Toinen haaste, Anthony Underwood
Lähetetty: 25 Maalis 2016, 01:54Anthony Underwood | Luihuinen | 6. luokka | Tylypahka AM
Taivas Taikakoulu Châteaun pihamaan yllä oli pilvinen. Ei sillä tavalla pilvinen kuin ennen sadetta, mutta joka tapauksessa hieman harmahtava sellaisella epämiellyttävällä tavalla, joka pisti miettimään, että edes Jumala ei ollut sinä aamuna jaksanut oikein panostaa asiaan. Ei sillä, että Anthony olisi varsinaisesti uskonut Jumalaan. Jos olisi, hän olisi juuri nyt siinä pihamaalla vuoroaan odotellessaan varmaan rukoillut. Sen sijaan hän vain seisoi hermostuneesti paikallaan ja yritti näyttää siltä kuin aamiaisen pitäminen sisällä ei olisi ollut työn ja tuskan takana.
Itse asiassa häntä kyllä jännitti tavallaan hieman vähemmän kuin edellisellä kerralla. Atlas oli jostakin hämmästyttävästä syystä onnistunut luomaan häneen itseluottamusta huomattavasti paremmin kuin edellisellä kerralla. Hän oli itse vastaavasti ihan silkasta kohteliaisuudesta jopa saanut ainakin toistaiseksi pidettyä aamiaisensa vatsassaan. Tai sitten se johtui siitä, että hän oli alun alkaenkin syönyt erittäin maltillisesti. Tai sitten haaste ylipäätään oli vähemmän hermostuttava kuin ensimmäinen. Suljettu labyrintti ahtaine käytävineen ja olemattomine piilopaikkoineen oli jo pelkkänä ajatuksena ahdistavampi kuin suunnistus. Hän vihasi suunnistusta, mutta ainakin luuta ja avoin pelikenttä kuulostivat huomattavasti mukavammalta vaihtoehdolta kuin labyrintti. Huispauskapteenina hänellä oli melko hyvä luotto lentotaitoihinsa, mutta kartanlukutaito voisikin olla kyllä sitten ihan toinen juttu…
Hänellä kuitenkin oli tällä kertaa tuuria matkassaan, sillä kuultuaan Mac Fhionnlaigh’n käyttäneen Tulisalamaansa edellisessä haasteessa, hän oli myös raahannut tällä kertaa mukaan oman luutansa. Se ei ehkä ollut mikään Tulisalama, mutta ihan hyvä luuta kuitenkin. Hän oli aina tuhahdellut Fhionnlaigh’n tavalle raahata typerää risukeppiään aivan kaikkialle, mutta toisaalta hän ei myöskään halunnut antaa tälle enää mitään etua siitä. Nyt se oli todella kannattanut, sillä tehtävä oli nimenomaan lentotehtävä. Kyllä hänen Nimbuksensa sentään aina Puhtolakaisun päihitti. Hän oli jättänyt sen Atlaksen hoiviin, kunnes voisi haasteen alettua kutsua sen luokseen.
Kilpailijat lähetettiin jälleen suorittamaan haastetta ylempiluokkalaisista aloittaen, ja Anthony mietti, mahtoivatko tuomarit vihata nuorempia oppilaita. Vai oliko tarkoituksena sittenkin antaa näille enemmän aikaa valmistautua? Hän ei ollut ikinä tajunnut niitä ihmisiä, jotka pitivät enemmän iltapäivällä olevista kokeista sillä perusteella, että oli enemmän aikaa valmistautua niihin. Lähinnähän se oli vain enemmän aikaa panikoida. Suoraan sanottuna häntä ei kuitenkaan hirveästi kiinnostanut, oliko alempiluokkalaisilla etulyöntiasema vai olivatko nämä alakynnessä lähetysjärjestyksen takia. Hän ei uskonut näiden voittomahdollisuuksiin kauheasti joka tapauksessa. Eiväthän kaikki niistä pysyneet ainakaan hänen omassa koulussaan kunnolla vielä edes luudalla. Mikä oli aika säälittävää, mutta ehkä hänen ei pitäisi puhua, koska hänen oma isänsä kuulemma oli joutunut uusimaan ensimmäisen luokan lentotestin vielä kolmannellakin luokalla.
Loputtomalta tuntuneen ajan päästä oli viimein Anthonyn vuoro saada kartta käsiinsä, ja hän otti sen tärisevin käsin vastaan keski-ikäiseltä velholta, joka sitä ojensi. Hän yritti niellä kurkussaan tuntuvaa palaa alas laskiessaan katseensa pergamenttiin. Sydämen raskas syke tuntui kuitenkin rauhoittuvan hieman hänen huomatessaan, että välimatkat eivät olleetkaan aivan mahdottomia eivätkä rastien sijainnitkaan näyttäneet erityisen vaarallisilta. Suoraan järveen merkitty rasti vaikutti tietysti hieman oudolta, kuten myös se rasti, joka ilmeisesti sijaitsi jonkin jästikylän torilla. Koska vain kolme rastia piti hakea, Anthonyn oli varsin helppo tehdä päätös järvessä sijaitsevan rastin väliin jättämisestä. Häntä ei huvittanut kastua, ja järvi kuulosti siltä, että siellä saattaisi olla luvassa jotakin märkää. Hän ei myöskään erityisemmin pitänyt uimisesta. Tai uimisessa sinänsä ei ollut mitään vikaa, mutta… Anthony puri huultaan miettiessään kaikkia aivan liian noloja uintikokemuksiaan. Miksi uimista piti harrastaa niin vähissä vaatteissa?
Jos järvi kuitenkin oli poissa laskuista, niin lentomatkojen pituuden kannalta vaihtoehtoina olivat vuoristo, jästikylä ja metsä tai niitty, vuoristo ja jästikylä. Valinta oli haastava, mutta lopulta hän kuitenkin päätyi valitsemaan niityn, koska se kuulosti helpommalta kuin metsä. Ainakin niityllä olisi varmasti helpompi liikkua. Toivottavasti sinne ei ollut hankittu mantikoreja tai muuta ikävää labyrintin tapaan. Hän pudisti päätään. Nyt ei saisi ajatella mantikoreja. Hänen pitäisi unohtaa koko ensimmäinen haaste.
Päätettyään reittinsä Anthony tunsi itsensä hieman varmemmaksi. Hänellä oli suunnitelma. Hän kyllä selviäisi tästä. Koska aikaa matkaan lähtöön oli vielä ilmeisesti pari minuuttia, hän tunki kartan housujensa taskuun ja sulki hetkeksi silmänsä yrittäen visualisoida reitin. Se oli hankalaa, koska hän ei tiennyt yhtään, miltä Châteaun ympäristö näytti. Eivätkö hänen tyhmän koulunsa tyhmät opettajat olleet tajunneet, että ranskalaisethan saivat tässä valtavan edun puolelleen, kun tunsivat sentään maaston. Naurettavaa ajattelemattomuutta. Pitäisiköhän hänen tehdä asiasta valitus? Hän ei olisi ikinä tehnyt samanlaista virhettä. Tai ehkä kyseessä ei ollutkaan virhe vaan hän oli ollut aivan oikeassa ajatellessaan, että rehtori tahtoi päästä heistä eroon keinolla millä hyvänsä.
Kun vihdoin tuli Anthonyn vuoro hakea Puhtolakaisunsa ja lähteä matkaan, hän oli niin täynnä kiukkua koulunsa professorien typeryyttä kohtaan, että unohti kokonaan edes olla hermostunut. Ennemmin hänen teki vain mieli heittää luuta mielenosoituksellisesti maassa olevaan säälittävään kevätlumeen ja huutaa jollekin. Mutta se ei varmaan nostaisi hänen pisteitään ja olisihan se vähän noloakin, joten hän jätti sen tekemättä. Hän lentäisi reitin nopeasti läpi, jotta pääsisi valittamaan Atlakselle. Lähtöluvan saatuaan hän jätti Puhtolakaisun nätisti hankeen, kaivoi taikasauvansa esiin ja suoritti kutsuloitsun. Hän oli siinä varsin hyvä, ja luuta saapuikin pian paikalle lipuen sulavasti hänen odottavaan käteensä. Sen jälkeen hän antoi taikasauvansa levätä kämmenellään ja suoritti nelipistetaian. Se ei kuulunut varsinaisesti hänen eniten käyttämiinsä loitsuihin, mutta sauva kääntyi kuitenkin laiskasti osoittamaan kohti pohjoista, minkä perusteella hän sai määritettyä, mihin suuntaan pitäisi lähteä kohti niittyä.
Anthony sujautti taikasauvansa takaisin kaapunsa taskuun, nousi luudalleen ja polkaisi vauhtia maasta. Hän otti hieman lisää korkeutta ennen kuin kiihdytti luudan sopivaan lentovauhtiin. Pitkänmatkanlennossa ei voinut oikein käyttää luudan maksiminopeutta, mutta hän otti silti ihan hyvin vauhtia – ehkä vähän enemmänkin kuin olisi ollut suotavaa. Hän ei aikonut hävitä Fhionnlaigh’lle ja tämän typerälle Tulisalamalle. Alhaalla päin aukesivat melko komeat maisemat, ja hän olisi itse asiassa varmasti pitänytkin vapaasta lentelystä niin mahtavissa puitteissa, ellei päässä olisi jyllännyt koko ajan ajatus hyvän ajan tekemisestä ja voitosta. Hän ei enää edes tiennyt, kenelle hän yritti todistella ja mitä.
Jonkin aikaa lennettyään Anthony alkoi tähyillä maasta jotakin niityn näköistä, mutta edessä ja alla avautuvaa maastoa ei voinut kyllä hyvällä tahdollakaan kutsua niityksi. Itse asiassa hän huomasi pian, että myös yläpuolelle tuntui kerääntyvän mustanpuhuvia pilviä nopeammin kuin hän oli tiennyt edes mahdolliseksi. Mihin oli kadonnut se hailakanharmaa täkki, joka kyllä peitti auringon tehokkaasti, mutta josta ei kuuna päivänä pitänyt sataa pisaraakaan vettä? Pilvet näyttivät niin uhkaavilta, että Anthony laski varmuuden vuoksi lentokorkeuttaan jatkaessaan matkaansa. Näistä pilvistä sataisi vettä yhtä varmasti kuin Atlaksen silmistä valui kyyneliä, jos kukaan koskaan erehtyi mainitsemaan Hestian. Siinä samassa Anthony tunsikin vesipisaran putoavan kasvoilleen. Sitä seurasi pian ainakin viisikymmentä lisää.
Anthony joutui laskemaan korkeutta edelleen, koska sade kävi koko ajan vain rankemmaksi. Hänen otsahiuksensa liimautuvat kiinni kasvoihin, ja vaatteet tuntuivat kylmiltä ja märiltä ja ennen kaikkea painavilta. Aivan kuin ne yksistään olisivat jo vetäneet häntä kohti maata muutaman jättiläisen voimalla. Hän joutui räpyttelemään silmiään jatkuvasti, koska ne tuntuivat olevan koko ajan täynnä vettä. Kaiken lisäksi niittyä ei näkynyt missään vaan jossakin kaiken sen harmauden keskellä näytti häämöttävän metsän reuna. Silloin Anthony yhtäkkiä tajusi virheensä. Hän oli todella tehnyt virheen ja ison sellaisen. Ja ennen kaikkea nolon. Hän oli lukenut karttaa väärin.
Järjetön morkkis asettui siinä samassa hänen takaraivoonsa ja jonnekin vatsan seutuvillekin. Jos hän vain olisi voinut potkaista itseään, niin sen hän olisi tehnyt. Sen sijaan hän löi turhautuneena kämmenellään luudanvarttaan pari kertaa ja yritti siirtää märkiä hiuksia pois kasvoiltaan hampaitaan kiristellen. Hän oli varmaan märempi kuin olisi ollut järvikeikan jäljiltä ja nyt vielä väärässä paikassakin. Kuinka loistavaa. Herra Underwood ei osannut käyttää karttaa. Ennustuksen professori Zainin mukaan hänellä ei ollut sisäistä silmää, mutta ei näköjään kovin kummoista ulkoistakaan silmää.
Ei auttanut kuitenkaan itku markkinoilla vaan nyt hänen olisi pakko hakea metsän rasti ja jättääkin niitty väliin, sillä takaisin ei ainakaan enää kannattanut kääntyä tai hän menettäisi jo heti alkuun kaikki mahdollisuutensa voittoon. Sateen yhtä voimistuessa Anthony laskeutui metsän laidalle. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut märkä rätti, joka pudotettiin lattialle kunnon lätsähdyksen säestämänä. Ehkä sellainen tosiaan kuuluikin, sillä nurmikko metsän reunalla suorastaan tulvi, ja hän irvisti jalkansa upotessa kuraan kuin muta olisi imaissut sen sisäänsä. Hän näki silmäkulmastaan jonkin liikahtavan ja kääntyi juuri parahiksi nähdäkseen metsän reunalla olevan kookkaan havupuun oksalta lentoon lähteneen auguurin. Näky oli hieman hämmentävä, sillä hän oli luullut, että auguureja eli lähinnä Brittein saarilla ja pohjoisemmassa Euroopassa. Tai ehkä kyseessä oli ollut vain tavallinen, mutta harvinaisen nälkiintynyt korppikotka. Hänen ulkoisetkaan silmänsähän eivät olleet kovin tarkat.
Anthony katsoi, miten lintu katosi muutamalla siiveniskulla masentavaan harmauteen, ja jatkoi sitten itse luutineen matkaansa sisälle metsään. Sade hakkasi taukoamatta hänen selkäänsä, ja hänen nenänsä päästä tippui koko ajan vesipisaroita, joita hän yritti pyyhkiä kaapunsa hihaan, joka kuitenkin oli sekin läpimärkä. Askeleet tuntuivat raskailta ja hänen kenkänsä päästivät joka kerta iljettävän maiskahduksen irrotessaan mudasta. Päästyään syvemmälle metsään hän sai kuitenkin huomata, että puut olivat niin tiheässä, ettei edes sade päässyt tunkeutumaan sinne koko voimallaan, vaikka hän saattoikin edelleen kuulla sen äänen. Valitettavasti metsän tiheys teki kuitenkin myös liikkumisen hieman hankalaksi. Eteneminen oli hidasta ja hän joutui jatkuvasti pysähtelemään vilkaistakseen uitettua karttaa ja tehdäkseen nelipistetaian. Tällä kertaa siihen meni myös huomattavasti enemmän aikaa, koska hän ei halunnut toistaa haasteen alussa tekemäänsä virhettä kartan kanssa.
Yhä vain syvemmälle metsään kulkiessaan Anthony sai huomata jossain kohtaa, että sade oli lakannut kokonaan. Hänen vaatteensa ja hiuksensa sen sijaan tippuivat yhä vettä ja häntä palelsi, joten hän joutui pysähtymään suorittaakseen kuivatusloitsun vaatteilleen. Se vaati muutaman yrityksen, koska hänen hampaansa kalisivat yhteen niin pahasti. Kuivin vaattein oli kuitenkin huomattavasti miellyttävämpää jatkaa matkaa. Hän eteni niin ripeästi kuin runsaassa kasvillisuudessa vain oli mahdollista samalla, kun yritti varoa törmäämästä mihinkään mahdollisiin metsässä asustaviin otuksiin. Toki hän näki vilaukselta muutaman linnun ja oravan, mutta enimmäkseen metsän asukit tuntuivat välttelevän häntä yhtä innokkaasti kuin hänkin vältteli niitä. Lopulta hän saapuikin alueelle, jolla hänen laskelmiensa mukaan rastin piti sijaita. Hän oli odottanut, että rastin löytäminen olisi hankalaa, mutta hetken aluetta kierrettyään hän huomasikin kirkkaanoranssin laatan vanhassa kannossa. Se oli oikeastaan melko helppo erottaa metsän tummista sävyistä. Hän kaivoi taikasauvansa esiin ja kosketti sen kärjellä laattaa, joka alkoi hehkua vihreänä. Hän salli itsensä huokaista helpotuksesta. Ensimmäinen rasti hoidettu. Kaksi jäljellä.
Metsästä poistuminen sujui huomattavasti nopeammin kuin sinne saapuminen, vaikka kaatosateeseen palaaminen ei olisikaan voinut huvittaa Anthonya yhtään vähempää. Hän eteni puolijuoksua hyppien kivien ja kantojen yli ja peläten koko ajan, että kompastuisi. Luudanvarren raahaaminen mukana ei varsinaisesti helpottanut kulkemista ollenkaan, ja häntä hieman kadutti, ettei ollut jättänyt sitä metsän laidalle odottamaan. Jotenkin luudan hylkääminen ei kuitenkaan ollut tuntunut hyvältä ajatukselta, vaikkei hänellä ollutkaan siihen samanlaista rakkaussuhdetta kuin Fhionnlaigh’lla tuntui olevan omaansa.
Ilokseen Anthony sai kuitenkin pysyttyä pystyssä koko matkan metsän laidalle saakka ja sai siellä vielä huomata, että tummat sadepilvet olivat siirtyneet kauemmas päättäen sateen metsän yllä. Hän veti kaapunsa taskusta esiin kartan ja tutkaili sitä jälleen nelipistetaikaa apunaan käyttäen. Tällä kertaa hän tarkisti suunnan ainakin viisi kertaa, sillä ei tahtonut toistaa enää samaa virhettä uudestaan. Ensimmäinen kerta oli ollut jo tarpeeksi nolo. Onneksi kukaan ei ehkä saisi koskaan tietää. Pahinta tosin tietysti oli se, että hän itse tiesi.
Lennettyään jonkin matkaa Anthony alkoi nähdä kauempana edessäpäin asutusta. Jos hän ei ollut lentänyt täysin harhaan, kyseessä oli varmasti kartassa näkyvä jästikylä. Hetken aikaa Anthony salli itsensä ihailla alhaalla avautuvaa näkymää. Kylä oli ehkä täydellisin pieni maalaiskylä, jonka hän oli ikinä eläessään nähnyt. Hänen kävi jo valmiiksi sääli sitä, ettei voisi kuluttaa siellä yhtään enempää aikaa kuin oli täysin pakollista. Ehkä hän saisi joskus puhuttua perheensä tulemaan Ranskaan laskettelulomalle. Tai ehkä ei, sillä hänen oli helpompi kuvitella peikko vesisuksilla kuin isänsä laskettelemassa.
Kylä oli varsin pieni ja näytti sijaitsevan melko pitkälti keskellä ei mitään, mutta sen yhdellä laidalla kasvoi tiheää havupuumetsää, joka tarjoaisi hänelle loistavan laskeutumispaikan. Jästien kanssa oli parempi olla mieluummin liian varovainen kuin liian varomaton. Hän ei tahtonut lentää liian lähelle kylää ja päätyä paikallislehden huomisen numeron etusivulle. Anthony laski jonkin verran korkeutta ja kaarsi hieman sivuun kylästä lähestyäkseen metsää vastakkaisesta suunnasta. Yhtäkkiä hän kuitenkin huomasi jotakin sujahtavan oikeanpuoleisen korvansa ohi ja vilkaisi olkansa yli. Ehkä jokin pikkulintu? Hänen oman koulunsa pihamaalla saattoi vielä sulamattomista lumista huolimatta kuulla aamuisin keväästä kielivää linnunlaulua. Joinakin aamuina se oli hänestä mukavaa, sillä se sai aamun tuntumaan vähemmän yöltä ja koulun vähemmän uneliaalta. Toisina aamuina hänen taas teki vain mieli paiskata ikkuna kiinni ja kuristaa joka ikinen pihamaalla piipittävä hellyydenkipeä höyhenkasa.
Anthony ei ollut aivan varma siitä, kumpi fiilis hänellä tällä hetkellä oli, mutta hetken kuluttua hän kyllä ehdottomasti toivoi, että olisi kohdannut vain lintuparven. Kääntäessään katseensa takaisin eteenpäin hän nimittäin näki metsästä nousevan parven jotain ihan muuta kuin pikkulintuja. Hän pysähtyi ilmassa tajutessaan parven lentävän suoraan kohti, ja ensimmäisten päästyä hieman lähemmäs hän tunnisti ne hutsuiksi. Hänen mielensä heitti hänet saman tien takaisin edellisen haasteen labyrinttiin, joka hänellä oli vielä aivan liian tuoreena muistissa ja jossa hän oli sattumoisin myös kohdannut lauman näitä samaisia purevia keijuja. Kuka piru niistä oikein piti niin paljon, että niitä piti tunkea joka ikiseen haasteeseen? Hän kirosi mielessään ja vannoi itselleen taikasauvaansa kaapunsa taskusta tapaillessaan, että viimeiseen haasteeseen ottaisi mukaansa sekä hutsumyrkkyä että myös sopivaa vastamyrkkyä. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Ensimmäisten hutsujen saapuessa niin lähelle, että Anthony saattoi nähdä niiden paksut, kiiltävät siivet sekä karvaisen kehon ylimääräisine jalka- ja käsipareineen, hän loitsi kumoituksen. Karvaiset keijut päästivät hätääntyneen äänen ja lennähtivät typertyneinä taaksepäin pyörien ilmassa kuin kuperkeikkaa heittäen. Niitä olisi voinut ehkä käydä sääli, jos olisi ollut aikaa. Seuraavana tulevien otusten terävän näköiset hampaat olivat jo kuitenkin lähempänä Anthonyn taikasauvaa pitelevää kättä kuin hän piti suotavana ja niinpä hän loitsikin uudelleen: ”Kumoitus!”
Taas muutama hutsu lennähti kierien taaksepäin ja lähti putoamaan kohti maata. Valitettavasti loitsu kuitenkaan ei pidättelisi niitä kovin kauaa, joten toistettuaan sen vielä muutaman kerran Anthony kaarsi luudallaan nopeasti alaspäin ja suuntasi kohti metsän laitaa. Ilman vastamyrkkyä hutsun purema tarkoittaisi, että haasteen joutuisi keskeyttämään siihen paikkaan, ellei tahtonut saada myrkytystä. Anthonysta tosin tuntui, että hän olisi varmaan pureman saatuaankin jatkanut, kunnes olisi menettänyt tajuntansa jossakin keskellä metsää, mistä hänet löydettäisiin ehkä viikon tai kuukauden tai vuoden päästä. Ja silloin Atlas sanoisi, että hän oli varmaan ollut niin väsynyt, että oli nukahtanut kesken haasteen eikä herännyt edes siihen, kun haaskalinnut nokkivat hänen ruumistaan. Eipä sillä, että ruumiit mihinkään ikinä heräsivätkään kuin korkeintaan sen zombeista hullaantuneen professori Everettin mielikuvituksessa.
Ensimmäisenä kumoutetut hutsut näyttivät toipuneen loitsusta jo sen verran, että lähtivät seuraamaan häntä, ja hän joutui kiihdyttämään vauhtiaan rajusti samalla, kun sukelsi metsään kahden puun välistä. Tämä metsä ei ehkä ollut yhtä tiheä kuin se, mistä hän oli jokin aika sitten hakenut ensimmäisen rastin, mutta kuitenkin tarpeeksi tiheä, jotta luudan ohjaaminen kovassa vauhdissa oli sula mahdottomuus. Hän väisteli puita sydän hakaten voimatta edes kääntyä välillä katsomaan, vieläkö hutsulauma seurasi häntä. Lopulta noin puolen sekunnin herpaantuminen aiheutti sen, että hän väisti yhtä mäntyä hieman liian myöhässä ja otti siitä ikävän iskun vasempaan olkapäähänsä. Se sai hänet menettämään tasapainonsa ja hänen oli pakko jarruttaa ja laskeutua nopeasti, jottei putoaisi luudalta. Jos sitä nyt saattoi edes kutsua laskeutumiseksi, oli se sen verran säälittävän näköinen manööveri.
Hetken aikaa Anthony makasi maassa olkapäätään pidellen ennen kuin kokeili liikuttaa sitä. Se oli kipeä, mutta mitään tuskin oli rikki. Positiivista oli myös se, että hutsut eivät ilmeisesti olleet seuranneet häntä metsään. Tai ainakaan niin pitkälle metsään. Anthony nousi varovasti istumaan ja puisteli kaapunsa selkämyksestä lunta sekä mädäntyneitä lehtiä ennen kuin kampesi itsensä seisaalleen. Olisi ollut melkein mukava jäädä hetkeksi vetämään henkeä ja kasaamaan itsensä, mutta sellaiseen ei ollut aikaa. Niinpä hän nousi jälleen luudalleen ja nousi varovasti puiden latvojen tasalle lentääkseen metsän läpi kohti kylää, tällä kertaa huomattavasti rauhallisemmalla nopeudella.
Päästyään metsän laidalle Anthony jätti ensin luutansa nojaamaan puuhun, mutta hetken miettimisen jälkeen hautasikin sen sitten kevyesti vähäiseen lumeen sen varalta, että joku jästi sattuisi käymään metsässä. Yhden puun oksalle hän sen sijaan ripusti kaapunsa ja otti jälleen taikasauvansa esiin yrittäen keskittyä muodonmuutokseen, vaikka toista olkapäätä jomottikin ikävästi. Muodonmuutokset olivat kuitenkin onneksi loitsujen ohella hänen vahvimpia alueitaan ja musta koulukaapu muuttui hänen silmiensä edessä mustaksi bleiseriksi, jonka hän vetäisi takaisin koulupukunsa päälle. Sillä ei ehkä olisi päässyt muotilehden kanteen tai voittanut palkintoja hyvästä designista, mutta ainakin se oli vähemmän huomiota herättävä jästikylässä kuin kaapu. Ja lämpimämpi kuin ei mitään.
Anthony piilotti taikasauvansa vielä takin sisätaskuun ennen kuin lähti kulkemaan kohti kylää. Matka ei onneksi ollut kovin pitkä, ja hän löysi torin kysyttyään suuntaa pari kertaa. Hänen sydämensä hakkasi rinnassa oudon jännittyneesti, vaikka hän olikin puoliksi jästisyntyinen ja asui perheineen jästikaupungissa. Kotona hän ei koskaan miettinyt asiaa, mutta nyt hänestä tuntui koko ajan siltä, että jokin paljastaisi hänet. Jokainen vastaantulijan häneen luoma silmäys tuntui siltä kuin nämä olisivat nähneet suoraan hänen lävitseen. Se ei tietenkään ollut totta eikä kukaan tuijottanut häntä varmasti normaalia pidempään kuin ehkä korkeintaan tuntemattoman koulupuvun tai aasialaisten piirteiden takia, mutta silti hänestä tuntui kuin hänellä olisi ollut päänsä päällä neonkyltti, jossa luki ”OSAAN TAIKOA”. Hetkinen… Anthonyn sydän jätti lyönnin väliin ja hän seisahtui paikalleen. Ei kai hän vain ollut unohtanut päähänsä suippohattua? Hänen sormensa ehtivät nousta hipaisemaan päälakea ennen kuin hän muisti, ettei oikeastaan ikinä edes käyttänyt suippohattua. Kuten ei tänäänkään. Hän huokaisi helpotuksesta ja jatkoi matkaansa.
Torilla oli elämää sen verran kuin pieneltä kevääseen heräämässä olevalta vuoristokylältä saattoi odottaakin. Ihmisiä hyöri siellä täällä pienten kojujen ympärillä ja myyjät huutelivat ja huitoivat äänekkäästi. Anthony oli opiskellut toki ranskaa poikakouluaikoinaan – se oli ollut pakollinen oppiaine – mutta siitä huolimatta hän ei juurikaan saanut selvää siitä, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset oikein huusivat. Todennäköisesti näiden mölinä kehotti kuitenkin ihmisiä ostamaan mitä ikinä kenelläkin oli myytävänään. Anthonya eivät pahemmin kiinnostaneet torikojuissa olevat kukat, kalat, leivonnaiset, hedelmät ja juurekset vaan hänen katseensa etsi kirkkaanoranssia laattaa.
Tori oli onneksi pieni ja hän löysikin laatan melko pian erään hedelmäkojun laidasta. Ongelmaksi rastin suorittamisen kannalta osoittautui se, että ilmeisesti koko kylä oli päättänyt tänään olevan loistava päivä ostaa hedelmiä. Kojun luona parveili koko ajan kyläläisiä ja Anthonysta tuntui, että hän oli notkunut kojun päädyssä laatan kohdalla jo ikuisuuden esittäen kokeilevansa, mikä mandariineista olisi se kaikista paras. Viimeiset viisi minuuttia kojua pyörittävä keski-ikäisen näköinen lihavahko mies oli vilkuillut häntä jo vähän hermostuneen näköisenä ja varmasti sanoisi hänelle jotain heti, jos saisi siihen muiden asiakkaiden palvelemisen lomasta tilaisuuden.
Anthony laski pitelemänsä mandariinin takaisin laatikkoon ja kumartui solmimaan kengännauhojaan. Ne eivät tietenkään oikeasti olleet auki ennen kuin hän ensin itse avasi ne. Hänen puuhun kolauttamansa olkapää tuntui varsin kipeältä, kun hän sähläsi nauhojen kanssa. Samalla hän vilkuili koko ajan kojulla hääriviä ihmisiä ja odotti sopivaa tilaisuutta kaivaa taikasauvansa esiin. Sellainen tilaisuus syntyi yllättäen, kun kojulle käveli nuori nainen pienen lapsen kanssa, ja kaikki kojulla parveilevat mummot kääntyivät katsomaan näitä. Anthonyn oli vaikea uskoa tuuriaan, mutta ei kuitenkaan niin vaikea, etteikö hän olisi osannut toimia, kun tilaisuus vihdoin koitti. Hän ujutti taikasauvansa varovasti pois bleiserin taskusta ja painoi sen kärjen vasten oranssia laattaa rukoillen laatan muutaman väriä ja vähän äkkiä. Hänen onnekseen niin tapahtui ja ikävä mandariininoranssi muuttui kirkkaaksi lehtisalaatinvihreäksi. Sävy toi hänelle mieleen pitkästyttäviä muistoja taikaeläintenhoidon oppitunneista ja fletkumadoista, mutta siitäkin huolimatta se oli loputtomalta tuntuneen hedelmäkojulla notkuilun jälkeen kaunein vihreä ikinä. Hän pudotti taikasauvansa takaisin bleiserin sisätaskuun ja solmi kengännauhansa kiinni ennen kuin nousi ylös.
Mummot palluttelivat edelleen kantorepussa istuvaa vauvaa, mutta kojun pitäjä katsoi suoraan Anthonyyn varsin tuiman näköisenä. Hän tunsi tarvetta ostaa pois edes sen mandariinin, jota oli punninnut käsissään ainakin kymmenen minuuttia, mutta eihän hänellä tietenkään ollut mukanaan ranskalaista jästirahaa. Niinpä hän hymyili hiukan pahoittelevasti lihavalle miehelle ennen kuin liukeni kojun luota torin muuhun vilskeeseen. Mies huusi hänen peräänsä jotain eikä vihaisesta äänensävystä voinut erehtyä, vaikka hän ei saanutkaan sanoista selvää. Hänen poskilleen kohosi pieni häpeän puna, ja hän kiihdytti askeleitaan kohti torin laitaa. Ehkä hän ei sittenkään haluaisi tulla tänne perheensä kanssa lomalle.
Vei jonkin aikaa kävellä torilta takaisin metsän laitaan, mutta tällä kertaa hän sentään osasi reitin. Luuta löytyi lumesta täsmälleen siitä, mihin hän oli sen jättänytkin, ja hän muutti myös bleiserinsä takaisin kaavuksi. Tunkiessaan taikasauvaansa takaisin kaapunsa sisätaskuun hän huomasi käsiensä haisevan mandariinille.
Lähtiessään metsästä Anthony kiersi pois eri kautta kuin tullessaan, sillä ei tahtonut enää törmätä hutsuihin ja toisaalta taas myös jästikylä oli syytä kiertää sopivan kaukaa. Hutsuja ei onneksi sillä reitillä näkynytkään eivätkä hänen metsässä ennen ilmaan nousuaan harjoittamansa kartanlukutaidotkaan näyttäneet tällä kertaa pettävän, sillä vuoret häämöttivät pian edessäpäin. Hän olikin arvellut, ettei niiden löytäminen tuottaisi kovin suuria vaikeuksia. Vuoria olisi hankala olla näkemättä, ellei sattunut olemaan sokea.
Tai ellei kohdalle sattunut niin sankka lumipyry, että oli vaikea nähdä ylipäätään mihinkään luudanvartensa kärkeä pidemmälle. Nimittäin Anthonyn lähestyessä vuoria lämpötila tuntui laskevan pakkasen puolelle ja taivaalta alkoi putoilla hiljalleen isoja, valkoisia lumihiutaleita. Aluksi se näytti itse asiassa ihan kauniilta vuorten lumisia rinteitä vasten, mutta hänen lentäessään yhä vain lähemmäs, lämpötila jatkoi laskemistaan ja lumipyry sankkeni saaden vuorien valkoiset huiput katoamaan näkyvistä. Anthony yritti kietoa kaapuaan tiukemmin ympärilleen ja veti hupun päänsä yli tuntiessaan paljaaksi jääneessä niskassaan kylmän lumihiutaleen, mutta suojautumisyritys ei juuri auttanut kuitenkaan jäätyvään nenänpäähän tai korvien nipukoihin. Hän joutui varjostamaan silmiään kädellään, jotta näkisi yhtään mitään, sillä lumihiutaleet tunkivat myös silmiin.
Pian hän joutui myös lisäämään korkeutta tullessaan lähemmäs vuorten huippuja. Korkeammalla tuuli oli pahempi ja pelkkä suoraan lentäminenkin vaati tavallista enemmän ponnisteluja. Eikö nyt olisi pitänyt olla jo kevät? Miksi takatalven piti iskeä juuri silloin, kun hän oli hakemassa vuorilta rastia? Ja rastista puheen ollen, hänellä ei enää ollut sen lumesta valkoisen maailman keskellä minkäänlaista hajua siitä, missä oli itse tai missä rastin pitäisi sijaita. Koska luudalla pysyttely oli muutenkin hankalaa kamalassa säässä, Anthony joutui laskeutumaan yhden vuoren rinteelle lukeakseen karttaa. Hän otti taikasauvansa esille ja suoritti yksinkertaisen kilpiloitsun päänsä yläpuolella. Se ei suojelisi yhdeltäkään kiroukselta, mutta hylki kuitenkin vettä ja jäätä siinä määrin, että se tunnettiinkin yleisesti sateenvarjoloitsuna. Jos joku jästi olisi sattunut näkemään hänet vuoren rinteellä, tämä olisi saattanut ihmetellä tapaa, jolla pulleat lumihiutaleet alkoivat kasaantua pojan pään yllä olevan näkymättömän kilven päälle.
Anthony riisui huppunsa alas ja kaivoi kartan esille tutkien sitä hetken sateensuojansa turvin pakkasesta kohmeisin käsin. Hänellä oli toki lapaset käsissään, mutta niistä ei varsinaisesti ollut hirveästi hyötyä, sillä niitä ei ollut tarkoitettu kunnon talvisäähän vaan vain hieman koleampiin kevätpäiviin. Hän loitsi jälleen kerran nelipistetaian, mutta kartan lukemisen teki hankalaksi se, ettei hän oikeastaan ollut aivan varma, siitä missä hän itse oli. Jollain näistä vuorista rasti kuitenkin varmasti olisi, sen verran hän sentään tiesi. Jonkin aikaa karttaa tuloksetta tutkittuaan hän huokaisi ja alkoi tunkea sitä takaisin taskuunsa. Ehkä hänen paras suunnitelmansa olisi vain kierrellä vuoria ja toivoa huomaavansa laatan jossain kohtaa. Tai löytää joku parempi maamerkki. Tai odottaa lumipyryn tyyntymistä. Tai lähteä hakemaan jokin toinen rasti. Tai-
Anthonyn ajatukset katkesivat, kun hänen kilpiloitsunsa äkisti raukesi, ja kaikki sen päälle kasaantunut lumi putosi hänen niskaansa. Hetken aikaa hän saattoi vain seistä paikoillaan ja tuntea, miten kylmä lumi tunki vasten hänen ihoaan joka ikisestä pienestä kohdasta, joka ei ollut vaatteiden peittämä. Niskasta. Kaulasta. Kaavun hihan ja lapasen välisestä alueesta ranteessa. Hän päästi vihaisen ja turhautuneen kiljaisun, joka kaikui vuorilla, mutta jonka todennäköisesti kuuli korkeintaan jokin lumen alla talvehtiva murmeli. Tämä haaste ja koko turnajaiset alkoivat käydä hänen hermoilleen. Miksi ihmeessä hän oli edes lähtenyt mukaan? Ei, itse asiassa kysymys kuului, että miksi ihmeessä hän oli ensimmäisen haasteen jälkeen lähtenyt vielä mukaan toiseenkin haasteeseen. Aika taisi todella kullata muistot.
Valitettavasti tässä vaiheessa ei kuitenkaan voinut enää oikein luovuttaakaan. Haasteessa olivat mukana kuitenkin myös Fhionnlaigh ja Benson ja Blackthorn ja ties keitä muita, jotka varmasti pääsisivät maaliin asti eikä hän voinut jäädä näitä huonommaksi. Ja ennen kaikkea oli tietysti Atlas. ”Nähdään maalissa”, tämä oli sanonut hänelle eikä hän tahtonut pettää sitä luottamusta, etenkään edellisen haasteen jälkeisen romahduksensa jälkeen. Atlas oli todennäköisesti ylipäätään lähtenyt mukaan Ranskaan vain hänen takiaan. Korvaukseksi viime kerrasta hänen oli pakko suorittaa tämä haaste kunnialla loppuun, vaikka sijoittuisi viimeiseksi. Hän veti syvään henkeä ja yritti pyyhkiä niskassaan olevaa lunta pois lapasillaan niin paljon kuin pystyi, mutta se tuntui melko turhalta, sillä sitä satoi hänen päälleen kuitenkin koko ajan lisää. Hän asetti taikasauvansa takaisin kaapunsa taskuun ja nousi taas luudalleen ponkaisten vauhtia maasta, niin että lumi pöllähti.
Anthony kierteli vuoria alhaalta ylöspäin pysytellen melko lähellä niiden pintaa, jottei missaisi rastia saapuessaan mahdollisesti sen kohdalle. Jonkin aikaa lenneltyään hän tosin tajusi, ettei edes tiennyt, millaisessa kohdassa laatta ehkä olisi. Miksi ihmeessä hän oli vielä lähtiessään ajatellut, että avoin pelikenttä olisi jollakin tapaa helpompi ja mukavampi? Labyrintissa ei ollut ainakaan tarvinnut pelätä, että hän missaisi uloskäynnin sellaisen löytäessään. Mitä jos rasti olikin hautautunut lumeen pyryssä eikä sitä voisi edes löytää, ellei tietäisi sen sijaintia aivan tarkalleen? Ehkä hän lentelisi vuorilla vielä kesäloman alkaessakin. Milloinkohan hänet tultaisiin hakemaan pois, jos hän ei löytäisi rastia? Päivän lopussa? Anthony räpytteli silmiään, sillä hänestä tuntui, että ripset jäätyisivät muuten pian kiinni hänen ihoonsa. Ehkä hän jäätyisi kuoliaaksi jo ennen päivän loppua.
Näitä pohtiessaan Anthony oli saavuttamassa parhaillaan ehkäpä kolmannen tai neljännen kiertämänsä vuoren huipun, ja keskeltä synkkiä ajatuksiaan hän yhtäkkiä huomasi vuoren laella jotakin muuta kuin valkoista. Kuin… oranssia. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi pysähtynyt hetkeksi ennen kuin hän kaarsi nopeasti luudallaan alaspäin kohti paikkaa, jossa kuvitteli laatan nähneensä. Ehkä hän olikin vain kuvitellut. Lentäessään alemmas hän kuitenkin sai todeta riemukseen, että juuri siinä vuoren huipulla oli puinen paalu, jonka nokassa komeili oranssi laatta. Hänestä tuntui, ettei hän ollut ollut yhtä iloinen edes edellisenä keväänä pidellessään loppuottelun jälkeen käsissään huispauspokaalia.
Hän ei vaivautunut laskeutumaan vuorelle, sillä oli vaikea sanoa, miten syvää paalun juurella oleva lumi mahtoi olla, vaan kaivoi kömpelösti kylmillä sormillaan taikasauvansa esiin kaapunsa taskusta ja kosketti sillä laattaa. Oranssi vaihtui vihreäksi, ja hän huokaisi helpotuksesta. Viimeinen rasti. Hän oli suorittanut viimeisenkin rastin. Hän oli onnistunut. Hän ei enää edes välittänyt siitä, mikä hänen aikansa oli, sillä nyt hän voisi palata koululle. Ehkä Atlas hommaisi hänelle jostain kupillisen kuumaa teetä, ja hän pesisi mandariinin hajun pois käsistään ja kertoisi siitä, miten hutsulauma oli jälleen päässyt yllättämään hänet. Sen hän jättäisi kertomatta, että oli lukenut alussa karttaa väärin ja melkein lentänyt puuta päin paetessaan hutsuja.
Anthony käänsi luutansa ympäri lähtien lentämään takaisin suuntaan, jossa ajatteli koulun olevan. Tai siis, hän korjasi itseään, suuntaan, jossa koulu varmasti oli. Päästyään pois vuorten syleilystä ja lumisateen hellittäessä hän hiljensi hiukan vauhtiaan ja kaivoi taas kartan esille katsellen alaspäin maahan. Vuoret olivat hänen takanaan ja kaukana vasemmalla näkyi tuttuja maisemia. Hän lensi oikeaan suuntaan. Aivan varmuuden vuoksi hän teki vielä kerran – toivottavasti viimeisen kerran – nelipistetaian, joka vahvisti hänen aiemmat havaintonsa. Pian hänen pitäisi nähdä jo Châteaun linna. Vuorten jäädessä taaksepäin ilmakin alkoi lämmetä, ja hän lensi jonkin aikaa pientä siksakkia eteenpäin ihan vain lämmitelläkseen kohmeiselta tuntuvaa kehoaan.
Hetken Anthony salli itsensä nauttia myös upeista maisemista suunnatessaan kohti tutun näköistä linnaa, joka todella oli ilmestynyt näkyviin pian sen jälkeen, kun hän oli sujauttanut taikasauvansa ja kartan takaisin kaapunsa sisätaskuun. Ei sillä, että Tylypahkan ympäristökään olisi ollut erityisen ruma, mutta se ei ollut mitään verrattuna näihin Kaakkois-Ranskan majesteettisiin maisemiin. Nämä olivat sellaisia maisemia, joita katsellessaan saattoi unohtaa hetkeksi kaikki maanpäälliset murheensa ja tuntea olevansa vapaa.
Lähestyessään koulua hän huomasi sen läheisyydessä myös järven sekä pienen Poudlardinen velhokylän, johon he olivat edellisenä päivänä porttiavaimella saapuneet. Châteaun pihamaat muistuttivat itse asiassa melko paljon Tylypahkan pihamaita. Tosin sillä pienellä erotuksella, että Châteaun linna oli huomattavasti komeampi ilmestys. Ilmasta katsottuna sen uljauden saattoi havaita paremmin kuin maasta käsin. Linna suorastaan huokui ranskalaisen renessanssin arkkitehtuuria. Hieman eri kaliiberia kuin Tylypahkan linna, joka oli melko tyypillinen englantilainen kivilinna hieman goottilaisine vivahteineen.
Pihamaalla sijaitseva maali oli helppo nähdä, sillä sen ympärille oli kerääntynyt paljon oppilaita. Osa luultavasti odotti ystäviään takaisin suunnistusreissulta, mutta osa oli varmasti myös vain nauttimassa turnajaistunnelmasta. Anthony laski korkeutta ja tunsi mielensä sekä sydämensä huomattavasti rauhallisemmiksi kuin lähtiessään. Huomattavasti rauhallisemmiksi kuin saapuessaan edellisen haasteen maaliin. Hän ei tiennyt, oliko se hyvä vai huono merkki. Yleensä huono. Muutamista ongelmista huolimatta hän tunsi kuitenkin tehneensä parhaansa… tai ainakin, jos alun karttaongelma unohdettiin. Anthony pudisti päätään kuin olisi sillä tavalla voinut ravistaa ajatuksen pois mielestään. Hänen olkapäätään särki, mutta se oli pientä. Se korjaantuisi luultavasti parissa päivässä itsekseen.
Anthony yritti keskittyä laskeutumiseen, vaikka se olikin kaikkien niiden ihmisten katsellessa hieman hermostuttavaa. Hän ei ollut mikään esiintyjä vaan suoriutui valvovien silmien alla kaikesta aina huonommin. Toki huispausotteluissakin oli paljon yleisöä, mutta silloin kentällä oli 13 muutakin pelaajaa eikä lyöjä varsinaisesti ollut yleensä ollut niistä kaikkein kiinnostavin. Tällä kertaa hän sai kuitenkin suoritettua laskeutumisen varsin mallikelpoisesti. Maalialueen laidalla seisova velho pysäytti kellon hänen jalkojensa tavatessa maan lumisen pinnan. Monet sivustaseuraajista taputtivat kohteliaasti, ja Anthonyn teki mieli käydä heti kysymässä aikansa, mutta niitä ei ilmeisesti kerrottu ennen kuin vasta palkintojenjaossa seuraavana päivänä. Ehkä Atlas olisi tajunnut ottaa aikaa.
Hän etsi poikaa katseellaan yleisöstä, muttei nähnyt tätä. Ei mitenkään ihmeellistä. Atlashan oli aina myöhässä kaikkialta. Silti hän tunsi pienen pettymyksen piston sydämessään noustessaan luudaltaan ja suunnatessaan kohti väkijoukkoa kadotakseen sinne muiden maaliin saapuvien tieltä. Hänen täytyisi ilmeisesti juoda teensä yksin. Maalialueen reunalla hän kuitenkin huomasi yhtäkkiä tutun, lyhyehkön hahmon. Atlas katsoi suoraan häneen, vaikka muiden silmät olivatkin jo siirtyneet hänen jälkeensä laskeutuneeseen ranskalaiseen tyttöön, ja hymyili tavallista ketunhymyään silmät viiruiksi kaventuneina. Anthony tunsi omienkin suupieliensä kaartuvan aavistuksen verran ylöspäin.
Taivas Taikakoulu Châteaun pihamaan yllä oli pilvinen. Ei sillä tavalla pilvinen kuin ennen sadetta, mutta joka tapauksessa hieman harmahtava sellaisella epämiellyttävällä tavalla, joka pisti miettimään, että edes Jumala ei ollut sinä aamuna jaksanut oikein panostaa asiaan. Ei sillä, että Anthony olisi varsinaisesti uskonut Jumalaan. Jos olisi, hän olisi juuri nyt siinä pihamaalla vuoroaan odotellessaan varmaan rukoillut. Sen sijaan hän vain seisoi hermostuneesti paikallaan ja yritti näyttää siltä kuin aamiaisen pitäminen sisällä ei olisi ollut työn ja tuskan takana.
Itse asiassa häntä kyllä jännitti tavallaan hieman vähemmän kuin edellisellä kerralla. Atlas oli jostakin hämmästyttävästä syystä onnistunut luomaan häneen itseluottamusta huomattavasti paremmin kuin edellisellä kerralla. Hän oli itse vastaavasti ihan silkasta kohteliaisuudesta jopa saanut ainakin toistaiseksi pidettyä aamiaisensa vatsassaan. Tai sitten se johtui siitä, että hän oli alun alkaenkin syönyt erittäin maltillisesti. Tai sitten haaste ylipäätään oli vähemmän hermostuttava kuin ensimmäinen. Suljettu labyrintti ahtaine käytävineen ja olemattomine piilopaikkoineen oli jo pelkkänä ajatuksena ahdistavampi kuin suunnistus. Hän vihasi suunnistusta, mutta ainakin luuta ja avoin pelikenttä kuulostivat huomattavasti mukavammalta vaihtoehdolta kuin labyrintti. Huispauskapteenina hänellä oli melko hyvä luotto lentotaitoihinsa, mutta kartanlukutaito voisikin olla kyllä sitten ihan toinen juttu…
Hänellä kuitenkin oli tällä kertaa tuuria matkassaan, sillä kuultuaan Mac Fhionnlaigh’n käyttäneen Tulisalamaansa edellisessä haasteessa, hän oli myös raahannut tällä kertaa mukaan oman luutansa. Se ei ehkä ollut mikään Tulisalama, mutta ihan hyvä luuta kuitenkin. Hän oli aina tuhahdellut Fhionnlaigh’n tavalle raahata typerää risukeppiään aivan kaikkialle, mutta toisaalta hän ei myöskään halunnut antaa tälle enää mitään etua siitä. Nyt se oli todella kannattanut, sillä tehtävä oli nimenomaan lentotehtävä. Kyllä hänen Nimbuksensa sentään aina Puhtolakaisun päihitti. Hän oli jättänyt sen Atlaksen hoiviin, kunnes voisi haasteen alettua kutsua sen luokseen.
Kilpailijat lähetettiin jälleen suorittamaan haastetta ylempiluokkalaisista aloittaen, ja Anthony mietti, mahtoivatko tuomarit vihata nuorempia oppilaita. Vai oliko tarkoituksena sittenkin antaa näille enemmän aikaa valmistautua? Hän ei ollut ikinä tajunnut niitä ihmisiä, jotka pitivät enemmän iltapäivällä olevista kokeista sillä perusteella, että oli enemmän aikaa valmistautua niihin. Lähinnähän se oli vain enemmän aikaa panikoida. Suoraan sanottuna häntä ei kuitenkaan hirveästi kiinnostanut, oliko alempiluokkalaisilla etulyöntiasema vai olivatko nämä alakynnessä lähetysjärjestyksen takia. Hän ei uskonut näiden voittomahdollisuuksiin kauheasti joka tapauksessa. Eiväthän kaikki niistä pysyneet ainakaan hänen omassa koulussaan kunnolla vielä edes luudalla. Mikä oli aika säälittävää, mutta ehkä hänen ei pitäisi puhua, koska hänen oma isänsä kuulemma oli joutunut uusimaan ensimmäisen luokan lentotestin vielä kolmannellakin luokalla.
Loputtomalta tuntuneen ajan päästä oli viimein Anthonyn vuoro saada kartta käsiinsä, ja hän otti sen tärisevin käsin vastaan keski-ikäiseltä velholta, joka sitä ojensi. Hän yritti niellä kurkussaan tuntuvaa palaa alas laskiessaan katseensa pergamenttiin. Sydämen raskas syke tuntui kuitenkin rauhoittuvan hieman hänen huomatessaan, että välimatkat eivät olleetkaan aivan mahdottomia eivätkä rastien sijainnitkaan näyttäneet erityisen vaarallisilta. Suoraan järveen merkitty rasti vaikutti tietysti hieman oudolta, kuten myös se rasti, joka ilmeisesti sijaitsi jonkin jästikylän torilla. Koska vain kolme rastia piti hakea, Anthonyn oli varsin helppo tehdä päätös järvessä sijaitsevan rastin väliin jättämisestä. Häntä ei huvittanut kastua, ja järvi kuulosti siltä, että siellä saattaisi olla luvassa jotakin märkää. Hän ei myöskään erityisemmin pitänyt uimisesta. Tai uimisessa sinänsä ei ollut mitään vikaa, mutta… Anthony puri huultaan miettiessään kaikkia aivan liian noloja uintikokemuksiaan. Miksi uimista piti harrastaa niin vähissä vaatteissa?
Jos järvi kuitenkin oli poissa laskuista, niin lentomatkojen pituuden kannalta vaihtoehtoina olivat vuoristo, jästikylä ja metsä tai niitty, vuoristo ja jästikylä. Valinta oli haastava, mutta lopulta hän kuitenkin päätyi valitsemaan niityn, koska se kuulosti helpommalta kuin metsä. Ainakin niityllä olisi varmasti helpompi liikkua. Toivottavasti sinne ei ollut hankittu mantikoreja tai muuta ikävää labyrintin tapaan. Hän pudisti päätään. Nyt ei saisi ajatella mantikoreja. Hänen pitäisi unohtaa koko ensimmäinen haaste.
Päätettyään reittinsä Anthony tunsi itsensä hieman varmemmaksi. Hänellä oli suunnitelma. Hän kyllä selviäisi tästä. Koska aikaa matkaan lähtöön oli vielä ilmeisesti pari minuuttia, hän tunki kartan housujensa taskuun ja sulki hetkeksi silmänsä yrittäen visualisoida reitin. Se oli hankalaa, koska hän ei tiennyt yhtään, miltä Châteaun ympäristö näytti. Eivätkö hänen tyhmän koulunsa tyhmät opettajat olleet tajunneet, että ranskalaisethan saivat tässä valtavan edun puolelleen, kun tunsivat sentään maaston. Naurettavaa ajattelemattomuutta. Pitäisiköhän hänen tehdä asiasta valitus? Hän ei olisi ikinä tehnyt samanlaista virhettä. Tai ehkä kyseessä ei ollutkaan virhe vaan hän oli ollut aivan oikeassa ajatellessaan, että rehtori tahtoi päästä heistä eroon keinolla millä hyvänsä.
Kun vihdoin tuli Anthonyn vuoro hakea Puhtolakaisunsa ja lähteä matkaan, hän oli niin täynnä kiukkua koulunsa professorien typeryyttä kohtaan, että unohti kokonaan edes olla hermostunut. Ennemmin hänen teki vain mieli heittää luuta mielenosoituksellisesti maassa olevaan säälittävään kevätlumeen ja huutaa jollekin. Mutta se ei varmaan nostaisi hänen pisteitään ja olisihan se vähän noloakin, joten hän jätti sen tekemättä. Hän lentäisi reitin nopeasti läpi, jotta pääsisi valittamaan Atlakselle. Lähtöluvan saatuaan hän jätti Puhtolakaisun nätisti hankeen, kaivoi taikasauvansa esiin ja suoritti kutsuloitsun. Hän oli siinä varsin hyvä, ja luuta saapuikin pian paikalle lipuen sulavasti hänen odottavaan käteensä. Sen jälkeen hän antoi taikasauvansa levätä kämmenellään ja suoritti nelipistetaian. Se ei kuulunut varsinaisesti hänen eniten käyttämiinsä loitsuihin, mutta sauva kääntyi kuitenkin laiskasti osoittamaan kohti pohjoista, minkä perusteella hän sai määritettyä, mihin suuntaan pitäisi lähteä kohti niittyä.
Anthony sujautti taikasauvansa takaisin kaapunsa taskuun, nousi luudalleen ja polkaisi vauhtia maasta. Hän otti hieman lisää korkeutta ennen kuin kiihdytti luudan sopivaan lentovauhtiin. Pitkänmatkanlennossa ei voinut oikein käyttää luudan maksiminopeutta, mutta hän otti silti ihan hyvin vauhtia – ehkä vähän enemmänkin kuin olisi ollut suotavaa. Hän ei aikonut hävitä Fhionnlaigh’lle ja tämän typerälle Tulisalamalle. Alhaalla päin aukesivat melko komeat maisemat, ja hän olisi itse asiassa varmasti pitänytkin vapaasta lentelystä niin mahtavissa puitteissa, ellei päässä olisi jyllännyt koko ajan ajatus hyvän ajan tekemisestä ja voitosta. Hän ei enää edes tiennyt, kenelle hän yritti todistella ja mitä.
Jonkin aikaa lennettyään Anthony alkoi tähyillä maasta jotakin niityn näköistä, mutta edessä ja alla avautuvaa maastoa ei voinut kyllä hyvällä tahdollakaan kutsua niityksi. Itse asiassa hän huomasi pian, että myös yläpuolelle tuntui kerääntyvän mustanpuhuvia pilviä nopeammin kuin hän oli tiennyt edes mahdolliseksi. Mihin oli kadonnut se hailakanharmaa täkki, joka kyllä peitti auringon tehokkaasti, mutta josta ei kuuna päivänä pitänyt sataa pisaraakaan vettä? Pilvet näyttivät niin uhkaavilta, että Anthony laski varmuuden vuoksi lentokorkeuttaan jatkaessaan matkaansa. Näistä pilvistä sataisi vettä yhtä varmasti kuin Atlaksen silmistä valui kyyneliä, jos kukaan koskaan erehtyi mainitsemaan Hestian. Siinä samassa Anthony tunsikin vesipisaran putoavan kasvoilleen. Sitä seurasi pian ainakin viisikymmentä lisää.
Anthony joutui laskemaan korkeutta edelleen, koska sade kävi koko ajan vain rankemmaksi. Hänen otsahiuksensa liimautuvat kiinni kasvoihin, ja vaatteet tuntuivat kylmiltä ja märiltä ja ennen kaikkea painavilta. Aivan kuin ne yksistään olisivat jo vetäneet häntä kohti maata muutaman jättiläisen voimalla. Hän joutui räpyttelemään silmiään jatkuvasti, koska ne tuntuivat olevan koko ajan täynnä vettä. Kaiken lisäksi niittyä ei näkynyt missään vaan jossakin kaiken sen harmauden keskellä näytti häämöttävän metsän reuna. Silloin Anthony yhtäkkiä tajusi virheensä. Hän oli todella tehnyt virheen ja ison sellaisen. Ja ennen kaikkea nolon. Hän oli lukenut karttaa väärin.
Järjetön morkkis asettui siinä samassa hänen takaraivoonsa ja jonnekin vatsan seutuvillekin. Jos hän vain olisi voinut potkaista itseään, niin sen hän olisi tehnyt. Sen sijaan hän löi turhautuneena kämmenellään luudanvarttaan pari kertaa ja yritti siirtää märkiä hiuksia pois kasvoiltaan hampaitaan kiristellen. Hän oli varmaan märempi kuin olisi ollut järvikeikan jäljiltä ja nyt vielä väärässä paikassakin. Kuinka loistavaa. Herra Underwood ei osannut käyttää karttaa. Ennustuksen professori Zainin mukaan hänellä ei ollut sisäistä silmää, mutta ei näköjään kovin kummoista ulkoistakaan silmää.
Ei auttanut kuitenkaan itku markkinoilla vaan nyt hänen olisi pakko hakea metsän rasti ja jättääkin niitty väliin, sillä takaisin ei ainakaan enää kannattanut kääntyä tai hän menettäisi jo heti alkuun kaikki mahdollisuutensa voittoon. Sateen yhtä voimistuessa Anthony laskeutui metsän laidalle. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut märkä rätti, joka pudotettiin lattialle kunnon lätsähdyksen säestämänä. Ehkä sellainen tosiaan kuuluikin, sillä nurmikko metsän reunalla suorastaan tulvi, ja hän irvisti jalkansa upotessa kuraan kuin muta olisi imaissut sen sisäänsä. Hän näki silmäkulmastaan jonkin liikahtavan ja kääntyi juuri parahiksi nähdäkseen metsän reunalla olevan kookkaan havupuun oksalta lentoon lähteneen auguurin. Näky oli hieman hämmentävä, sillä hän oli luullut, että auguureja eli lähinnä Brittein saarilla ja pohjoisemmassa Euroopassa. Tai ehkä kyseessä oli ollut vain tavallinen, mutta harvinaisen nälkiintynyt korppikotka. Hänen ulkoisetkaan silmänsähän eivät olleet kovin tarkat.
Anthony katsoi, miten lintu katosi muutamalla siiveniskulla masentavaan harmauteen, ja jatkoi sitten itse luutineen matkaansa sisälle metsään. Sade hakkasi taukoamatta hänen selkäänsä, ja hänen nenänsä päästä tippui koko ajan vesipisaroita, joita hän yritti pyyhkiä kaapunsa hihaan, joka kuitenkin oli sekin läpimärkä. Askeleet tuntuivat raskailta ja hänen kenkänsä päästivät joka kerta iljettävän maiskahduksen irrotessaan mudasta. Päästyään syvemmälle metsään hän sai kuitenkin huomata, että puut olivat niin tiheässä, ettei edes sade päässyt tunkeutumaan sinne koko voimallaan, vaikka hän saattoikin edelleen kuulla sen äänen. Valitettavasti metsän tiheys teki kuitenkin myös liikkumisen hieman hankalaksi. Eteneminen oli hidasta ja hän joutui jatkuvasti pysähtelemään vilkaistakseen uitettua karttaa ja tehdäkseen nelipistetaian. Tällä kertaa siihen meni myös huomattavasti enemmän aikaa, koska hän ei halunnut toistaa haasteen alussa tekemäänsä virhettä kartan kanssa.
Yhä vain syvemmälle metsään kulkiessaan Anthony sai huomata jossain kohtaa, että sade oli lakannut kokonaan. Hänen vaatteensa ja hiuksensa sen sijaan tippuivat yhä vettä ja häntä palelsi, joten hän joutui pysähtymään suorittaakseen kuivatusloitsun vaatteilleen. Se vaati muutaman yrityksen, koska hänen hampaansa kalisivat yhteen niin pahasti. Kuivin vaattein oli kuitenkin huomattavasti miellyttävämpää jatkaa matkaa. Hän eteni niin ripeästi kuin runsaassa kasvillisuudessa vain oli mahdollista samalla, kun yritti varoa törmäämästä mihinkään mahdollisiin metsässä asustaviin otuksiin. Toki hän näki vilaukselta muutaman linnun ja oravan, mutta enimmäkseen metsän asukit tuntuivat välttelevän häntä yhtä innokkaasti kuin hänkin vältteli niitä. Lopulta hän saapuikin alueelle, jolla hänen laskelmiensa mukaan rastin piti sijaita. Hän oli odottanut, että rastin löytäminen olisi hankalaa, mutta hetken aluetta kierrettyään hän huomasikin kirkkaanoranssin laatan vanhassa kannossa. Se oli oikeastaan melko helppo erottaa metsän tummista sävyistä. Hän kaivoi taikasauvansa esiin ja kosketti sen kärjellä laattaa, joka alkoi hehkua vihreänä. Hän salli itsensä huokaista helpotuksesta. Ensimmäinen rasti hoidettu. Kaksi jäljellä.
Metsästä poistuminen sujui huomattavasti nopeammin kuin sinne saapuminen, vaikka kaatosateeseen palaaminen ei olisikaan voinut huvittaa Anthonya yhtään vähempää. Hän eteni puolijuoksua hyppien kivien ja kantojen yli ja peläten koko ajan, että kompastuisi. Luudanvarren raahaaminen mukana ei varsinaisesti helpottanut kulkemista ollenkaan, ja häntä hieman kadutti, ettei ollut jättänyt sitä metsän laidalle odottamaan. Jotenkin luudan hylkääminen ei kuitenkaan ollut tuntunut hyvältä ajatukselta, vaikkei hänellä ollutkaan siihen samanlaista rakkaussuhdetta kuin Fhionnlaigh’lla tuntui olevan omaansa.
Ilokseen Anthony sai kuitenkin pysyttyä pystyssä koko matkan metsän laidalle saakka ja sai siellä vielä huomata, että tummat sadepilvet olivat siirtyneet kauemmas päättäen sateen metsän yllä. Hän veti kaapunsa taskusta esiin kartan ja tutkaili sitä jälleen nelipistetaikaa apunaan käyttäen. Tällä kertaa hän tarkisti suunnan ainakin viisi kertaa, sillä ei tahtonut toistaa enää samaa virhettä uudestaan. Ensimmäinen kerta oli ollut jo tarpeeksi nolo. Onneksi kukaan ei ehkä saisi koskaan tietää. Pahinta tosin tietysti oli se, että hän itse tiesi.
Lennettyään jonkin matkaa Anthony alkoi nähdä kauempana edessäpäin asutusta. Jos hän ei ollut lentänyt täysin harhaan, kyseessä oli varmasti kartassa näkyvä jästikylä. Hetken aikaa Anthony salli itsensä ihailla alhaalla avautuvaa näkymää. Kylä oli ehkä täydellisin pieni maalaiskylä, jonka hän oli ikinä eläessään nähnyt. Hänen kävi jo valmiiksi sääli sitä, ettei voisi kuluttaa siellä yhtään enempää aikaa kuin oli täysin pakollista. Ehkä hän saisi joskus puhuttua perheensä tulemaan Ranskaan laskettelulomalle. Tai ehkä ei, sillä hänen oli helpompi kuvitella peikko vesisuksilla kuin isänsä laskettelemassa.
Kylä oli varsin pieni ja näytti sijaitsevan melko pitkälti keskellä ei mitään, mutta sen yhdellä laidalla kasvoi tiheää havupuumetsää, joka tarjoaisi hänelle loistavan laskeutumispaikan. Jästien kanssa oli parempi olla mieluummin liian varovainen kuin liian varomaton. Hän ei tahtonut lentää liian lähelle kylää ja päätyä paikallislehden huomisen numeron etusivulle. Anthony laski jonkin verran korkeutta ja kaarsi hieman sivuun kylästä lähestyäkseen metsää vastakkaisesta suunnasta. Yhtäkkiä hän kuitenkin huomasi jotakin sujahtavan oikeanpuoleisen korvansa ohi ja vilkaisi olkansa yli. Ehkä jokin pikkulintu? Hänen oman koulunsa pihamaalla saattoi vielä sulamattomista lumista huolimatta kuulla aamuisin keväästä kielivää linnunlaulua. Joinakin aamuina se oli hänestä mukavaa, sillä se sai aamun tuntumaan vähemmän yöltä ja koulun vähemmän uneliaalta. Toisina aamuina hänen taas teki vain mieli paiskata ikkuna kiinni ja kuristaa joka ikinen pihamaalla piipittävä hellyydenkipeä höyhenkasa.
Anthony ei ollut aivan varma siitä, kumpi fiilis hänellä tällä hetkellä oli, mutta hetken kuluttua hän kyllä ehdottomasti toivoi, että olisi kohdannut vain lintuparven. Kääntäessään katseensa takaisin eteenpäin hän nimittäin näki metsästä nousevan parven jotain ihan muuta kuin pikkulintuja. Hän pysähtyi ilmassa tajutessaan parven lentävän suoraan kohti, ja ensimmäisten päästyä hieman lähemmäs hän tunnisti ne hutsuiksi. Hänen mielensä heitti hänet saman tien takaisin edellisen haasteen labyrinttiin, joka hänellä oli vielä aivan liian tuoreena muistissa ja jossa hän oli sattumoisin myös kohdannut lauman näitä samaisia purevia keijuja. Kuka piru niistä oikein piti niin paljon, että niitä piti tunkea joka ikiseen haasteeseen? Hän kirosi mielessään ja vannoi itselleen taikasauvaansa kaapunsa taskusta tapaillessaan, että viimeiseen haasteeseen ottaisi mukaansa sekä hutsumyrkkyä että myös sopivaa vastamyrkkyä. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Ensimmäisten hutsujen saapuessa niin lähelle, että Anthony saattoi nähdä niiden paksut, kiiltävät siivet sekä karvaisen kehon ylimääräisine jalka- ja käsipareineen, hän loitsi kumoituksen. Karvaiset keijut päästivät hätääntyneen äänen ja lennähtivät typertyneinä taaksepäin pyörien ilmassa kuin kuperkeikkaa heittäen. Niitä olisi voinut ehkä käydä sääli, jos olisi ollut aikaa. Seuraavana tulevien otusten terävän näköiset hampaat olivat jo kuitenkin lähempänä Anthonyn taikasauvaa pitelevää kättä kuin hän piti suotavana ja niinpä hän loitsikin uudelleen: ”Kumoitus!”
Taas muutama hutsu lennähti kierien taaksepäin ja lähti putoamaan kohti maata. Valitettavasti loitsu kuitenkaan ei pidättelisi niitä kovin kauaa, joten toistettuaan sen vielä muutaman kerran Anthony kaarsi luudallaan nopeasti alaspäin ja suuntasi kohti metsän laitaa. Ilman vastamyrkkyä hutsun purema tarkoittaisi, että haasteen joutuisi keskeyttämään siihen paikkaan, ellei tahtonut saada myrkytystä. Anthonysta tosin tuntui, että hän olisi varmaan pureman saatuaankin jatkanut, kunnes olisi menettänyt tajuntansa jossakin keskellä metsää, mistä hänet löydettäisiin ehkä viikon tai kuukauden tai vuoden päästä. Ja silloin Atlas sanoisi, että hän oli varmaan ollut niin väsynyt, että oli nukahtanut kesken haasteen eikä herännyt edes siihen, kun haaskalinnut nokkivat hänen ruumistaan. Eipä sillä, että ruumiit mihinkään ikinä heräsivätkään kuin korkeintaan sen zombeista hullaantuneen professori Everettin mielikuvituksessa.
Ensimmäisenä kumoutetut hutsut näyttivät toipuneen loitsusta jo sen verran, että lähtivät seuraamaan häntä, ja hän joutui kiihdyttämään vauhtiaan rajusti samalla, kun sukelsi metsään kahden puun välistä. Tämä metsä ei ehkä ollut yhtä tiheä kuin se, mistä hän oli jokin aika sitten hakenut ensimmäisen rastin, mutta kuitenkin tarpeeksi tiheä, jotta luudan ohjaaminen kovassa vauhdissa oli sula mahdottomuus. Hän väisteli puita sydän hakaten voimatta edes kääntyä välillä katsomaan, vieläkö hutsulauma seurasi häntä. Lopulta noin puolen sekunnin herpaantuminen aiheutti sen, että hän väisti yhtä mäntyä hieman liian myöhässä ja otti siitä ikävän iskun vasempaan olkapäähänsä. Se sai hänet menettämään tasapainonsa ja hänen oli pakko jarruttaa ja laskeutua nopeasti, jottei putoaisi luudalta. Jos sitä nyt saattoi edes kutsua laskeutumiseksi, oli se sen verran säälittävän näköinen manööveri.
Hetken aikaa Anthony makasi maassa olkapäätään pidellen ennen kuin kokeili liikuttaa sitä. Se oli kipeä, mutta mitään tuskin oli rikki. Positiivista oli myös se, että hutsut eivät ilmeisesti olleet seuranneet häntä metsään. Tai ainakaan niin pitkälle metsään. Anthony nousi varovasti istumaan ja puisteli kaapunsa selkämyksestä lunta sekä mädäntyneitä lehtiä ennen kuin kampesi itsensä seisaalleen. Olisi ollut melkein mukava jäädä hetkeksi vetämään henkeä ja kasaamaan itsensä, mutta sellaiseen ei ollut aikaa. Niinpä hän nousi jälleen luudalleen ja nousi varovasti puiden latvojen tasalle lentääkseen metsän läpi kohti kylää, tällä kertaa huomattavasti rauhallisemmalla nopeudella.
Päästyään metsän laidalle Anthony jätti ensin luutansa nojaamaan puuhun, mutta hetken miettimisen jälkeen hautasikin sen sitten kevyesti vähäiseen lumeen sen varalta, että joku jästi sattuisi käymään metsässä. Yhden puun oksalle hän sen sijaan ripusti kaapunsa ja otti jälleen taikasauvansa esiin yrittäen keskittyä muodonmuutokseen, vaikka toista olkapäätä jomottikin ikävästi. Muodonmuutokset olivat kuitenkin onneksi loitsujen ohella hänen vahvimpia alueitaan ja musta koulukaapu muuttui hänen silmiensä edessä mustaksi bleiseriksi, jonka hän vetäisi takaisin koulupukunsa päälle. Sillä ei ehkä olisi päässyt muotilehden kanteen tai voittanut palkintoja hyvästä designista, mutta ainakin se oli vähemmän huomiota herättävä jästikylässä kuin kaapu. Ja lämpimämpi kuin ei mitään.
Anthony piilotti taikasauvansa vielä takin sisätaskuun ennen kuin lähti kulkemaan kohti kylää. Matka ei onneksi ollut kovin pitkä, ja hän löysi torin kysyttyään suuntaa pari kertaa. Hänen sydämensä hakkasi rinnassa oudon jännittyneesti, vaikka hän olikin puoliksi jästisyntyinen ja asui perheineen jästikaupungissa. Kotona hän ei koskaan miettinyt asiaa, mutta nyt hänestä tuntui koko ajan siltä, että jokin paljastaisi hänet. Jokainen vastaantulijan häneen luoma silmäys tuntui siltä kuin nämä olisivat nähneet suoraan hänen lävitseen. Se ei tietenkään ollut totta eikä kukaan tuijottanut häntä varmasti normaalia pidempään kuin ehkä korkeintaan tuntemattoman koulupuvun tai aasialaisten piirteiden takia, mutta silti hänestä tuntui kuin hänellä olisi ollut päänsä päällä neonkyltti, jossa luki ”OSAAN TAIKOA”. Hetkinen… Anthonyn sydän jätti lyönnin väliin ja hän seisahtui paikalleen. Ei kai hän vain ollut unohtanut päähänsä suippohattua? Hänen sormensa ehtivät nousta hipaisemaan päälakea ennen kuin hän muisti, ettei oikeastaan ikinä edes käyttänyt suippohattua. Kuten ei tänäänkään. Hän huokaisi helpotuksesta ja jatkoi matkaansa.
Torilla oli elämää sen verran kuin pieneltä kevääseen heräämässä olevalta vuoristokylältä saattoi odottaakin. Ihmisiä hyöri siellä täällä pienten kojujen ympärillä ja myyjät huutelivat ja huitoivat äänekkäästi. Anthony oli opiskellut toki ranskaa poikakouluaikoinaan – se oli ollut pakollinen oppiaine – mutta siitä huolimatta hän ei juurikaan saanut selvää siitä, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset oikein huusivat. Todennäköisesti näiden mölinä kehotti kuitenkin ihmisiä ostamaan mitä ikinä kenelläkin oli myytävänään. Anthonya eivät pahemmin kiinnostaneet torikojuissa olevat kukat, kalat, leivonnaiset, hedelmät ja juurekset vaan hänen katseensa etsi kirkkaanoranssia laattaa.
Tori oli onneksi pieni ja hän löysikin laatan melko pian erään hedelmäkojun laidasta. Ongelmaksi rastin suorittamisen kannalta osoittautui se, että ilmeisesti koko kylä oli päättänyt tänään olevan loistava päivä ostaa hedelmiä. Kojun luona parveili koko ajan kyläläisiä ja Anthonysta tuntui, että hän oli notkunut kojun päädyssä laatan kohdalla jo ikuisuuden esittäen kokeilevansa, mikä mandariineista olisi se kaikista paras. Viimeiset viisi minuuttia kojua pyörittävä keski-ikäisen näköinen lihavahko mies oli vilkuillut häntä jo vähän hermostuneen näköisenä ja varmasti sanoisi hänelle jotain heti, jos saisi siihen muiden asiakkaiden palvelemisen lomasta tilaisuuden.
Anthony laski pitelemänsä mandariinin takaisin laatikkoon ja kumartui solmimaan kengännauhojaan. Ne eivät tietenkään oikeasti olleet auki ennen kuin hän ensin itse avasi ne. Hänen puuhun kolauttamansa olkapää tuntui varsin kipeältä, kun hän sähläsi nauhojen kanssa. Samalla hän vilkuili koko ajan kojulla hääriviä ihmisiä ja odotti sopivaa tilaisuutta kaivaa taikasauvansa esiin. Sellainen tilaisuus syntyi yllättäen, kun kojulle käveli nuori nainen pienen lapsen kanssa, ja kaikki kojulla parveilevat mummot kääntyivät katsomaan näitä. Anthonyn oli vaikea uskoa tuuriaan, mutta ei kuitenkaan niin vaikea, etteikö hän olisi osannut toimia, kun tilaisuus vihdoin koitti. Hän ujutti taikasauvansa varovasti pois bleiserin taskusta ja painoi sen kärjen vasten oranssia laattaa rukoillen laatan muutaman väriä ja vähän äkkiä. Hänen onnekseen niin tapahtui ja ikävä mandariininoranssi muuttui kirkkaaksi lehtisalaatinvihreäksi. Sävy toi hänelle mieleen pitkästyttäviä muistoja taikaeläintenhoidon oppitunneista ja fletkumadoista, mutta siitäkin huolimatta se oli loputtomalta tuntuneen hedelmäkojulla notkuilun jälkeen kaunein vihreä ikinä. Hän pudotti taikasauvansa takaisin bleiserin sisätaskuun ja solmi kengännauhansa kiinni ennen kuin nousi ylös.
Mummot palluttelivat edelleen kantorepussa istuvaa vauvaa, mutta kojun pitäjä katsoi suoraan Anthonyyn varsin tuiman näköisenä. Hän tunsi tarvetta ostaa pois edes sen mandariinin, jota oli punninnut käsissään ainakin kymmenen minuuttia, mutta eihän hänellä tietenkään ollut mukanaan ranskalaista jästirahaa. Niinpä hän hymyili hiukan pahoittelevasti lihavalle miehelle ennen kuin liukeni kojun luota torin muuhun vilskeeseen. Mies huusi hänen peräänsä jotain eikä vihaisesta äänensävystä voinut erehtyä, vaikka hän ei saanutkaan sanoista selvää. Hänen poskilleen kohosi pieni häpeän puna, ja hän kiihdytti askeleitaan kohti torin laitaa. Ehkä hän ei sittenkään haluaisi tulla tänne perheensä kanssa lomalle.
Vei jonkin aikaa kävellä torilta takaisin metsän laitaan, mutta tällä kertaa hän sentään osasi reitin. Luuta löytyi lumesta täsmälleen siitä, mihin hän oli sen jättänytkin, ja hän muutti myös bleiserinsä takaisin kaavuksi. Tunkiessaan taikasauvaansa takaisin kaapunsa sisätaskuun hän huomasi käsiensä haisevan mandariinille.
Lähtiessään metsästä Anthony kiersi pois eri kautta kuin tullessaan, sillä ei tahtonut enää törmätä hutsuihin ja toisaalta taas myös jästikylä oli syytä kiertää sopivan kaukaa. Hutsuja ei onneksi sillä reitillä näkynytkään eivätkä hänen metsässä ennen ilmaan nousuaan harjoittamansa kartanlukutaidotkaan näyttäneet tällä kertaa pettävän, sillä vuoret häämöttivät pian edessäpäin. Hän olikin arvellut, ettei niiden löytäminen tuottaisi kovin suuria vaikeuksia. Vuoria olisi hankala olla näkemättä, ellei sattunut olemaan sokea.
Tai ellei kohdalle sattunut niin sankka lumipyry, että oli vaikea nähdä ylipäätään mihinkään luudanvartensa kärkeä pidemmälle. Nimittäin Anthonyn lähestyessä vuoria lämpötila tuntui laskevan pakkasen puolelle ja taivaalta alkoi putoilla hiljalleen isoja, valkoisia lumihiutaleita. Aluksi se näytti itse asiassa ihan kauniilta vuorten lumisia rinteitä vasten, mutta hänen lentäessään yhä vain lähemmäs, lämpötila jatkoi laskemistaan ja lumipyry sankkeni saaden vuorien valkoiset huiput katoamaan näkyvistä. Anthony yritti kietoa kaapuaan tiukemmin ympärilleen ja veti hupun päänsä yli tuntiessaan paljaaksi jääneessä niskassaan kylmän lumihiutaleen, mutta suojautumisyritys ei juuri auttanut kuitenkaan jäätyvään nenänpäähän tai korvien nipukoihin. Hän joutui varjostamaan silmiään kädellään, jotta näkisi yhtään mitään, sillä lumihiutaleet tunkivat myös silmiin.
Pian hän joutui myös lisäämään korkeutta tullessaan lähemmäs vuorten huippuja. Korkeammalla tuuli oli pahempi ja pelkkä suoraan lentäminenkin vaati tavallista enemmän ponnisteluja. Eikö nyt olisi pitänyt olla jo kevät? Miksi takatalven piti iskeä juuri silloin, kun hän oli hakemassa vuorilta rastia? Ja rastista puheen ollen, hänellä ei enää ollut sen lumesta valkoisen maailman keskellä minkäänlaista hajua siitä, missä oli itse tai missä rastin pitäisi sijaita. Koska luudalla pysyttely oli muutenkin hankalaa kamalassa säässä, Anthony joutui laskeutumaan yhden vuoren rinteelle lukeakseen karttaa. Hän otti taikasauvansa esille ja suoritti yksinkertaisen kilpiloitsun päänsä yläpuolella. Se ei suojelisi yhdeltäkään kiroukselta, mutta hylki kuitenkin vettä ja jäätä siinä määrin, että se tunnettiinkin yleisesti sateenvarjoloitsuna. Jos joku jästi olisi sattunut näkemään hänet vuoren rinteellä, tämä olisi saattanut ihmetellä tapaa, jolla pulleat lumihiutaleet alkoivat kasaantua pojan pään yllä olevan näkymättömän kilven päälle.
Anthony riisui huppunsa alas ja kaivoi kartan esille tutkien sitä hetken sateensuojansa turvin pakkasesta kohmeisin käsin. Hänellä oli toki lapaset käsissään, mutta niistä ei varsinaisesti ollut hirveästi hyötyä, sillä niitä ei ollut tarkoitettu kunnon talvisäähän vaan vain hieman koleampiin kevätpäiviin. Hän loitsi jälleen kerran nelipistetaian, mutta kartan lukemisen teki hankalaksi se, ettei hän oikeastaan ollut aivan varma, siitä missä hän itse oli. Jollain näistä vuorista rasti kuitenkin varmasti olisi, sen verran hän sentään tiesi. Jonkin aikaa karttaa tuloksetta tutkittuaan hän huokaisi ja alkoi tunkea sitä takaisin taskuunsa. Ehkä hänen paras suunnitelmansa olisi vain kierrellä vuoria ja toivoa huomaavansa laatan jossain kohtaa. Tai löytää joku parempi maamerkki. Tai odottaa lumipyryn tyyntymistä. Tai lähteä hakemaan jokin toinen rasti. Tai-
Anthonyn ajatukset katkesivat, kun hänen kilpiloitsunsa äkisti raukesi, ja kaikki sen päälle kasaantunut lumi putosi hänen niskaansa. Hetken aikaa hän saattoi vain seistä paikoillaan ja tuntea, miten kylmä lumi tunki vasten hänen ihoaan joka ikisestä pienestä kohdasta, joka ei ollut vaatteiden peittämä. Niskasta. Kaulasta. Kaavun hihan ja lapasen välisestä alueesta ranteessa. Hän päästi vihaisen ja turhautuneen kiljaisun, joka kaikui vuorilla, mutta jonka todennäköisesti kuuli korkeintaan jokin lumen alla talvehtiva murmeli. Tämä haaste ja koko turnajaiset alkoivat käydä hänen hermoilleen. Miksi ihmeessä hän oli edes lähtenyt mukaan? Ei, itse asiassa kysymys kuului, että miksi ihmeessä hän oli ensimmäisen haasteen jälkeen lähtenyt vielä mukaan toiseenkin haasteeseen. Aika taisi todella kullata muistot.
Valitettavasti tässä vaiheessa ei kuitenkaan voinut enää oikein luovuttaakaan. Haasteessa olivat mukana kuitenkin myös Fhionnlaigh ja Benson ja Blackthorn ja ties keitä muita, jotka varmasti pääsisivät maaliin asti eikä hän voinut jäädä näitä huonommaksi. Ja ennen kaikkea oli tietysti Atlas. ”Nähdään maalissa”, tämä oli sanonut hänelle eikä hän tahtonut pettää sitä luottamusta, etenkään edellisen haasteen jälkeisen romahduksensa jälkeen. Atlas oli todennäköisesti ylipäätään lähtenyt mukaan Ranskaan vain hänen takiaan. Korvaukseksi viime kerrasta hänen oli pakko suorittaa tämä haaste kunnialla loppuun, vaikka sijoittuisi viimeiseksi. Hän veti syvään henkeä ja yritti pyyhkiä niskassaan olevaa lunta pois lapasillaan niin paljon kuin pystyi, mutta se tuntui melko turhalta, sillä sitä satoi hänen päälleen kuitenkin koko ajan lisää. Hän asetti taikasauvansa takaisin kaapunsa taskuun ja nousi taas luudalleen ponkaisten vauhtia maasta, niin että lumi pöllähti.
Anthony kierteli vuoria alhaalta ylöspäin pysytellen melko lähellä niiden pintaa, jottei missaisi rastia saapuessaan mahdollisesti sen kohdalle. Jonkin aikaa lenneltyään hän tosin tajusi, ettei edes tiennyt, millaisessa kohdassa laatta ehkä olisi. Miksi ihmeessä hän oli vielä lähtiessään ajatellut, että avoin pelikenttä olisi jollakin tapaa helpompi ja mukavampi? Labyrintissa ei ollut ainakaan tarvinnut pelätä, että hän missaisi uloskäynnin sellaisen löytäessään. Mitä jos rasti olikin hautautunut lumeen pyryssä eikä sitä voisi edes löytää, ellei tietäisi sen sijaintia aivan tarkalleen? Ehkä hän lentelisi vuorilla vielä kesäloman alkaessakin. Milloinkohan hänet tultaisiin hakemaan pois, jos hän ei löytäisi rastia? Päivän lopussa? Anthony räpytteli silmiään, sillä hänestä tuntui, että ripset jäätyisivät muuten pian kiinni hänen ihoonsa. Ehkä hän jäätyisi kuoliaaksi jo ennen päivän loppua.
Näitä pohtiessaan Anthony oli saavuttamassa parhaillaan ehkäpä kolmannen tai neljännen kiertämänsä vuoren huipun, ja keskeltä synkkiä ajatuksiaan hän yhtäkkiä huomasi vuoren laella jotakin muuta kuin valkoista. Kuin… oranssia. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi pysähtynyt hetkeksi ennen kuin hän kaarsi nopeasti luudallaan alaspäin kohti paikkaa, jossa kuvitteli laatan nähneensä. Ehkä hän olikin vain kuvitellut. Lentäessään alemmas hän kuitenkin sai todeta riemukseen, että juuri siinä vuoren huipulla oli puinen paalu, jonka nokassa komeili oranssi laatta. Hänestä tuntui, ettei hän ollut ollut yhtä iloinen edes edellisenä keväänä pidellessään loppuottelun jälkeen käsissään huispauspokaalia.
Hän ei vaivautunut laskeutumaan vuorelle, sillä oli vaikea sanoa, miten syvää paalun juurella oleva lumi mahtoi olla, vaan kaivoi kömpelösti kylmillä sormillaan taikasauvansa esiin kaapunsa taskusta ja kosketti sillä laattaa. Oranssi vaihtui vihreäksi, ja hän huokaisi helpotuksesta. Viimeinen rasti. Hän oli suorittanut viimeisenkin rastin. Hän oli onnistunut. Hän ei enää edes välittänyt siitä, mikä hänen aikansa oli, sillä nyt hän voisi palata koululle. Ehkä Atlas hommaisi hänelle jostain kupillisen kuumaa teetä, ja hän pesisi mandariinin hajun pois käsistään ja kertoisi siitä, miten hutsulauma oli jälleen päässyt yllättämään hänet. Sen hän jättäisi kertomatta, että oli lukenut alussa karttaa väärin ja melkein lentänyt puuta päin paetessaan hutsuja.
Anthony käänsi luutansa ympäri lähtien lentämään takaisin suuntaan, jossa ajatteli koulun olevan. Tai siis, hän korjasi itseään, suuntaan, jossa koulu varmasti oli. Päästyään pois vuorten syleilystä ja lumisateen hellittäessä hän hiljensi hiukan vauhtiaan ja kaivoi taas kartan esille katsellen alaspäin maahan. Vuoret olivat hänen takanaan ja kaukana vasemmalla näkyi tuttuja maisemia. Hän lensi oikeaan suuntaan. Aivan varmuuden vuoksi hän teki vielä kerran – toivottavasti viimeisen kerran – nelipistetaian, joka vahvisti hänen aiemmat havaintonsa. Pian hänen pitäisi nähdä jo Châteaun linna. Vuorten jäädessä taaksepäin ilmakin alkoi lämmetä, ja hän lensi jonkin aikaa pientä siksakkia eteenpäin ihan vain lämmitelläkseen kohmeiselta tuntuvaa kehoaan.
Hetken Anthony salli itsensä nauttia myös upeista maisemista suunnatessaan kohti tutun näköistä linnaa, joka todella oli ilmestynyt näkyviin pian sen jälkeen, kun hän oli sujauttanut taikasauvansa ja kartan takaisin kaapunsa sisätaskuun. Ei sillä, että Tylypahkan ympäristökään olisi ollut erityisen ruma, mutta se ei ollut mitään verrattuna näihin Kaakkois-Ranskan majesteettisiin maisemiin. Nämä olivat sellaisia maisemia, joita katsellessaan saattoi unohtaa hetkeksi kaikki maanpäälliset murheensa ja tuntea olevansa vapaa.
Lähestyessään koulua hän huomasi sen läheisyydessä myös järven sekä pienen Poudlardinen velhokylän, johon he olivat edellisenä päivänä porttiavaimella saapuneet. Châteaun pihamaat muistuttivat itse asiassa melko paljon Tylypahkan pihamaita. Tosin sillä pienellä erotuksella, että Châteaun linna oli huomattavasti komeampi ilmestys. Ilmasta katsottuna sen uljauden saattoi havaita paremmin kuin maasta käsin. Linna suorastaan huokui ranskalaisen renessanssin arkkitehtuuria. Hieman eri kaliiberia kuin Tylypahkan linna, joka oli melko tyypillinen englantilainen kivilinna hieman goottilaisine vivahteineen.
Pihamaalla sijaitseva maali oli helppo nähdä, sillä sen ympärille oli kerääntynyt paljon oppilaita. Osa luultavasti odotti ystäviään takaisin suunnistusreissulta, mutta osa oli varmasti myös vain nauttimassa turnajaistunnelmasta. Anthony laski korkeutta ja tunsi mielensä sekä sydämensä huomattavasti rauhallisemmiksi kuin lähtiessään. Huomattavasti rauhallisemmiksi kuin saapuessaan edellisen haasteen maaliin. Hän ei tiennyt, oliko se hyvä vai huono merkki. Yleensä huono. Muutamista ongelmista huolimatta hän tunsi kuitenkin tehneensä parhaansa… tai ainakin, jos alun karttaongelma unohdettiin. Anthony pudisti päätään kuin olisi sillä tavalla voinut ravistaa ajatuksen pois mielestään. Hänen olkapäätään särki, mutta se oli pientä. Se korjaantuisi luultavasti parissa päivässä itsekseen.
Anthony yritti keskittyä laskeutumiseen, vaikka se olikin kaikkien niiden ihmisten katsellessa hieman hermostuttavaa. Hän ei ollut mikään esiintyjä vaan suoriutui valvovien silmien alla kaikesta aina huonommin. Toki huispausotteluissakin oli paljon yleisöä, mutta silloin kentällä oli 13 muutakin pelaajaa eikä lyöjä varsinaisesti ollut yleensä ollut niistä kaikkein kiinnostavin. Tällä kertaa hän sai kuitenkin suoritettua laskeutumisen varsin mallikelpoisesti. Maalialueen laidalla seisova velho pysäytti kellon hänen jalkojensa tavatessa maan lumisen pinnan. Monet sivustaseuraajista taputtivat kohteliaasti, ja Anthonyn teki mieli käydä heti kysymässä aikansa, mutta niitä ei ilmeisesti kerrottu ennen kuin vasta palkintojenjaossa seuraavana päivänä. Ehkä Atlas olisi tajunnut ottaa aikaa.
Hän etsi poikaa katseellaan yleisöstä, muttei nähnyt tätä. Ei mitenkään ihmeellistä. Atlashan oli aina myöhässä kaikkialta. Silti hän tunsi pienen pettymyksen piston sydämessään noustessaan luudaltaan ja suunnatessaan kohti väkijoukkoa kadotakseen sinne muiden maaliin saapuvien tieltä. Hänen täytyisi ilmeisesti juoda teensä yksin. Maalialueen reunalla hän kuitenkin huomasi yhtäkkiä tutun, lyhyehkön hahmon. Atlas katsoi suoraan häneen, vaikka muiden silmät olivatkin jo siirtyneet hänen jälkeensä laskeutuneeseen ranskalaiseen tyttöön, ja hymyili tavallista ketunhymyään silmät viiruiksi kaventuneina. Anthony tunsi omienkin suupieliensä kaartuvan aavistuksen verran ylöspäin.