Ensimmäinen haaste, Nemesis Melenk
Lähetetty: 30 Tammi 2016, 14:13Nemesis Melenk |Tylypahka AM | Puuskupuh | 7. luokka
Varmaan yhdeksättäsadattaviidettäkymmenettäkahdeksaa kertaa Nemesis Melenk mietti, että mitä ihmettä oli ajatellut, kun oli jättänyt laukkunsa omalle koululleen. Ennen kaikkea hän mietti, että mitä ihmettä hän oli miettinyt, jättäessään sen (ja siten myös pentunsa) koulun kirjastonhoitajattaren huolehdittavaksi. Toisaalta, ihan hyvä, että pennut olivat jonkun luotettavan huolehdittavana. Ei Nemesis tiennyt, kenelle hän olisi voinut täällä laukkunsa antaa, kun ei sitä saanut kumminkaan labyrinttiin (joka ensimmäinen haaste ilmeisesti oli) mukaansa ottaa. Kaikki, joihin Nemesis olisi täällä tarpeeksi luottanut, olivat myöskin menossa labyrinttiin, eivätkä olisi siis voineet hänen laukustaan huolta pitää. Nemellä vain oli niin kova ikävä pentujaan, hän ei ollut koskaan ollut heistä näin pitkään erossa, etenkään näin lähellä täysikuuta. Mutta… Nyt täytyi laittaa ikävä syrjään ja astua labyrinttiin.
Labyrinttiin astuttuaan Nemesis antoi vallan suden vaistolle, joka johdattaisi hänet nopeinta reittiä pois tuosta paikasta, joka ei ollut lainkaan suden mieleen. Ensimmäisessä risteyksessä Nemesis pysähtyi haistamaan ilmaa. Ja ilma kertoi, että oikealta olisi helpompi ulos päästä. Hetken kuljettuaan Nemesis törmäsi ensimmäiseen esteeseen (ei toki kirjaimellisesti), oveen. “Alohomora”, hän lausui loitsun, kaivettuaan sauvan ensiksi taskustaan. Päästyään oven toiselle puolen, katosi sauva jälleen taskuun. Seuraavasta risteyksestä Nemesis kääntyi vasemmalle, hetken kuljettuaan Nemesis tajusi edessään olevan ilkiöparvi. Nopeasti katosi ihmisen hahmo suden tieltä. Ja susi juoksi, purren ja raapien jokaista ilkiötä, joka kehtasi sitä kohden lentää. Aika monta niitä oli. Nuo olennot eivät tajunneet pelätä suden hampaita. Susi juoksi pois ilkiöiden luota, pari ilkiötä tosin sattui jäämään sen suuhun. Susi todellakin inhosi näitä kapeita käytäviä.
Se juoksi ensimmäisen risteyksen ohitse, mutta kääntyi seuraavasta risteyksestä oikealle. Susi pysähtyi huomatessaan edessään suon, se aikoi perääntyä, mutta ihminen sen sisällä käski jatkamaan. Kyllä susi osaisi suon ylittää. Vaikka vaisto käskikin sutta perääntymään, oli ihminen sen pään sisällä liian vahvatahtoinen. Ihminen oli heistä selvästi vahvempi, eikä susi tahtonut edes yrittää haastaa tuota. Joten, päätyi se varovaisesti askeltamaan suon ylitse etsien aisteillaan parhaan reitin. Jos se olisi ollut ihminen, mitä se ei todellakaan ollut (vaikka sellainen kaksijalkainen olikin sen pään sisään päätynyt), olisi se varmaankin huokaissut helpotuksesta päästyään suon ylitse uppoamatta. Kyllä susi muisti laumansa tarinat suohon uponneista, vaikka nuo tarinat olikin kerrottu hänen ihmiselleen.
Pian suon jälkeen susi kohtasi ihmisen, joka vaikutti pelästyneen (näin päänsisäinen ihminen hänelle kertoi), hänet nähdessään. Näkyvä ihminen sanoi jotain, mitä susi ei ymmärtänyt, eikä välittänyt, kun päänsisäinen ihminen yritti sitä hänelle tulkata. Sitten näkyvä ihminen osoitti sutta kepillään (jollaisen susi tiesi päänsisäisellä ihmiselläkin olevan), susi tiesi odottaa valoa ja väistää sitä. Ihminen oli hänen ja vapauden tiellä, aikaisemmin napatut ilkiöt putosivat sen suusta, kun se hyppäsi näkyvän ihmisen kimppuun. Jos päänsisäinen ihminen ei olisi käskenyt lopettamaan, olisi susi tappanut tuon näkyvän ihmisen. Mutta päänsisäinen ihminen käski jatkamaan matkaa.
Pian susi aisti vapauden olevan lähellä, mutta välissä oli jotakin, mitä susi pelkäsi. Se pysähtyi sfinksin eteen ja tekeytyi mahdollisimman pieneksi ja alkoi uikuttamaan. Susi ei pitänyt sfinksistä ja oli vain hyvillään, kun ihminen päätti ottaa jälleen vallan heidän ruumiistaan. Nemesis ei voinut sanoa pitävänsä tunteesta, joka tuli aina muotoa vaihtaessa, mutta ei jäänyt sitä miettimään. Veren maku suussa ja sfinksi edessä olivat tarpeeksi poistamaan ajatukset ikävistä tuntemuksista.
“Minut voi tappaa vain unohtamalla, liikun äänennopeudella. Kuulet minusta kaikkialla, ajassa ja paikassa, jopa tässä tilassa. Saatan muuttua matkani aikana, jos olet tarkka, voit havaita minut kertomalla. Kuka minä olen?” sfinksi lausui arvoituksen ja Nemesis alkoi miettimään. Hiljaa hän kuiski arvoitusta ääneen, sfinksin katsoessa odottavasti. “Tarina. Olet tarina”, tyttö totesi lopulta ja sfinksi päästi hänet ohitseen. Ja vihdoin Nemesis pääsi ulos labyrintista.
Varmaan yhdeksättäsadattaviidettäkymmenettäkahdeksaa kertaa Nemesis Melenk mietti, että mitä ihmettä oli ajatellut, kun oli jättänyt laukkunsa omalle koululleen. Ennen kaikkea hän mietti, että mitä ihmettä hän oli miettinyt, jättäessään sen (ja siten myös pentunsa) koulun kirjastonhoitajattaren huolehdittavaksi. Toisaalta, ihan hyvä, että pennut olivat jonkun luotettavan huolehdittavana. Ei Nemesis tiennyt, kenelle hän olisi voinut täällä laukkunsa antaa, kun ei sitä saanut kumminkaan labyrinttiin (joka ensimmäinen haaste ilmeisesti oli) mukaansa ottaa. Kaikki, joihin Nemesis olisi täällä tarpeeksi luottanut, olivat myöskin menossa labyrinttiin, eivätkä olisi siis voineet hänen laukustaan huolta pitää. Nemellä vain oli niin kova ikävä pentujaan, hän ei ollut koskaan ollut heistä näin pitkään erossa, etenkään näin lähellä täysikuuta. Mutta… Nyt täytyi laittaa ikävä syrjään ja astua labyrinttiin.
Labyrinttiin astuttuaan Nemesis antoi vallan suden vaistolle, joka johdattaisi hänet nopeinta reittiä pois tuosta paikasta, joka ei ollut lainkaan suden mieleen. Ensimmäisessä risteyksessä Nemesis pysähtyi haistamaan ilmaa. Ja ilma kertoi, että oikealta olisi helpompi ulos päästä. Hetken kuljettuaan Nemesis törmäsi ensimmäiseen esteeseen (ei toki kirjaimellisesti), oveen. “Alohomora”, hän lausui loitsun, kaivettuaan sauvan ensiksi taskustaan. Päästyään oven toiselle puolen, katosi sauva jälleen taskuun. Seuraavasta risteyksestä Nemesis kääntyi vasemmalle, hetken kuljettuaan Nemesis tajusi edessään olevan ilkiöparvi. Nopeasti katosi ihmisen hahmo suden tieltä. Ja susi juoksi, purren ja raapien jokaista ilkiötä, joka kehtasi sitä kohden lentää. Aika monta niitä oli. Nuo olennot eivät tajunneet pelätä suden hampaita. Susi juoksi pois ilkiöiden luota, pari ilkiötä tosin sattui jäämään sen suuhun. Susi todellakin inhosi näitä kapeita käytäviä.
Se juoksi ensimmäisen risteyksen ohitse, mutta kääntyi seuraavasta risteyksestä oikealle. Susi pysähtyi huomatessaan edessään suon, se aikoi perääntyä, mutta ihminen sen sisällä käski jatkamaan. Kyllä susi osaisi suon ylittää. Vaikka vaisto käskikin sutta perääntymään, oli ihminen sen pään sisällä liian vahvatahtoinen. Ihminen oli heistä selvästi vahvempi, eikä susi tahtonut edes yrittää haastaa tuota. Joten, päätyi se varovaisesti askeltamaan suon ylitse etsien aisteillaan parhaan reitin. Jos se olisi ollut ihminen, mitä se ei todellakaan ollut (vaikka sellainen kaksijalkainen olikin sen pään sisään päätynyt), olisi se varmaankin huokaissut helpotuksesta päästyään suon ylitse uppoamatta. Kyllä susi muisti laumansa tarinat suohon uponneista, vaikka nuo tarinat olikin kerrottu hänen ihmiselleen.
Pian suon jälkeen susi kohtasi ihmisen, joka vaikutti pelästyneen (näin päänsisäinen ihminen hänelle kertoi), hänet nähdessään. Näkyvä ihminen sanoi jotain, mitä susi ei ymmärtänyt, eikä välittänyt, kun päänsisäinen ihminen yritti sitä hänelle tulkata. Sitten näkyvä ihminen osoitti sutta kepillään (jollaisen susi tiesi päänsisäisellä ihmiselläkin olevan), susi tiesi odottaa valoa ja väistää sitä. Ihminen oli hänen ja vapauden tiellä, aikaisemmin napatut ilkiöt putosivat sen suusta, kun se hyppäsi näkyvän ihmisen kimppuun. Jos päänsisäinen ihminen ei olisi käskenyt lopettamaan, olisi susi tappanut tuon näkyvän ihmisen. Mutta päänsisäinen ihminen käski jatkamaan matkaa.
Pian susi aisti vapauden olevan lähellä, mutta välissä oli jotakin, mitä susi pelkäsi. Se pysähtyi sfinksin eteen ja tekeytyi mahdollisimman pieneksi ja alkoi uikuttamaan. Susi ei pitänyt sfinksistä ja oli vain hyvillään, kun ihminen päätti ottaa jälleen vallan heidän ruumiistaan. Nemesis ei voinut sanoa pitävänsä tunteesta, joka tuli aina muotoa vaihtaessa, mutta ei jäänyt sitä miettimään. Veren maku suussa ja sfinksi edessä olivat tarpeeksi poistamaan ajatukset ikävistä tuntemuksista.
“Minut voi tappaa vain unohtamalla, liikun äänennopeudella. Kuulet minusta kaikkialla, ajassa ja paikassa, jopa tässä tilassa. Saatan muuttua matkani aikana, jos olet tarkka, voit havaita minut kertomalla. Kuka minä olen?” sfinksi lausui arvoituksen ja Nemesis alkoi miettimään. Hiljaa hän kuiski arvoitusta ääneen, sfinksin katsoessa odottavasti. “Tarina. Olet tarina”, tyttö totesi lopulta ja sfinksi päästi hänet ohitseen. Ja vihdoin Nemesis pääsi ulos labyrintista.