Toinen haaste, Lucas Mac Fhionnlaigh

[Lucas Mac Fhionnlaigh]

Lucas Mac Fhionnlaigh | Tylypahka AM | Rohkelikko | 6. luokka

Lucas odotti pihamaalla innoissaan vuoroaan saada suunnistuskartta. Hän oli ollut innoissaan jo siitä asti, kun aamulla oli kerrottu, että toisessa haasteessa oli luvassa suunnistusta. Lentämistä vapaasti ranskalaisissa maisemissa ilman typeriä seiniä ja etenkin ilman typeriä, näkymättömiä kattoja? Hän ei olisi jättänyt tätä väliin mistään hinnasta. Lucas hyppelehti hiukan paikallaan. Ei siksi, että hänen olisi ollut kylmä, vaan lähinnä siksi, että hänen oli vaikea pysyä aloillaan, kun hän odotti haastetta niin malttamattomana. Ehkä karttoja jakeleva velho huomasi sen tai muuten vain tuli jo hänen vuoronsa, mutta pian tämä kuitenkin kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle kartan.

Kartan keskiössä oli Taikakoulu Châteaun linna ja rastit sijaitsivat sen ympärillä. Vaihtoehtoja oli viisi, mutta jotkin niistä näyttivät selvästi toisia kiehtovammilta. Niitty ainakin vaikutti varsin helpolta ja järvi puolestaan jännittävältä. Rasti oli merkattu keskelle vesiplänttiä. Ehkä se olisi samalla tavalla jonkin lautan päällä kuin huispauksen ja lennon tunneilla järjestetyssä lentoharjoituksessa? Se oli ollut ihan hauskaa. Hän oli silloin varannut järvirastin itselleen ihan vain, koska se vaikutti hauskimmalta. Eli siis niitty, järvi ja... Vuoristo vai metsä? Vuoristossa olisi kyllä varmasti kylmä eikä Lucas oikein välittänyt kylmästä, joten metsä kuulosti huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta. Niitty, järvi ja metsä. Tai metsä, järvi ja niitty? Ehkä kannatti aloittaa nopeimmasta eli niitystä.

Kartan vääntely ja kääntely oli melko tylsää ja Lucas ilahtuikin, kun lopulta tuli hänen vuoronsa lähteä matkaan. Hän pyöritteli silmiään opettajalle, joka yritti tarjota hänelle mukaan Puhtolakaisu 11:tä, ja ojensi luudan tälle takaisin tehden samalla selväksi, miten säälittävät kyseisen luudan kiihtyvyys- ja ohjattavuusominaisuudet oikein olivat. Tai no, ainakin Tulisalamaan verrattuna. Noita näytti hieman hämmentyneeltä, ja Lucas joutui toteamaan, ettei tämä tainnut tietää kovin paljoa luudanvarsista. Ehkä tämä oli valittu hommaan vain ulkonäkönsä takia. Tai ehkä nainen ei vain ymmärtänyt englantia. Harmillista, ettei hän osannut selittää asiaansa ranskaksi. Hän oli aina tiennyt, että kaiken sen latinan opiskeluun käytetyn ajan olisi voinut käyttää johonkin hyödyllisempäänkin kieleen.

Valitettavasti hän ei kuitenkaan ehtinyt tähän hätään enää opiskella ranskaa, sillä oli ilmeisesti jo hänen lähtövuoronsa. Pillin vihellyksestä Lucas veti taikasauvansa esiin kääntyen kohti pihalla olevaa ihmisjoukkoa, jonka keskellä toivottavasti oli myös Sebastian hänen Tulisalamansa kanssa.

”Tulejo Tulisalama!” Lucas lausui kutsuloitsun aivan kuten ensimmäisenkin haasteen alussa. Tuttu luudanvarsi syöksähti jostakin väkijoukon keskeltä häntä kohti sellaisella vauhdilla, että pari etualalla seisoskelevaa poikaa joutui pomppaamaan nopeasti pois sen tieltä.

”Sori!” Lucas huusi näille, muttei kuulostanut kovin anteeksipyytävältä. Hänellä oli kiire päästä jo matkaan, sillä hänellähän oli aikomuksena voittaa koko tämä haaste. Edellisen haasteen jaettu pronssisija oli toki ollut oikein hieno asia, ja hän oli siitä varsin ylpeä, mutta häntä kuitenkin ehkä jurppi enemmän kuin ääneen myöntäisi se tosiasia, että Underwood oli napannut ensimmäisen sijan. Hänen puolestaan kuka tahansa muu olisi mieluummin voinut sijoittua ensimmäiseksi. Jopa Benson. Benson ei kyllä ikinä sijoittuisi ensimmäiseksi tässä haasteessa. Tämä oli varsin varovainen lentelijä. Eikä tällä edes ollut varmaan mitään Puhtolakaisua parempaa luutaakaan.

Lucas nappasi Tulisalamansa kiinni ilmasta, nousi sille ja ampaisi matkaan kaartaen luutansa kohti luoteessa sijaitsevaa niittyä. Kohotessaan ylöspäin koulun pihamaalta hän todella tunsi olevansa elementissään. Tähän hänet oli luotu. Hän ja Tulisalama ja alhaalla silmänkantamattomiin levittäytyvä vehreys. Tai nyt vihreää kyllä näkyi lähinnä hiukan surullisina, pieninä läikkinä siellä täällä, sillä ohut lumikerros näytti peittävän vielä suuren osan koulun ympäristöstä. Kesäaikaan maisema olisi kuitenkin varmasti ollut upea! Voi kun hän saisi joskus lentää vuotuisessa luutalentokisassa Ruotsissa. Tämäkin haaste olisi voinut olla vaikka joku Ranskan ympärilento, mikä olisi ollut vielä hauskempaa kuin suunnistus. Mutta ehkä sellainen olisi ollut toisaalta hieman liian vaikeaa nuoremmille oppilaille.

Lucas kiihdytti kuitenkin pian luutansa sellaiseen nopeuteen, ettei maisemien katselulle juuri jäänyt enää aikaa. Tuskin edes kymmentä minuuttia ehti kulua, kun niitty häämötti jo edessäpäin, mutta silloin Lucas tunsi yhtäkkiä kovan tuulenpuuskan tarttuvan luutaansa. Se onnistui yllättämään ja heittämään häntä luutineen monta metriä sivulle päin. Lucas korjasi hieman asentoaan luudalla ja tiukensi otettaan sen varresta. Olihan hän nyt ennekin lentänyt kovalla tuulella.

Niittyä kohti suunnatessa tuuli kuitenkin vain yltyi koko ajan ja heitteli häntä sekä Tulisalamaa jo melko pahasti huolimatta hänen loistavista ohjaustaidoistaan. Itse asiassa niin pahasti, että hänen oli pakko laskea korkeutta. Se oli jotakin, mitä hän ei ollut valmistautunut vielä tekemään, mutta nyt hänellä ei valitettavasti ollut vaihtoehtoja. Alemmas laskeutuminen auttoi vähän, mutta ei kuitenkaan kovin paljoa. Hän joutui pistämään kaiken keskittymisensä peliin, mutta silti tuulet tuntuivat riepottelevan häntä ylös, alas ja sivulle kuin paperilennokkia. Jos hänellä ei olisi ollut niin kova työ vain yksinkertaisesti pysyä luudalla ja pitää kurssinsa edes jotenkin niittyä kohti, hän olisi varmaan murehtinut siitä, miten naurettavalta luultavasti näytti professori Coatesille ja muillekin tuomareille.

Päästessään lähemmäs niittyä Lucas huomasi, että sitä täplittivät hieman epämääräiset, tummat pilkut. Joutuessaan laskeutumaan raivostuttavan tuulen takia vieläkin alemmas hän sai huomata, että ne olivat hevoskotkia. Eikä niitä ollut vain yksi tai kaksi vaan kokonainen lauma. Samalla hän myös näki niityn keskellä paalun, johon oli kiinnitetty kirkkaanoranssi laatta. Kyseessä oli varmasti haasteen ohjeistuksessa mainittu rastilaatta, jota piti kuulemma koskettaa taikasauvansa kärjellä. Lucas vilkaisi alempana laiduntavia hevoskotkia, jotka polkivat maata kavioillaan ja joita tuuli ei näyttänyt juuri häiritsevän. Olisi ehkä parempi olla laskeutumatta ja hakea rasti vain luudalta käsin. Hän ei ollut juuri ollut tekemisissä hevoskotkien kanssa, mutta ne kuulemma olivat perin ylpeitä otuksia. Parempi pitää etäisyyttä.

Ikävä kyllä Lucaksen suunnitelmaan tuli äkillinen muutos, kun hänen lentäessään kohti laattaa hieman hevoskotkien päiden yläpuolella epätavallisen voimakas tuulenpuuska tempaisi hänet luutineen alas ilmasta. Poika kieri vähäisessä lumessa muutaman kierroksen puristaen edelleen luutaa käsissään, kunnes hänen matkansa pysähtyi erään myrskynharmaan hevoskotkan jalkojen juureen. Tämä oli pahapahapahapaha juttu. Lucasta sattui suunnilleen kaikkialle, ja hänen aivoissaan risteili miljoona ajatusta, kuten vaikkapa, että hän oli niin kuollut – jos ei hevoskotkien toimesta niin sitten professori Coatesin.

Harmaa hevoskotka päästi korkean rääkäisyn, joka pakotti Lucaksen kömpimään istualleen ja perääntymään hiukan. Se polkaisi maata ja rääkäisi uudelleen hänen kammetessa itsensä ylös maasta niin nopeasti kuin se vain suinkin oli kipeän kyljen ja muutenkin hieman murjottujen jäsenten kanssa mahdollista. Lucas puristi Tulisalamaansa kädessään ja painoi sitten itsensä kumarrukseen, joka kyllä sattui selkään melko ikävästi. Se oli kuitenkin ainoa asia, minkä hän taikaolentojenhoidon oppitunneilta muisti hevoskotkien käsittelystä. Osoita kunnioitusta hevoskotkalle kumartamalla. Ai niin, ja katsekontakti. Lucas nosti vielä varovasti katseensa hänen edessään olevan hevoskotkan silmiin, jotka olivat kirkkaat ja oranssit.

Silmäkulmastaan hän näki niityn muiden hevoskotkien lähestyvän häntä hitaasti. Hän oli niin pulassa. Kirotut hevoskotkat. Kai haastetta sentään edes seurasi joku ja tulisi pelastamaan hänet ennen kuin hevoskotkien terävän näköiset kynnet tekisivät hänestä lopun? Hänen sydämensä hakkasi varmaan kovempaa kuin edes ensitreffeillään Hestian kanssa, mutta hän yritti silti parhaansa mukaan säilyttää katsekontaktin. Hevoskotkan silmät näyttivät julmilta, mutta yhtäkkiä se painoi hitaasti päänsä alaspäin kuin kumarrukseen. Oliko tämä se merkki, että otus oli hyväksynyt hänet? Hän ei uskaltanut irrottaa katsettaan, mutta perääntyi kuitenkin samalla kohti paalua, joka sijaitsi vain muutaman metrin päässä hänen takanaan.

Lucas ei ollut aivan varma, näyttikö hevoskotka ärtyneeltä vai oliko se vain sen perusilme – se muistutti itse asiassa ehkä vähän Underwoodia tai professori Westiä – mutta varmuuden vuoksi hän perääntyi taaksepäin erittäin hitaasti säilyttäen katsekontaktin. Lopulta hän tunsi paalun painautuvan selkäänsä vasten ja kaivoi taikasauvansa esille. Silloin hänen oli lopulta pakko rikkoa hänen ja hevoskotkan välillä valinnut rauha katsoakseen, missä laatta oikein oli. Hevoskotka ilmeisesti ei oikein arvostanut sitä, sillä se päästi vihaisen äännähdyksen ja lähti häntä kohti. Lucas kosketti taikasauvallaan nopeasti laattaa, joka luojan kiitos muuttui vihreäksi eikä hänellä enää ollut mitään syytä pysytellä niityllä yhtään sekuntia pidempään.

Monet muistakin hevoskotkista lähestyivät häntä nyt ja niinpä hän katsoikin parhaaksi ottaa luudan alleen ja ampaista suoraan ylöspäin sellaisella vauhdilla kuin Tulisalamasta vain lähti. Se jätti hevoskotkat hetkeksi hieman hämilleen, mutta pian yksi jos toinenkin niistä rääkäisi ja nousi siivilleen lähtien seuraamaan häntä. Lucas kirosi mielessään ja kiihdytti vauhtiaan suunnaten kohti järveä, jonka sijainnin uskoi tietävänsä.

Tulisalama oli onneksi nopea, ja hevoskotkat jäivät ennen pitkää jälkeen tarjoten Lucakselle mahdollisuuden hieman hidastaa nopeuttaan antaakseen sydämensä raivokkaan sykkeen tasaantua. Lopulta hän pysähtyi ilmassa kokonaan ja kaivoi kartan esiin, sillä järveä ei näkynyt kyllä yhtään missään, vaikka hän oli lentänyt jo hyvän tovin. Hetken hän vilkuili vuoroin karttaa ja vuoroin alla avautuvia maisemia, pyöri ilmassa paikoillaan ja tuli lopulta siihen tulokseen, että hän oli lentänyt väärään suuntaan. Hänen oli ollut tarkoitus lentää järvelle päin, mutta ilmeisesti hän olikin lentänyt hieman viistoon ja liikaa poispäin Châteaun koululta. No, kerrankos sellainen virhe kovassa hädässä sattui. Suunnistus oli hankalaa, jos perässä oli vihainen hevoskotkalauma.

Nyt Lucas kuitenkin käänsi luutansa oikeaan suuntaan, tunki kartan takaisin kaapunsa taskuun ja jatkoi matkaansa. Hän voisi varmasti korvata kovalla vauhdilla sen ajan, jonka oli menettänyt lentäessään hieman väärään suuntaan. Hän veti päälaellaan odottaneet lentolasinsa silmilleen ja nojautui eteenpäin. Kerrankin hän pääsisi hyödyntämään Tulisalaman maksiminopeutta kunnollisella matkalla.

Ikäväkseen Lucas joutui kuitenkin jälleen hetken kuluttua hidastamaan vauhtiaan, sillä hän sai huomata olevansa melko sankan sumun ympäröimä. Maata ei näkynyt alapuolella enää ollenkaan, ja itse asiassa jos hän ojensi kätensä suorakasi, hän ei voinut nähdä kunnolla edes omia sormenpäitään. Jälleen kerran hän joutui laskemaan korkeuttaan, mutta yritti parhaansa mukaan silti pitää kurssinsa suorana. Jos hän vain jatkaisi suoraan, niin kyllähän hän ennen pitkää saapuisi järvelle. Huolestuttavaa oli ehkä lähinnä se, että tällä menolla hän lentäisi suoraan järven yli, koska ei näkisi sitä.

Pian Lucas totesi joutuneensa laskeutumaan jo korkeimpien puidenkin latvoja alemmas, jotta näki maahan asti. Hän ei ollut ikinä nähnyt niin pahaa sumua. Miksi ihmeessä luontoäidin piti kaikista hänen elämänsä päivistä valita juuri tämä päivä olla täysin häntä vastaan? Ensin maailman hirvein tuuli ja sitten tällainen hernerokkasumu. Hän nosti lentolasit pois silmiltään nähdäkseen hieman paremmin.

Matkanteko maanpinnan lähellä ja puita väistellen oli hitaampaa kuin korkealla ilmassa, mutta ainakin hän näki nyt vähän eteensä. Jossain kohtaa sumu alkoi hiemanhälvetäkin, ja lopulta hän näki järven häämöttävän edessäpäin. Sumusta ei ollut juuri enää tietoa vaan järven pinta kimalteli pilvien lomasta välillä pilkottelevan auringon valossa, ja Lucas kaarsi alaspäin järven rannalle. Se oli kaunis paikka, mutta veden pinnalla ei kyllä näkynyt minkäänlaista lauttaa tai muutakaan paikkaa, jossa rasti voisi sijaita. Järven pinta oli peilityyni, ja jos siinä olisi kellunut kirkkaanoranssi laatta, hän olisi kyllä varmasti huomannut sen. Mikä tarkoitti, että… Lucas katsahti ylöspäin, mutta järven yläpuolella ei näkynyt mitään. Hän laski katseensa takaisin järven pintaan. Rastin täytyi olla alhaalla päin. Veden alla. Ehkä järven pohjassa.

Jos paikalla olisi ollut joku muu, tämä olisi varmasti voinut kuulla Lucaksen aivojen raksutuksen. Järven rannalla vielä paikoin seisoskelevat lumikasat saivat veden näyttämään varsin kylmältä eikä uintireissu oikein kiinnostanut häntä. Todennäköisesti rannalla odottelu ei kuitenkaan auttaisi. Jos hän ei halunnut jäädä muita huonommaksi, pitäisi hänen varmaankin sukeltaa.

Lucas puri huultaan punnitessaan vaihtoehtojaan. He olivat sukeltaneet Tylypahkan järveen kirskuristajatunnilla, ja silloin opettaja oli loitsinut jokaiseen kuplapääloitsun, mutta hän ei valitettavasti osannut sitä itse eikä professori West varmaan tulisi loitsimaan sitä hänen puolestaan. Ajatus kutsuloitsun käyttämisestä professoriin oli kyllä ehkä vähän huvittava. Mutta hän myös arvosti henkeään, joten kutsuloitsu tuskin olisi vaihtoehto. Hän oli toki ihan kohtalainen uimari eikä sukeltaminenkaan tuottanut ongelmia, mutta… Lucas silmäili järven pintaa. Ehkä lämmitysloitsu auttaisi sen verran? Ehkä järvi ei ollut kovin syvä. Hän kaivoi taikasauvansa esiin ja pyöritteli sitä hetken käsissään. Edellisellä kerralla, kun hän oli harjoitellut lämmitysloitsua, hän oli onnistunut polttamaan hieman ikävän palovamman vatsaansa.

Hän riisui kaapunsa, slipoverinsa sekä kenkänsä ja sukkansa. Niitä olisi kuitenkin kaikista ikävin kuivattaa. Lentolasit toimisivat varmasti hyvin myös sukelluslaseina, joten hän veti ne takaisin silmilleen. Sen jälkeen hän veti syvään henkeä ja lausui lämmitysloitsun osoittaen itseään ja miltei odotti polttavaa tunnetta, mutta tällä kertaa loitsu ilmeisesti onnistuikin. Hänen kuljettaessaan taikasauvaansa kaulaltaan alaspäin ikävän poltteen sijaan mukavan lämmin tunne valtasi koko kehon. Nyt tai ei koskaan. Loitsun vaikutus ei kestäisi ikuisesti. Hän puristi sormensa taikasauvansa ympärille ja juoksi veteen niin syvälle, että saattoi sukeltaa.

Lentolaseja ei ehkä varsinaisesti ollut tarkoitettu sukeltamiseen, mutta selvästi ne kuitenkin kelpasivat siihen paremman puutteessa, sillä ne vaikuttivat ainakin enimmäkseen pitävän veden poissa hänen silmistään, ja hän pystyi katselemaan ympärilleen. Järvi näytti pinnan alapuolelta melko samanlaiselta kuin Tylypahkan pihamaankin järvi oli näyttänyt. Siellä täällä uiskenteli kaloja ja erään kiven takana piileskeli selvästi kirskuristaja. Lucas puristi sauvaansa tiukemmin ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi loitsia. Veden alla ei voinut oikein lausua loitsua ääneen ja hän oli mahdottoman surkea sanattomissa taioissa. Opettajan mukaan hänellä ei riittänyt tarpeeksi keskittymistä ja kärsivällisyyttä. Hänen mielestään opettaja ei osannut vain opettaa.

Hetken sukelluksen jälkeen Lucas joutui palaamaan pinnalle haukkaamaan happea. Hänen loitsunsa ansiosta vesi ei ollut tuntunut aluksi ollenkaan kylmältä, mutta jo nyt hänestä se alkoi viilentyä melko nopeasti hänen ympärillään. Niinpä hän ei hukannutkaan aikaa vetäessään nopeasti henkeä ja sukeltaessaan uudestaan. Hän ui yhä pidemmälle yrittäen samalla vältellä niin kirskuristajia kuin kaikkia muitakin järven asukkeja, joita tuntui olevan melko paljon. Kuka olisi voinut pinnalta käsin arvata? Uidessaan kookkaan kiven ohi hän huomasi yhtäkkiä sen kyljessä oranssin laatan. Rasti! Hän oli löytänyt sen!

Lucas riemastui niin, että veti melkein vettä henkeensä, mutta onneksi vain melkein. Hän kosketti taikasauvallaan laattaa ja, kuten edellinenkin, se muuttui vihreäksi. Tämähän sujui loistavasti! Hän olisi varmaan niin nopeasti takaisin koululla, että jopa professori Coates hämmästyisi. Ehkä kaikki muutkin tuomarit. Hän saattoi melkein jo nähdä itsensä kultamitali kaulassa. Underwood saisi mennä vaikka sitten vessaan itkemään, kun hän olisi kerrankin voittanut tämän jossain.

Lucaksen riemu oli kuitenkin hieman ennenaikaista, sillä rikkoessaan järven tyynen pinnan hän tunsi jonkin takertuvan jalkaansa. Jonkin, jolla oli erittäin vahva ote. Hän sai haukattua happea pinnan yläpuolella ennen kuin kirskuristaja veti hänet takaisin pinnan alle. Siitä alkoikin kova taistelu, jonka tuoksinassa Lucas melkein pudotti taikasauvansakin kädestään, mutta lopulta hän kuitenkin onnistui potkaisemaan vapaalla jalallaan otuksen sormia niin, että jokin niistä ilmeisesti murtui, sillä se päästi yhtäkkiä irti. Lucas ui nopeasti takaisin pinnalle ja lähti uimaan kohti rantaa sellaista vauhtia, että hieman huonompi pikauimari olisi saattanut olla kateellinen. Hänen vaatteensa tuntuivat painavilta ja sydän hakkasi lujaa rinnassa, kun hän vihdoin pääsi kuivalle maalle ja heittäytyi rannalle makaamaan tasatakseen hetken hengitystään.

Kauaa hän ei voinut siinä kuitenkaan maata, sillä ilma oli melko kylmä ja häntä alkoi pian palella märissä vaatteissa. Hän joutui lausumaan kuivatusloitsun useamman kerran ennen kuin sain päällään olevat vaatteet alusvaatteitakin myöden kuiviksi. Housuja kuivattaessaan hän huomasi paljaassa nilkassaan pitkien, kapeiden sormien painamat puristusjäljet ja irvisti. Taikasauvahan oli ihan hyödytön kapistus veden alla! Jos hänen keskittymisensä ei riittänyt sanattomaan loitsuun edes luokkahuoneen rauhassa, niin miten sen olisi pitänyt riittää kesken elämän ja kuoleman kamppailun veden alla?!

Kuivattuaan vaatteensa ja puettuaan loput rannalle jättämänsä vaatekappaleet takaisin päälleen Lucas nousi jälleen Tulisalamansa selkään. Järvi ei näyttänyt enää yhtään niin mukavalta kuin hänen saapuessaan, joten hänelle ei tulisi sitä yhtään ikävä. Nopea vilkaisu karttaan ja hän oli pian taas matkalla, tällä kertaa toivottavasti suorinta reittiä kohti metsää. Kirskuristajissa sentään oli se hyvä puoli, että ne eivät osanneet lentää.

Ennen kuin Lucas edes näki vielä metsää, taivaalle alkoi kerääntyä mustia pilviä, jotka alkoivat varsin äkkiä sataa. Eikä tässä ollut kyseessä mikään pieni keväinen tihkutus vaan kunnon rankkasade. Sellainen, joka kasteli suunnilleen yhtä läpimäräksi kuin uintireissu järvessä. Lucas mietti katkerana, että olipas taas hyvä homma, että hän oli käyttänyt rannalla aikaa vaatteidensa kuivattamiseen. Kun metsä vihdoin kaiken harmauden keskeltä tuli näkyviin, hänen kuivatusloitsunsa oli jo aivan yhtä tyhjän kanssa. Hänen olonsa oli inhan märkä ja kylmä, kun hän pyöri luutineen metsän yläpuolella etsimässä laskeutumispaikkaa.

Metsä oli varsin tiheä, mikä teki laskeutumisen varsin vaikeaksi. Kun mustien pilvien keskeltä kuitenkin löi yllättäen salama hieman kauempana, Lucakselle tuli kiire päästä metsän suojiin. Oikeastaan hänestä kyllä tuntui siltä, että hänelle oli joskus sanottu, ettei ukkosella saisi mennä puun alle suojaan, koska salama voi lyödä puuhun. Mutta toisaalta… metsässä oli varmaan satoja puita. Olisihan se nyt pahuksen huonoa tuuria, jos salama sattuisi osumaan juuri siihen puuhun, jonka alla hän sattui olemaan. Niinpä Lucas laskeutuikin varovasti puiden latvojen muodostaman vihreän peiton läpi metsään. Hänen kaapunsa jäi jatkuvasti kiinni puiden oksiin ja hidasti matkaa alas kohti maata.

Kun Lucaksen jalat vihdoin tapasivat jälleen maankamaran, hänestä tuntui siltä kuin olisi juuri käynyt uuden tappelun kirskuristajan kanssa. Puiden ohuimmat oksat olivat ehkä napsahtaneet poikki vielä kirskuristajan sormiakin helpommin, mutta ainakin hän oli jälleen ihan yhtä märkä kuin edellisen taistelun jäljiltä. Oli metsän tiheydestä kuitenkin jotain hyötyäkin, sillä ilmeisesti sade ei päässyt oikein läpäisemään puita. Lucas kuuli kuitenkin ukkosen jyrinää vielä jostakin, mutta se tuntui loittonevan. Ehkä hän ja Tulisalama säästyisivät grillaantumiselta.

Lucas kaivoi esiin kartan, joka tippui vettä ja vaikutti siltä, että voisi hajota hänen käsiinsä hetkenä minä hyvänsä. Hetken ympäriinsä pyörimisen ja pohdiskelun jälkeen hän onnistui lähellä olevan ison kiven avulla luultavasti paikallistamaan itsensä kartalle. Rastille oli hieman matkaa, joten olisi varmaankin paras vain lähteä reippaasti tarpomaan.

”Suuntaa minut”, Lucas komensi kämmenelleen laskemaansa taikasauvaansa ja sauva pyörähti muutaman kierroksen ympäri, kunnes jäi osoittamaan hänen vasemmalle puolelleen, missä siis ilmeisesti sijaitsi pohjoinen. Lucas käänteli karttaa, kunnes se oli oikeassa suunnassa ja tunki sitten sekä sen että taikasauvansa märän kaapunsa taskuun ennen kuin lähti kulkemaan kohti rastia. Eteneminen metsässä ei ollut järin nopeaa ja jokainen pienikin rasahdus sai hänet aina hetkeksi pysähtymään ja vilkuilemaan ympärilleen. Hän ei tahtonut varsinaisesti törmätä enää mihinkään eläimiin, olivatpa ne sitten taikaotuksia tai eivät.

Alun perin Lucas oli ajatellut, ettei hänen kannattaisi enää tuhlata aikaansa kuivatusloitsuihin, mutta ehkäpä noin puolessavälissä matkaa hän tuli toisiin ajatuksiin, kun litimärät vaatteet alkoivat tuntua paitsi inhottavilta myös varsin kylmiltä. Niinpä hän joutuikin hetkeksi pysähtymään suorittaakseen jälleen kuivatusloitsun. Tällä kertaa se ei edes sujunut yhtä hyvin kuin viimeksi, sillä hän jollakin ilveellä onnistui kuivaamisen lisäksi myös kutistamaan sekä koulupuvun slipoverinsa että housunlahkeensa. Villainen napapaita ja capripituiset lahkeet eivät varsinaisesti lämmittäneet niin paljoa kuin hän olisi toivonut, mutta… no, olivathan ne sentään kuivat. Se tarkoitti, että hänen loitsunsa oli toiminut!

Lucas jatkoi matkaansa hieman keskimääräistä turhautuneempana, mutta ehkä ärtymys vaatteista myös nopeutti hänen askeliaan, sillä pian hän tunnisti jo rastipaikan lähellä olleita merkkejä maastosta. Siitäkin huolimatta hän joutui kuitenkin kiertelemään aluetta hyvän tovin ennen kuin äkkäsi vilauksen oranssia. Laatta oli kiinni matalassa kannossa, ja Lucas otti taikasauvansa esiin koskettaakseen sitä. Vihdoin viimeinen rasti. Laattaa muuttui vihreäksi, ja Lucas tuuletti hetken käsillään voitonriemuisesti, vaikkei ketään ollutkaan näkemässä ja vaikka se itse asiassa sattuikin hänen selkäänsä. Ja ehkä käsivarsiinkin. Ja kylkiin. Kirottu tuuli. Olisi ehkä sittenkin kannattanut hakea se rasti viimeisenä.

Tarkistettuaan vielä koulun sijainnin kartan ja nelipistetaian avulla Lucas sulloi sekä pergamentin että taikasauvansa kaapunsa taskuun ja päätyi vielä hetken mietittyään riisumaan slipoverinsa. Caprihousut vielä kesti, mutta napapaita… Se yllään hän ei voinut laskeutua takaisin koululle. Oli huomattavasti vähemmän noloa vain palata ilman sitä. Hän pohti hetken, mitä oikein tekisi slipoverilla, mutta joutui lopulta solmimaan sen luudanvartensa ympärille. Ehkä hän saisi ajan kanssa muutettua sen takaisin oikeaan kokoonsa. Tai ainakin joku muu osaisi tehdä sen.

Nousu pois metsästä tapahtui yhtä hitaasti ja vaivalloisesti kuin sinne laskeutuminenkin ellei jopa vielä hankalammin. Oksia tuntui olevan tiellä minne tahansa hän yritti lentää ja hän joutui jatkuvasti huitomaan niitä pois tieltään ja samalla pelkäämään näkönsä puolesta, kunnes keksi vetää lentolasinsa jälleen otsaltaan silmille. Lentolasit, sukelluslasit, suojalasit… Kukapa olisi uskonut, että niinkin yksinkertainen asuste osoittautuisi niin hyödylliseksi suunnistuksessa. Hänellä oli ollut ne päässään ihan vain tavallisena lentovarustuksena.

Lopulta Lucas pääsi kuin pääsikin ulos metsästä, vaikka hieman ennen puiden latvoja häntä hetken mietityttikin ukkonen. Se näytti kuitenkin loppuneen eikä metsän yllä olleista tummista pilvistä näkynyt enää jälkeäkään. Perin kummallista. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa vaivata aivojaan asialla sen enempää, sillä hänellä oli nyt kiire takaisin koululle. Hän käänsi luutansa ympäri ja kiihdytti sen hyvään nopeuteen kohti Châteaun linnaa. Puut ja pensaat, kivet ja kannot ja pienet mäennyppylät vilisivät alla, kun hän viiletti kohti koulua. Hetken hänen teki mieli tehdä muutama hieman uhkarohkea silmukka ilmassa, mutta sai lopulta hillittyä itsensä luvaten, että voisi kokeilla niitä joskus silloin, kun riskinä ei ollut huonontaa haasteaikaa esimerkiksi tippumalla luudalta.

Ehkä kymmenisen minuuttia lennettyään Lucas näki Châteaun linnan kohoavan edessään, ja hän saattoi melkein jo kuulla hurraavat ihmisjoukot korvissaan. Kaiken kaikkiaan haaste oli mennyt hänestä loistavasti, joskin puolipituiset housunlahkeet risoivat häntä tällä hetkellä todella pahasti. Mutta ehkäpä kukaan ei huomaisi niitä. Tai jos huomaisi, hän voisi sanoa niiden olevan muotia Englannissa.

Koulun pihamaan ylle päästyään Lucas hidasti vauhtiaan sen verran, että sai nostettua lentolasit pois kasvoiltaan ja voisi suorittaa kauniin ja tyylipuhtaan laskeutumisen pihamaalle. Huomatessaan pihan olevan tyhjä hän kiihdytti Tulisalaman hurjaan syöksyyn viistosti alaspäin kuin siepin nähneenä. Juuri ennen maata hän oikaisi luudan ja hänen jalkansa tapasivat pihamaan pinnan kevyesti ja pehmeästi kuin höyhen. Tulisalaman ohjattavuus tosiaan oli omaa luokkaansa. Pojan suu levisi riemuisaan virneeseen odottamassa olleen yleisön puhjetessa taputtamaan suoritukselle. Hän heilutti nyrkkiään voitonriemuisesti ilmassa ja oli jo täysin unohtanut lyhyehköiksi käyneet housunlahkeensa.

[Vincent Coates]

Lucas Mac Fhionnlaigh, Tylypahka AM

Mila Molina, taikakoulu Château
Pisteet: 9

Sujuvasti kirjoitettu teksti, jossa ei ollut virheitä. Vaikka hahmosi oli jo kuudennella luokalle, osasit antaa hänelle sopivasti haastetta. Lucas suoriutuikin erinomaisesti tästä haasteesta. Tekstissäsi ei ollut kirjoitusvirheitä, se oli helppolukuista ja kuvailua oli kattavasti. Muutama hauskakin kohta löytyi. Pidin tästä osallistumisestasi oikein paljon.

Vincent Coates, Tylypahka AM
Pisteet: 10

Lucas pääsi tässä haasteessa omaan elementtiinsä, ja sen myös huomaa hänen suoriutumisestaan. Hänen luonteensa tulee hienosti esille läpi haasteen pienten yksityiskohtien kautta. Lucaksen menoa on hauska seurata, ja on hyvä, että annat hänen myös epäonnistua esteillä. Varsinkin huvittavat mokat, kuten vaatteiden kutistuminen kuivausloitsun takia, olivat hyvä lisä.

Aline, Pensieve
Pisteet: 9

Erittäin hyvä pohjustus haasteeseen ja tulevaan tehtävään toimi hyvänä alkuna tekstille. Myös hahmon ikä ja kokemus näkyvät. Tekstissä on mukana mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka tuovat esiin paitsi taikamaailmaa myös hahmon elämää ja persoonaa. Haastetehtävien kuvailuun ja suorittamiseen oli panostettu huolellisesti ja matkalla oli myös vaikeuksia, joiden läpi hahmo sai taistella.

Yhteensä 28 pistettä!