Ensimmäinen haaste, Adelheid Morgan
Lähetetty: 14 Helmi 2016, 11:11 Adelheid Morgan Taikakoulu Château | Pouffsouffle | toinen luokka
Pakkanen nipisteli Adelheidin poskia. Tytön sormia palelsi niin, että hän puristi kätensä nyrkkiin tumppujensa sisällä yrittäen lämmittää niitä. Kun neiti taivalsi lumihangessa se narkui jokaisella askeleella niin hauskasti, että hänen oli pakko hidastaa vauhtia kuullakseen jokaisen askelman äänen Tytön tummanvihreä vyötäisiltä hameen lailla levenevä toppatakki oli kauniiden kimaltelevien valkoisten lumihiutaleiden peittämä. [color #FFFFFF]Jokainen lumihiutale on erilainen[/color] ja niin oli jokainen päiväkin - ne päivät jotka Adelheid oli elänyt siitä asti kun sai tietää ensimmäisestä haasteesta.
Adelheid antoi tummanruskeiden pitkien vartisten talvisaappaidensa viedä hänet aina labyrintille asti. Tiiliseinät kohosivat korkeina ja jykevinä ja kun tyttö loi katseensa niihin hänen vatsan pohjassaan myllersi, kuin sitruunaperhoset olisivat siellä liihoitelleet. Tyttö miltei tunsi muurien katseet ja kuvitteli näkevänsä niiden lävitse - näkevänsä kaiken mitä sisäpuolella tapahtui. Hän oli näkevinään punaisia kipinöitä, verta ahtaasti tavoittelevia monstereita ja kaikkea sellaista, mitä hän on pahimmassa painajaisissaan nähnyt ja kuullut. Jännityksen sekainen pelko vain kasvoi, kun Adelheid asteli aukolle, jonka uumeniin hän pian astuisi. Hädin tuskin tyttö sai piilotettua pelkonsa kulkemalla nenä pystyssä kohti sinitaivasta, joka avarana hohti. Neiti katseli epävarmana tiolimuurien välikköön ja kun hänen vuoronsa koitti - Adelheid puoliksi tuupattiin sisään.
Pimeys nielaisi kulkijan mustaan kitaansa. Adelheidin teki mieli kääntyä takaisin, mutta jokin outo voima veti häntä puoleensa. Oliko se labyrintin salamyhkäisyys, vaiko ne aavemaiset äänet jotka hänen korviinsa kantautuivat? Noh - kuitenkin tyttö valui yhä syvemmälle ja syvemmälle seikkailun nieluun aavistamatta mitään häntä odottavista koitoksista. Neiti katseli ympärilleen; tiilimuurit olivat punertavia ja vakaita. Maanjäristyskään ei niitä voinut lannistaa. Ne kohosivat jylhänä ja saivat Adelheidin muuttumaan heikoksi ja heiveröiseksi niiden rinnalla. Tyttö tutisi. Huojuvin askelin hän astui aina tanakalle puuovelle asti. Puuovelle - joka sattui olemaan ensimmäinen koetus.
Ovi oli kuusipuuta ja se näytti hyvin kulahtaneelta, aivan kuin se olisi seissyt siinä vuosisatoja. Oven puiseen pintaan oli koverrettu salaperäisiä kiemuroita. Aivan kuin muinaista kirjoitusta. Ovi uuteen ja tuntemattomaan. Empimättä Adelheid väänsi sen nuppia luullen sen olevan yhteistyökykyinen. Se oli kuitenkin niin tanakka, ettei liikahtanutkaan. Adelheid otti taikasauvansa esiin huuahtaen; "Tämähän on taikakoulu. Kuinka saatoinkaan unohtaa?" Hän osoitti ovea sauvallaan kuiskaten alohomora-loitsun. Lukko napsahti auki tuttavallisesti ja heleästi kuin olisi ollut tuonystävä jo kauankin aikaa. Adelheid astui oven tuolle puolen.
Tyttö astui eteenpäin ja vilkuili ympärilleen. Hänen katseensa kiiri muureja myöten kun hän hiljaa asteli. Adelheid oli valmis mihin tahansa haamuun tai verenhimoiseen avaruusolioon mitä hänen eteensä ilmestyisi. Alituiseen vihertävänruskeat silmät katselivat.
Katse pysähtyi. Adelheid katseli suoraan jästisadusta Ihmeliisa tunnetun Herttakuningattaren jäätäviin silmiin. Tyttö oli pelännyt kuningatarta lapsena - ja pelkäsi vieläkin ja niinpä Adelheid joutui pakokauhun valtaan. Hertta pyöritti korttipakkaa kädessään ja hykerteli punaisessa puvussaan. Aikoisiko tuo haastaa hänet korttipeliin? Kuinka tuomarit ovat saaneet selville Adelheidin pahimman pelon? "Pahimman pelon", toisti tyttö. "Aivan, Herttakuningattaren on oltava mörkö!" Hänen kätensä hikosivat kun hän piteli tiukasti sauvaansa. Monet loitsun ja manaukset pyörivät Adelheidin mielessä kun hän viimein teki valintansa; hän nauroi. Tyttö räkätti niin että vesi valui silmistä ja sai vaivoin kuiskatuksi taikasanan. "Naurrettavus!" hän seurasi kuinka Herttakuningatar alkoi muuttua. Ensin ilmestyivät vaaleanpunaisen korvat ja vähitellen mörkö otti pinkinpantterin muodon kadoten jäljettömiin. Ihmeliisa oli voittanut jälleen - vain loitsulla ja äänekkäällä hohotuksella. Tyttö oli verhostettu uskalluksenviittaan. Hän tunsi isän rakkauden kulkiessaan varmoin askelin kohti tuntemattomaa.
Pian neiti saisoi ritarillisen tornin juurella. Se kohosi ylväänä kohti taivaan sineä. Oliko tuskin vaara? Vaara joka minun kulkuni estäisi? tyttö mietti ääneen. Vaisto kuitenkin sanoi - ohjasi Adelheidin pienen jalan ensimmäiselle porrasaskelmalle. Pöly pöllähti aina kun neiti astui ja kohosi hiljalleen yläilmoihin. Kierrerappuset olivat kovaa kiveä ja niin kylmäkiskoiset, että Adelheid vavahti. Kohotessaan yhä korkeammalle tunsi hän kuitenkin itsensä vapaaksi kuin joutsen. Tunne oli vahvimmillaan silloin, kun Adelheid seisoi linnanneitona tornin huipulla. Vapaudenkatse kiersi tiilimuurien yllä. Ja siellä - siellä hän näki aukon jonka läpi hänen oli määrä pujahtaa vapauteen. Pelko kuitenkin kiiri hänen sieluunsa. Adelheid oli erottavinaan utuisia tummia hahmoja labyrintin varjossa. Olivatko ne oppilaita vai kenties verta ahnaasti imeviä örkkejä?
Vastaus odotti aivan kulman takana. Nähdessään ne paksut vihreät köynnökset Adelheid ei kuitenkaan odottanut pahinta, vain lähti hyppimään niiden yli kuin villi [color #FFFFFF]valkoinen[/color] karitsa. Pian kuitenkin tyttö tunsi kuinka rihmat alkoivat kiertyä hänen jalkojensa ympärille. Neiti rojahti maahan ja eikä aikaakaan kun tämän kädet olivat jo vaarassa joutua luonnon omiin käsirautoihin. Pirunnuora, pohti hän, kun siinä kontillaan makasi. Adelheid haki taikasauvaansa katseellaan ja äkkäsi sen vähän matkan päässä pienten köynnösten pauloissa. Empimättä hän ojensi kättään sitä kohden tarttuen sen kädensijaan. Pienellä nykäisyllä antoivat köynnökset periksi. "Loitsu, loitsu", mutisi tyttö ja kelasi läpi kaikkia tietämiään taikasanoja. "Valois", hän huudahti voitonriemuisesti. Heleä, mutta kirkas valo syttyi sauvan päähän ja pirunnuora vaipui heti maankamaralle kuihtuneeseen kasaan. Adelheid kompuroi ylös ja pudisti takkinsa helmaa tyytyväisenä, kuin olisi juuri saavuttanut maailman maineen.
Saapui neiti seuraavaksi eteen olennon, joka toi hänen mieleensä Egyptin värikkään mytologian. Sfinksi istui ulospääsyn vieressä ja katseli Adelheidiä kivisen kylmästi. Tyttö otti pari askelta uloskäynnin suuntaan, mutta jokin outo voima sinkoutti hänen taaksepäin. Se oli sfinksi. "Parahin - tai teidän armonne, voisitteko minut ystävällesi päästää kulkemaan ohitsenne?" kysyi hän arasti. "Katsos kun joutuin täältä pois haluan päästä." Olento - joka siihen asti oli vain tuppisuuna istunut vastasi kumisevalla äänellä; "Vain jos arvoituksen ratkaisette." Enempää odottamatta sfinksi lausui - se lausui arvoituksen joka sai Adelheidin aivonystyrät koetukselle; Oli Poudlardinessä kuusi noitasisarta. Jokaisella oli yksi veli. Montako heitä oli yhteensä?
Kauaa ei Adelheid pohtinut ja oli juuri vastaamassa mitä ilmeisimmän vastauksen, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi että ei vastaus noin yksinkertainen olla voisi. "Hmm", pohti hän. "Jos on kuusi sisarta ja jokaisella yksi veli - niin velihän voi olla sama kaikilla!" Tyttö kääntyi arvoituksen lausuneen puoleen ja kertoi vastauksesi seitsemän. Nyökäten päästi sfinksi hänen ohitseen. Kauan toivottuun vapauteen.
Pakkanen nipisteli Adelheidin poskia. Tytön sormia palelsi niin, että hän puristi kätensä nyrkkiin tumppujensa sisällä yrittäen lämmittää niitä. Kun neiti taivalsi lumihangessa se narkui jokaisella askeleella niin hauskasti, että hänen oli pakko hidastaa vauhtia kuullakseen jokaisen askelman äänen Tytön tummanvihreä vyötäisiltä hameen lailla levenevä toppatakki oli kauniiden kimaltelevien valkoisten lumihiutaleiden peittämä. [color #FFFFFF]Jokainen lumihiutale on erilainen[/color] ja niin oli jokainen päiväkin - ne päivät jotka Adelheid oli elänyt siitä asti kun sai tietää ensimmäisestä haasteesta.
Adelheid antoi tummanruskeiden pitkien vartisten talvisaappaidensa viedä hänet aina labyrintille asti. Tiiliseinät kohosivat korkeina ja jykevinä ja kun tyttö loi katseensa niihin hänen vatsan pohjassaan myllersi, kuin sitruunaperhoset olisivat siellä liihoitelleet. Tyttö miltei tunsi muurien katseet ja kuvitteli näkevänsä niiden lävitse - näkevänsä kaiken mitä sisäpuolella tapahtui. Hän oli näkevinään punaisia kipinöitä, verta ahtaasti tavoittelevia monstereita ja kaikkea sellaista, mitä hän on pahimmassa painajaisissaan nähnyt ja kuullut. Jännityksen sekainen pelko vain kasvoi, kun Adelheid asteli aukolle, jonka uumeniin hän pian astuisi. Hädin tuskin tyttö sai piilotettua pelkonsa kulkemalla nenä pystyssä kohti sinitaivasta, joka avarana hohti. Neiti katseli epävarmana tiolimuurien välikköön ja kun hänen vuoronsa koitti - Adelheid puoliksi tuupattiin sisään.
Pimeys nielaisi kulkijan mustaan kitaansa. Adelheidin teki mieli kääntyä takaisin, mutta jokin outo voima veti häntä puoleensa. Oliko se labyrintin salamyhkäisyys, vaiko ne aavemaiset äänet jotka hänen korviinsa kantautuivat? Noh - kuitenkin tyttö valui yhä syvemmälle ja syvemmälle seikkailun nieluun aavistamatta mitään häntä odottavista koitoksista. Neiti katseli ympärilleen; tiilimuurit olivat punertavia ja vakaita. Maanjäristyskään ei niitä voinut lannistaa. Ne kohosivat jylhänä ja saivat Adelheidin muuttumaan heikoksi ja heiveröiseksi niiden rinnalla. Tyttö tutisi. Huojuvin askelin hän astui aina tanakalle puuovelle asti. Puuovelle - joka sattui olemaan ensimmäinen koetus.
Ovi oli kuusipuuta ja se näytti hyvin kulahtaneelta, aivan kuin se olisi seissyt siinä vuosisatoja. Oven puiseen pintaan oli koverrettu salaperäisiä kiemuroita. Aivan kuin muinaista kirjoitusta. Ovi uuteen ja tuntemattomaan. Empimättä Adelheid väänsi sen nuppia luullen sen olevan yhteistyökykyinen. Se oli kuitenkin niin tanakka, ettei liikahtanutkaan. Adelheid otti taikasauvansa esiin huuahtaen; "Tämähän on taikakoulu. Kuinka saatoinkaan unohtaa?" Hän osoitti ovea sauvallaan kuiskaten alohomora-loitsun. Lukko napsahti auki tuttavallisesti ja heleästi kuin olisi ollut tuonystävä jo kauankin aikaa. Adelheid astui oven tuolle puolen.
Tyttö astui eteenpäin ja vilkuili ympärilleen. Hänen katseensa kiiri muureja myöten kun hän hiljaa asteli. Adelheid oli valmis mihin tahansa haamuun tai verenhimoiseen avaruusolioon mitä hänen eteensä ilmestyisi. Alituiseen vihertävänruskeat silmät katselivat.
Katse pysähtyi. Adelheid katseli suoraan jästisadusta Ihmeliisa tunnetun Herttakuningattaren jäätäviin silmiin. Tyttö oli pelännyt kuningatarta lapsena - ja pelkäsi vieläkin ja niinpä Adelheid joutui pakokauhun valtaan. Hertta pyöritti korttipakkaa kädessään ja hykerteli punaisessa puvussaan. Aikoisiko tuo haastaa hänet korttipeliin? Kuinka tuomarit ovat saaneet selville Adelheidin pahimman pelon? "Pahimman pelon", toisti tyttö. "Aivan, Herttakuningattaren on oltava mörkö!" Hänen kätensä hikosivat kun hän piteli tiukasti sauvaansa. Monet loitsun ja manaukset pyörivät Adelheidin mielessä kun hän viimein teki valintansa; hän nauroi. Tyttö räkätti niin että vesi valui silmistä ja sai vaivoin kuiskatuksi taikasanan. "Naurrettavus!" hän seurasi kuinka Herttakuningatar alkoi muuttua. Ensin ilmestyivät vaaleanpunaisen korvat ja vähitellen mörkö otti pinkinpantterin muodon kadoten jäljettömiin. Ihmeliisa oli voittanut jälleen - vain loitsulla ja äänekkäällä hohotuksella. Tyttö oli verhostettu uskalluksenviittaan. Hän tunsi isän rakkauden kulkiessaan varmoin askelin kohti tuntemattomaa.
Pian neiti saisoi ritarillisen tornin juurella. Se kohosi ylväänä kohti taivaan sineä. Oliko tuskin vaara? Vaara joka minun kulkuni estäisi? tyttö mietti ääneen. Vaisto kuitenkin sanoi - ohjasi Adelheidin pienen jalan ensimmäiselle porrasaskelmalle. Pöly pöllähti aina kun neiti astui ja kohosi hiljalleen yläilmoihin. Kierrerappuset olivat kovaa kiveä ja niin kylmäkiskoiset, että Adelheid vavahti. Kohotessaan yhä korkeammalle tunsi hän kuitenkin itsensä vapaaksi kuin joutsen. Tunne oli vahvimmillaan silloin, kun Adelheid seisoi linnanneitona tornin huipulla. Vapaudenkatse kiersi tiilimuurien yllä. Ja siellä - siellä hän näki aukon jonka läpi hänen oli määrä pujahtaa vapauteen. Pelko kuitenkin kiiri hänen sieluunsa. Adelheid oli erottavinaan utuisia tummia hahmoja labyrintin varjossa. Olivatko ne oppilaita vai kenties verta ahnaasti imeviä örkkejä?
Vastaus odotti aivan kulman takana. Nähdessään ne paksut vihreät köynnökset Adelheid ei kuitenkaan odottanut pahinta, vain lähti hyppimään niiden yli kuin villi [color #FFFFFF]valkoinen[/color] karitsa. Pian kuitenkin tyttö tunsi kuinka rihmat alkoivat kiertyä hänen jalkojensa ympärille. Neiti rojahti maahan ja eikä aikaakaan kun tämän kädet olivat jo vaarassa joutua luonnon omiin käsirautoihin. Pirunnuora, pohti hän, kun siinä kontillaan makasi. Adelheid haki taikasauvaansa katseellaan ja äkkäsi sen vähän matkan päässä pienten köynnösten pauloissa. Empimättä hän ojensi kättään sitä kohden tarttuen sen kädensijaan. Pienellä nykäisyllä antoivat köynnökset periksi. "Loitsu, loitsu", mutisi tyttö ja kelasi läpi kaikkia tietämiään taikasanoja. "Valois", hän huudahti voitonriemuisesti. Heleä, mutta kirkas valo syttyi sauvan päähän ja pirunnuora vaipui heti maankamaralle kuihtuneeseen kasaan. Adelheid kompuroi ylös ja pudisti takkinsa helmaa tyytyväisenä, kuin olisi juuri saavuttanut maailman maineen.
Saapui neiti seuraavaksi eteen olennon, joka toi hänen mieleensä Egyptin värikkään mytologian. Sfinksi istui ulospääsyn vieressä ja katseli Adelheidiä kivisen kylmästi. Tyttö otti pari askelta uloskäynnin suuntaan, mutta jokin outo voima sinkoutti hänen taaksepäin. Se oli sfinksi. "Parahin - tai teidän armonne, voisitteko minut ystävällesi päästää kulkemaan ohitsenne?" kysyi hän arasti. "Katsos kun joutuin täältä pois haluan päästä." Olento - joka siihen asti oli vain tuppisuuna istunut vastasi kumisevalla äänellä; "Vain jos arvoituksen ratkaisette." Enempää odottamatta sfinksi lausui - se lausui arvoituksen joka sai Adelheidin aivonystyrät koetukselle; Oli Poudlardinessä kuusi noitasisarta. Jokaisella oli yksi veli. Montako heitä oli yhteensä?
Kauaa ei Adelheid pohtinut ja oli juuri vastaamassa mitä ilmeisimmän vastauksen, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi että ei vastaus noin yksinkertainen olla voisi. "Hmm", pohti hän. "Jos on kuusi sisarta ja jokaisella yksi veli - niin velihän voi olla sama kaikilla!" Tyttö kääntyi arvoituksen lausuneen puoleen ja kertoi vastauksesi seitsemän. Nyökäten päästi sfinksi hänen ohitseen. Kauan toivottuun vapauteen.