Toinen haaste, Heather Rose
Lähetetty: 11 Maalis 2016, 23:15Heather Rose | Taikakoulu Château | Pouffsouffle | ensimmäinen luokka
Valkoinen linna näkötti järkkymättä ruohokentällä, ylväiden vuorien ympäröimässä laaksossa. Nuori neiti vaaleanpunaisessa talvitakkissaan ja valkoisissa talvisaappaissaan seisoi rakennuksen edustalla. Tuon liikahtamattoman pienen olennon kädet olivat puristuneet tiukkaan nyrkkiin. Toinen Puhtolakaisu 11. ja toinen ruskean pehmonallen jo saumoista osittain ratkenneen käden ympärille. Kastanjasilmät, niin kuin jotkut niitä kutsuivat, seurasivat kuinka oppilas kerrallaan aakkosjärjestyksessä lähti taivaltamaan kohti tulevaa, tai kuinka nuo pyrähtivät ilmaan kuin valkeat kyyhkyset uhmaten tuulta ja sateita.
Ruskea kutrinen tyttö oli hyvillään siitä, että hänen sukunimensä r-kirjain ei ollut aakkosten ensimmäisiä. Niinpä hänellä oli rutkaasti aikaa purkaa vatsanpohjassa myllertävää jännitystä, joka nousi esiin käsien vapinana ja hikoilemisena. Hän oli nimittäin kuullut, kuinka oli puhuttu niistä väistämättömistä vaaroista, jotka vaanivat pimeydessä. Tai siitä murhanhimoisesta kentaurista - siitä joka vaanii kartan alalaitaan merkityssä havumetsikössä. Pikkulinnut olivat liverrelleet roppakaupalla veren hyydyttäviä huhuja, vain ensimmäisen luokan oppilaiden kauhuksi.
Väki hupeni kirjain kirjaimelta ja samalla kasvoi jännitys. Heather oli suunnitellut reitin tarkoin ja tullut siihen tulokseen, että suunnistaisi ensimmäisenä noille ylväille vuorille, jotka kaukana siinsivät. Seuraavaksi hänen tiensä veisi aukealle niitylle ja sieltä järvelle. Jotta Heather olisi asiasta hyvissä ajoin selvillä, hän oli jok'ikinen päivä kuunnellut tarkkaavaisella korvallaan jonkinlaisia vihiä haasteesta ja kun hän sellaisia oli saanut oli neiti kehittänyt tarkan suunnitelman. Kartan hän tosin oli saanut vasta äsken, eli reitti oli jonkinlainen hätiköity luovuuden osoitus.
Kun hän seissyt siinä jo tovin. Rosoiset posket hohtivat jo punaisina huolimatta niistä plusasteista, jotka uhkasivat sulattaa talven viimeisetkin rippeet. Muut oppilaat parveilivat tytön ympärillä kuin siemeniä napsivat pulut. Ekaluokkalaiset, jännittyneet, sekä innostuneet pulut. Heidän kohtalonsa oli nyt vain kirjainten varassa. Nuo lapset jakelivat toisilleen onnentoivotuksia. Châteaun järven pinta lainehti hiljalleen - täysin tietämättä, että taikakoulun etupihalla leijailevasta jännityksestä. Mitä hän tuo järvi mahtaa ajatella? pohti Heather ja arveli sillä olevan kylmä, kun sen pinta värähti. Todellisuudessa se oli värähtänyt äänestä, joka kantautui jostain väkijoukon keskeltä; "Heather Rose."
Kutsuttu tyttö säpsähti. Nyt olisi hänen vuoronsa. Monet oppilaat olivat kääntyneet odottavasti häntä kohden ja Heather punastui hieman kivuten luutansa selkään. Hän työnsi hieman rypistyneen pergamentti karttansa taskuunsa ja laski nallensa istumaan luutansa etunenään. Viimeisen silmäyksen luoden taaksensa, Heather ponkaisi ilmaan täysin tietämättä mitä häntä odotti.
Heather lensi suht korkealla ihaillen niitä kauniita maisemia, joita taikakoulun tietoot hänelle soivat. Pienet vuoristoiset kumpareet ja aaltojen lailla tuulessa aaltoilevat niityt saivat tytön huokaisemaan ihastuksissaan. Nuo kauneudet eivät kuitenkaan hidastaneet Heatherin kulkua, vaan luuta lipui eteenpäin ripeästi, sekä määrätietoisesti. Linna näkyi vain pienenä pisteenä hänen takanaan ja ne oppilaat, jotka yhä edelleen odottivat vuoroaan näyttivät muurahaisilta. Tyttö hidasti hieman vilkaisten karttaansa. Pergamentti palan mukaan hän oli suuntaamassa vuorille niin kuin oli suunnitellutkin. Ei muuta kuin eteenpäin, Heather ajatteli puoliksi äänen ja puoliksi vain mielessään intoa ja pelkoa täynnä. Edes Nallukka, jonka istui yhä edelleen hänen edessään ei kyennyt nyt tekemään elettäkään tytön mielikuvituksessa. Hänen sisäinen mielenmerensä oli liian myrskyisä.
Hetken kuluttua Heather huomasi, kuinka vilunväristykset kulkivat hänen selkäpiissään. Lämpö tila oli laskenut ja pakkanen nipisteli hänen nenänpäätänsä. Tyttö yritti luoda mielessään eteensä takkavalkean, joka ritisi suloisesti levittäen lämpöään, mutta mielikuvitus ei vain toiminut. Onneksi ei sentään sada lunta, hän huokaisi. Kuin taikaiskusta Heather näki kuinka pieni lumihiutale leijaili hänen kämmen selälleen. Eikä se jäänyt viimeiseksi; taivaalta satoi vähitellen yhä isompia hiutaleita, jotka laskeutuivat neidin ruskeille hiuksille. Lumisade oli niin sakeaa, että eteensä näkeminen oli vaikeaa - miltei mahdotonta. Oliko tämä sattumaa? Vaiko kenties suunniteltua? Miljoonat kysymykset pyörivät Heatherin mielessä. "Sattumaa tämä ei voi olla", hän puheli Nallukalle. "Kuinka ihmeessä voin löytää perille tällaisessa myrskyssä? Kuule Nallukka, ehkä voin löytää perille sattumalla - aivan sattumalla. Minä vain lentelen ympäriinsä ja ehkä siten voin sattumalta törmätä vuoren huippuun."
Ja niin Heather teki; hän liiteli ympäriämpäri olettaen päätyvänsä vuorille, tai niiden läheisyyteen. Tyttö puikkelehti lumisateessa kuin rallikuski, tähyillen mahdollisia vuorenhuippuja. Hänen taikasauvansa ei juurikaan auttaisi tässä asiassa, sillä lumipyry oli niin sakeaa, että ei yksi valois-loitsu voinut muuttaa mitään. Korkeintaan jos Heather osaisi loihtia tulta hän voisi sulattaa tämän lumen, mutta ei hän niin edistynyt ollut. Ympäriinsä lentäminen ei varmastikaan ollut myöskään ainut keino, mutta Heatherin äly ei keksinyt muutakaan - pohdiskelulle ei ollut aikaa.
Heather ei ollut lainkaan huomannut, kuinka kauas hän oli vuorilta ajelehtinut. Lumisade oli loppunut kokonaan, mutta mitä kauemmaksi hän lensi, tuuli yltyi yltymistään. Hänet sai havahtumaan vasta se kova tuulenpuuska, joka tuuppasi hänet pois luudalta. Heather kirkaisi hieman tuulen pieksiessä hänen kasvojaan. Tyttö putosi ummistaen silmänsä juuri ennen maankamaraa. Törmäys olikin sen verran pehmeä, ettei se kuitenkaan tuntunut muulta kuin pieneltä tömäykseltä. Kun Heather kohotti katseensa hän havaitsi niityn, joka aaltoili kaikissa suunnissa hänen ympärillään. Tyttö istui vihreällä jalustalla räpytellen silmiään hämmästyneenä. Tämä ei näytä vuoristolta, hän ajatteli ja otti esiin kartan. Hän oli niityllä - mikä olikin aivan selvä juttu. Täällä pitäisi kuitenkin myös olla rasti, eli valoisiakin puolia löytyy tästä yllättävästä juonenkäänteestä.
Yhtäkkiä tuuli tempaisee kartan Heatherin hyppysistä ja lähtee riepottelemaan sitä ympäriinsä. Aivan kuin se olisi juoksenut häntä pakoon. Heatherilla oli kuitenkin sen verran nopea vauhti, että pieni paperin pala ei pitkälle pötkisi. Kaksikko puikkelehti ruohokentällä ja tuo ruskeakutrinen pääsi niin lähelle, että kykeni astumaan jalallaan karttansa päälle. Heather kumartui noukkimaan sen ylös ja taitteli sen tiukasti nyrkkiinsä.
Tyttö jatkoi matkaansa ja kiinnitti huomiota olentoihin, jotka laidunsivat vähän matkan päässä. Murhanhomoisia kemtaureja? Kun hän pääsi lähemmäksi ymmärsi hän niiden olevan vain hevoskotkia, eli mitään vaaraa ei luultavasti olisi. Heather lähyili ympärilleen ja nähdessään puisen paalun keskellä laidunta, hän lähti kiiruhtamaan sen luokse. Päästessään lähemmäksi tyttö huomasi paaluun kiinnitetyn laatan. Ei kestänyt paria sekuntia kauempaa, kun hän tajusi sen olevan kauan etsimänsä rasti. Heather käveli pikakävelyä sen luokse ja osetti kartan paalulle kiven kera, ettei se yrittäisi uudestaan pakoon. Hän kumartui laatan ylle ja kosketti sitä saavansa kärjellä. Se muutti hetkeksi väriään vihreäksi ja palautui sitten ennalleen. Ensimmäinen rasti suoritettu - kaksi jäljellä.
Mutta kun Heather oli noukkimassa karttaansa ylös, kivi jonka ansiosta se oli pysynyt paikallaan putosi. Se kolahti paalun reunaan ja mätkähti ruohikkoon. Lähellä laiduntava hevoskotka kääntyi tytön puoleen vihaisen näköisenä ja ennen kun hän ehti tajutakaan, se juoksi jo häntä kohti. Heather ei kyennyt liikkumaan; hän oli jäykistynyt kauhusta eikä voinut liikkua sen enempää kuin unissaankaan samanlaisessa tilanteessa. Hetken mielijohteesta tyttö otti esille taikasauvansa ja osoitti sillä olentoa; "Kutistuos!" Se oli ensimmäinen loitsu mikä hänen mieleensä juolahti. Ainakin toimivaksi se osoittautui, sillä hevoskotka hänet saavuttaessaan oli vain pieni, leikkihevosen kokoinen, eikä pystynyt tuuppaamaan Heatheria kumoon vaikka olisi halunnut. Voi hevoskotka parkaa, ajatteli hän ja poistui vähin äänin, ettei häiritsi muita siivekkäitä olentoja.
Kun hän oli päässyt turvallisesti kauas sieltä missä nuo olivat laiduntaneet, tyttö lausui tulejo loitsun ja luuta lensikin pian hänen luokseen. Heather puristi sitä käsipuolessaan ja kaivoi esille kartan, joka oli jo hieman revennyt äskeisestä kohtelusta. Hän silmäili paperin palaa hetken ja päätti seuraavaksi määränpääkseen järven, jonne oli kaikista muista rasteista lyhin matka. Heather työnsi kartan takaisin taskuunsa ja kipusi luutansa selkään. Sitten hän jo ponkaisikin ilmaan täysin huomaamatta sitä, kuinka äskeinen tuuli oli hävinnyt ja päivä aivan tyyni - aivan kuin hänen mielensäkin.
Hetken kuluttua neiti huomasi ajelehtivansa utuisessa sumussa. Hän siristeli silmiään ja kohotti taikasauvansa esiin farkkujensa taskusta. "Valois", Heather kuiskasi. Hento loiste - kuin tulikärpäsen valo syttyi sauvan päähän ja tyttö jatkoi matkaansa peläten ajavansa pian luudallaan karille kuin laiva ilman majakan ohjaavaa valoa. Sumu tuntui kostealta hänen kasvojansa vasten. Sakea utu haittasi hänen kulkuaan huomattavasti. Oliko hän jo suistunut reitiltä? Epävarmana, mutta seikkailun haluisena Heather kuitenkin jatkoi matkaansa olematta ollenkaan varma miten tässä tulisi käymään. Hetken aikaa kuljettuaan tyttö oli erottavinaan sumussa kaksi valotäplää, kuin kiiluvat silmät. Ne lähestyivät tätä heiluen häilyvästi. Kylmät väreet kulkivat pitkin Heatherin selkäpiitä. Mikä/kuka tuolla oli? Tarkemmin sanottuna mitkät, sillä tullessaan lähemmäksi tyttö näki kaksi yksijalkaista pientä, suloista olentoa, jotka räpyttelivät pitkiä ripsiään viattomasti. Kädessään nuo luultavasti naispuoliset olennot pitivät kahta pikkuriikkistä lyhtyä, joiden liekki paloi kauniisti roihuten. "Tule mukaamme", Heather kuuli kuiskauksen. "Tule." Tyttö vain nyökkäsi täysin olentojen pauloissa tietämättä laisinkaan miksi. Viattomina olennot kääntyivät ja lähtivät hiljaisesti makaamaan tuonnemmas. Heather seurasi niitä. Nuo lyhdyt valtasivat hänen sulovoimaisella loisteellaan.
Suuret ruskeat silmät tapittivat alituiseen noita siivekkäitä. Ne lensivät metrin päässä Heatherista tyynesti kuin tyynimeri. Tyttö tunsi olevansa huoleton. Maailmanloppukaan ei olisi saanut häntä hätkähtämään. Nuo olivat yksijalkaisia ja hyvin hyvin pieniä, erittäin viattoman ja - ja mitä ne nyt tekivät? Heather oli näkevinään kuinka ne vaivihkaa virsintivät toisilleen. Neiti seisahtui siihen paikkaan ikään kuin kokien äkillisen valaistumusen. Nuo keijut koituisivat vielä hänen kohtalokseen.
"Minä en tule teidän mukaamme", hän sanoi nyrpeästi. "Hämykeijujen mukaan en tule." Nuo siivekkäät kääntyivät Heatherin puoleen ja nyt tyttö näki ne aivan toisessa valossa; ne olivat iljakkaita ja rumia, ilkeitä ja pahansuopia. Ne eivät kuitenkaan enää muuttaa tytön mieltä. Ne jupisivat toisilleen jotain ja lähtivät räpyttelemään pois päin Heatherista. Hämykeijut eivät olleet onnistuneet, mutta kuinka monta oppilasta ne olivat saaneet jo pauloihinsa? Kuinka monta oppilasta on jo hukkunut suonsilmään?
Hän jatkoi matkaansa vastakkaiseen suuntaan, minne nuo ilkeät olennot olivat jupisten menneet. Heather lipui sumussa. Laskiessaan katseensa havaitsi hän järven kimmellystä - hyvin taianomaista sellaista. Aivan kuin juuri äsken hämykeijujen lyhdyt myös tuon veden kimallus sai Heatherin aivan pauloihinsa. Tyttö laskeutui järven rannalle ja laski luutansa varovasti maahan. Hän kosketti järven pintaa varovasti oikean käden etusormellaan; vesi oli viileää, mutta siedettävää. Saattoi olettaa että toinen rasti oli jossain sen pohjalla. Kyllä hän yhden talviturkin kastelee.
Heather oli juuri edellisviikolla lukenut kirjan erilaisista taikakasveista. Hän oli pannut merkille kappaleen, joka käsitteli kidusruohoa. Hän olikin keväissyt taika-aine varastolla ja ottanut varuiksi tupon mukaan. Tyttö kaivoi sen taskustaan. Se oli vihreää ja iljettävää, mutta jos sen avulla hän saisi rastin noudettua järven pohjalta oli se hänen se syötävä. Heather työnsi kasvun suuhunsa ja irvistäen puresleli sen pieniksi palasiksi ja nielaisi. Maku oli kitkerä - kitkerä, juuri leikattu nurmikko.
Makua kuitenkaan ei hän pitkään voinut ihmetellä ja niinpä Heather hyppäsi järveen. Viileä vesi ympäröi hänet joka puolelta. Oli sysipimeää. Ensin hän joutui pakokauhun valtaan; hengittäminen oli yhtä mahdotonta kuin ennenkin oli ollut, mutta sitten tyttö tunsi outoa kihelmöintiä rinnassansa. Jotain selvästi tapahtui. Heather vilkaisi käsiään ja huudahti, mutta hänen suustaan purkautui vain kuplia. Hänen kätensä olivat evämäiset, kuten myös jalat. Kidusruoho oli tosiaankin toiminut. Hymyillen iloisesti Heather taputti eväkäsiään. Hän oli kalaihminen.
KESKEN
Valkoinen linna näkötti järkkymättä ruohokentällä, ylväiden vuorien ympäröimässä laaksossa. Nuori neiti vaaleanpunaisessa talvitakkissaan ja valkoisissa talvisaappaissaan seisoi rakennuksen edustalla. Tuon liikahtamattoman pienen olennon kädet olivat puristuneet tiukkaan nyrkkiin. Toinen Puhtolakaisu 11. ja toinen ruskean pehmonallen jo saumoista osittain ratkenneen käden ympärille. Kastanjasilmät, niin kuin jotkut niitä kutsuivat, seurasivat kuinka oppilas kerrallaan aakkosjärjestyksessä lähti taivaltamaan kohti tulevaa, tai kuinka nuo pyrähtivät ilmaan kuin valkeat kyyhkyset uhmaten tuulta ja sateita.
Ruskea kutrinen tyttö oli hyvillään siitä, että hänen sukunimensä r-kirjain ei ollut aakkosten ensimmäisiä. Niinpä hänellä oli rutkaasti aikaa purkaa vatsanpohjassa myllertävää jännitystä, joka nousi esiin käsien vapinana ja hikoilemisena. Hän oli nimittäin kuullut, kuinka oli puhuttu niistä väistämättömistä vaaroista, jotka vaanivat pimeydessä. Tai siitä murhanhimoisesta kentaurista - siitä joka vaanii kartan alalaitaan merkityssä havumetsikössä. Pikkulinnut olivat liverrelleet roppakaupalla veren hyydyttäviä huhuja, vain ensimmäisen luokan oppilaiden kauhuksi.
Väki hupeni kirjain kirjaimelta ja samalla kasvoi jännitys. Heather oli suunnitellut reitin tarkoin ja tullut siihen tulokseen, että suunnistaisi ensimmäisenä noille ylväille vuorille, jotka kaukana siinsivät. Seuraavaksi hänen tiensä veisi aukealle niitylle ja sieltä järvelle. Jotta Heather olisi asiasta hyvissä ajoin selvillä, hän oli jok'ikinen päivä kuunnellut tarkkaavaisella korvallaan jonkinlaisia vihiä haasteesta ja kun hän sellaisia oli saanut oli neiti kehittänyt tarkan suunnitelman. Kartan hän tosin oli saanut vasta äsken, eli reitti oli jonkinlainen hätiköity luovuuden osoitus.
Kun hän seissyt siinä jo tovin. Rosoiset posket hohtivat jo punaisina huolimatta niistä plusasteista, jotka uhkasivat sulattaa talven viimeisetkin rippeet. Muut oppilaat parveilivat tytön ympärillä kuin siemeniä napsivat pulut. Ekaluokkalaiset, jännittyneet, sekä innostuneet pulut. Heidän kohtalonsa oli nyt vain kirjainten varassa. Nuo lapset jakelivat toisilleen onnentoivotuksia. Châteaun järven pinta lainehti hiljalleen - täysin tietämättä, että taikakoulun etupihalla leijailevasta jännityksestä. Mitä hän tuo järvi mahtaa ajatella? pohti Heather ja arveli sillä olevan kylmä, kun sen pinta värähti. Todellisuudessa se oli värähtänyt äänestä, joka kantautui jostain väkijoukon keskeltä; "Heather Rose."
Kutsuttu tyttö säpsähti. Nyt olisi hänen vuoronsa. Monet oppilaat olivat kääntyneet odottavasti häntä kohden ja Heather punastui hieman kivuten luutansa selkään. Hän työnsi hieman rypistyneen pergamentti karttansa taskuunsa ja laski nallensa istumaan luutansa etunenään. Viimeisen silmäyksen luoden taaksensa, Heather ponkaisi ilmaan täysin tietämättä mitä häntä odotti.
Heather lensi suht korkealla ihaillen niitä kauniita maisemia, joita taikakoulun tietoot hänelle soivat. Pienet vuoristoiset kumpareet ja aaltojen lailla tuulessa aaltoilevat niityt saivat tytön huokaisemaan ihastuksissaan. Nuo kauneudet eivät kuitenkaan hidastaneet Heatherin kulkua, vaan luuta lipui eteenpäin ripeästi, sekä määrätietoisesti. Linna näkyi vain pienenä pisteenä hänen takanaan ja ne oppilaat, jotka yhä edelleen odottivat vuoroaan näyttivät muurahaisilta. Tyttö hidasti hieman vilkaisten karttaansa. Pergamentti palan mukaan hän oli suuntaamassa vuorille niin kuin oli suunnitellutkin. Ei muuta kuin eteenpäin, Heather ajatteli puoliksi äänen ja puoliksi vain mielessään intoa ja pelkoa täynnä. Edes Nallukka, jonka istui yhä edelleen hänen edessään ei kyennyt nyt tekemään elettäkään tytön mielikuvituksessa. Hänen sisäinen mielenmerensä oli liian myrskyisä.
Hetken kuluttua Heather huomasi, kuinka vilunväristykset kulkivat hänen selkäpiissään. Lämpö tila oli laskenut ja pakkanen nipisteli hänen nenänpäätänsä. Tyttö yritti luoda mielessään eteensä takkavalkean, joka ritisi suloisesti levittäen lämpöään, mutta mielikuvitus ei vain toiminut. Onneksi ei sentään sada lunta, hän huokaisi. Kuin taikaiskusta Heather näki kuinka pieni lumihiutale leijaili hänen kämmen selälleen. Eikä se jäänyt viimeiseksi; taivaalta satoi vähitellen yhä isompia hiutaleita, jotka laskeutuivat neidin ruskeille hiuksille. Lumisade oli niin sakeaa, että eteensä näkeminen oli vaikeaa - miltei mahdotonta. Oliko tämä sattumaa? Vaiko kenties suunniteltua? Miljoonat kysymykset pyörivät Heatherin mielessä. "Sattumaa tämä ei voi olla", hän puheli Nallukalle. "Kuinka ihmeessä voin löytää perille tällaisessa myrskyssä? Kuule Nallukka, ehkä voin löytää perille sattumalla - aivan sattumalla. Minä vain lentelen ympäriinsä ja ehkä siten voin sattumalta törmätä vuoren huippuun."
Ja niin Heather teki; hän liiteli ympäriämpäri olettaen päätyvänsä vuorille, tai niiden läheisyyteen. Tyttö puikkelehti lumisateessa kuin rallikuski, tähyillen mahdollisia vuorenhuippuja. Hänen taikasauvansa ei juurikaan auttaisi tässä asiassa, sillä lumipyry oli niin sakeaa, että ei yksi valois-loitsu voinut muuttaa mitään. Korkeintaan jos Heather osaisi loihtia tulta hän voisi sulattaa tämän lumen, mutta ei hän niin edistynyt ollut. Ympäriinsä lentäminen ei varmastikaan ollut myöskään ainut keino, mutta Heatherin äly ei keksinyt muutakaan - pohdiskelulle ei ollut aikaa.
Heather ei ollut lainkaan huomannut, kuinka kauas hän oli vuorilta ajelehtinut. Lumisade oli loppunut kokonaan, mutta mitä kauemmaksi hän lensi, tuuli yltyi yltymistään. Hänet sai havahtumaan vasta se kova tuulenpuuska, joka tuuppasi hänet pois luudalta. Heather kirkaisi hieman tuulen pieksiessä hänen kasvojaan. Tyttö putosi ummistaen silmänsä juuri ennen maankamaraa. Törmäys olikin sen verran pehmeä, ettei se kuitenkaan tuntunut muulta kuin pieneltä tömäykseltä. Kun Heather kohotti katseensa hän havaitsi niityn, joka aaltoili kaikissa suunnissa hänen ympärillään. Tyttö istui vihreällä jalustalla räpytellen silmiään hämmästyneenä. Tämä ei näytä vuoristolta, hän ajatteli ja otti esiin kartan. Hän oli niityllä - mikä olikin aivan selvä juttu. Täällä pitäisi kuitenkin myös olla rasti, eli valoisiakin puolia löytyy tästä yllättävästä juonenkäänteestä.
Yhtäkkiä tuuli tempaisee kartan Heatherin hyppysistä ja lähtee riepottelemaan sitä ympäriinsä. Aivan kuin se olisi juoksenut häntä pakoon. Heatherilla oli kuitenkin sen verran nopea vauhti, että pieni paperin pala ei pitkälle pötkisi. Kaksikko puikkelehti ruohokentällä ja tuo ruskeakutrinen pääsi niin lähelle, että kykeni astumaan jalallaan karttansa päälle. Heather kumartui noukkimaan sen ylös ja taitteli sen tiukasti nyrkkiinsä.
Tyttö jatkoi matkaansa ja kiinnitti huomiota olentoihin, jotka laidunsivat vähän matkan päässä. Murhanhomoisia kemtaureja? Kun hän pääsi lähemmäksi ymmärsi hän niiden olevan vain hevoskotkia, eli mitään vaaraa ei luultavasti olisi. Heather lähyili ympärilleen ja nähdessään puisen paalun keskellä laidunta, hän lähti kiiruhtamaan sen luokse. Päästessään lähemmäksi tyttö huomasi paaluun kiinnitetyn laatan. Ei kestänyt paria sekuntia kauempaa, kun hän tajusi sen olevan kauan etsimänsä rasti. Heather käveli pikakävelyä sen luokse ja osetti kartan paalulle kiven kera, ettei se yrittäisi uudestaan pakoon. Hän kumartui laatan ylle ja kosketti sitä saavansa kärjellä. Se muutti hetkeksi väriään vihreäksi ja palautui sitten ennalleen. Ensimmäinen rasti suoritettu - kaksi jäljellä.
Mutta kun Heather oli noukkimassa karttaansa ylös, kivi jonka ansiosta se oli pysynyt paikallaan putosi. Se kolahti paalun reunaan ja mätkähti ruohikkoon. Lähellä laiduntava hevoskotka kääntyi tytön puoleen vihaisen näköisenä ja ennen kun hän ehti tajutakaan, se juoksi jo häntä kohti. Heather ei kyennyt liikkumaan; hän oli jäykistynyt kauhusta eikä voinut liikkua sen enempää kuin unissaankaan samanlaisessa tilanteessa. Hetken mielijohteesta tyttö otti esille taikasauvansa ja osoitti sillä olentoa; "Kutistuos!" Se oli ensimmäinen loitsu mikä hänen mieleensä juolahti. Ainakin toimivaksi se osoittautui, sillä hevoskotka hänet saavuttaessaan oli vain pieni, leikkihevosen kokoinen, eikä pystynyt tuuppaamaan Heatheria kumoon vaikka olisi halunnut. Voi hevoskotka parkaa, ajatteli hän ja poistui vähin äänin, ettei häiritsi muita siivekkäitä olentoja.
Kun hän oli päässyt turvallisesti kauas sieltä missä nuo olivat laiduntaneet, tyttö lausui tulejo loitsun ja luuta lensikin pian hänen luokseen. Heather puristi sitä käsipuolessaan ja kaivoi esille kartan, joka oli jo hieman revennyt äskeisestä kohtelusta. Hän silmäili paperin palaa hetken ja päätti seuraavaksi määränpääkseen järven, jonne oli kaikista muista rasteista lyhin matka. Heather työnsi kartan takaisin taskuunsa ja kipusi luutansa selkään. Sitten hän jo ponkaisikin ilmaan täysin huomaamatta sitä, kuinka äskeinen tuuli oli hävinnyt ja päivä aivan tyyni - aivan kuin hänen mielensäkin.
Hetken kuluttua neiti huomasi ajelehtivansa utuisessa sumussa. Hän siristeli silmiään ja kohotti taikasauvansa esiin farkkujensa taskusta. "Valois", Heather kuiskasi. Hento loiste - kuin tulikärpäsen valo syttyi sauvan päähän ja tyttö jatkoi matkaansa peläten ajavansa pian luudallaan karille kuin laiva ilman majakan ohjaavaa valoa. Sumu tuntui kostealta hänen kasvojansa vasten. Sakea utu haittasi hänen kulkuaan huomattavasti. Oliko hän jo suistunut reitiltä? Epävarmana, mutta seikkailun haluisena Heather kuitenkin jatkoi matkaansa olematta ollenkaan varma miten tässä tulisi käymään. Hetken aikaa kuljettuaan tyttö oli erottavinaan sumussa kaksi valotäplää, kuin kiiluvat silmät. Ne lähestyivät tätä heiluen häilyvästi. Kylmät väreet kulkivat pitkin Heatherin selkäpiitä. Mikä/kuka tuolla oli? Tarkemmin sanottuna mitkät, sillä tullessaan lähemmäksi tyttö näki kaksi yksijalkaista pientä, suloista olentoa, jotka räpyttelivät pitkiä ripsiään viattomasti. Kädessään nuo luultavasti naispuoliset olennot pitivät kahta pikkuriikkistä lyhtyä, joiden liekki paloi kauniisti roihuten. "Tule mukaamme", Heather kuuli kuiskauksen. "Tule." Tyttö vain nyökkäsi täysin olentojen pauloissa tietämättä laisinkaan miksi. Viattomina olennot kääntyivät ja lähtivät hiljaisesti makaamaan tuonnemmas. Heather seurasi niitä. Nuo lyhdyt valtasivat hänen sulovoimaisella loisteellaan.
Suuret ruskeat silmät tapittivat alituiseen noita siivekkäitä. Ne lensivät metrin päässä Heatherista tyynesti kuin tyynimeri. Tyttö tunsi olevansa huoleton. Maailmanloppukaan ei olisi saanut häntä hätkähtämään. Nuo olivat yksijalkaisia ja hyvin hyvin pieniä, erittäin viattoman ja - ja mitä ne nyt tekivät? Heather oli näkevinään kuinka ne vaivihkaa virsintivät toisilleen. Neiti seisahtui siihen paikkaan ikään kuin kokien äkillisen valaistumusen. Nuo keijut koituisivat vielä hänen kohtalokseen.
"Minä en tule teidän mukaamme", hän sanoi nyrpeästi. "Hämykeijujen mukaan en tule." Nuo siivekkäät kääntyivät Heatherin puoleen ja nyt tyttö näki ne aivan toisessa valossa; ne olivat iljakkaita ja rumia, ilkeitä ja pahansuopia. Ne eivät kuitenkaan enää muuttaa tytön mieltä. Ne jupisivat toisilleen jotain ja lähtivät räpyttelemään pois päin Heatherista. Hämykeijut eivät olleet onnistuneet, mutta kuinka monta oppilasta ne olivat saaneet jo pauloihinsa? Kuinka monta oppilasta on jo hukkunut suonsilmään?
Hän jatkoi matkaansa vastakkaiseen suuntaan, minne nuo ilkeät olennot olivat jupisten menneet. Heather lipui sumussa. Laskiessaan katseensa havaitsi hän järven kimmellystä - hyvin taianomaista sellaista. Aivan kuin juuri äsken hämykeijujen lyhdyt myös tuon veden kimallus sai Heatherin aivan pauloihinsa. Tyttö laskeutui järven rannalle ja laski luutansa varovasti maahan. Hän kosketti järven pintaa varovasti oikean käden etusormellaan; vesi oli viileää, mutta siedettävää. Saattoi olettaa että toinen rasti oli jossain sen pohjalla. Kyllä hän yhden talviturkin kastelee.
Heather oli juuri edellisviikolla lukenut kirjan erilaisista taikakasveista. Hän oli pannut merkille kappaleen, joka käsitteli kidusruohoa. Hän olikin keväissyt taika-aine varastolla ja ottanut varuiksi tupon mukaan. Tyttö kaivoi sen taskustaan. Se oli vihreää ja iljettävää, mutta jos sen avulla hän saisi rastin noudettua järven pohjalta oli se hänen se syötävä. Heather työnsi kasvun suuhunsa ja irvistäen puresleli sen pieniksi palasiksi ja nielaisi. Maku oli kitkerä - kitkerä, juuri leikattu nurmikko.
Makua kuitenkaan ei hän pitkään voinut ihmetellä ja niinpä Heather hyppäsi järveen. Viileä vesi ympäröi hänet joka puolelta. Oli sysipimeää. Ensin hän joutui pakokauhun valtaan; hengittäminen oli yhtä mahdotonta kuin ennenkin oli ollut, mutta sitten tyttö tunsi outoa kihelmöintiä rinnassansa. Jotain selvästi tapahtui. Heather vilkaisi käsiään ja huudahti, mutta hänen suustaan purkautui vain kuplia. Hänen kätensä olivat evämäiset, kuten myös jalat. Kidusruoho oli tosiaankin toiminut. Hymyillen iloisesti Heather taputti eväkäsiään. Hän oli kalaihminen.
KESKEN