Toinen haaste, Ivan Kushnir
Lähetetty: 25 Maalis 2016, 13:59Ivan Kushnir | Château | Serpentard | 2. luokka
Monet olivat jo lähteneet matkaan ja Ivan tiesi kyllä, että olisi pian hänen vuoronsa - hän oli seurannut muiden lähtöjä. Ivan puristi luutaa kädessään, vilkuillen vähän väliä koulun suuntaan, jonne oli joutunut jättämään erään esineen, jota oli alkanut kuljettamaan mukanaan edellisen haasteen jälkeen. Ei hän ollut sitä vielä tarvinnut, mutta mistä sitä koskaan tiesi… Tuli Ivanin vuoro lähteä, jolloin Ivan hyppäsi saamansa luudan selkään ja toisin kuin muut, hän ei lähtenyt poispäin koululta vaan lensi suoraan sisälle ja kohti tupaansa. Hieman ennen tupaa poika hyppäsi luutansa selästä ja suuntasi suoraan makuusaliinsa, josta nappasi pienen esineen taskuunsa. Tämän saatuaan Ivan käveli ulos linnasta luuta olallaan, karttaa tutkaillen. Pihalle päästyään Ivan nousi jälleen luudalleen ja lähti lentämään kohti ensimmäistä rastia, jonka oli valinnut - vuoristoa.
Yrittäessään kiriä tuvassa käytettyä aikaansa, ei Ivanilla ollut aikaa jäädä katselemaan maisemia vuoria kohti kiitäessään. Kun Ivan oli suunnilleen vartin matka lentänyt, alkoi vuoret lähenemään. Hän näki yhden vuoren huipulla jotakin, mikä saattoi olla hänen etsimänsä rasti. Toivottavasti se oli, ei Ivan tahtonut kumminkaan koko vuoriston kaikkia huippuja käydä läpi. Onneksi kyseisellä huipulla näkyi olevan myös muita lentäjiä, luultavasti muita haasteeseen osallistujia siis. Ivan lähti lentämään kohti kyseistä huippua ja mitä ylemmäksi hän pääsi, sitä kylmemmäksi ilma kävi ja luntakin alkoi satamaan. Ensiksi vain hieman, mutta hyvin nopeasti se kävi lähes lumimyrskyksi, jossa Ivan ei kyennyt näkemään lähes mitään. Tämän takia hän päätyikin lentämään huipun ohitse, mutta sentään tajusi sen hetken kuluttua, kääntyen takaisin. Lopulta Ivan sai luutansa pysäytettyä pylvään viereen ja kaivettua taikasauvansa taskustaan (onneksi oli muistanut ottaa sen mukaan, kun ei yleensä sillä kumminkaan voinut mitään tehdä). Hän kosketti sauvallaan paalussa olevaa laattaa, joka muuttui vihreäksi, minkä jälkeen Ivan saattoi jatkaa matkaansa suuntaan, jossa pitäisi olla jonkinlainen jästikylä.
Lähelle jästikylää päästyään Ivan huomasi, että käynti tuvassa oli ollut hyödyllinen ajantuhlauskeino. Kylän ympärillä nimittäin parveili suuri määrä hutsuja. Ivan laskeutui luudallaan, ei hän olisi voinut luudalla lentäen kumminkaan kylään mennä. Hän kaivoi taskustaan pienen suihkepullon, josta suihkutteli tainnuttavaa sumutetta lähestyviä hutsuja päin. Lopulta hän pääsi hutsujen ohitse jästikylään, jossa jätti luutansa eräälle pienelle sivukujalle toivoen, että se ei katoaisi sieltä. Hän kulki kaduilla ja kiitteli onneaan, että ei ollut haasteeseen pukeutunut koulukaapuun tai muuhun jästimaailmaan sopimattomaan. Hän osasi kyllä sulautua jästien joukkoon, kun oli kumminkin koko elämänsä ajan ollut niiden kanssa tekemisissä.
Hetken kaduilla kuljettuaan Ivan löysin laatan, joka oli erään hedelmäkojun laitaan kiinnitettynä. Hän meni lähemmäksi ja kaivoi sauvansa jälleen esiin. Hedelmiä katsellen hän vaivihkaa kosketti laattaa, piilottaen sitten sauvansa jälleen taskuunsa, napaten sieltä hieman rahaa (jästirahaa, joka jostain syystä oli sinne päätynyt). Hän osti muutaman omenan kojulta, sillä jästit olisivat varmasti ihmetelleen, jos hän olisi siinä niin kiinnostuneena katsonut, mutta lähtenyt sitten mitään ostamatta. Ainahan omenat saattoi antaa esimerkiksi Vianelle. Omenapussin kanssa Ivan palasi sinne, minne oli luutansa jättänyt. Hän otti luutansa ja hieman kylästä pois päin käveltyään taiteili omenapussin roikkumaan luudasta, suunnaten sitten kohti viimeistä rastiaan - metsää.
Noin kymmenen minuutin lentomatkan jälkeen alkoi satamaan kaatamalla ja tuosta viiden kuluttua Ivan pääsi metsän reunalle, jossa hän päätti luopua lentämisestä. Puiden lomassa lentäminen kaatosateessa - ei kiitos. Vaikka metsä aika hyvin suojasikin sateelta, ei Ivan ollut niin hyvä lentäjä, että olisi voinut puiden lomassa pujotella. Joten hän lähti kävelemään metsässä tietämättä yhtään, missä hänen etsimänsä rasti olisi, luuta olalla ja omenat toisessa kädessä. Ivan yritti katsella ympärilleen, mutta ei nähnyt paljoakaan elämää. Ehkä kaikki olennotkin olivat jossain piilossa sateelta. Tai ehkä hänen niskaansa juuri hengitti lohikäärme, ei Ivan olisi sitä huomannut, sillä märillä laseilla näki yhtä hyvin kuin olisi ilman laseja ollut. Hän toivoikin, että laatan voisi erottaa ihan vain värillään muusta ympäristöstä. Ivan kulki suunnilleen puolituntia metsässä, ennen kuin löysi lopulta rastin (jonka ohitse oli varmasti kulkenut ainakin pari kertaa tuona aikana). Poika kosketti laattaa sauvallaan ja sen muututtua vihreäksi nousi hän luudalle, lentäen suoraan ylöspäin, pois metsästä. Hän suuntasi takaisin koulua kohden, iloisena siitä, että tämä olisi pian ohitse.
Monet olivat jo lähteneet matkaan ja Ivan tiesi kyllä, että olisi pian hänen vuoronsa - hän oli seurannut muiden lähtöjä. Ivan puristi luutaa kädessään, vilkuillen vähän väliä koulun suuntaan, jonne oli joutunut jättämään erään esineen, jota oli alkanut kuljettamaan mukanaan edellisen haasteen jälkeen. Ei hän ollut sitä vielä tarvinnut, mutta mistä sitä koskaan tiesi… Tuli Ivanin vuoro lähteä, jolloin Ivan hyppäsi saamansa luudan selkään ja toisin kuin muut, hän ei lähtenyt poispäin koululta vaan lensi suoraan sisälle ja kohti tupaansa. Hieman ennen tupaa poika hyppäsi luutansa selästä ja suuntasi suoraan makuusaliinsa, josta nappasi pienen esineen taskuunsa. Tämän saatuaan Ivan käveli ulos linnasta luuta olallaan, karttaa tutkaillen. Pihalle päästyään Ivan nousi jälleen luudalleen ja lähti lentämään kohti ensimmäistä rastia, jonka oli valinnut - vuoristoa.
Yrittäessään kiriä tuvassa käytettyä aikaansa, ei Ivanilla ollut aikaa jäädä katselemaan maisemia vuoria kohti kiitäessään. Kun Ivan oli suunnilleen vartin matka lentänyt, alkoi vuoret lähenemään. Hän näki yhden vuoren huipulla jotakin, mikä saattoi olla hänen etsimänsä rasti. Toivottavasti se oli, ei Ivan tahtonut kumminkaan koko vuoriston kaikkia huippuja käydä läpi. Onneksi kyseisellä huipulla näkyi olevan myös muita lentäjiä, luultavasti muita haasteeseen osallistujia siis. Ivan lähti lentämään kohti kyseistä huippua ja mitä ylemmäksi hän pääsi, sitä kylmemmäksi ilma kävi ja luntakin alkoi satamaan. Ensiksi vain hieman, mutta hyvin nopeasti se kävi lähes lumimyrskyksi, jossa Ivan ei kyennyt näkemään lähes mitään. Tämän takia hän päätyikin lentämään huipun ohitse, mutta sentään tajusi sen hetken kuluttua, kääntyen takaisin. Lopulta Ivan sai luutansa pysäytettyä pylvään viereen ja kaivettua taikasauvansa taskustaan (onneksi oli muistanut ottaa sen mukaan, kun ei yleensä sillä kumminkaan voinut mitään tehdä). Hän kosketti sauvallaan paalussa olevaa laattaa, joka muuttui vihreäksi, minkä jälkeen Ivan saattoi jatkaa matkaansa suuntaan, jossa pitäisi olla jonkinlainen jästikylä.
Lähelle jästikylää päästyään Ivan huomasi, että käynti tuvassa oli ollut hyödyllinen ajantuhlauskeino. Kylän ympärillä nimittäin parveili suuri määrä hutsuja. Ivan laskeutui luudallaan, ei hän olisi voinut luudalla lentäen kumminkaan kylään mennä. Hän kaivoi taskustaan pienen suihkepullon, josta suihkutteli tainnuttavaa sumutetta lähestyviä hutsuja päin. Lopulta hän pääsi hutsujen ohitse jästikylään, jossa jätti luutansa eräälle pienelle sivukujalle toivoen, että se ei katoaisi sieltä. Hän kulki kaduilla ja kiitteli onneaan, että ei ollut haasteeseen pukeutunut koulukaapuun tai muuhun jästimaailmaan sopimattomaan. Hän osasi kyllä sulautua jästien joukkoon, kun oli kumminkin koko elämänsä ajan ollut niiden kanssa tekemisissä.
Hetken kaduilla kuljettuaan Ivan löysin laatan, joka oli erään hedelmäkojun laitaan kiinnitettynä. Hän meni lähemmäksi ja kaivoi sauvansa jälleen esiin. Hedelmiä katsellen hän vaivihkaa kosketti laattaa, piilottaen sitten sauvansa jälleen taskuunsa, napaten sieltä hieman rahaa (jästirahaa, joka jostain syystä oli sinne päätynyt). Hän osti muutaman omenan kojulta, sillä jästit olisivat varmasti ihmetelleen, jos hän olisi siinä niin kiinnostuneena katsonut, mutta lähtenyt sitten mitään ostamatta. Ainahan omenat saattoi antaa esimerkiksi Vianelle. Omenapussin kanssa Ivan palasi sinne, minne oli luutansa jättänyt. Hän otti luutansa ja hieman kylästä pois päin käveltyään taiteili omenapussin roikkumaan luudasta, suunnaten sitten kohti viimeistä rastiaan - metsää.
Noin kymmenen minuutin lentomatkan jälkeen alkoi satamaan kaatamalla ja tuosta viiden kuluttua Ivan pääsi metsän reunalle, jossa hän päätti luopua lentämisestä. Puiden lomassa lentäminen kaatosateessa - ei kiitos. Vaikka metsä aika hyvin suojasikin sateelta, ei Ivan ollut niin hyvä lentäjä, että olisi voinut puiden lomassa pujotella. Joten hän lähti kävelemään metsässä tietämättä yhtään, missä hänen etsimänsä rasti olisi, luuta olalla ja omenat toisessa kädessä. Ivan yritti katsella ympärilleen, mutta ei nähnyt paljoakaan elämää. Ehkä kaikki olennotkin olivat jossain piilossa sateelta. Tai ehkä hänen niskaansa juuri hengitti lohikäärme, ei Ivan olisi sitä huomannut, sillä märillä laseilla näki yhtä hyvin kuin olisi ilman laseja ollut. Hän toivoikin, että laatan voisi erottaa ihan vain värillään muusta ympäristöstä. Ivan kulki suunnilleen puolituntia metsässä, ennen kuin löysi lopulta rastin (jonka ohitse oli varmasti kulkenut ainakin pari kertaa tuona aikana). Poika kosketti laattaa sauvallaan ja sen muututtua vihreäksi nousi hän luudalle, lentäen suoraan ylöspäin, pois metsästä. Hän suuntasi takaisin koulua kohden, iloisena siitä, että tämä olisi pian ohitse.