Toinen haaste, Aimee Russell
Lähetetty: 30 Maalis 2016, 19:52Aimee Russell - Puuskupuh - 7. luokka - Tylypahka AM
Aimee odotti lähtölupaa Châteaun pihamaalla luuta ja kartta kädessään sekä perhosia vatsassaan. Haaste ei ollut ihan sellainen, kuin Aimee oli toivonut. Lentäminen ja suunnistaminen eivät kumpikaan olleet varsinaisesti hänen ominta alaansa. Hän oli toki lentänyt ja huispannutkin jonkin verran, mutta lentäminen oli hänestä aina ollut aika pelottavaa. Varsinkin kova vauhti ja epämukava kulkutapa eivät olleet hänen mieleensä. Myöskin suunnistaminen vähän jännitti häntä. He olivat kyllä perheensä kanssa retkeilleet jonkun verran hänen lapsuudessaan. Erilaiset vaellukset olivat olleet koko perheen yhteinen harrastus. Aimee ei kuitenkaan itse ollut yleensä ollut kartanlukuvastuussa. Hänen ajatuksensa yleensä aina harhautuivat, hän jäi esimerkiksi ihailemaan jotakin hienoa luonnonmuodostelmaa tai vastaavaa ja unohti miettiä minne oli menossa. Tässä haasteessa olisikin tärkeää pysyä tarkkana.
Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen Aimee sai lähtöluvan ja nousi luudan selkään. Varovasti ja vähän epävarmasti Aimee potkaisi maasta vauhtia ja nousi ilmaan. Tytöstä selvästi näki, että hän ei ollut vähään aikaan lentänyt. Aimee pysytteli muutaman metrin korkeudessa ja totutteli Puhtolakaisun liikkeisiin. Kun luuta alkoi tuntua tutulta, Aimee otti kartan mukaisen suunnan kohti jästikylää ja lähti matkaan. Aluksi hänen nopeutensa oli varsin maltillinen, mutta kun hän sai kerättyä hiukan itseluottamusta, hän lisäsi nopeutta ja lopulta Puhtolakaisu kulki jo aika mukavaa vauhtia. Kun matkanteko alkoi sujua, eikä Aimeen tarvinnut juuri miettiä lentämistä, hän alkoi nauttia matkanteosta. Maisemat olivat upeat ja sääkin kohtalaisen hyvä. Hän odotti jo, että pääsisi kertomaan kotopuolessa tästä haasteesta. Hänen isoäitinsä oli toivottanut hänelle paljon onnea ja ollut melkoisen huolissaankin lapsenlapsestaan. Ensimmäisen haasteen jälkeen hän oli ensimmäisenä kirjoittanut raportin isoäidilleen ja saman hän aikoi tehdä tälläkin kertaa.
Aimee arveli olevansa jo melko lähellä jästikylää. Varmuuden vuoksi Aimee taikoi itseensä harhautusloitsun. Hän tunsi kuinka tuttu kylmä noro valui hänen selkäänsä pitkin ja arveli loitsun onnistuneen. Vaikeaa loitsua oli harjoiteltu melko paljon loitsujen tunneilla viime aikoina, mutta kaikesta harjoituksesta huolimatta hän ei ollut vielä saanut hiottua loitsua täydelliseksi. Niinpä hän ei uskaltaisi jästikylässä liikkua harhautusloitsun alaisena, mutta tällaisessa vauhdissa lentämällä loitsu kyllä ajaisi asiansa. Pian hän huomasi harhautusloitsusta toisenkin edun. Aimee huomasi ilmassa lentelevän runsaasti mustia karvaisia otuksia, jotka Aimee tunnisti hutsuiksi. Hän oli pari kertaa joutunut hutsun puremaksi ja se oli todella tehnyt kipeää. Niinpä Aimee oli onnellinen kun harhautusloitsu toimi hutsuihin ja hän saattoi lentää huomaamatta niiden ohitse.
Aimee näki nyt jästikylän siintävän edessään ja hän laskeutui hiukan kylän ulkopuolelle sopivan suojaisaan paikkaan. Aimee piilotti luutansa lumen alle yhden puskan juurelle ja jätti myös kaapunsa siihen. Hän kumosi harhautusloitsun ja katsahti vielä tarkemmin karttaansa. Rasti näytti olevan jonkinlaisella torilla. Taikasauvan Aimee kätki taskuunsa ja lähti sitten kulkemaan kylän katuja keskustoria kohti. Ihmisiä oli jonkin verran liikkeellä ja ranskan kieli soljui joka puolella. Aimee ei voinut olla intoilematta siitä, kuinka kauniilta se kuulosti. Hän hymyili vastaantulijoille ja toivotti heille ranskaksi hyvää päivää, sen verran hän oli opetellut. Pian hän saapui torille ja pienen etsiskelyn jälkeen löysi rastinkin. Vähän aikaa Aimee joutui nojailemaan huolettoman näköisenä hedelmäkojun laitaan, kunnes hedelmäkojun myyjä siirtyi kauemmaksi ja reitti oli selvä. Kun kukaan ei ollut näkemässä, Aimee nopeasti nappasi taikasauvansa esiin ja kosketti rastia sauvan päällä. Rasti vaihtoi väriään niin että Aimee huomasi käyntinsä rekisteröityneen. Aimee katsahti vielä ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan ollut huomannut, kätki sitten jälleen taikasauvansa taskuunsa ja lähti kulkemaan takaisin sinne mistä oli tullutkin. Takaisintulomatka sujui hyvin, tosin eräs englantia puhunut turisti kysyi Aimeelta reittiä erääseen puotiin. Aimeella ei ollut aavistustakaan missä kyseinen puoti sijaitsi, mutta ei hennonut jättää turistia pulaan. Niinpä he yhdessä etsivät oikean paikan ja juttelivat sen ulkopuolella vielä jonkin aikaa niitä näitä. Vaikka episodiin uhrautuikin jonkun verran ylimääräistä aikaa, oli Aimee kohtaamisesta hyvillä mielin.
Lopulta Aimee löysi reittinsä takaisin luutansa luokse, puki kaapunsa takaisin päälleen ja katsoi karttaa. Nelipistetaian avulla Aimee selvitti oikean suunnan, nousi sitten luudalle ja lähti reippaalla vauhdilla lentämään kohti seuraavaa rastia. Hän oli valinnut metsän, sillä vuoristosta ja metsästä juuri metsä tuntui tutummalta ja turvallisemmalta. Hän oli tyytyväinen suoritukseensa jästikylässä ja toivoi metsärastin löytyvän yhtä helposti.
Aimee oli jo lentänyt jonkun matkaa, kun alkoi ripotella vettä. Vähitellen sade yltyi ja pian vettä tuli jo kuin saavista kaatamalla. Aimee sai suojattua karttansa tarttumatum-loitsulla, mutta sade aiheutti sen, että näkeminen oli melkein mahdotonta. Kun metsä siinsi hänen alapuolellaan, Aimee madalsi korkeutta ja meni oksien siimekseen. Ne suojasivat sateelta edes vähän. Aimee pujotteli puita lentäessään syvemmälle metsään, mutta kun metsä kävi tiheämmäksi, myös pujottelu alkoi käydä Aimeen lentotaidoille liian haastavaksi. Lopulta hänen oli luovutettava ja siirryttävä apostolinkyytiin. Hän tunsi itsensä aiempaa haavoittuvammaksi, kun hän kulki metsässä luuta ja kartta toisessa kädessä ja taikasauva toisessa, mutta ei auttanut kuin liikkua eteenpäin ja toivoa parasta. Muutaman kerran Aimeen oli käytettävä poistujo-loitsua, päästäkseen ahtaasta paikasta eteenpäin. Liikkuminen oli hidasta ja raskasta, hänen litimärät vaatteensa painoivat ja olo oli kylmä ja kurja. Loputtomalta tuntuneen matkan jälkeen Aimee vihdoin pääsi rastin luokse. Hän kosketti sitä taikasauvallaan ja rasti muutti väriään. Aimee huokaisi helpotuksesta. Löydettyään sopivan aukon metsän latvustossa hän nousi luudalleen ja lensi pois metsästä. Päästyään puunlatvojen yläpuolelle Aimeen ulkonäkö ja olo oli kuin uitetulla koiralla. Lisäksi oksat olivat repineet hänen kaapuaan melko pahasti. Aimee oli huojentunut kun oli vihdoin ulkona metsästä. Hän otti nelipistetaian avulla uuden suunnan ja lähti lentämään kohti järveä.
Lennon aikana Aimeen hampaat kalisivat ja hän paleli kauttaaltaan. Hän harkitsi pysähtymistä, jotta voisi taialla kuivattaa vaatteensa, mutta hän päätyi lopulta jatkamaan matkaa. Pysähdykseen kuluisi kuitenkin kallisarvoisia minuutteja ja eihän sitä tiennyt, vaikka järvirasti vaatisi uimista. Ei ainakaan pulahtaminen haittaisi, kun olisi jo valmiiksi läpimärkä. Sääolosuhteet eivät helpottaneet, sillä yhtäkkiä Aimeen ympäröi sakea sumu. Aimee hidasti lentonopeuttaan, laskeutui lähemmäs maata, teki uuden nelipistetaian ja jatkoi tarkasti oikeaan suuntaan.
Jonkun ajan kuluttua sumu hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin ja Aimee huomasi päätyneensä suuren järven rannalle. Järven pinta oli peilityyni. Aimee ihaili sitä hetken aikaa ja pohti sitten mistä rasti mahtaisi löytyä. Kun rastia ei veden pinnalla tai rannalla näkynyt, oli se todennäköisesti järven pohjassa. Aimee riisui kaapunsa ja kenkänsä, jätti myös luudan ja kartan rantaan. Hän ei ollut kovin vahva uimari eikä sukeltaja, mutta heille oli onneksi loitsuissa opetettu kuplapääloitsu. Siitä olisi suunnaton apu rastin löytymisen kannalta. Niinpä Aimee taikoi onnistuneen loitsun ja suuntasi sitten veteen. Vesi oli kylmää, mutta ei auttanut kuin rohkaista mielensä ja painua pinnan alle. Niin Aimee tekikin.
Vedenalainen maailma oli hieno. Vaikka Aimee palelikin, ei hän voinut olla ihailematta järven kauneutta. Useita kaloja ja muita vedeneläviä uiskenteli hänen ympärillään. Kauempana hän näki myös kirskuristajan, joka ei onneksi huomannut häntä. Aimee päätti olla varovainen. Vaikka pimeyden voimilta suojautumisessa olikin harjoiteltu kirskuristajilta suojautumista, ei hänellä silti ollut intoa kokeilla nyt taitojaan tositoimissa. Aimee ui eteenpäin. Hänen voimansa alkoivat jo olla vähissä, koetus oli kuitenkin vaatinut kaikenlaisia ponnistuksia. Epätoivo alkoi jo iskeä häneen etsinnöissään, mutta lopulta hän onneksi löysi kiven, johon rasti oli kiinnitetty. Aimee oli huojentunut ja kosketti nopeasti rastia sauvallaan. Matka takaisin rantaan tuntui huomattavasti kevyemmältä, kun hän tiesi mihin oli menossa. Lopulta Aimee pääsi pintaan ja kahlasi vedestä tavaroidensa luokse. Aimee kumosi kuplapääloitsun ja puki päälleen. Hän mietti jälleen vaatteiden kuivaamista, ajatteli matkan olevan niin lyhyt, ettei kannattanut nyt käyttää aikaa siihen. Niinpä hän nelipistetaian tehtyään nousi luudalle ja suuntasi kohti taikakoulu Châteauta.
Matka tuntui valtavan pitkältä, Aimee paleli eikä jaksanut innostua maisemista. Sentään kohtalaisen hyvä onnistuminen kaikista rasteista lämmitti hänen mieltään. Lopulta Châteaun linna siinsi horisontissa ja Aimee kiihdytti vielä vähän vauhtia. Viimein hän pääsi pihamaan ylle ja laskeutui tyylipuhtaasti muiden joukkoon. Pisteytyksestä hän ei jaksanut nyt huolehtia, hän halusi ainoastaan sisälle lämmittelemään ja vaihtamaan kuivat vaatteet märkien tilalle.
Aimee odotti lähtölupaa Châteaun pihamaalla luuta ja kartta kädessään sekä perhosia vatsassaan. Haaste ei ollut ihan sellainen, kuin Aimee oli toivonut. Lentäminen ja suunnistaminen eivät kumpikaan olleet varsinaisesti hänen ominta alaansa. Hän oli toki lentänyt ja huispannutkin jonkin verran, mutta lentäminen oli hänestä aina ollut aika pelottavaa. Varsinkin kova vauhti ja epämukava kulkutapa eivät olleet hänen mieleensä. Myöskin suunnistaminen vähän jännitti häntä. He olivat kyllä perheensä kanssa retkeilleet jonkun verran hänen lapsuudessaan. Erilaiset vaellukset olivat olleet koko perheen yhteinen harrastus. Aimee ei kuitenkaan itse ollut yleensä ollut kartanlukuvastuussa. Hänen ajatuksensa yleensä aina harhautuivat, hän jäi esimerkiksi ihailemaan jotakin hienoa luonnonmuodostelmaa tai vastaavaa ja unohti miettiä minne oli menossa. Tässä haasteessa olisikin tärkeää pysyä tarkkana.
Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen Aimee sai lähtöluvan ja nousi luudan selkään. Varovasti ja vähän epävarmasti Aimee potkaisi maasta vauhtia ja nousi ilmaan. Tytöstä selvästi näki, että hän ei ollut vähään aikaan lentänyt. Aimee pysytteli muutaman metrin korkeudessa ja totutteli Puhtolakaisun liikkeisiin. Kun luuta alkoi tuntua tutulta, Aimee otti kartan mukaisen suunnan kohti jästikylää ja lähti matkaan. Aluksi hänen nopeutensa oli varsin maltillinen, mutta kun hän sai kerättyä hiukan itseluottamusta, hän lisäsi nopeutta ja lopulta Puhtolakaisu kulki jo aika mukavaa vauhtia. Kun matkanteko alkoi sujua, eikä Aimeen tarvinnut juuri miettiä lentämistä, hän alkoi nauttia matkanteosta. Maisemat olivat upeat ja sääkin kohtalaisen hyvä. Hän odotti jo, että pääsisi kertomaan kotopuolessa tästä haasteesta. Hänen isoäitinsä oli toivottanut hänelle paljon onnea ja ollut melkoisen huolissaankin lapsenlapsestaan. Ensimmäisen haasteen jälkeen hän oli ensimmäisenä kirjoittanut raportin isoäidilleen ja saman hän aikoi tehdä tälläkin kertaa.
Aimee arveli olevansa jo melko lähellä jästikylää. Varmuuden vuoksi Aimee taikoi itseensä harhautusloitsun. Hän tunsi kuinka tuttu kylmä noro valui hänen selkäänsä pitkin ja arveli loitsun onnistuneen. Vaikeaa loitsua oli harjoiteltu melko paljon loitsujen tunneilla viime aikoina, mutta kaikesta harjoituksesta huolimatta hän ei ollut vielä saanut hiottua loitsua täydelliseksi. Niinpä hän ei uskaltaisi jästikylässä liikkua harhautusloitsun alaisena, mutta tällaisessa vauhdissa lentämällä loitsu kyllä ajaisi asiansa. Pian hän huomasi harhautusloitsusta toisenkin edun. Aimee huomasi ilmassa lentelevän runsaasti mustia karvaisia otuksia, jotka Aimee tunnisti hutsuiksi. Hän oli pari kertaa joutunut hutsun puremaksi ja se oli todella tehnyt kipeää. Niinpä Aimee oli onnellinen kun harhautusloitsu toimi hutsuihin ja hän saattoi lentää huomaamatta niiden ohitse.
Aimee näki nyt jästikylän siintävän edessään ja hän laskeutui hiukan kylän ulkopuolelle sopivan suojaisaan paikkaan. Aimee piilotti luutansa lumen alle yhden puskan juurelle ja jätti myös kaapunsa siihen. Hän kumosi harhautusloitsun ja katsahti vielä tarkemmin karttaansa. Rasti näytti olevan jonkinlaisella torilla. Taikasauvan Aimee kätki taskuunsa ja lähti sitten kulkemaan kylän katuja keskustoria kohti. Ihmisiä oli jonkin verran liikkeellä ja ranskan kieli soljui joka puolella. Aimee ei voinut olla intoilematta siitä, kuinka kauniilta se kuulosti. Hän hymyili vastaantulijoille ja toivotti heille ranskaksi hyvää päivää, sen verran hän oli opetellut. Pian hän saapui torille ja pienen etsiskelyn jälkeen löysi rastinkin. Vähän aikaa Aimee joutui nojailemaan huolettoman näköisenä hedelmäkojun laitaan, kunnes hedelmäkojun myyjä siirtyi kauemmaksi ja reitti oli selvä. Kun kukaan ei ollut näkemässä, Aimee nopeasti nappasi taikasauvansa esiin ja kosketti rastia sauvan päällä. Rasti vaihtoi väriään niin että Aimee huomasi käyntinsä rekisteröityneen. Aimee katsahti vielä ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan ollut huomannut, kätki sitten jälleen taikasauvansa taskuunsa ja lähti kulkemaan takaisin sinne mistä oli tullutkin. Takaisintulomatka sujui hyvin, tosin eräs englantia puhunut turisti kysyi Aimeelta reittiä erääseen puotiin. Aimeella ei ollut aavistustakaan missä kyseinen puoti sijaitsi, mutta ei hennonut jättää turistia pulaan. Niinpä he yhdessä etsivät oikean paikan ja juttelivat sen ulkopuolella vielä jonkin aikaa niitä näitä. Vaikka episodiin uhrautuikin jonkun verran ylimääräistä aikaa, oli Aimee kohtaamisesta hyvillä mielin.
Lopulta Aimee löysi reittinsä takaisin luutansa luokse, puki kaapunsa takaisin päälleen ja katsoi karttaa. Nelipistetaian avulla Aimee selvitti oikean suunnan, nousi sitten luudalle ja lähti reippaalla vauhdilla lentämään kohti seuraavaa rastia. Hän oli valinnut metsän, sillä vuoristosta ja metsästä juuri metsä tuntui tutummalta ja turvallisemmalta. Hän oli tyytyväinen suoritukseensa jästikylässä ja toivoi metsärastin löytyvän yhtä helposti.
Aimee oli jo lentänyt jonkun matkaa, kun alkoi ripotella vettä. Vähitellen sade yltyi ja pian vettä tuli jo kuin saavista kaatamalla. Aimee sai suojattua karttansa tarttumatum-loitsulla, mutta sade aiheutti sen, että näkeminen oli melkein mahdotonta. Kun metsä siinsi hänen alapuolellaan, Aimee madalsi korkeutta ja meni oksien siimekseen. Ne suojasivat sateelta edes vähän. Aimee pujotteli puita lentäessään syvemmälle metsään, mutta kun metsä kävi tiheämmäksi, myös pujottelu alkoi käydä Aimeen lentotaidoille liian haastavaksi. Lopulta hänen oli luovutettava ja siirryttävä apostolinkyytiin. Hän tunsi itsensä aiempaa haavoittuvammaksi, kun hän kulki metsässä luuta ja kartta toisessa kädessä ja taikasauva toisessa, mutta ei auttanut kuin liikkua eteenpäin ja toivoa parasta. Muutaman kerran Aimeen oli käytettävä poistujo-loitsua, päästäkseen ahtaasta paikasta eteenpäin. Liikkuminen oli hidasta ja raskasta, hänen litimärät vaatteensa painoivat ja olo oli kylmä ja kurja. Loputtomalta tuntuneen matkan jälkeen Aimee vihdoin pääsi rastin luokse. Hän kosketti sitä taikasauvallaan ja rasti muutti väriään. Aimee huokaisi helpotuksesta. Löydettyään sopivan aukon metsän latvustossa hän nousi luudalleen ja lensi pois metsästä. Päästyään puunlatvojen yläpuolelle Aimeen ulkonäkö ja olo oli kuin uitetulla koiralla. Lisäksi oksat olivat repineet hänen kaapuaan melko pahasti. Aimee oli huojentunut kun oli vihdoin ulkona metsästä. Hän otti nelipistetaian avulla uuden suunnan ja lähti lentämään kohti järveä.
Lennon aikana Aimeen hampaat kalisivat ja hän paleli kauttaaltaan. Hän harkitsi pysähtymistä, jotta voisi taialla kuivattaa vaatteensa, mutta hän päätyi lopulta jatkamaan matkaa. Pysähdykseen kuluisi kuitenkin kallisarvoisia minuutteja ja eihän sitä tiennyt, vaikka järvirasti vaatisi uimista. Ei ainakaan pulahtaminen haittaisi, kun olisi jo valmiiksi läpimärkä. Sääolosuhteet eivät helpottaneet, sillä yhtäkkiä Aimeen ympäröi sakea sumu. Aimee hidasti lentonopeuttaan, laskeutui lähemmäs maata, teki uuden nelipistetaian ja jatkoi tarkasti oikeaan suuntaan.
Jonkun ajan kuluttua sumu hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin ja Aimee huomasi päätyneensä suuren järven rannalle. Järven pinta oli peilityyni. Aimee ihaili sitä hetken aikaa ja pohti sitten mistä rasti mahtaisi löytyä. Kun rastia ei veden pinnalla tai rannalla näkynyt, oli se todennäköisesti järven pohjassa. Aimee riisui kaapunsa ja kenkänsä, jätti myös luudan ja kartan rantaan. Hän ei ollut kovin vahva uimari eikä sukeltaja, mutta heille oli onneksi loitsuissa opetettu kuplapääloitsu. Siitä olisi suunnaton apu rastin löytymisen kannalta. Niinpä Aimee taikoi onnistuneen loitsun ja suuntasi sitten veteen. Vesi oli kylmää, mutta ei auttanut kuin rohkaista mielensä ja painua pinnan alle. Niin Aimee tekikin.
Vedenalainen maailma oli hieno. Vaikka Aimee palelikin, ei hän voinut olla ihailematta järven kauneutta. Useita kaloja ja muita vedeneläviä uiskenteli hänen ympärillään. Kauempana hän näki myös kirskuristajan, joka ei onneksi huomannut häntä. Aimee päätti olla varovainen. Vaikka pimeyden voimilta suojautumisessa olikin harjoiteltu kirskuristajilta suojautumista, ei hänellä silti ollut intoa kokeilla nyt taitojaan tositoimissa. Aimee ui eteenpäin. Hänen voimansa alkoivat jo olla vähissä, koetus oli kuitenkin vaatinut kaikenlaisia ponnistuksia. Epätoivo alkoi jo iskeä häneen etsinnöissään, mutta lopulta hän onneksi löysi kiven, johon rasti oli kiinnitetty. Aimee oli huojentunut ja kosketti nopeasti rastia sauvallaan. Matka takaisin rantaan tuntui huomattavasti kevyemmältä, kun hän tiesi mihin oli menossa. Lopulta Aimee pääsi pintaan ja kahlasi vedestä tavaroidensa luokse. Aimee kumosi kuplapääloitsun ja puki päälleen. Hän mietti jälleen vaatteiden kuivaamista, ajatteli matkan olevan niin lyhyt, ettei kannattanut nyt käyttää aikaa siihen. Niinpä hän nelipistetaian tehtyään nousi luudalle ja suuntasi kohti taikakoulu Châteauta.
Matka tuntui valtavan pitkältä, Aimee paleli eikä jaksanut innostua maisemista. Sentään kohtalaisen hyvä onnistuminen kaikista rasteista lämmitti hänen mieltään. Lopulta Châteaun linna siinsi horisontissa ja Aimee kiihdytti vielä vähän vauhtia. Viimein hän pääsi pihamaan ylle ja laskeutui tyylipuhtaasti muiden joukkoon. Pisteytyksestä hän ei jaksanut nyt huolehtia, hän halusi ainoastaan sisälle lämmittelemään ja vaihtamaan kuivat vaatteet märkien tilalle.