Toinen haaste, Harold Benson

[Harold Benson]

Harold Benson | Tylypahka AM | Korpinkynsi | 5. lk

Harold ei ehkä ihan ollut innoissaan kuullessaan aamulla toisen haasteen liittyvän suunnistukseen. Siis labyrinttikin oli ollut vain ihan okei, mutta suunnistaminen… Takkutukka vähän naureskeli kavereilleen sitä, ettei ainakaan eksyisi kun taikasauvaa saisi varmaan taas pitää mukana, mutta kuitenkin.

Haroldin ei tarvinnut odottaa kartan saamista yhtä kauan kuin jotkut toiset, mutta odotteluaika menikin pitkälti kavereiden ja tuttujen kanssa jutellessa. Hänhän oli ensimmäisen haasteen aikana kokenut millainen se pahimmillaan voisi olla ja oli aika varma siitä, ettei tästä haasteesta voisi muotoutua edellistä pahempi. Ellei siihen sitten liittyneet mitkään zombit ja apokalypsi, sillä mörkö ja professori Caine olivathan jo käytetty Turnajaisten viime haasteessa.


Saatuaan kartan takkutukka tutkaili sitä jonkin aikaa ja vaikka ehdolla olikin jonkinlainen kylä, hän ei sitä valinnut mahdollisten jästien takia. Harold ei säikkynyt jästejä vaan oli, miten sen nyt kiltisti ilmaisisi, hieman jästikriittinen. Jamien takia takkutukka kyllä oli yrittänyt päästä siitä yli, sillä hänhän joutuisi kesälomalla viettämään kaikki yöt kahden viikon mittaan asunnossa, jossa olisi neljä jästiä, siedätyshoitoa parhaimmillaan – ja pahimmillaan.

Takkutukka asetteli viimeisten minuuttien ajaksi saamansa luudan maata vasten ja alkoi solmimaan takkujansa kiinni. Kun hänelle kerran oli tarjottu luuta kulkuvälineeksi, niin hän tietenkin myös lentäisi sillä. Harold huomasi kyllä tarvitsevansa jonkinlaisen laukun, jossa voisi suunnistuskarttaa ja taikasauvaa pitää sillä aikaa kun itse lentäisi. Vain hölmöt lensivät yhden käden varassa luudalla tai no ei ihan kaikki olleet hölmöjä vaan osa joutui tekemään niin käytännönsyistä esimerkiksi pelipaikkansa vuoksi huispauksessa, kuten Harold itse sekä etsijät Nagi ja Lucas.


Lähtömerkin jälkeen takkutukka kävelikin sivummalle tavaroidensa kanssa ja kutsui tulejo –loitsun avulla tyttöystävänsä laukkunsa luokseen. Harold oli aika varma siitä, ettei Maria panisi sitä pahakseen, sillä olihan hän nyt se ihana Harold ja muutenkin hän tarvitsi jonkun laukun, sillä hänen oman laukkunsa sijaintia hän ei voinut muuta kuin arvella. Tyttöystävä varmaan myös tiesi missä Haroldin laukku oli, joten voisi tarpeen vaatiessa käyttää sitä.

Harold katseli vielä hieman karttaa ennen kuin laukku lennähti hänen palleaa vasten hennosti, mutta kuitenkin voimalla. Poika avasi neulotun ja pirteän laukun suurimman taskun ja asetteli huolellisesti oman taikasauvansa yhteen sivutaskuista. Vähän myöhässä takkutukka tajusikin, ettei ollut vain lainannut laukkua vaan myös sen sisällön, joka pääpiirteiltään taisi koostua kalenterista, muistivihosta sekä valokuvasta, jossa hän näki itsensä virnistelemässä samalla, kun yritti napata kameran (jolla kuva oli otettu).

Tämän kaiken Harold laittoi parhaansa mukaan takaisin oikeisiin sivutaskuihin ja vilkaisi vielä suunnistuskarttaa paikantaen oman sijaintinsa ja ensimmäisen määränpäänsä. Takkutukka laittoi laukun päänsä yli varovasti, sillä ei halunnut takkujen taas pääsevän valloilleen, sekä taittoi kartan kerran pudottaen sen yhteen sivutaskuun ennen kuin sulki pirteyttä kirkuvan laukun.


Poika vilkaisi vielä hieman ympärilleen ennen kuin nousi luudalla ihan sopivalle korkeudelle ja kiihdytti tavalliseen rentoon lentovauhtiinsa. Harold olikin aika varma siitä, että hänen kavereistaan ainakin Lucas, ja Nagi varmaan myös, halusivat esittää kaikille kuinka nopean taidokkaasti he osasivatkaan lentää, mutta sellainen ei ihan sopinut Haroldin tyyliin. Takkutukka virnuili hiukan jo pelkästä kuvitelmasta, sillä hän ehkä tulisikin rastien välissä näkemään joitain haasteisiin osallistuvista kavereistaan kaukaa. Poika kuitenkin yritti keskittyä nyt lentoon ja kauempana siintävien puiden latvojen muodostamaan alueeseen. Hän oli valinnut ensimmäiseksi rastikseen metsän, vaikkei hän oikeasti ollutkaan mikään metsänasukki vaan ihan kaupungissa varttunut poika.

Puiden lähestyessä alkoi yhtäkkiä satamaan kuin saavista, mutta vaikka Harold yllättyikin tästä käänteestä, hän pysyi vielä luudallaan. Kastuminen oli tietenkin aika valitettavaa, kun oli vaatteet päällä ja kaikki, mutta Harold tiesi kuivatusloitsuja ja osasi ne paremmin kuin hyvin. Se oli niitä pieniä etuja, joita sai osakseen siitä kun omisti takut.

Kuullessaan kuitenkin pari ilkeän kuuloista jyrähdystä taivaalta ja nähdessään kauempana valon välähtävän ilman halki, Harold lensi pikku hiljaa alemmas ja alemmas. Ei olisi kauhean järkevää lentää ukkosella luudalla, jos voisi kävelläkin metsään. Takkutukka laskeutui noin mailin etäisyydelle puista ja jatkoi rauhallisesti hölkäten matkaansa metsän luo luuta toisessa kädessä.


Metsään päästyä kaatosade lakkasi yhtä yllättäen kuin se oli alkanutkin. Pahanilma tuntui myös laantuneen tai siltä Haroldista vaikutti hänen riisuessaan koulupukuunsa kuuluvaa kaapua ja tyttöystävänsä laukkua. Lähelle olevalle kivelle hän asetteli laukun arvotavarat ja kuivasi ne varovasti samaisella loitsulla, jolla oli usein tavaroitaan kuivannut. Kaapu tuntui ihan litimärältä Haroldin koskiessa ja käännellessä sitä kuivaamisen yhteydessä, mutta muut koulupuvun osat olivat suhteellisen kuivat. Housun puntit olivat märät sekä kengät, mutta ne oli myös nopeasti saatu taas kuiviksi oikeilla loitsuilla. Takkutukkahan tiesi miten nämä kuviot hoidettiin, sillä olihan hänellä ollut takut jo yli vuoden päässään sekä hän toisinaan harrasti vaatteet päällä uimista.

Korpinkynsi tutki karttaa vetäen samalla kaapua takaisin päälle. Rastin pitäisi olla jossain täällä metsässä ja suunnistuskartassa oli kaikenlaisia merkkejä ja viivoja. Harmi vain, ettei Harold tiennyt niiden kaikkien tarkoitusta. Kaupungissa suunnistaessa oli pääasiassa vain rakennuksia ja katujen nimiä nähtävillä, mutta metsässä ei. Tässä metsässä ei näemmä ollut edes yhtään rakennusta, joten takkutukka yritti miettiä jotain nopeaa ja helppoa strategiaa rastin löytämiseksi.

Mutta kun Harold ei pienen tuumailunkaan jälkeen keksinyt mitään järin järkevää strategiaa tai ainakaan sellaista mistä saattaisi ajallisesti ja muutenkin olla hyötyä, hän päätti ihan vain lenkkeillä metsän läpi. Rastihan näytti olevan aikalailla keskellä metsää, joten takkutukan pitäisi vain jatkaa matkaansa eteenpäin sen jälkeen kun kaikki tavarat vain olivat kasassa. Harold varmisti vielä omalla jalallaan, että tyttöystävän laukku oli loitsun avulla laajennettu, ja jos ei olisi ollut, poika olisi yrittänyt laajentaa sitä.

Hän sitten avasi laukun levälleen maahan ja kampi muut tavarat vasemmalle puolelle ja siellä oleviin sivutaskuihin yrittäessään tunkea parhaansa mukaan koululta saamaansa luutaa laukkuun. Vaikka alku olikin aika kankea, se mahtui sinne miltei kokonaisuudessaan, sillä laukusta pilkisti enää parin tuuman verran luudanvartta. Okei, pirteä laukku painoi nyt enemmän kuin ennen, muttei ainakaan olisi mitään luutaa jota pitäisi laahata perässään.


Meni tovi ellei toinenkin ennen kuin Harold omasta mielestään oli päässyt metsän keskelle. Siellä seisoskellessaan hän haravoi ympäristöä katseellaan ja yrittikin kerran hetken mielijohteesta tulejo –loitsun avulla saada rastia lentämään luoksensa. Se oli kyllä hieman outo veto hänen omasta mielestäänkin, mutta pitihän sitä kaikkea mahdollista nyt kokeilla. Harold jatkoi ihan summamutikassa karttaan vilkaistuaan yhden vähän tiheämmän puurykelmän läpi matkaansa.

Taikaolentoja varmaan oli tässäkin metsässä, mutta poika ei halunnut ajatella mitä kauheuksia tosiaan voisi olla vaikkapa tuon hänen edessään näkemän kannon toisella puolen. Harold käyskenteli vielä hieman ympäriinsä ennen kuin vilkaisi kannon toiselle puolen, sillä ehkä sen toiselle puolelle olisi sittenkin piiloutunut jokin kiva taikaolento josta voisi olla apua.

Taikaolentoa siellä ei tosin ollut vaan se ennen lähtöä kuvailtu oranssi rastilaatta, joka hänen olisikin pitänyt löytää. Harold virnuili hieman ennen kuin leikkimielisen suurieleisesti näpäytti taikasauvallaan laattaa ja seurasi kiinnostuneena sen värin muutosta. Sen väri muuttui vihreäksi ja hetken päästä se oli taas samaa oranssia kuin alun perin oli ollutkin.

Takkutukka suoristautui ja kaivoi laukustaan esille suunnistuskartan ja tiesi olevansa nyt metsän rastin luona. Hän katseli hieman ympärilleen, sillä hän oli kuullut lähistöltä jonkinlaisen räsähdyksen. Takkutukka ymmärsi sitten heti ääneen olleen lähtöisin toisen suunnistajan liikkeistä, joten hän vilkaisi vielä mihin suuntaan hänen kuuluisi lähteä seuraavan rastin luo.


Haroldilla oli seuraavaksi vuorossaan järvi, joka ei ollut niin kaukana metsästä. Takkutukka miettikin sinne päin kävellessään ja tiheimpien oksien ali pujahtaessaan, että voisiko järven vesi olla jotain muuta kuin vain makeaa vettä. Se olisi ainakin sopinut kuvioon, mutta Harold hieman epäili sitä. Kaikkia mereneläviä hän ihan mielellään karttaisi kuten myös muita taikaolentoja, sillä olisi enemmän kuin ikävää jos koko haaste tyssäisi niiden vuoksi. Takkutukka kun oli kuullut kavereiltaan mitä muita taikaotuksia ja paholaisia viime haasteen labyrintissa olikaan ollut ja oli tuntenut itsensä hieman onnekkaammaksi sen mörön kanssa.

Päästyään metsän reunalle Harold laski laukkunsa yhtä kiveä vasten ennen kuin veti kaksin käsin saamansa luudan pois sieltä. Hän asetti sen varovasti kiven vierelle maahan ja nappasi laukusta esiin uudestaan suunnistuskartan, mutta vilkaisi sitä vain nopeasti. Harold kun oli aiemmin nähnyt miten jotkut olivat sieltä suunnasta tulleet, joten siellä oli oletettavasti myös jokin rasti. Muutenkin poika uskoi pääsevänsä sillä tavoin jonkun rastin luokse, jollei järven luo niin ehkä vuoriston. Suunnistuskartan hän laittoi taikasauvan kanssa laukun sivutaskuun ennen kuin heitti sen päänsä yli.


Matka toiselle rastille taitettiin pitkälti lentäen, sillä Haroldillahan oli luuta käytettävissä, joten miksei sillä sitten lennettäisi. Vaikka järvi oli aiemmin ollut hyvin näkyvissä kauempana jostain kohosi yllättävä sumu, minkä vuoksi Harold hiljensikin vauhtiaan siitä jo muutenkin niin rauhallisesta ja leppoisasta.

Oli vain hyvä, ettei hän harrastanut niin nopealla vauhdilla lentelyä kuin jotkut hänen kavereistaan, sillä muuten hän olisi hyvinkin voinut lentää järven ohi – ellei suoraan järveen. Takkutukka kaarsi hiljentämisen ohella parhaansa mukaan sumussa alemmas kohti jotain, jossa luuli olevan maata eikä vain järven jääkylmää vettä.

Harold uskotteli itsellensä, että sumu kyllä loppuisi eikä sakenisi maahan päästyään (tai sitten viimeistään kun kosketti järven pintaa). Sumu ei näyttänyt sakeutuvan, mutta sitä kuitenkin oli vielä hänen laskeutuessa varovasti alemmas ja alemmas. Takkutukka pyyhkäisi kaapunsa hihalla pari lyhempää hiussortuvaa pois kasvoiltaan katsellessaan ympärillänsä olevaa sumua sekä sinne, jossa uskoi maankamaran olevan.

Pikkuhiljaa hän tunsi miten hänen kenkänsä kärjet hipaisivat jotain ja hän näki pari lumista kaislan kortta, joiden yläpuolelle hän oli vahingossa lentänyt. Harold katsoi parhaakseen jatkaa siitä matkaansa hälvenevän sumun keskellä otollisemman laskeutumispaikan toivossa. Hän havaitsi kyllä suureksi yllätyksekseen sen, että järvi oli jäätön, vaikka kaislat olivatkin olleet lumisia. Tämän vuoksi hän suuntasikin jo hetken päästä takaisin sinne mistä oli tullutkin.


Sumu oli nyt kokonaan kadonnut ja takkutukan ei olisi edes tarvinnut hypähtää alas luudalta, mutta hän oikeasti halusi vain yrittää hypätä kaislikon yli rantapengermälle ja nähdä onnistuisiko kuinka hyvin. Hyppy ei ihan luonnistunut ja Harold päätyi kaislikkojen viereen hapuilemaan tasapainoaan luudasta, joka oli vielä jonkin aikaa ilmassa. Poika oli ihan varma siitä, että jotkut hänen kavereistaan olisivat nauraneet itsensä tärviölle hänen pienoisen virhearvion vuoksi, mutta se oli Haroldista itsestäkin aika hauskaa. Leveästi virnistäen hän asteli (nyt jo vähemmän lumisesta) kaislikosta luudan kanssa rannalle.

Takkutukka ravisti lumet suurin piirtein vaatteiltaan ennen kuin avasi laukun, jotta voisi suunnistuskartasta katsoa missä sen rastin pitäisi oikein sijaita. Oli jotenkin arvattavissa, että se olisi jossain keskellä järveä, sillä muutenhan se olisi varmaan ollut haasteen tekijöiden mielestä liiankin helppoa. Harold silmäili kartan yli järveä eikä erottanut ainakaan järven pinnalla kelluvan mitään, jota voisi oranssiksi rastilaataksi luulla. Rastin oli siis oltava vedenpinnan alapuolella. Takkutukka huokasi hieman, sillä hän tiesi että joutuisi uintireissun jälkeen vielä entistä antaumuksellisemmin kuivaamaan vaatteitaan.


Harold nosti laukkunsa päänsä yli yhdelle kivelle ja otti sieltä taikasauvansa esille ennen kuin ryhtyi riisumaan koulupukuunsa kuuluvaa kaapua. Hän viikkasi sen kauniisti kivelle laukun viereen ja riisui varmuuden vuoksi kravattinsa sekä kengät sukkineen. Järven ranta tuntui hieman vilpoiselta paljain jaloin, mutta takkutukka kääri siitä huolimatta housujensa lahkeita kuin myös koulupukunsa hihoja ylöspäin.

Tämän jälkeen Harold nappasi taikasauvansa käteen sekä muisteli nopeasti miten kuplapääloitsu tehtäisiin. Poika oli opetellut sen viime syksynä, kun hän oli parin kaverinsa kanssa mennyt etsimään aarretta oman koulunsa lähistöllä olevasta järvestä. Silloin Harold oli ihan hyvin onnistunut loitsimisessa ja siten hän luotti siihen, että osaisi tälläkin kertaa sen. Hänhän oli hyvä loitsuissa ja aikoi V.I.P. –kokeissakin saada erittäin hyvän arvosanan niistä tai niin hänellä oli hieman ollut suunnitelmissa.


Poika varmisti vielä vapaalla kädellään, että takut olivat vielä hyvin kiinni ennen kuin käveli veteen polviaan myöten. Vesi ei ollut ihan niin vilpoista kuin hän oli odottanut, mutta kovin antoisa uintimatka ei varmaan ollut tulossa. Harold loitsi oman osaamisensa mukaan kuplapääloitsun ja vilkaisi sen jälkeen olkansa yli tavarakasaansa kohti toivoen, ettei joku saisi älynväläystä, johon kuuluisi (missä tahansa muodossa) hänen tavaroiden nappaaminen. Oikeastaan takkutukka voisi antaa sen kavereillensa anteeksi, mutta joidenkin muiden kohdalla – ei kiitos.


Poika jatkoi järveen kahlaamista huomaten, ettei se oikeasti niin kylmää ollutkaan. Taikasauva oikean käden tiukassa puristuksessa Harold syöksähti pinnan alapuolelle. Loitsu oli aika kätevä, kun rastin löytämiseen ei tarvinnut enää epätavallisen hyvää kykyä pitää hengitystä. Takutkaan eivät loitsun vuoksi kastuneet ja jos ne olisivatkin kastuneet, Harold olisi tarvinnut ties kuinka monta tuntia niiden perinpohjaiseen kuivatteluun ja vilustumisen riski olisi siitä huolimatta vielä ollut suuri.

Poika räpiköi hetken ajan järvessä ennen kuin päätteli, että valosta saattaisi olla hieman hyötyä. Ei järven vesi ollut niin sakeata, mutta mitä alemmas ja alemmas meni sitä pimeämpää tietenkin tuli. ”Valois”, Harold taikoi niin että sauvan avulla pääsi valaisemaan järvimaisemaa alhaalta käsin. Hetken poika sai jatkaa ihan rauhassa uintia kohti suuntaa, jossa arveli rastin mahdollisesti sijaitsevan ennen kuin tunsi miten jokin tarttui hänen jalkaansa. Korpinkynsi kierähti hieman ympäri niin hyvin kuin pystyin ja huomasi jalkaan tarttuneen vain jokin vesikasvi, ei mitään pahempaa. Harold potki hieman jaloillansa ja tunsi sitten kuinka kasvi antoi periksi.


Harold huomasi oikealla jonkinlaista liikettä, joka varmaan tuli jostain toisesta haasteeseen osallistujasta. Kun korpinkynsi ei ollut ottanut suunnistuskarttaa mukaan sukellusretkelle, hän päätti lähteä siihen suuntaan jossa oli nähnyt liikettä. Takkutukka jatkoi matkaansa yhä alemmas ja tunsi kuinka jokin kietoutui taas hänen nilkkansa ympärille. Se oli varmaan taas jokin vesikasvi tai niin Harold päätteli ja yritti hieman potkimalla ja riuhtomalla saada jalkansa taas vapaaksi.
Toiminta ei tuottanut kauheasti tulosta ja korpinkynsi kääntyikin katsomaan, että mikä kasvi siellä olikaan. Asialla ei valitettavasti ollutkaan mikään tavallinen vesikasvi, ja Harold säpsähtikin hieman ymmärrettyään, että mikä siellä oikeasti pidätteli häntä. ”Irtijo!” poika loitsi nopeasti otuksen suuntaan ja veti sen jälkeen jalkansa nopeasti pois.

Ehkä kannattaisi sammuttaa taikasauvan kärjessä oleva valo, sillä ken tietäisi jos se houkuttelisi lisää kirskuristajia tai jotain muita olentoja hänen luo. Harold ei ihan mielellään tekisi entistä lähempää tuttavuutta tuollaisten taikaolentojen kanssa, minkä vuoksi hän suoritti valois –loitsun vastaloitsun ja ympäristö hämärtyi hieman, kun yksi valonlähde himmeni. Takkutukka jatkoi nopeasti uiskentelua oikealle ja alaspäin huomaten lähestyneensä jo aikalailla järven pohjaa. Hän ei kuitenkaan jäänyt ihailemaan järvimaisemaa, sillä hän ei oikeasti tiennyt kuinka pitkään hänen kuplapääloitsu vielä vaikuttaisi.


Suunnistuskartassa oli näkynyt rastin vieressä jokin piste, jonka todellisesta luonteesta Harold ei ollut vielä ihan saanut koppia. Nyt järven pohjassa se itse asiassa olisi vain voinut tarkoittaa tuota yhtä kiveä, sillä eihän pohjassa ollut mitään muuta niin merkittävää ja isoa. Vesikasveja kun ei varmaan kartoissa merkitty millään pisteillä tai takkutukan ainakin oli tosi vaikea kuvitella asian olevan niin.

Harold uiskenteli kiven luo ja kiersi sen niin nopeasti kuin pystyi etsien siitä samanlaista oranssia laattaa kuin kannon luona metsässä oli ollut. Poika huomasikin kivessä kiinni olevan laatan sen ollessa hänen silmien tasolla. Harold näpäytti toisessa kädessään pitelemällä sauvallaan sitä seuraten samalla myös sen värimuutoksen ennen kuin vilkaisi kuinka pitkä matka olisikaan ylös. Takkutukka ei ollut muistanut perehtyä yhtään siihen, että kuinka kauan hän voisi hengittää veden alla loitsun avulla, joten hän päättikin lähteä uimaan kohti järven pintaa niin nopeasti kuin pystyi.


Tämä sujuikin suurimmaksi osaksi ihan hyvin eikä Harold nähnyt muuten kuin ihan kaukaa muita olentoja, joten hänen nilkkansa saivat olla ihan rauhassa. Kuitenkin hänen takut eivät saaneet olla yhtälailla rauhassa vaan ennen kuin hän huomasikaan niiden kärjet olivat kastuneet sekä pian tavallisesti hengittäminen ei enää onnistunut vedenpinnan alapuolella. Harold niiskutti pari kertaa veden alla huulet yhteen puristettuna kiirehtiessään kohti järven pintaa. Hän osasi kyllä pidättää hengitystään veden alla jonkin aikaa, muttei nyt vaan halunnut vaarantaa kaikkea turhalla viivyttelyllä.


Ikuisuutta ehkä tavoittelevan ajanjakson jälkeen Harold vihdoin pääsi järven vedenpinnan toiselle puolen ja hengitti ahnaasti Ranskan kevätilmaa. Poika vilkaisi taikasauva tiukasti kädessään hieman missä kohtaa järveä oikeastaan oli ja etsi katseellaan tavaroitaan kauempana rannasta. Takkutukka ei tietenkään pystynyt niin kaukaa erottamaan niitä, mutta hän muisti jotenkin sen kiven ja lähistöllä olevat kaislat, joten hän lähti uimaan niiden suuntaan.

Harold kahlasi kaislikon ohi tavaroidensa luokse ja avasi takkunsa heilutellen sitten päätään. Takut eivät tuntuneet vain märiltä vaan myös painavilta ja poikaa inhotti jo hieman ajatella kuinka paljon aikaa uppoaisi niiden kuivumiseen. Korpinkynsi istahti kivelle sekä ryhtyi taikakeinoin kuivattamaan päällänsä olevia vaatteita suurin piirtein. Häntä huoletti eniten hänen takkunsa ja mahdollinen sairastuminen, sillä vaikka parantajat pystyisivät ihan helposti parantaa mahdolliset sairaudet, olisi tosi ikävää jos pari huispausharjoituskertaa jäisi välistä.

Harold veti sukkansa jalkaan sekä työnsi jalkansa kenkiin ennen kuin nousi kiveltä puristelemaan vettä takuistaan. Hän kyllä yritti olla kastelematta kovin paljoa koulupukunsa paitaa, mutta siihen kuitenkin tippui pisaroita pisaroiden perään. Seuraavaksi Harold sitten veti kravatin päänsä yli ja asetteli sen jotenkin hienosti ennen kuin puki kaavun päälle.

Kun hänellä vihdoin oli koko koulupuku kunnolla päällä, takkutukka ryhtyi kuivattelemaan taikasauvansa avulla takkujaan – edes jotenkin. Ei hän kyllä viitsisi ihan iltaan asti järven rannalla olla ja hiuspehkoa kuivatella, sillä kyseessähän oli tavallaan myös nopeuskilpailu. Harold oli aika varma siitä, että oli jo sen verran tuhlannut aikaa ettei olisi loppujen lopuksikaan nopeiden joukossa, joten miksei hän voisi nyt rauhallisesti kuivatella takkujaan edes jotenkin ennen kuin jatkaisi matkaansa. Muutenkin muiden piti oletettavasti myös kuivatella itseään, jos kerran toisetkin kävivät järvestä hakemassa rastia tai sitten metsästä.


Kun takut olivat edes jotenkin paikoittain kuivat, Harold otti suunnistuskartan käteensä ja sen avulla katseli mihin suuntaan hänen seuraavaksi pitäisi mennä. Niitty vaikutti olevan seuraavaksi lähimpänä oleva rasti, joten takkutukka päätti lähteä sinne. Vuoristot olisivat ainakin olleet huono vaihtoehto, sillä siellä varmaan oli aika tuulista ja hieman märillä takuilla se ei vaikuttanut olevan kovin ideaalinen vaihtoehto.

Harold mittaili arvioivasti koululta saamaan luutaa, sillä eihän se olisi niin paha asia, jos hän ihan hiljaa lentäisi. Eihän siitä voisi sairastua vai voisiko? Takkutukka ainakin päätti yrittää ja toivoi, ettei oikeasti sairastuisi, sillä oli aika varma siitä että saattaisi joutua leikkimielisen kiusoittelun kohteeksi sen jälkeen. Harold pujotti laukun päälleen ja asetti sivutaskuun taikasauvansa ja suunnistuskartan ennen kuin hypähti luudan selkään suuntana lähellä oleva niitty.


Luudalla pystyi lentämään vielä hieman rauhallisemmin ja matalammalla kuin Harold itse tavallisissa olosuhteissa harrasti, mutta takkujen ja oman terveyden vuoksi piti tehdä tällaisia uhrauksia. Poika ei kyllä muutenkaan välittänyt niin paljoa kovalla vauhdilla lentämisestä, sillä turvallisuus oli kuitenkin ihan tärkeä juttu. Eihän hän nyt mitään puuta päin halunnut lentää saatikka tippua luudalta.

Luudalta tippuminen oli kylläkin aika likellä, kun yhtäkkiä kohosi suuri tuuli joka teki luudalla etenemisestä miltei mahdotonta – etenkin kun Harold oli jo aiemmin lentänyt hieman madellen takkujensa takia. Takkutukan huomatessa, ettei hän varmaan voisi jatkaa lentäen, hän laskeutuikin alemmas ja hypähti maahan.


Hänen siinä seistessään tuuli tuntui vieläkin aika voimakkaalta, joten Harold kääntyi selkä päin tuulta kohti punnitessaan vaihtoehtoja. Tavallaan hän voisi jättää luudan tänne, sillä hän oli kuullut, ettei niitä tarvinnut kaikkialle mukaan raahata. Kuitenkin lentäen pääsi varmaan nopeasti takaisin koululle toisin kuin kävellen. Harold päätti yrittää tunkea luutaa uudestaan tyttöystävänsä laukkuun, mutta edelliseen kertaan verrattuna se ei sujunut yhtä hyvin, sillä aimo annos luudanvartta pilkisti vielä pirteästä laukusta esille.

Takkutukka huokaisi hieman turhautuneena, muttei viitsinyt enää sählätä koko luutaa pois sieltä. Muutenkin oli hieman vaivalloista seistä paikoillaan selkä tuulta päin, joka tuntui vain haluavan kaataa hänet kumoon hetkellä minä hyvänsä. Harold kääntyi ympäri kohdatakseen tuulen ja nosti kätensä kasvojen ja rintansa eteen ennen kuin yritti pinnistellen jatkaa matkaa ja työntyä tuulen läpi.

Vaikeaa ja hidasta puuhaa se oli etenkin, kun kädet tuntuivat turtuvan tuulesta ja niska vähän kylmettyi takkujen liihotellessa ilmassa. Tuuli loppui aika yllättäen ja Harold antoikin käsiensä laskeutua veltosti alaspäin ennen kuin hengitti rauhallisesti sisään ja ulos kevätilmaa. Hän oli jo tavallaan tottumassa näihin mielivaltaisesti vaihtuviin sääolosuhteisiin. Poika kiinnitti vasta nyt huomionsa maisemiin ja näytti siltä kuin hän olisi nyt saapunut sille kartassa kuvailulle niitylle. Rastin pitäisi olla jossain keskellä niittyä eikä kestänyt kauaa, kun Harold huomasi jotain liikehdintää edessäpäin ja hän päätti lähteä siihen suuntaan.


Sauvaa hän ei vielä ollut ehtinyt ottaa esille, kun tajusi näkevänsä hevoskotkia eikä vain yhtä vaan monia. Niitä oli tällä niityllä Haroldin mielestä jopa hieman liian monta. Kuvittelivatko haasteen suunnittelijat oikeasti, että haasteeseen osallistujat pääsisivät noin vain hevoskotkien ohitse rastin luo? Harold oli hieman turhautunut itseensä, sillä hän ei ollut kartasta osannut päätellä joutuvansa keskelle hevoskotka –niittyä. Jos hän olisi tiennyt sen olemassaolosta, niin hän olisi kiertänyt sen todella kaukaa.

Korpinkynnellä itsellään ei ollut kyllä kovin negatiivisia kokemuksia hevoskotkista, sillä hän oli niistä pikemminkin vain lukenut kuin käytännössä tavannut. Amalien luona Saksassa Harold oli kyllä tehnyt (valitettavasti) tuttavuutta siivekkäiden ratsujen kanssa ja ne eivät ainakaan olleet hänen mieleen sitten yhtään – eikä hän itsekään luultavasti ollut siivekkäiden ratsujen suosikki. Takkutukka kyllä tiesi, että hevoskotkat ja siivekkäät ratsut olivat eri taikaolentoja ja eivät siten olleet niin hyvin rinnastettavissa toisiinsa, mutta molemmat olivat kyllä aika isoja ja osasivat olla pelottavia.


Hetken emmittyään Harold päätyi siihen, että parasta olisi vain yrittää päästä hevoskotkien ohi kuin mennä kokonaan toiselle rastille. Täten takkutukka jatkoi matkaansa kohti niityn keskustaa ja muisteli juhlallisinta kumarrusta, jonka oli koskaan nähnyt ja jota oli itse jo useamman kerran matkinut. Tylypahka AM:issa kun oli järjestetty pakollisia tanssitunteja ennen koulun joulutansseja, joissa käytiin erilaisten juhlatanssien ohella myös joitain muita etikettijuttuja läpi, joihin Harold ei ollut tyttöystävänsä kanssa kiinnittänyt ensimmäisellä tunnilla niin paljon huomiota. Päästyään kuitenkin kertaamaan kyseisen tunnin (parin muunkin tunnin ohella) yhden toisen ryhmän kanssa, Harold oli tietenkin sisäistänyt myös kumarruksen. Takkutukka uskoi, että siitä saattoi olla nyt myös hyötyä hevoskotkien kanssa, sillä eikö niille pitänytkin kumartaa todella kohteliaasti.


Haroldin ikäväksi yksi niistä otuksista asteli hänen eteensä ja sulki häneltä siten tien kohti niityn keskellä nököttävää paalua, jossa se väriä vaihtava laatta olisi. Takkutukka vilkaisi vain nopeasti hevoskotkaa ennen kuin puristi huulensa yhteen ja yritti pitää naamansa peruslukemilla, vaikka muistelikin tanssiharjoituskertoja. Harold matki osaamisensa mukaan sen mieleensä palautetun kumartamistyylin ja toivoi hartaasti sen riittävän.

Hetket kuluivat ja korpinkynsi laski mielessään sekunteja minuuttien ohella, kunnes sitten hevoskotka näytti hyväksyneen kumarruksen ja kumarsi itsekin. Ehkä sille oli esitetty jo pari huonompaa ja vähemmän vilpitöntä kumarrusta, mutta sen piti kuitenkin pohtia päästäisikö nyt tämän pojan liioiteltuine kumarruksineen ohi vai ei.

Takkutukka kiitti vielä ääneen ennen kuin ohitti taikaolennon niin rauhallisesti kuin pystyi. Eihän se ollut oikeasti niin kamalaa, mutta työkseen Harold ei missään nimessä haluaisi tällaista tehdä. Hevoskotkien takia korpinkynsi ei kehdannut pyrähtää juoksuun, vaikka kuinka halusikin päästä rastin luo, kauemmaksi hevoskotkista. Ken tiesi jos juokseminen sitten provosoi niitä hyökkäämään. Harold siirsi laukusta pilkistävää luudanvartta reilusti sivummalle avattuaan kesken kävelemisen tyttöystävänsä laukun. Hän otti sauvansa esille varmistettuaan vielä, että hevoskotkat näyttivät kiireisiltä omien tyhjänpäiväisten asioiden ja toimintojensa kanssa.


Harold hölkkäsi vaivihkaa paalun luokse ja näpäytti siinä olevaa oranssia laattaa sauvallaan, kun oli huomannut miten hevoskotkilla oli ollut muuta tuijoteltavaa uusien suunnistajien ilmestyessä niityn reunalle. Takkutukka ei jäänyt sen koommin tarkistamaan, että tallensiko laatta hänen taikasauvansa kosketuksen vai ei, vaan päätti hetken mielijohteesta vetää jo tässä välin luudan esille laukusta. Se ei sujunut ihan niin mallikkaasti kuin Harold oli suunnitellut, mutta kuitenkin luuta ei ollut enää laukussa vaan makasi niityllä hänen edessään. Takkutukan tarvitsisi vain enää varmistaa missä suunnassa koulu olisi ja lentää sinne. Hevoskotkat eivät toivottavasti loukkaantuisi, jos hän nyt ilman kumarrusta lähtisi pois.


Poika heittäytyi luudan päälle, mutta korjasi asentoaan hetimmiten lentokelpoisemmaksi. Hän ei vain halunnut vaikuttaa siltä kuin rastit olisivat olleet uuvuttavissa paikoissa sekä huispaajanhan piti tietää miten luudalla oltiin – tai ainakaan siinä ei kuulunut ihan retkottaa miten sattuu. Harold virnisti hiukan lentäessään kohti koulua, sillä hänen tyttöystävänsä varmasti jo kaipaili häntä ja laukkuaan.

[Vincent Coates]

Harold Benson, Tylypahka AM

Mila Molina, Taikakoulu Château
Pisteet: 8

Oikein hyvää ja helppolukuista tekstiä. Kerroit selkeästi kaikista tapahtumista ja kuvailit selkeästi tapahtumia, mutta tekstisi ei silti ollut mitään jaarittelua. Haroldille ei sattunut mitään suurempaa ongelmaa matkan varrelle, mutta pieniä vaikeuttavia seikkoja siellä oli. Hardoldin ikä on etuna, mutta ikäänsä nähden hän suoriutui silti oikein hyvin. Hienoa!

Vincent Coates, Tylypahka AM
Pisteet: 9

Hyvin kirjoitettu haaste alusta loppuun! Yksityiskohdat, kuten laukun hankkiminen haastetta varten tarvittavien tavaroiden kuljettamiseksi, oli haasteen aikana hienoa. Erityisesti järvirastin suorittaminen vesikasveineen ja kirskuristajineen oli hyvin kirjoitettu.

Aline, Pensieve
Pisteet: 9

Tekstissä on hauska ote ja hahmon persoona tulee mukavasti esiin sekä teoissa että ajatuksissa. Laukun kutsuminen toi tarinaan omanlaistaan sävyä ja vaikutti myös tapahtumiin. Jokaiseen haasteen vaiheeseen oli panostettu huolella, ja matkalla kohdattiin myös vaikeuksia. Teksti on hauskaa, humoristista ja selkeää luettavaa.

Yhteensä 26 pistettä!