan, en enää nähnyt eteeni. Mistä tuokin sumu oli tullut? Sentään näin kartan. Hidastin vähän tahtia ja silmäilin karttaa. Nyt ei oikein nelipistetaika auttanut, järvessä ei ollut minkäänlaisia maamerkkejä ja sumu vain hankaloitti etäisyyksien laskemista rantaan nähden. Arvioin kuitenkin olevani lähes perillä, joten laskeuduin alemmas, hidastin tahtia ja sytytin sauvaani valon, jos se vaikka valaisisi jonkin verran pohjaa.
Lentäessäni hitaasti aivan pinnan yläpuolella sumussa, tunnelma oli jollain lailla pysähtynyt, kuin sumu olisi sulkenut muiden äänet pois, olin yksin. Sitten näin jonkin pilkahtavan silmänurkassani. Valoa, äkkiä olin varma, että olin eksynyt ja yksin, ja minun täytyisi seurata tuota valoa löytääkseni pois, minun täytyi, valo, sitä piti seurata. Sammutin sauvani ja lähdin seuraamaan valoa, se veisi minut pois...
Hetken kuluttua valo pysähtyi, odotteli minua pinnan läheisyydessä. Saavuin valon luokse, ja äkkiä se puikahti pinnan alle.
”Minä tulen”, kuiskasin ja istuin luudan reunalle valmiina laskeutumaan veteen. Kastoin vasemman jalkani nilkkaa myöten...
Hyytävään veteen! Kiljahdin vähän ja vetäisin jalkani pois. Se oli hämykeiju, rauhoittelin itseäni ja katsahdin veteen. Pinnasta kuvastui säikähtänyt pikkutyttö, ja pinnan alla vesi oli kylmää ja mustaa. Olin mennyt hämykeijun ansaan, en ollut tunnistanut sitä ajoissa. Onneksi olin havahtunut veteen. Muistaakseni hämykeijut viihtyivät parhaiten suolla, siellä oli ehkä helpompaa saada ihmiset loukkuun.
Mutta nyt oli taas aika murehtia rastia. Vesi oli kylmää ja pimeää, pohja vaikka kuinka syvällä. Kuinka minä voisin päästä rastille? En osannut lämmittää vettä. Valoloitsuni oli heikko. En osannut hengittää veden alla, enkä tiennyt taikaa, joka voisi auttaa siinä. En osannut kutsuloitsua, ja muutenkin rasti oli luultavasti kiinni jossakin.
Tämä ei onnistuisi. Kastoin vielä kokeeksi sormet veteen. Ei, rasteja oli pakko olla muitakin. Ehkä voisin käydä vaikka jästikylässä, ei se niin paha voinut olla.
Nousin paremmin luudan selkään ja kohosin ylemmäs. Tämä rasti oli liian vaikea minulle. Ei se mitään, olin vasta ensimmäisellä luokalla, rauhoittelin itseäni. Ei se mitään, vaikket edes löytänyt rastia. Jäljellä oli vielä kolme rastia, joista pitäisi kaksi suorittaa. Hengitin syvään ja lähdin matkaan. Sumu hälveni taas yhtä nopeasti kuin tuuli viime rastilta lähtiessä, ja vilkaisin vielä taakse, siellä ei näkynyt veneitä tai lauttoja, eli olin arvannut oikein.
Lähdin kiitämään mahdollisimman nopeasti kohti seuraavaa kohdetta: metsää. Kartan mukaan rasti olisi melko kaukana metsän laidasta. Tarkkailin lentäessäni pinnanmuotoja kartassa. Minulla olisi metsässä puolellani hienoinen kotikenttäetu, olinhan käynyt siellä jo kerran, toisin kuin useimmat oppilaat. En tosin ollut jäänyt kiinni, joten pitäisi varoa näyttämästä liikaa hienoista maastontuntemustani.
Nostin katseeni kartasta, edessä päin, metsän yllä pilvet olivat kasaantuneet tummaksi matoksi, ja siellä näytti satavan. No, eihän siinä mitään. Sateessa lentäminen oli inhottavaa, mutta minulla oli jo valmiiksi toinen kenkä litimärkä ja varpaita paleli, joten tuskin toisenkin kastuminen olisi niin paha. Kartan tosin joutuisin laittamaan pois, ettei se kastuisi mössöksi.
Vertasin vielä kerran karttaa maastoon ja sen jälkeen taittelin kartan ja tungin taskuun. Valmista. Metsä näkyi vihreänä latvusten merenä edessäni, kun ensimmäiset pisarat tipahtelivat olkapäilleni. Sade yltyi, kun lähestyin metsää. Satoi rankemmin, rankemmin ja rankemmin, kunnes olin metsän yllä sellaisessa kaatosateessa, etten meinannut nähdä eteeni. Puolessa minuutissa olin litimärkä ja kylmä vesi valui noroina kasvoillani, liimasi vaatteet ihoon ja liukasti luudan. Lensin eteenpäin metsän yllä vielä viitisen minuuttia näkemättä juuri eteeni, kunnes päätin olevani tarpeeksi lähellä rastia. Se oli tietysti vain arvio, sillä en ollut katsonut karttaa pitkään aikaan. Päätin kuitenkin laskeutua, sillä tiiviin puukerroksen läpi en rastia näkisi, ja sitä paitsi alhaalla saattaisi olla kuivia paikkoja.
Kaarsin varovasti alaspäin ja yritin nähdä sateen tumman verhon läpi. Laskeuduin alas, alas, puiden huippujen tasolle ja alemmas... Jostain kuului kirkaisu. Säikähdin ja menetin hallinnan puoleksi sekunniksi. Se riitti. Osuin isoon oksaan ja ote luudasta kirposi. Tipuin alaspäin läpi risujen, kunnes tipahdin kolmisen metriä alempana jättimäiselle oksalle.
”Aih” vaikersin vähän ja suljin silmäni. Olin yhä useiden metrejen korkeudessa, ja vasempaan käteeni sattui, koska olin tipahtanut sen päälle. Ei näin. Makasin oksalla hetken, ja kurkistin sitten varovasti alas. Luuta häämötti kaukana alhaalla, se oli takertunut puun alaoksiin. Onneksi se sentään oli ehjä. Nousin istumaan oksalle ja pitelin varovasti vasenta kättä oikeassa. ”Aiiih...” Painoin varovasti rannettani ja sain purra kieltäni aika kovaa etten olisi huutanut. Venähtänyt, murtunut, nyrjähtänyt... En minä lääkäri ollut, mutta sen verran tiesin, että kipu hankaloittaisi aika tavalla haasteen suorittamista. Parasta olisi varmaan olla törmäämättä keneenkään toiseen haasteen suorittajaan, ettei joku lähettäisi kipinöitä keskeyttääkseen haastettani. Aioin suorittaa sen kunnialla loppuun. Tai niin kunnialla kuin pystyisin.
Ensin pitäisi tietysti päästä alas puusta. Rannettakin voisi yrittää tukea. Tietenkään en ollut ottanut kaulaliinaa mukaan. Siitä olisi saanut hyvän kantositeen. Seuraavalla kerralla – mikäli siis selviytyisin tästä hengissä – ottaisin kaulaliinan mukaan. En ollut sittenkään ajatellut kaikkea. No, ei kantosidettä, mutta ainakin voisin tehdä lastan.
Puu, jossa istuin, sattui onnekseni olemaan mänty. Kovaa kaarnaa, josta irtoilee paloja. Nousin varovasti seisomaan liukkaalla oksalla ja kävelin puun rungon luo. Oksa oli hyvin leveä, en minä muuten olisi uskaltanut kävellä sillä. Rungon luona kyykistyin, oksan tyveen oli tipahtanut kaarnanpala – kuin tilauksesta! Kerrankin jokin meni hyvin. Nostin kaarnanpalasen ja avasin hiukseni ponnarilta. Jos tämä olisi ensiapukurssi tai partiokisat, olisin luultavasti saanut hylätyn. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut muutakaan, joten laitoin kaarnan tukemaan rannettani suoraksi ja kiinnitin sen ponnarilla. Niin, yhdellä ponnarilla, eipä tainnut paljoa auttaa ja aikaa vain tärväytyi, joten päätin jo edetä.
Kiipeäminen yhdellä kädellä olisi hankalaa, ja oksat olivat etäällä toisistaan. En osannut kutsuloitsua, joten en saanut luutaa luokseni. Minulle jäi vain yksi vaihtoehto. Minun täytyisi hypellä oksalta toiselle. Liian vaikea, älytön suunnitelma. Mutta minä hyppäsin.
Tähtäsin pari metriä alempana olevalle oksalle ja koukistin polviani valmiina ottamaan vastaan. Tipahdin oksalle ja kaaduin alastulossa ja olin tipahtaa oksalta, mutta sain pidettyä kiinni. Mikään muu kuin vasen käsi ei tuntunut... No, kipeältä. Asento oli kuitenkin hankala, sillä jalkani huitoivat tyhjää alapuolellani, kun oikea käteni oli pitäli minua puoliksi oksalla kuin olisin kiipeämässä uima-altaasta. Vilkaisin alleni, ja kappas, siellä oli uusi oksa puolisentoista metriä alempana. Ei edes paha pudotus.
Päästin taas irti ja tipahdin uudelle oksalle. Oksa kerrallaan pääsin alas. Aikamoista rytinää kyllä aiheutin, ja toivoin vain, ettei se kutsuisi paikalle mitään, mitä en haluaisi tavata. Vihdoin pääsin luutani luokse. Riuhtaisin sen irti pikkurisuista, joihin se oli takertunut ja hyppäsin sen selässä alas oksalta. Oikaisin syöksyn ennen maata ja laskeuduin sammalpohjalle. Tästä hyvästä rasti saisi olla melko lähellä. Nilkkani olivat tärähdyksista väsyneet, hiukseni täynnä neulasia ja aivan sotkussa. Oksat olivat raapineet naarmuja kasvoihini. Onneksi alhaalla ei sentään satanut yhtä pahasti kuin ylhäällä. Uskaltauduin hivuttamaan kartan taskustani ja kumarruin sen ylle yrittäen estää sitä kastumasta. Vilkaisin hieman ympäristöäni ja sitten taas karttaa. Pitäisi löytää paikka, jossa oikealla olisi kumpare ja kivikkoa, vasemmalla pieni suomainen alue, joka vietti hiema alaspäin.
”Suuntaa minut”, sanoin sauvalle, ilmansuunnat olisi olennaista tietää, jotta pitäisin karttaa oikein päin. Kääntin karttaa puolisen kierrosta ja vertasin uudestaan ympäristöön. Nyt se kävi järkeen. Rastin pitäisi olla vain suunnilleen sadan metrin päässä lännessä.
Lähdin taapertamaan länteen pensaiden oksien raapiessa jalkojani. Saavuin mäen päälle, ja siitä minun olisi jo pitänyt nähdä rasti, mutten nähnyt muuta kuin puita, pensaita, kiviä, kantoja ja no, kaikkea sellaista hyvin metsäistä.
Kenkäni litisivät sammalta vasten kun kiertelin vähän ympäri lähialueita. Tässä sen pitäisi olla. Niityn rasti oli ollut täysin esillä, miksi metsän oli piilossa? Äkkiä jostain alkoi kuulua etäistä kumua. Vähitellen se voimistui. Metsässä oli kaikenlaista mihin en halunnut törmätä, enkä ollut varma, mitä tuo melu oli, joten kyyristyin äkkiä ison puun juureen niin, etteivät tulijat näkisi minua, elleivät erikseen katsoisi taakseen tai pysähtyisi. Pian erotin äänet kavioiksi, luultavasti kentaureja tai hevoskotkia. Ääni lähestyi ja vapisin hieman paikallani, se tuli kohdalle ja meni ohi. Mitään ei näkynyt, vain pieniä painaumia sammalessa ja taipuvia oksia. Kuulinko harhoja vai oliko ohi mennyt lauma näkymätön? Haasteen jälkeen minun täytyisi selvittää oliko näkymättömiä hevosolentoja olemassa.
Äkkiä silmäni osuivat johonkin oranssiin: lähellä olevan kannon sisällä oli rastilaatta, jota en ollut seisoessani huomannut. Ponnahdin innoissani pystyyn ja kipitin kannon luo. Siinä se tosiaan oli, toinen rasti. Otin sauvani esiin ja kosketin sillä laattaa, joka muuttui hetkeksi vihreäksi. Kaksi suoritettu, yksi jäljellä.
Nousin luutani selkään ja äkkiä jokin vilahti pensaikossa vain muutaman metrin päässä. Kaunis harmaa susi, jolla oli ruskeat silmät. Jähmetyin hetkeksi paikalleni tuijottamaan kauhusta kankeana tuota epätavallisen suurta sutta, kunnes sain ponkaistuksi maasta vauhtia ja lähdin kiitämään suoraan ylös välittämättä piiskaavista pikkuoksista. Halusin äkkiä kauas sudesta. Eiväthän eläimet käyttäytyneet noin, eiväthän? Ja vielä niin iso! Ja rauhallinen ja ne silmät... Sehän saattoi olla vaikka ihmissusi!
Lensin nopeasti oksia väistellen ylös. Kun saavuin latvusten ylle, tajusin sateen loppuneen. Olin säikähtänyt sutta niin paljon, etten ollut huomannut sitä. Aurinko kurkisti hieman pilvien takaa. Sitten kohti viimeistä rastia.
Lentäessäni kohti jästikylää pohdin, mitä siellä olisi. Sumua, sadetta ja tuulta olin jo nähnyt, olisikohan jästikylässä lumimyrsky? Toisaalta se saattaisi kummastuttaa jästejä. Entä muut esteet, metsässä olennot, järvellä sukeltaminen ja niityllä hevoskotkat? Eihän jästikylässä voinut olla muuta kuin jästit, sillä muutenhan he kummastelisivat.
Tällä kertaa en voinut lentää niin lähelle rastia, vaan jouduin laskeutumaan jo ennen kylään saapumista, ettei kukaan ihmettelisi. Olin tosin melko varma, että kylässä oli valmiusasemissa odottava unhoituttajaryhmä siltä varalta, että joku mokaisi. Tosin olin vieläkin varmempi siitä, että kiinni jäämisestä tulisi miinuspisteitä, joten en aikonut jäädä kiinni.
Harkitsin hetken, piilottaisinko luudan jo täällä, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että Puhtolakaisu näytti niin paljon tavalliselta luudalta, että voisin kulkea sen kanssa ainakin kaupungin laitaan. Täällä kivikkoisessa puolimetsässä en ehkä löytäisi enää luutaa, ja katseita keräisin muutenkin, sen verran naarmuinen ja likainen olin kaarnaisine rannesiteineni.
Joku vilahti nopeasti näkökenttäni ohi ja käännähdin siihen päin. Pieni, musta lentävä otus loittoni minusta ja lensi kohti yhtä kylän laitataloa. No, ainakaan se ei ollut hyökännyt. Jatkoin varuillani matkaa, jokin este taisi nimittäin tiellä olla, otus ei ollut näyttänyt miltään varikselta.
Aloin olla ensimmäisten talojen kohdilla, joten tähysin jonkinlaista piilopaikkaa luudalleni. Silloin se musta olio palasi. Se ei ollut yksin. Parvi sellaisia lensi minua kohti erittäin vihamielisen näköisinä. Näköjään ensimmäinen oli vain mennyt hälyttämään ystävänsä. Pudotin luudan ja seisahduin sekunnin murto-osaksi olioiden lähestyessä ja tunnistin ne. Mustia, karvaisia, ilkeitä, nelikätisiä ja paljon. Hutsuja. Sitten säntäsin juoksuun.
Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Ei minulla olluyt hutsukarkoitetta eikä loitsuja eikä muutakaan kätevää. Hutsut olivat nopeampia, ja saavuttivat minua mustana tuholaisparvena. Seuraisivatko ne minua keskustaan saakka? Eivät välttämättä, mutta sinne oli vielä aika lailla matkaa, ja hutsut olivat nopeita. Voisinkohan huitoa niitä jollakin?
Tunsin jonkin olkapäälläni ja huitaisin äkkiä rumasti irvistävän hutsun pois. Ne olivat jo lähellä. Yritin kelata mielessäni loitsuja. Leijutusloitsu ei oikein käynyt, sillä en osannut kohdistaa sitä kuin yhteen kerrallaan ja hutsuja oli ainakin sata. Valoloitsu, no, se toimi ilkiöihin labyrintissä, mutten ollut varma, pystyinkö keskittymään tarpeeksi juostessani. Päätin kuitenkin yrittää.
”Valois!” huusin ja sauvaani syttyi valo. Päivänvalossa se ei näyttänyt oikein miltään, olin niin uuvuksissa juoksemisesta, ettei valosta ollut mihinkään. Sen sijaan koppasin juostessani maasta kiven ja viskasin sen hutsuja päin. En osunut niihin mutta parvi jakautui vähän.
Äkkiä tunsin jotain olkavarressani, huitaisin vaistomaisesti mustaa hutsua, joka oli yrittänyt purra minua. Onneksi minulla oli takki suojana. Sitten toinen saapui oikealle olkapäälleni ja yksi kiipesi selkääni. Hutsut ympäröivät minut vaikka yritin huitoa niitä pois. Yhtäkkiä ne sitten hajaantuivat, lähtivät pois. Nostin katseeni, joku nainen käveli tänne päin, luultavasti jästi. Olin muutenkin jo melkein keskustassa. Ilmeisesti hutsut olivat säikähtäneet häntä tai jotain, en ollut mikään hutsuasiantuntija.
Lähdin juoksemaan naista kohti, hänen ohitseen ja kohti keskustaa. Nainen jäi hämmentyneenä katsomaan jälkeeni. Nyt pitäisi toimia nopeasti niin kauan kuin voimat riittäisivät ja mahdollisesti pysytellä jästeiltä piilossa. Seisahduin eräälle kulmalle ja vilkaisin sen ympäri, katu oli tyhjä. Vedin kartan esiin ja vilkaisin sitä nopeasti, rasti olisi parin korttelin päässä torilla. Hölkkäsin katua pitkin ja tarkistin seuraavan kulman. Siellä oli muutamia ihmisiä ja joku heistä oli tulossa tänne päin. En tiennyt, kuinka tarkkaa oli pysytellä jästeille näkymättömissä, joten otin lähtökohdaksi, etteivät ne näkisi minua ollenkaan. Tosin torilla se olisi hankalaa, mutta muuten.
Tähysin piilopaikkaa ja äkkäsin tikapuut jotka veivät viereisen talon katolle. Syöksyin niille ja kiipesin rivakasti kaltevalle katolle juuri kun jästi saapui kulman ympäri. Katsoin vähän ympärilleni ja huomasin torin. Voisin oikaista tämän katon poikki, jos toisellakin puolella olisi tikkaat. Hiippailin katon yli hieman kyyryssä, jotteivät jästit äkkäisi minua. Toisella puolella oli kuin olikin tikkaat, joita pitkin laskeuduin pikkukujalle. Siitä vain yhden kulman ympäri ja olin torilla.
Torilla oli tietysti jästejä, näyttäydyttävä oli, minkäs teet. Keräsin kummastuneita katseita astellessani torille. Näytin varmasti oudolta: ruhjeinen ja likainen tyttö, joka pälyilee ympärilleen kuin yrittäen etsiä jotakin. Ja niinhän minä etsinkin, ja äkkäsin sen pian hedelmäkojun kylkeen kiinnitettynä. Eivätkö jästit ihmetelleet sitä? Kävelin torin poikki sitä kohti, kun joku tuli luokseni. Säikähdin ensin, mutta se ei ollutkaan mitään vaarallista. Vanha nainen, jonka harmaita hiuksia peitti punainen huivi, katsoi minua huolestuneena.
”Oletko kunnossa tyttökulta?” Nainen kysyi. Vilkaisin hedelmäkojua hermostuneena ja yritin sitten hymyillä naiselle.
”Ky-kyllä olen, kävin vain pikku retkellä metsässä ja kaaduin”, selittelin pikaisesti. Nainen yritti ilmeisesti sanoa vielä jotain, mutta otin jo askeleen kohti rastia ja mumisin: ”Minulla on vähän kiire, äiti ihmettelee jo, missä olen.”
Kun saavuin rastille, nojauduin muka katselemaan hedelmiä kojun laareissa, ja samalla otin taikasauvani esiin mahdollisimman huomaamattomasti peittäen sen kädelläni. Kosketin pikaisesti rastia joka muuttui vihreäksi, enkä voinut uskoa sitä todeksi, olin tehnyt sen! Olisin voinut kiljua, mutta olin yhä keskellä jästitoria, ja kättäni vihlaisi inhottavasti, kuin se olisi muistuttanut, etten ollut vielä maalissa, joten päätin jättää kiljumisen myöhemmäksi. Sen sijaan sujautin sauvan piiloon ja kävelin rivakasti pois torilta. Kun olin päässyt vilkkaimmalta alueelta, vaihdoin kävelyn hölkäksi.
Suunnitelmani oli juosta takaisin koululle, sillä minulla ei ollut hajuakaan, missä luuta oli, olin tiputtanut sen jossain kylän toisella laidalla, ja hutsut olivat ihan hyvin saattaneet viedä sen, vaikka en kyllä tiennyt, oliko varastelu niille tyypillistä. Joka tapauksessa olisi nopeampaa vain juosta koululle, pääsisin perille ehkä vajaassa puolessa tunnissa. Minun täytyi päästä mahdollisimman pian sairaalasiipeen.
Jalkani turtuivat juoksemisesta ja olin lopen uupunut ja hengästynyt, mutta jaksoin pitää tahtia yllä. Ei sillä ehkä olisi juoksukisassa pärjätty, mutta hölkkää kumminkin. Sitten näinkin koulun, joka paljastui mäen takaa ja otin loppukirin.
Siinä vaiheessa, kun viimein pääsin maaliin, minua heikotti niin, etten meinannut pysyä pystyssä, mutten voinut lakata hymyilemästä. Olin ekaluokkalainen. Ja olin tehnyt sen jälleen.
Kun minulle kisapäivänä kerrottiin, mitä toinen haaste pitäisi sisällään, en tietenkään voinut olla hieman hymyilemättä. Olin iloinen, että olin päättänyt osallistua tähänkin haasteeseen. Ensimmäinen haaste oli ollut niin kammottavan vaikea, että olin kuvitellut kisataipaleeni päättyvän viimeistään toisessa haasteessa, sillä kai haasteet vaikeutuisivat loppua kohden. Olin kuitenkin päätynyt mukaan. Olin rohkaistunut saatuani yllättävän hyvät pisteet ensimmäisestä haasteesta, ja päättänyt edes yrittää.
Olin valmistautunut huolellisemmin. Opiskellut koulussa oppitunneilla hyvin ja lukenut kirjoja. Tietysti olin kiinnittänyt kisapäivän aamuna huomiota pukeutumiseeni. Viimeeksi olisi suoritukseni nimittäin tyssännyt melko äkkiä ilman pinniä. Siltä varalta, että tarvitsisin apuvälineitä, olin tällä kertaa pukeutunut vieläkin juonikkaammin. Olin vetänyt jalkoihini nyöritettävät vettäpitävät ruskeat nahkasaappaat siltä varalta, että tarvitsisin köyttä. Hiukseni olin vetäissyt poninhännälle, sillä jos tarvitsisin kuminauhaa, olisi sitä valmiiksi hiuksissani, ja tietysti kiinnittänyt karkailevat hiussuortuvat pinneillä. Lisäksi olin pujottanut kaulaani teräväreunaisen amuletin, jos minun tarvitsisi leikata jotakin.
Ja nyt, kun seisoskelin pihalla odottamassa vuoroani suoriutua koitoksesta, todellakin hymyilin. Toinen haaste nimittäin oli suunnistus. Suunnistus! Se ei kuulostanut hengenvaaralliselta. Kaiken lisäksi olin haasteeseen valmistautuessani opetellut nelipistetaian, kun olin edellisessä haasteessa turhautunut, kun en osannut sitä. Nythän se oli edellistäkin kertaa tarpeellisempi. Oloni oli kohentunut edellisestä illasta aivan mielettömästi, ja olin jopa itsevarma. En tietenkään yhtä itsevarma, kuin jotkut vanhemmat oppilaat, mutta omalla mittapuullani yllättävänkin itsevarma.
Minulla ei ollut mitään kiirettä. Olisin jälleen lähes viimeinen lähtijä. Istuskelin kivellä pihalla ja piirtelin kengänkärjelläni maahan, josta lumet olivat jo alkaneet sulaa. Välillä tarkkailin matkaanlähtijöitä ja niitä, jotka viuhahtelivat välillä ohi luutineen. Lentäminenkin olisi etu minulle. Olin siinä melko hyvä. Kaikilla se ei tietenkään onnistuisi, joten saattaisin saada hieman etumatkaa joidenkin joutuessa juoksemaan.
Vuoroni läheni. Tällä kertaa ei liian hitaasti tai nopeasti, kuten viimeksi. Tällä kertaa juuri sopivaa tahtia. Sitten sain luudan ja kartan. Lähtööni olisi vielä viisi minuuttia. Polvistuin äkkiä maahan. Aikaa oli rajallisesti, nyt pitäisi suunnitella reitti.
Hahmottelin ja mittailin rastejen etäisyyksiä sormillani. Olisi pitänyt piilottaa mittanauha vyöhön. Arvioin, että joka rastilta oli koululle suunnilleen sama matka. Kolmella pitäisi käydä, viisi niitä oli yhteensä. No, eipä kai sillä nyt niin kovin ollut väliä, mille menisin. Päätin kuitenkin valita kohteet etukäteen, joten päädyin valitsemaan tasaisella maalla olevan rastin. Ilmeisesti jonkinlaisella niityllä, se vaikutti helpolta. Metsässähän minä olinkin jo kerran käynyt, vaikken minä sitä tuomareille ilmottaisi, joten se pääsisi myös listalleni. Kolmas kohde olikin hankalampi päättää. Lopulta mukaan valikoitui rasti, joka oli merkattu järven kohdalle. Ehkä se lojuisi jään päällä, järvessähän oli jäät. Tuskin ketään pakotettiin avantoon sukeltamaan. Vuoristoon en aikonut lähteä, sillä siellä saattaisi olla turhan kylmä, sekä vaarallista. Sinnehän voisi eksyä tai saada kivivyöryn päälleeen. Jästikylä taas olisi ongelmallinen, koska kaduilla parveilevien jästejen varominen saattaisi hidastaa.
Pian pohdintani keskeytyi: oli aika lähteä. Hengitin kerran syvään ja nousin seisomaan. Hyvin se menisi. Pelkkä suunnistus. Nousin luutani selkään ja ponnistin vauhtia. En ollut tottunut lentämään Puhtolakaisuilla, mutta kyllä tämä onnistuisi. Kohosin ylemmäs ja pysähdyin sitten lukemaan karttaa. Olisi tietysti loogista lentää rastit maantieteellisessä järjestyksessä. Päätin aloittaa niitystä ja edetä siitä järven kautta metsään.
Asetin sauvani kartan päälle ja mutisin: ”Suuntaa minut.” Onneksi olin opetellut taian. Käänsin kartan oikein päin, niin, että pohjoinen oli samaan suuntaan kuin minne sauvani osoitti. Nyt tiesin, minne päin minun oli lennettävä. Lähdin kiitämään niin nopeasti niittyä kohti, kuin Puhtolakaisullani pääsin. Pitelin toisessa kädessäni karttaa ja sauvaa, ja tarkistin välillä tarkempaa suuntaa.
Maisema alla muuttui vähitellen tasaisemmaksi, ja lentosää oli hyvä. Hyvä tuuleni säilyi. Niin, tuuli, nyt kun se tuli mieleeni, huomasin, että tuuli oli todellakin yltynyt. Vielä hetki sitten ei ollut tuullut juuri nimeksikään, mutta nyt luja vastatuuli senkun yltyi.
Yritin lentää eteenpäin, mutta liikuin hitaasti tuulen puhaltaessa niin lujaa vastaan. Ilmavirta sai silmäni vuotamaan, ja puuskissa tuntui, että menetin kokonaan luudan hallinnan. Ei hyvä. Tämä ei tuntunut luonnolliselta tuulelta. Se oli noussut aivan liian nopeasti. Kukaan ei ollut puhunut siitä, että rasteja ympäröisi jokin este, mutta tarkemmin ajatellessa se oli ihan luontevaa. Miksi olin kuvitellut tämän olevan pelkkä suunnistushaaste?
Laskeuduin maahan, sillä arvelin tuulen olevan alhaalla rauhallisempi. Niin ei juurikaan ollut, mutta tietenkin käveleminen vastatuuleen oli helpompaa kuin lentäminen. Puristin vasemmassa kädessä rystyset valkeina luutaa, ja oikealla painoin kartan ja sauvan rintaani vasten. Ne saattaisivat lentää kädestäni tai kartta voisi revetä. Lähdin juoksemaan sinne, missä rastin kuuluisi olla. Arvioin, että olin lentänyt vähän reilut kymmenen minuuttia, ja kartan mukaan minun pitäisi olla lähes perillä.
Pian edessä erottuikin hahmoja. Kun tajusin, mitä ne olivat, hidastin kävelyyn. Niityllä laiduntavat otukset olivat hevoskotkia, tunnistin ne kirjoista. Eivät vaarallisia kuulemma, mutta koppavia. En tiennyt kovin paljoa hevoskotkista, joten päätin toimia mielummin liian varovasti kuin liian varomattomasti.
Kävelin pää kumarassa eteenpäin vilkuillen samalla, ettei yksikään hevoskotkista kiinnittäisi minuun erityisesti huomiota. Kun uskaltauduin vilkaisemaan suoraan eteen, huomasin parinkymmenen metrin päässä jonkinlaisen paalun, johon oli kiinnitetty laatta. Sydämeni hypähti, tuo oli kohteeni, ensimmäinen rasti. Olisin halunnut rynnätä heti sen luo, mutta pelkäsin sen hermostuttavan hevoskotkia, joten maltoin kävellä.
Kun viimein pääsin laatalle, olisin voinut halata paalua ilosta, mutten tietenkään tehnyt sitä, vaan vedin taikasauvan esiin ja kosketin sillä laattaa, joka muuttui hetken ajaksi vihreäksi. Ensimmäinen rasti suoritettu.
Tuuli hellitti, ja uskaltauduin luutani selkään. Ponnistin vauhtia ja kohosin taas ilmaan, korkealle hevoskotkien ylle, ettei minun tarvitsisi enää murehtia niistä. Tyytyväisenä levitin taas kartan, ja mumisin suuntausloitsun. Seuraava rasti olisi suoraan etelään päin, jos edellisen matkan mukaan laski, aikaa kuluisi taas paritoista minuuttia, hyvällä tuulella kymmenen, mutta tietysti matkalla saattaisi olla esteitä, kun nyt oli käynyt selväksi, ettei tämä ollutkaan tavallinen suunnistus.
Voisi kuvitella, että kymmenen minuutin lento voisi olla tylsää, mutta minä kyllä lentämiseen kyllästynyt. Maisema viuhui allani, tasaisempaa, sitten hieman kallioita, ja lopulta saavuin rantaan. Kummastuksekseni järvi ei ollut jäässä. Mitäs tämä nyt oli? Vielä eilen olin nähnyt luistelijoita järvellä. Ainakaan rasti ei voinut olla jään päällä. Toivottavasti se olisi jonkinlaisella lautalla. Kiihdytin vähän vauhtia ja purin huulta, en oikein tiennyt, uskoinko itsekään rastin kelluvan, miksi järvi muuten sulatettaisiin?
Siinä minä vain mietin, ja ennen kuin huomasinkaan, en enää nähnyt eteeni. Mistä tuokin sumu oli tullut? Sentään näin kartan. Hidastin vähän tahtia ja silmäilin karttaa. Nyt ei oikein nelipistetaika auttanut, järvessä ei ollut minkäänlaisia maamerkkejä ja sumu vain hankaloitti etäisyyksien laskemista rantaan nähden. Arvioin kuitenkin olevani lähes perillä, joten laskeuduin alemmas, hidastin tahtia ja sytytin sauvaani valon, jos se vaikka valaisisi jonkin verran pohjaa.
Lentäessäni hitaasti aivan pinnan yläpuolella sumussa, tunnelma oli jollain lailla pysähtynyt, kuin sumu olisi sulkenut muiden äänet pois, olin yksin. Sitten näin jonkin pilkahtavan silmänurkassani. Valoa, äkkiä olin varma, että olin eksynyt ja yksin, ja minun täytyisi seurata tuota valoa löytääkseni pois, minun täytyi, valo, sitä piti seurata. Sammutin sauvani ja lähdin seuraamaan valoa, se veisi minut pois...
Hetken kuluttua valo pysähtyi, odotteli minua pinnan läheisyydessä. Saavuin valon luokse, ja äkkiä se puikahti pinnan alle.
”Minä tulen”, kuiskasin ja istuin luudan reunalle valmiina laskeutumaan veteen. Kastoin vasemman jalkani nilkkaa myöten...
Hyytävään veteen! Kiljahdin vähän ja vetäisin jalkani pois. Se oli hämykeiju, rauhoittelin itseäni ja katsahdin veteen. Pinnasta kuvastui säikähtänyt pikkutyttö, ja pinnan alla vesi oli kylmää ja mustaa. Olin mennyt hämykeijun ansaan, en ollut tunnistanut sitä ajoissa. Onneksi olin havahtunut veteen. Muistaakseni hämykeijut viihtyivät parhaiten suolla, siellä oli ehkä helpompaa saada ihmiset loukkuun.
Mutta nyt oli taas aika murehtia rastia. Vesi oli kylmää ja pimeää, pohja vaikka kuinka syvällä. Kuinka minä voisin päästä rastille? En osannut lämmittää vettä. Valoloitsuni oli heikko. En osannut hengittää veden alla, enkä tiennyt taikaa, joka voisi auttaa siinä. En osannut kutsuloitsua, ja muutenkin rasti oli luultavasti kiinni jossakin.
Tämä ei onnistuisi. Kastoin vielä kokeeksi sormet veteen. Ei, rasteja oli pakko olla muitakin. Ehkä voisin käydä vaikka jästikylässä, ei se niin paha voinut olla.
Nousin paremmin luudan selkään ja kohosin ylemmäs. Tämä rasti oli liian vaikea minulle. Ei se mitään, olin vasta ensimmäisellä luokalla, rauhoittelin itseäni. Ei se mitään, vaikket edes löytänyt rastia. Jäljellä oli vielä kolme rastia, joista pitäisi kaksi suorittaa. Hengitin syvään ja lähdin matkaan. Sumu hälveni taas yhtä nopeasti kuin tuuli viime rastilta lähtiessä, ja vilkaisin vielä taakse, siellä ei näkynyt veneitä tai lauttoja, eli olin arvannut oikein.
Lähdin kiitämään mahdollisimman nopeasti kohti seuraavaa kohdetta: metsää. Kartan mukaan rasti olisi melko kaukana metsän laidasta. Tarkkailin lentäessäni pinnanmuotoja kartassa. Minulla olisi metsässä puolellani hienoinen kotikenttäetu, olinhan käynyt siellä jo kerran, toisin kuin useimmat oppilaat. En tosin ollut jäänyt kiinni, joten pitäisi varoa näyttämästä liikaa hienoista maastontuntemustani.
Nostin katseeni kartasta, edessä päin, metsän yllä pilvet olivat kasaantuneet tummaksi matoksi, ja siellä näytti satavan. No, eihän siinä mitään. Sateessa lentäminen oli inhottavaa, mutta minulla oli jo valmiiksi toinen kenkä litimärkä ja varpaita paleli, joten tuskin toisenkin kastuminen olisi niin paha. Kartan tosin joutuisin laittamaan pois, ettei se kastuisi mössöksi.
Vertasin vielä kerran karttaa maastoon ja sen jälkeen taittelin kartan ja tungin taskuun. Valmista. Metsä näkyi vihreänä latvusten merenä edessäni, kun ensimmäiset pisarat tipahtelivat olkapäilleni. Sade yltyi, kun lähestyin metsää. Satoi rankemmin, rankemmin ja rankemmin, kunnes olin metsän yllä sellaisessa kaatosateessa, etten meinannut nähdä eteeni. Puolessa minuutissa olin litimärkä ja kylmä vesi valui noroina kasvoillani, liimasi vaatteet ihoon ja liukasti luudan. Lensin eteenpäin metsän yllä vielä viitisen minuuttia näkemättä juuri eteeni, kunnes päätin olevani tarpeeksi lähellä rastia. Se oli tietysti vain arvio, sillä en ollut katsonut karttaa pitkään aikaan. Päätin kuitenkin laskeutua, sillä tiiviin puukerroksen läpi en rastia näkisi, ja sitä paitsi alhaalla saattaisi olla kuivia paikkoja.
Kaarsin varovasti alaspäin ja yritin nähdä sateen tumman verhon läpi. Laskeuduin alas, alas, puiden huippujen tasolle ja alemmas... Jostain kuului kirkaisu. Säikähdin ja menetin hallinnan puoleksi sekunniksi. Se riitti. Osuin isoon oksaan ja ote luudasta kirposi. Tipuin alaspäin läpi risujen, kunnes tipahdin kolmisen metriä alempana jättimäiselle oksalle.
”Aih” vaikersin vähän ja suljin silmäni. Olin yhä useiden metrejen korkeudessa, ja vasempaan käteeni sattui, koska olin tipahtanut sen päälle. Ei näin. Makasin oksalla hetken, ja kurkistin sitten varovasti alas. Luuta häämötti kaukana alhaalla, se oli takertunut puun alaoksiin. Onneksi se sentään oli ehjä. Nousin istumaan oksalle ja pitelin varovasti vasenta kättä oikeassa. ”Aiiih...” Painoin varovasti rannettani ja sain purra kieltäni aika kovaa etten olisi huutanut. Venähtänyt, murtunut, nyrjähtänyt... En minä lääkäri ollut, mutta sen verran tiesin, että kipu hankaloittaisi aika tavalla haasteen suorittamista. Parasta olisi varmaan olla törmäämättä keneenkään toiseen haasteen suorittajaan, ettei joku lähettäisi kipinöitä keskeyttääkseen haastettani. Aioin suorittaa sen kunnialla loppuun. Tai niin kunnialla kuin pystyisin.
Ensin pitäisi tietysti päästä alas puusta. Rannettakin voisi yrittää tukea. Tietenkään en ollut ottanut kaulaliinaa mukaan. Siitä olisi saanut hyvän kantositeen. Seuraavalla kerralla – mikäli siis selviytyisin tästä hengissä – ottaisin kaulaliinan mukaan. En ollut sittenkään ajatellut kaikkea. No, ei kantosidettä, mutta ainakin voisin tehdä lastan.
Puu, jossa istuin, sattui onnekseni olemaan mänty. Kovaa kaarnaa, josta irtoilee paloja. Nousin varovasti seisomaan liukkaalla oksalla ja kävelin puun rungon luo. Oksa oli hyvin leveä, en minä muuten olisi uskaltanut kävellä sillä. Rungon luona kyykistyin, oksan tyveen oli tipahtanut kaarnanpala – kuin tilauksesta! Kerrankin jokin meni hyvin. Nostin kaarnanpalasen ja avasin hiukseni ponnarilta. Jos tämä olisi ensiapukurssi tai partiokisat, olisin luultavasti saanut hylätyn. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut muutakaan, joten laitoin kaarnan tukemaan rannettani suoraksi ja kiinnitin sen ponnarilla. Niin, yhdellä ponnarilla, eipä tainnut paljoa auttaa ja aikaa vain tärväytyi, joten päätin jo edetä.
Kiipeäminen yhdellä kädellä olisi hankalaa, ja oksat olivat etäällä toisistaan. En osannut kutsuloitsua, joten en saanut luutaa luokseni. Minulle jäi vain yksi vaihtoehto. Minun täytyisi hypellä oksalta toiselle. Liian vaikea, älytön suunnitelma. Mutta minä hyppäsin.
Tähtäsin pari metriä alempana olevalle oksalle ja koukistin polviani valmiina ottamaan vastaan. Tipahdin oksalle ja kaaduin alastulossa ja olin tipahtaa oksalta, mutta sain pidettyä kiinni. Mikään muu kuin vasen käsi ei tuntunut... No, kipeältä. Asento oli kuitenkin hankala, sillä jalkani huitoivat tyhjää alapuolellani, kun oikea käteni oli pitäli minua puoliksi oksalla kuin olisin kiipeämässä uima-altaasta. Vilkaisin alleni, ja kappas, siellä oli uusi oksa puolisentoista metriä alempana. Ei edes paha pudotus.
Päästin taas irti ja tipahdin uudelle oksalle. Oksa kerrallaan pääsin alas. Aikamoista rytinää kyllä aiheutin, ja toivoin vain, ettei se kutsuisi paikalle mitään, mitä en haluaisi tavata. Vihdoin pääsin luutani luokse. Riuhtaisin sen irti pikkurisuista, joihin se oli takertunut ja hyppäsin sen selässä alas oksalta. Oikaisin syöksyn ennen maata ja laskeuduin sammalpohjalle. Tästä hyvästä rasti saisi olla melko lähellä. Nilkkani olivat tärähdyksista väsyneet, hiukseni täynnä neulasia ja aivan sotkussa. Oksat olivat raapineet naarmuja kasvoihini. Onneksi alhaalla ei sentään satanut yhtä pahasti kuin ylhäällä. Uskaltauduin hivuttamaan kartan taskustani ja kumarruin sen ylle yrittäen estää sitä kastumasta. Vilkaisin hieman ympäristöäni ja sitten taas karttaa. Pitäisi löytää paikka, jossa oikealla olisi kumpare ja kivikkoa, vasemmalla pieni suomainen alue, joka vietti hiema alaspäin.
”Suuntaa minut”, sanoin sauvalle, ilmansuunnat olisi olennaista tietää, jotta pitäisin karttaa oikein päin. Kääntin karttaa puolisen kierrosta ja vertasin uudestaan ympäristöön. Nyt se kävi järkeen. Rastin pitäisi olla vain suunnilleen sadan metrin päässä lännessä.
Lähdin taapertamaan länteen pensaiden oksien raapiessa jalkojani. Saavuin mäen päälle, ja siitä minun olisi jo pitänyt nähdä rasti, mutten nähnyt muuta kuin puita, pensaita, kiviä, kantoja ja no, kaikkea sellaista hyvin metsäistä.
Kenkäni litisivät sammalta vasten kun kiertelin vähän ympäri lähialueita. Tässä sen pitäisi olla. Niityn rasti oli ollut täysin esillä, miksi metsän oli piilossa? Äkkiä jostain alkoi kuulua etäistä kumua. Vähitellen se voimistui. Metsässä oli kaikenlaista mihin en halunnut törmätä, enkä ollut varma, mitä tuo melu oli, joten kyyristyin äkkiä ison puun juureen niin, etteivät tulijat näkisi minua, elleivät erikseen katsoisi taakseen tai pysähtyisi. Pian erotin äänet kavioiksi, luultavasti kentaureja tai hevoskotkia. Ääni lähestyi ja vapisin hieman paikallani, se tuli kohdalle ja meni ohi. Mitään ei näkynyt, vain pieniä painaumia sammalessa ja taipuvia oksia. Kuulinko harhoja vai oliko ohi mennyt lauma näkymätön? Haasteen jälkeen minun täytyisi selvittää oliko näkymättömiä hevosolentoja olemassa.
Äkkiä silmäni osuivat johonkin oranssiin: lähellä olevan kannon sisällä oli rastilaatta, jota en ollut seisoessani huomannut. Ponnahdin innoissani pystyyn ja kipitin kannon luo. Siinä se tosiaan oli, toinen rasti. Otin sauvani esiin ja kosketin sillä laattaa, joka muuttui hetkeksi vihreäksi. Kaksi suoritettu, yksi jäljellä.
Nousin luutani selkään ja äkkiä jokin vilahti pensaikossa vain muutaman metrin päässä. Kaunis harmaa susi, jolla oli ruskeat silmät. Jähmetyin hetkeksi paikalleni tuijottamaan kauhusta kankeana tuota epätavallisen suurta sutta, kunnes sain ponkaistuksi maasta vauhtia ja lähdin kiitämään suoraan ylös välittämättä piiskaavista pikkuoksista. Halusin äkkiä kauas sudesta. Eiväthän eläimet käyttäytyneet noin, eiväthän? Ja vielä niin iso! Ja rauhallinen ja ne silmät... Sehän saattoi olla vaikka ihmissusi!
Lensin nopeasti oksia väistellen ylös. Kun saavuin latvusten ylle, tajusin sateen loppuneen. Olin säikähtänyt sutta niin paljon, etten ollut huomannut sitä. Aurinko kurkisti hieman pilvien takaa. Sitten kohti viimeistä rastia.
Lentäessäni kohti jästikylää pohdin, mitä siellä olisi. Sumua, sadetta ja tuulta olin jo nähnyt, olisikohan jästikylässä lumimyrsky? Toisaalta se saattaisi kummastuttaa jästejä. Entä muut esteet, metsässä olennot, järvellä sukeltaminen ja niityllä hevoskotkat? Eihän jästikylässä voinut olla muuta kuin jästit, sillä muutenhan he kummastelisivat.
Tällä kertaa en voinut lentää niin lähelle rastia, vaan jouduin laskeutumaan jo ennen kylään saapumista, ettei kukaan ihmettelisi. Olin tosin melko varma, että kylässä oli valmiusasemissa odottava unhoituttajaryhmä siltä varalta, että joku mokaisi. Tosin olin vieläkin varmempi siitä, että kiinni jäämisestä tulisi miinuspisteitä, joten en aikonut jäädä kiinni.
Harkitsin hetken, piilottaisinko luudan jo täällä, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että Puhtolakaisu näytti niin paljon tavalliselta luudalta, että voisin kulkea sen kanssa ainakin kaupungin laitaan. Täällä kivikkoisessa puolimetsässä en ehkä löytäisi enää luutaa, ja katseita keräisin muutenkin, sen verran naarmuinen ja likainen olin kaarnaisine rannesiteineni.
Joku vilahti nopeasti näkökenttäni ohi ja käännähdin siihen päin. Pieni, musta lentävä otus loittoni minusta ja lensi kohti yhtä kylän laitataloa. No, ainakaan se ei ollut hyökännyt. Jatkoin varuillani matkaa, jokin este taisi nimittäin tiellä olla, otus ei ollut näyttänyt miltään varikselta.
Aloin olla ensimmäisten talojen kohdilla, joten tähysin jonkinlaista piilopaikkaa luudalleni. Silloin se musta olio palasi. Se ei ollut yksin. Parvi sellaisia lensi minua kohti erittäin vihamielisen näköisinä. Näköjään ensimmäinen oli vain mennyt hälyttämään ystävänsä. Pudotin luudan ja seisahduin sekunnin murto-osaksi olioiden lähestyessä ja tunnistin ne. Mustia, karvaisia, ilkeitä, nelikätisiä ja paljon. Hutsuja. Sitten säntäsin juoksuun.
Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Ei minulla olluyt hutsukarkoitetta eikä loitsuja eikä muutakaan kätevää. Hutsut olivat nopeampia, ja saavuttivat minua mustana tuholaisparvena. Seuraisivatko ne minua keskustaan saakka? Eivät välttämättä, mutta sinne oli vielä aika lailla matkaa, ja hutsut olivat nopeita. Voisinkohan huitoa niitä jollakin?
Tunsin jonkin olkapäälläni ja huitaisin äkkiä rumasti irvistävän hutsun pois. Ne olivat jo lähellä. Yritin kelata mielessäni loitsuja. Leijutusloitsu ei oikein käynyt, sillä en osannut kohdistaa sitä kuin yhteen kerrallaan ja hutsuja oli ainakin sata. Valoloitsu, no, se toimi ilkiöihin labyrintissä, mutten ollut varma, pystyinkö keskittymään tarpeeksi juostessani. Päätin kuitenkin yrittää.
”Valois!” huusin ja sauvaani syttyi valo. Päivänvalossa se ei näyttänyt oikein miltään, olin niin uuvuksissa juoksemisesta, ettei valosta ollut mihinkään. Sen sijaan koppasin juostessani maasta kiven ja viskasin sen hutsuja päin. En osunut niihin mutta parvi jakautui vähän.
Äkkiä tunsin jotain olkavarressani, huitaisin vaistomaisesti mustaa hutsua, joka oli yrittänyt purra minua. Onneksi minulla oli takki suojana. Sitten toinen saapui oikealle olkapäälleni ja yksi kiipesi selkääni. Hutsut ympäröivät minut vaikka yritin huitoa niitä pois. Yhtäkkiä ne sitten hajaantuivat, lähtivät pois. Nostin katseeni, joku nainen käveli tänne päin, luultavasti jästi. Olin muutenkin jo melkein keskustassa. Ilmeisesti hutsut olivat säikähtäneet häntä tai jotain, en ollut mikään hutsuasiantuntija.
Lähdin juoksemaan naista kohti, hänen ohitseen ja kohti keskustaa. Nainen jäi hämmentyneenä katsomaan jälkeeni. Nyt pitäisi toimia nopeasti niin kauan kuin voimat riittäisivät ja mahdollisesti pysytellä jästeiltä piilossa. Seisahduin eräälle kulmalle ja vilkaisin sen ympäri, katu oli tyhjä. Vedin kartan esiin ja vilkaisin sitä nopeasti, rasti olisi parin korttelin päässä torilla. Hölkkäsin katua pitkin ja tarkistin seuraavan kulman. Siellä oli muutamia ihmisiä ja joku heistä oli tulossa tänne päin. En tiennyt, kuinka tarkkaa oli pysytellä jästeille näkymättömissä, joten otin lähtökohdaksi, etteivät ne näkisi minua ollenkaan. Tosin torilla se olisi hankalaa, mutta muuten.
Tähysin piilopaikkaa ja äkkäsin tikapuut jotka veivät viereisen talon katolle. Syöksyin niille ja kiipesin rivakasti kaltevalle katolle juuri kun jästi saapui kulman ympäri. Katsoin vähän ympärilleni ja huomasin torin. Voisin oikaista tämän katon poikki, jos toisellakin puolella olisi tikkaat. Hiippailin katon yli hieman kyyryssä, jotteivät jästit äkkäisi minua. Toisella puolella oli kuin olikin tikkaat, joita pitkin laskeuduin pikkukujalle. Siitä vain yhden kulman ympäri ja olin torilla.
Torilla oli tietysti jästejä, näyttäydyttävä oli, minkäs teet. Keräsin kummastuneita katseita astellessani torille. Näytin varmasti oudolta: ruhjeinen ja likainen tyttö, joka pälyilee ympärilleen kuin yrittäen etsiä jotakin. Ja niinhän minä etsinkin, ja äkkäsin sen pian hedelmäkojun kylkeen kiinnitettynä. Eivätkö jästit ihmetelleet sitä? Kävelin torin poikki sitä kohti, kun joku tuli luokseni. Säikähdin ensin, mutta se ei ollutkaan mitään vaarallista. Vanha nainen, jonka harmaita hiuksia peitti punainen huivi, katsoi minua huolestuneena.
”Oletko kunnossa tyttökulta?” Nainen kysyi. Vilkaisin hedelmäkojua hermostuneena ja yritin sitten hymyillä naiselle.
”Ky-kyllä olen, kävin vain pikku retkellä metsässä ja kaaduin”, selittelin pikaisesti. Nainen yritti ilmeisesti sanoa vielä jotain, mutta otin jo askeleen kohti rastia ja mumisin: ”Minulla on vähän kiire, äiti ihmettelee jo, missä olen.”
Kun saavuin rastille, nojauduin muka katselemaan hedelmiä kojun laareissa, ja samalla otin taikasauvani esiin mahdollisimman huomaamattomasti peittäen sen kädelläni. Kosketin pikaisesti rastia joka muuttui vihreäksi, enkä voinut uskoa sitä todeksi, olin tehnyt sen! Olisin voinut kiljua, mutta olin yhä keskellä jästitoria, ja kättäni vihlaisi inhottavasti, kuin se olisi muistuttanut, etten ollut vielä maalissa, joten päätin jättää kiljumisen myöhemmäksi. Sen sijaan sujautin sauvan piiloon ja kävelin rivakasti pois torilta. Kun olin päässyt vilkkaimmalta alueelta, vaihdoin kävelyn hölkäksi.
Suunnitelmani oli juosta takaisin koululle, sillä minulla ei ollut hajuakaan, missä luuta oli, olin tiputtanut sen jossain kylän toisella laidalla, ja hutsut olivat ihan hyvin saattaneet viedä sen, vaikka en kyllä tiennyt, oliko varastelu niille tyypillistä. Joka tapauksessa olisi nopeampaa vain juosta koululle, pääsisin perille ehkä vajaassa puolessa tunnissa. Minun täytyi päästä mahdollisimman pian sairaalasiipeen.
Jalkani turtuivat juoksemisesta ja olin lopen uupunut ja hengästynyt, mutta jaksoin pitää tahtia yllä. Ei sillä ehkä olisi juoksukisassa pärjätty, mutta hölkkää kumminkin. Sitten näinkin koulun, joka paljastui mäen takaa ja otin loppukirin.
Siinä vaiheessa, kun viimein pääsin maaliin, minua heikotti niin, etten meinannut pysyä pystyssä, mutten voinut lakata hymyilemästä. Olin ekaluokkalainen. Ja olin tehnyt sen jälleen.