Ensimmäinen haaste, Ivan Kushnir
Lähetetty: 15 Helmi 2016, 02:04Ivan Kushnir | Château | Serpentard | 2. luokka
Ivan kietoi kaulahuivin paremmin kaulaansa ja veti hansikkaat käsiinsä, kun oli hänen vuoronsa mennä sisälle labyrinttiin. Ei hän edes tiennyt, miksi ihmeessä oli Turnajaisiin mukaan ilmoittautunut. Isä oli sanonut, ettei hänen kannattaisi osallistua (ei hän kumminkaan pärjäisi), joten heti seuraavana hetkenä oli poika ilmoittautunut Turnajaisten osallistujaksi. Järkevää? Ei todellakaan. Mutta tässä sitä nyt oltiin. Ivan vilkaisi vielä nopeasti ympärilleen, ennen kuin astui sisälle labyrinttiin. Hänen olkapäänsä nykiminen oli hieman häiritsevää, ja Ivan tiesi sen olevan pahempi vain, koska hän jännitti. Mutta ei osannut olla jännittämättäkään. Hetken kuljettuaan saapui Ivan risteykseen, jossa päätti kääntyä oikealle. Jälleen hetken kuljettuaan Ivan törmäsi oveen. Sen tajuttuaan poika suoristi silmälasit ja katseli ovea. Hän yritti avata oven kahvasta ja sitten hän yritti avausloitsua, mutta ei valitettavasti ollut koskaan opetellut sitä kunnolla, eikä siis saanut ovea auki. Joten Ivan päätti siis kääntyä. Ei hän kylläkään toiseen suuntaankaan päässyt, kun edessä oli jonkin olento, jota hän ei tunnistanut. Mutta kyllä hän näki sen räiskähtelevän liekkejä, eikä hän todellakaan tahtonut olla noiden tiellä. Ivan jäi siis määrittelemättömän pitkäksi aikaa ravaamaan oven ja olennon väliä, kun ei päässyt kumpaankaan suuntaan. Onneksi lopulta tuli joku toinen, joka sai oven auki niin helpon näköisesti, että Ivanin mielessä kävi ajatus, että ehkä hänenkin pitäisi opetella kyseinen loitsu.
Seuraavassa risteyksessä Ivan erosi jo oven avanneesta henkilöstä, kun tuo kääntyi ja Ivan päätti jatkaa eteenpäin. Jossain vaiheessa hänkin joutui kääntymään, mutta palasi kulman taakse hyvin nopeasti, sydän villisti sykkien. Hän vilkaisi nopeasti kulman taakse, mutta ei hän ollut nähnyt harhoja. Siellä todella oli sairaalakäytävä kaikessa valkoisuudessaan ja hiljaisuudessaan. Hän ei todellakaan menisi sinne. Ivan kääntyi jälleen paluusuuntaan, kääntyen nyt samasta risteyksestä kuin ovenavaaja aikaisemmin. Pian hän kohtasikin ilkiöparven (joka oli kyllä paljon parempi, kuin sairaalakäytävä). Hän juoksi ilkiöiden ohi niin lujaa kuin pääsi toivoen, että ne jäisivät pian taakse. Ja lopulta Ivan päätyikin pirunnuoran eteen. Kuinka ihmeessä ne olivat saaneet se tällaiselle paikalle? Suoraan auringonvalon alle? Pirunnuora-parka. Ivan näki kyllä, kuinka tuo kasvi kärsi, eikä se ollut lainkaan mukavaa katsottavaa. Varovaisesti Ivan lähti kulkemaan pirunnuoran ohitse. Aina sen tarttuessa Ivan pysähtyi ja odotti, kunnes se päästäisi irti. Päästyään pirunnuoran ohitse, pysähtyi hän hetkeksi, kaivaen sauvansa esille. Hän yritti pimentää labyrintin sitä osaa, jossa pirunnuora oli, mutta sai sen vain hieman hämärämmäksi. Mutta sekin näytti piristävän kasvia edes hieman. Ivan hyvästeli kasvin hymyillen, jatkaen sitten matkaansa.
Jonkin aikaa eteenpäin kuljettuaan Ivan tunsi jonkin olevan oudosti ja hyvin nopeasti hän tajusi kulkevansa ylösalaisin. Tältä siis tuntui kävellä katossa. Se tuntui Ivanista mielenkiintoiselta, hieman jännältä. Kuin kärpänen katossa, talossa jossa lattian sijaan oli vai avoin taivas. Jos Ivan nyt hyppäisi, putoaisiko hän avaruuteen? Ei hän ajatusta testannut kumminkaan. Ja sitten maailma olikin jälleen oikeinpäin, mikä oli hieman tylsää. Hän joutui kumminkin nopeuttamaan askeliaan, kun seinät alkoivat uhkaavasti lähestyä. Ja juostessaan seiniä pakoon oli Ivan törmätä sfinksiin. Ei hän tuon arvoitukseen osannut vastata ja päätti kokeilla jotain toista reittiä. Toienkaan reitti ei ollut kovinkaan hyvä, kun siellä oli joku hullu, joka yritti loitsia Ivanin. Joten Ivan pakeni samaa reittiä takaisin, kuin oli tullutkin. Lähenevien seinien ohitse ja sen jälkeen hieman viivytellen kärpänen katossa -pätkän.
Koska Ivan ei tahtonut takaisin pirunnuoran luokse, päätti hän kokeilla toista reittiä, jossa kohtasi pian suon. Olisiko pirunnuora sittenkin ollut parempi? No, siitä saisi pian selvää. Ivan nimittäin päätti lähteä talsimaan suon ylitse. Kengäthän siinä meni. Ja housut. Ja sukat. Hänen pitäisi hankkia uudet, kunhan pääsisi ulos täältä. Onnekseen Ivan ei uponnut suohon, vaikka oli sitä hieman pelännytkin. Suosta päästyään Ivan mietti hetken kulkemaansa reittiä ja seuraavassa risteyksessä tiesi toisessa suunnassa olevan ilkiöt, joten kääntyi siihen toiseen suuntaan siis.
Hevoskotkan luokse tullessaan Ivan tiesi, mitä tulisi tehdä, hevoskotkan hän oli aikaisemminkin kohdannut. Ivan kumarsi syvään ja katsoi hevoskotkaan toivoen, että tuo kumartaisi takaisin. Hetken mietittyään (Ivan jo pelkäsi, ettei hevoskotka kumartaisikaan), päätti olento kumartaa takaisin. Ilmeisesti se alkoi olla jo hieman väsynyt kaikille kumarteluun. Ivan nousi suoraan, kiitti hevoskotkaa hymyillen ystävällisesti ja kulki sitten varovaisesti sen ohitse, kun se teki tilaa.
Jonkin aikaa kuljettuaan tuli Ivan risteykseen, jonka toisessa suunnassa oli se räiskähtelevä olento. Ei tarvinnut paljoa miettiä, kumpaan suuntaan lähtisi. Tuon olennon kautta ei ainakaan pääsisi maaliin, sen Ivan tiesi jo, pääsisi kulkemaan vain samaa reittiä uudelleen - jos pääsisi olennon ohitse kärventymättä täysin. Joten hän lähti siis toiseen suuntaan. Päätyen lopulta hyvin pimeälle käytävälle. Miksi ihmeessä pirunnuoraa ei ollut laitettu tänne? Täällä se olisi viihtynyt paljon paremmin. Ivan ei ymmärtänyt, mitä labyrintin tekijät olivat oikein ajatelleen. Eteenpäin kulkiessaan Ivan kuuli siipien havinaa. Jälleen ilkiöitä? Poika ei jäänyt katselemaan, kun lähti juoksemaan. Hän tunsi, kuinka häntä purtiin. Ei ilkiöitä, ilkiöt eivät purreet. Hutsut purivat. Eikä se ollut lainkaan hyvä, jos hutsut purivat.
Sitten käytävällä oli taas joku, joka yritti loitsia häntä. Mutta jotenkin hän onnistui väistämään kaikki loitsut kulkiessaan henkilön ohi jonkinlaisin juoksuaskelin. Ehkä hänellä vain oli onnea, kun ei tullut loitsituksi. Jonkinlaista myrkytetyn ihmisen onnea. Kun oli jo kuolemassa, niin maailma on vähän kiva sinulle ja lohdutukseksi antaa selvitä jostain pienemmästä, ihan vain jotta kuolisit oikein tuskallisesti. Vielä muutaman käännöksen kuljettuaan Ivan saapui todella tiheälle risukolle. Hän alkoi raivaamaan tietään sen lävitse, mikä tuntui vaativan paljon enemmän, kuin mitä sen olisi pitänyt. Mutta lopulta Ivan sai kumminkin kaivettua itsensä risukon lävitse. Labyrintista ulos päästyään Ivan kaatui maahan.
Ivan kietoi kaulahuivin paremmin kaulaansa ja veti hansikkaat käsiinsä, kun oli hänen vuoronsa mennä sisälle labyrinttiin. Ei hän edes tiennyt, miksi ihmeessä oli Turnajaisiin mukaan ilmoittautunut. Isä oli sanonut, ettei hänen kannattaisi osallistua (ei hän kumminkaan pärjäisi), joten heti seuraavana hetkenä oli poika ilmoittautunut Turnajaisten osallistujaksi. Järkevää? Ei todellakaan. Mutta tässä sitä nyt oltiin. Ivan vilkaisi vielä nopeasti ympärilleen, ennen kuin astui sisälle labyrinttiin. Hänen olkapäänsä nykiminen oli hieman häiritsevää, ja Ivan tiesi sen olevan pahempi vain, koska hän jännitti. Mutta ei osannut olla jännittämättäkään. Hetken kuljettuaan saapui Ivan risteykseen, jossa päätti kääntyä oikealle. Jälleen hetken kuljettuaan Ivan törmäsi oveen. Sen tajuttuaan poika suoristi silmälasit ja katseli ovea. Hän yritti avata oven kahvasta ja sitten hän yritti avausloitsua, mutta ei valitettavasti ollut koskaan opetellut sitä kunnolla, eikä siis saanut ovea auki. Joten Ivan päätti siis kääntyä. Ei hän kylläkään toiseen suuntaankaan päässyt, kun edessä oli jonkin olento, jota hän ei tunnistanut. Mutta kyllä hän näki sen räiskähtelevän liekkejä, eikä hän todellakaan tahtonut olla noiden tiellä. Ivan jäi siis määrittelemättömän pitkäksi aikaa ravaamaan oven ja olennon väliä, kun ei päässyt kumpaankaan suuntaan. Onneksi lopulta tuli joku toinen, joka sai oven auki niin helpon näköisesti, että Ivanin mielessä kävi ajatus, että ehkä hänenkin pitäisi opetella kyseinen loitsu.
Seuraavassa risteyksessä Ivan erosi jo oven avanneesta henkilöstä, kun tuo kääntyi ja Ivan päätti jatkaa eteenpäin. Jossain vaiheessa hänkin joutui kääntymään, mutta palasi kulman taakse hyvin nopeasti, sydän villisti sykkien. Hän vilkaisi nopeasti kulman taakse, mutta ei hän ollut nähnyt harhoja. Siellä todella oli sairaalakäytävä kaikessa valkoisuudessaan ja hiljaisuudessaan. Hän ei todellakaan menisi sinne. Ivan kääntyi jälleen paluusuuntaan, kääntyen nyt samasta risteyksestä kuin ovenavaaja aikaisemmin. Pian hän kohtasikin ilkiöparven (joka oli kyllä paljon parempi, kuin sairaalakäytävä). Hän juoksi ilkiöiden ohi niin lujaa kuin pääsi toivoen, että ne jäisivät pian taakse. Ja lopulta Ivan päätyikin pirunnuoran eteen. Kuinka ihmeessä ne olivat saaneet se tällaiselle paikalle? Suoraan auringonvalon alle? Pirunnuora-parka. Ivan näki kyllä, kuinka tuo kasvi kärsi, eikä se ollut lainkaan mukavaa katsottavaa. Varovaisesti Ivan lähti kulkemaan pirunnuoran ohitse. Aina sen tarttuessa Ivan pysähtyi ja odotti, kunnes se päästäisi irti. Päästyään pirunnuoran ohitse, pysähtyi hän hetkeksi, kaivaen sauvansa esille. Hän yritti pimentää labyrintin sitä osaa, jossa pirunnuora oli, mutta sai sen vain hieman hämärämmäksi. Mutta sekin näytti piristävän kasvia edes hieman. Ivan hyvästeli kasvin hymyillen, jatkaen sitten matkaansa.
Jonkin aikaa eteenpäin kuljettuaan Ivan tunsi jonkin olevan oudosti ja hyvin nopeasti hän tajusi kulkevansa ylösalaisin. Tältä siis tuntui kävellä katossa. Se tuntui Ivanista mielenkiintoiselta, hieman jännältä. Kuin kärpänen katossa, talossa jossa lattian sijaan oli vai avoin taivas. Jos Ivan nyt hyppäisi, putoaisiko hän avaruuteen? Ei hän ajatusta testannut kumminkaan. Ja sitten maailma olikin jälleen oikeinpäin, mikä oli hieman tylsää. Hän joutui kumminkin nopeuttamaan askeliaan, kun seinät alkoivat uhkaavasti lähestyä. Ja juostessaan seiniä pakoon oli Ivan törmätä sfinksiin. Ei hän tuon arvoitukseen osannut vastata ja päätti kokeilla jotain toista reittiä. Toienkaan reitti ei ollut kovinkaan hyvä, kun siellä oli joku hullu, joka yritti loitsia Ivanin. Joten Ivan pakeni samaa reittiä takaisin, kuin oli tullutkin. Lähenevien seinien ohitse ja sen jälkeen hieman viivytellen kärpänen katossa -pätkän.
Koska Ivan ei tahtonut takaisin pirunnuoran luokse, päätti hän kokeilla toista reittiä, jossa kohtasi pian suon. Olisiko pirunnuora sittenkin ollut parempi? No, siitä saisi pian selvää. Ivan nimittäin päätti lähteä talsimaan suon ylitse. Kengäthän siinä meni. Ja housut. Ja sukat. Hänen pitäisi hankkia uudet, kunhan pääsisi ulos täältä. Onnekseen Ivan ei uponnut suohon, vaikka oli sitä hieman pelännytkin. Suosta päästyään Ivan mietti hetken kulkemaansa reittiä ja seuraavassa risteyksessä tiesi toisessa suunnassa olevan ilkiöt, joten kääntyi siihen toiseen suuntaan siis.
Hevoskotkan luokse tullessaan Ivan tiesi, mitä tulisi tehdä, hevoskotkan hän oli aikaisemminkin kohdannut. Ivan kumarsi syvään ja katsoi hevoskotkaan toivoen, että tuo kumartaisi takaisin. Hetken mietittyään (Ivan jo pelkäsi, ettei hevoskotka kumartaisikaan), päätti olento kumartaa takaisin. Ilmeisesti se alkoi olla jo hieman väsynyt kaikille kumarteluun. Ivan nousi suoraan, kiitti hevoskotkaa hymyillen ystävällisesti ja kulki sitten varovaisesti sen ohitse, kun se teki tilaa.
Jonkin aikaa kuljettuaan tuli Ivan risteykseen, jonka toisessa suunnassa oli se räiskähtelevä olento. Ei tarvinnut paljoa miettiä, kumpaan suuntaan lähtisi. Tuon olennon kautta ei ainakaan pääsisi maaliin, sen Ivan tiesi jo, pääsisi kulkemaan vain samaa reittiä uudelleen - jos pääsisi olennon ohitse kärventymättä täysin. Joten hän lähti siis toiseen suuntaan. Päätyen lopulta hyvin pimeälle käytävälle. Miksi ihmeessä pirunnuoraa ei ollut laitettu tänne? Täällä se olisi viihtynyt paljon paremmin. Ivan ei ymmärtänyt, mitä labyrintin tekijät olivat oikein ajatelleen. Eteenpäin kulkiessaan Ivan kuuli siipien havinaa. Jälleen ilkiöitä? Poika ei jäänyt katselemaan, kun lähti juoksemaan. Hän tunsi, kuinka häntä purtiin. Ei ilkiöitä, ilkiöt eivät purreet. Hutsut purivat. Eikä se ollut lainkaan hyvä, jos hutsut purivat.
Sitten käytävällä oli taas joku, joka yritti loitsia häntä. Mutta jotenkin hän onnistui väistämään kaikki loitsut kulkiessaan henkilön ohi jonkinlaisin juoksuaskelin. Ehkä hänellä vain oli onnea, kun ei tullut loitsituksi. Jonkinlaista myrkytetyn ihmisen onnea. Kun oli jo kuolemassa, niin maailma on vähän kiva sinulle ja lohdutukseksi antaa selvitä jostain pienemmästä, ihan vain jotta kuolisit oikein tuskallisesti. Vielä muutaman käännöksen kuljettuaan Ivan saapui todella tiheälle risukolle. Hän alkoi raivaamaan tietään sen lävitse, mikä tuntui vaativan paljon enemmän, kuin mitä sen olisi pitänyt. Mutta lopulta Ivan sai kumminkin kaivettua itsensä risukon lävitse. Labyrintista ulos päästyään Ivan kaatui maahan.