Ensimmäinen haaste, Amalie Morgenstern
Lähetetty: 26 Tammi 2016, 11:04Amalie Morgenstern | Tylypahka AM | Korpinkynsi | 5. luokka
Amalie oli jotenkin päätynyt ottamaan osaa turnajaisiin, eikä ollut lainkaan varma, kuinka tämä oli tapahtunut. Mutta turha sitä alkaa miettimään, kun hetken päästä hän olisi jo labyrintissa. Joku oli vienyt häneltä viulunkin. Hän ei kuulemma saanut viedä mukanaan muuta kuin taikasauvan, mutta eivät he sentään vaatteita vieneet. Vaikka hän oli sitä kysynyt, kuulemma vaatteet eivät olleet sama asia kuin taikasauva tai viulu. Tai jotain, ihan sama, viulu oli kumminkin viety. Lopulta oli Amalien vuoro mennä sisälle labyrinttiin, ei hän ainakaan ollut kateellinen kaikkein nuorimmille, jotka joutuisivat odottamaan sitä vielä pitkään. Labyrintin sisään päästyään ja hetken kuljettuaan Amalie saapui risteykseen, jossa katsoi ympärilleen ja päätti lähteä tuohon suuntaan, jossa näkyi ovi. Muutaman askeleen otettuaan hän kumminkin pysähtyi ja kohotti sauvansa.
“Tulejo viulu”, hän sanoi, jonka jälkeen viulu oli pian jo turvallisesti hänen kädessään niin, että hän saattoi jatkaa matkaansa, suoraan ovelle. Ovi oli lukossa, näin Amalie totesi pian ovelle päästyään. Hän kävi mielessää lävitse kaikki 59 ideaa, jotka oven avaamisesta keksi ja valitsi niistä hauskimman. Hän laski viulunsa maahan, ottaen pinnit päästään (ei kukaan ollut keksinyt niitäkään häneltä viedä, vaikka olivat viulun vieneet). Hän asetti pinnit avoimelle kämmenelleen ja keskittyi muodonmuutosloitsuun, jolla sai pinnit muuttumaan kyseiseen lukkoon tarvittaviksi tiirikointivälineiksi. Amaliella meni heti, ennen kuin sai lukon avatuksi, siitä oli jo hetki aikaa, kun oli hän tätä viimeksi tehnyt. Lopulta lukko aukesi, tyttö otti välineensä sekä viulunsa ja siirtyi oven toiselle puolen, sulkien sen jälleen takanaan. Tiirikointivälineet muuttuivat nopeasti takaisin pinneiksi ja olivat jälleen tytön päässä.
Jonkin matkaa suoraan kuljettuaan Amalie saapui kulmaan, josta oli pakko kääntyä. Vielä hetken tuohon suuntaan kuljettuaan hän kohtasi jotakin, mitä ei ollut odottanut.
“Professori Coates? Mitä te täällä teette?” Amalie kysyi ihmeissään tuon nähdessään, mutta professori ei reagoinut mitenkään sanoihin. Hänen silmissään oli vihainen katse ja pian hänen takaataan alkoi kohoamaan fr’amz, mikä kertoi Amalielle kaiken tarpeellisen. Tuo EI ollut professori Coates. Mörkö? Luultavasti mörkö. Amalie kohotti sauvansa ja mietti, kuinka saisi möröstä hauskemman.
“Naurretavus”, Amalie lausui prof— olentoa sauvallaan osoittaen ja ilmeisesti tuo tosiaan mörkö oli, sillä muuttui nopeasti sellaiseksi kuin Amalie oli kuvitellut. Professorille oli ilmestynyt balettitutu ja Kuolemasta oli tullut vain vähäinen sadepilvi professorin ylle. Amalie naurahti hieman ja ohitti mörön matkaansa jatkaen.
Jonkin aikaa hän mutkaista tietä eteni, kunnes joutui pysähtymään liekkien täyttäessä käytävän.
“Aquatulio”, Amalie loitsi, päästen jälleen jatkamaan matkaansa, eipä tuo ollut kovin suuri este hänen matkallaan. Amalie oli odottanut hieman enemmän labyrintilta. Tulipalon jälkeen tyttö käveli yhden risteyksen ohitse ja kulman kautta uuteen risteykseen, josta täytyi kääntyä. Hän valitsi vasemman ja seuraavassa risteyksessä jälleen vasemman, päätyen suolle. Suo… Hän oli kyllä aiheesta lukenut jotakin. Suolla kulkemisen alkeet, sivu 63. Kyllä, hän tiesi miten hänen tulisi liikkua. Niiaavaa pomppimista, niin kirja oli sanonut. Amalie riisui kenkänsä, ne olivat aivan uudet, eikä hän erityisemmin tahtonut uhrata niitä suolle. Sen jälkeen hän lähti hitaasti kulkemaan suossa, yrittäen vältellä kaikkein upottavimpia kohtia, mikä ei ollut helppoa. Amaliella ei selvästikään ollut sivulla 29 mainittua suon lukutaitoa, suosilmää. Mutta lopulta onnistui hän pääsemään suon toiselle puolen, housut täysin pilalle menneinä.
Muutaman kääntymisen jälkeen Amalie kohtasi jälleen jotakin. Kuka ihme oli kehdannut tuoda hevoskotkan niin kapeille käytäville? Julmaa! Tyttö kumarsi olennolle tervehdykseksi ja tuo tietenkin kumarsi takaisin. Kyllähän Amalie tiesi, että tuo niin tekisi. Raa oli aina jaksanut muistuttaa, ettei hänen tarvitsisi pelätä hevoskotkia. Ama siirtyi lähemmäksi tuota ja leperteli hieman, kunnes pyysi päästä tuon ohitse.
Hetken kuluttua Amalielle alkoi tulla hieman kylmä. Ensin hän ajatteli, että se johtui puuttuvista kengistä, mutta kun maailma alkoi pimenemään ja kaikki onni kaikkiamaan, huomasi Amalie olevan vastakkain mustan olennon kanssa. Ankeuttaja. Joskus oli surkeaa olla joidenkin olentojen kanssa hyvin toimeen tuleva geeniperimän kautta. Ankeuttaja kun oli sanonut namnam tavatessaan hänen isoisänsä, oli luultavasti Amaliessakin mukavampi aromi kuin muissa ihmisissä. Vaikka eivät ankeuttajat oikeasti puhuneet. Amalie nosti sauvansa nopeasti. Hyviä muistoja. Hyviä muistoja. Raa opettamassa ratsastamaan, kirjoittamaan, lukemaan, ensimmäinen kerta maailmankaikkeudessa…
“Odotum suojelius!” Amalie huudahti kaikki onnelliset muistot mielessään, saaden sauvastaan hopeisen ketun, kuten oli odottanutkin. Ketun pidellessä ankeuttajaa Amalie juoksi pois sydän sykkien. Hän oli kohdannut ensimmäisen oikeasti vaarallisen esteen.
Ei hän ehtinyt edes palautua ankeuttajan aiheuttamasta sydämentykytyksestä, kun törmäsi jo hieman pökertyneen oloiseen mantikoriin, jonka lähettyvillä maassa oli kasa kangassilppua, joka luultavasti joskus oli ollut kauluspaita sekä pari kenkää. Hän laski asiat nopeasti yhteen ja iski kädessään olleella kengällä mantikoria juosten sitten ohi. Eikä hän voinut lopettaa juoksemista ennen kuin pääsi seuraavan kulman taakse, sillä hänen perässään vyöryi kivi, joka lopulta törmäsi labyrintin seinään. Siinä olisi saattanut käydä pahasti, jos sen alle olisi jäänyt.
Ja pian hän oli vastatuksin tuntemattomaksi määritellyn henkilön kanssa. Mutta tuon päihitti helposti varjelum maximuksella ja karkotaseella.
Kierrettyään jonkin aikaa jonkinlaista neliskulmaista ympyrää yhä sisemmälle, päätyi hän jälleen naamat vastatusten yhden sellaisen upean olennon kanssa, jota ei todellakaan ollut tällaiseen paikkaan tarkoitettu. Lohikäärme. “Anteeksi, neiti lohikäärme”, Amalie sanoi rauhallisesti ja peruutti pois, ennen kuin lohikäärme saisi mieleensä, että käristetty Amalie saattaisi hyvinkin olla herkkuateria.
Palattuaan takaisin kulkemaansa reittiä, lähti Amalie toiseen suuntaan. Huomaamatta lainkaan olentoa, kulki tyttö basiliskin ylitse, ja olikin pian ulkona labyrintista. Mikä oli hänestä hieman harmillista, olisi hän voinut vielä pari estettä käydä katsastamassa. Mutta ei hän enää viitsinyt palata, kun oli kerran ulos tullut.
Amalie oli jotenkin päätynyt ottamaan osaa turnajaisiin, eikä ollut lainkaan varma, kuinka tämä oli tapahtunut. Mutta turha sitä alkaa miettimään, kun hetken päästä hän olisi jo labyrintissa. Joku oli vienyt häneltä viulunkin. Hän ei kuulemma saanut viedä mukanaan muuta kuin taikasauvan, mutta eivät he sentään vaatteita vieneet. Vaikka hän oli sitä kysynyt, kuulemma vaatteet eivät olleet sama asia kuin taikasauva tai viulu. Tai jotain, ihan sama, viulu oli kumminkin viety. Lopulta oli Amalien vuoro mennä sisälle labyrinttiin, ei hän ainakaan ollut kateellinen kaikkein nuorimmille, jotka joutuisivat odottamaan sitä vielä pitkään. Labyrintin sisään päästyään ja hetken kuljettuaan Amalie saapui risteykseen, jossa katsoi ympärilleen ja päätti lähteä tuohon suuntaan, jossa näkyi ovi. Muutaman askeleen otettuaan hän kumminkin pysähtyi ja kohotti sauvansa.
“Tulejo viulu”, hän sanoi, jonka jälkeen viulu oli pian jo turvallisesti hänen kädessään niin, että hän saattoi jatkaa matkaansa, suoraan ovelle. Ovi oli lukossa, näin Amalie totesi pian ovelle päästyään. Hän kävi mielessää lävitse kaikki 59 ideaa, jotka oven avaamisesta keksi ja valitsi niistä hauskimman. Hän laski viulunsa maahan, ottaen pinnit päästään (ei kukaan ollut keksinyt niitäkään häneltä viedä, vaikka olivat viulun vieneet). Hän asetti pinnit avoimelle kämmenelleen ja keskittyi muodonmuutosloitsuun, jolla sai pinnit muuttumaan kyseiseen lukkoon tarvittaviksi tiirikointivälineiksi. Amaliella meni heti, ennen kuin sai lukon avatuksi, siitä oli jo hetki aikaa, kun oli hän tätä viimeksi tehnyt. Lopulta lukko aukesi, tyttö otti välineensä sekä viulunsa ja siirtyi oven toiselle puolen, sulkien sen jälleen takanaan. Tiirikointivälineet muuttuivat nopeasti takaisin pinneiksi ja olivat jälleen tytön päässä.
Jonkin matkaa suoraan kuljettuaan Amalie saapui kulmaan, josta oli pakko kääntyä. Vielä hetken tuohon suuntaan kuljettuaan hän kohtasi jotakin, mitä ei ollut odottanut.
“Professori Coates? Mitä te täällä teette?” Amalie kysyi ihmeissään tuon nähdessään, mutta professori ei reagoinut mitenkään sanoihin. Hänen silmissään oli vihainen katse ja pian hänen takaataan alkoi kohoamaan fr’amz, mikä kertoi Amalielle kaiken tarpeellisen. Tuo EI ollut professori Coates. Mörkö? Luultavasti mörkö. Amalie kohotti sauvansa ja mietti, kuinka saisi möröstä hauskemman.
“Naurretavus”, Amalie lausui prof— olentoa sauvallaan osoittaen ja ilmeisesti tuo tosiaan mörkö oli, sillä muuttui nopeasti sellaiseksi kuin Amalie oli kuvitellut. Professorille oli ilmestynyt balettitutu ja Kuolemasta oli tullut vain vähäinen sadepilvi professorin ylle. Amalie naurahti hieman ja ohitti mörön matkaansa jatkaen.
Jonkin aikaa hän mutkaista tietä eteni, kunnes joutui pysähtymään liekkien täyttäessä käytävän.
“Aquatulio”, Amalie loitsi, päästen jälleen jatkamaan matkaansa, eipä tuo ollut kovin suuri este hänen matkallaan. Amalie oli odottanut hieman enemmän labyrintilta. Tulipalon jälkeen tyttö käveli yhden risteyksen ohitse ja kulman kautta uuteen risteykseen, josta täytyi kääntyä. Hän valitsi vasemman ja seuraavassa risteyksessä jälleen vasemman, päätyen suolle. Suo… Hän oli kyllä aiheesta lukenut jotakin. Suolla kulkemisen alkeet, sivu 63. Kyllä, hän tiesi miten hänen tulisi liikkua. Niiaavaa pomppimista, niin kirja oli sanonut. Amalie riisui kenkänsä, ne olivat aivan uudet, eikä hän erityisemmin tahtonut uhrata niitä suolle. Sen jälkeen hän lähti hitaasti kulkemaan suossa, yrittäen vältellä kaikkein upottavimpia kohtia, mikä ei ollut helppoa. Amaliella ei selvästikään ollut sivulla 29 mainittua suon lukutaitoa, suosilmää. Mutta lopulta onnistui hän pääsemään suon toiselle puolen, housut täysin pilalle menneinä.
Muutaman kääntymisen jälkeen Amalie kohtasi jälleen jotakin. Kuka ihme oli kehdannut tuoda hevoskotkan niin kapeille käytäville? Julmaa! Tyttö kumarsi olennolle tervehdykseksi ja tuo tietenkin kumarsi takaisin. Kyllähän Amalie tiesi, että tuo niin tekisi. Raa oli aina jaksanut muistuttaa, ettei hänen tarvitsisi pelätä hevoskotkia. Ama siirtyi lähemmäksi tuota ja leperteli hieman, kunnes pyysi päästä tuon ohitse.
Hetken kuluttua Amalielle alkoi tulla hieman kylmä. Ensin hän ajatteli, että se johtui puuttuvista kengistä, mutta kun maailma alkoi pimenemään ja kaikki onni kaikkiamaan, huomasi Amalie olevan vastakkain mustan olennon kanssa. Ankeuttaja. Joskus oli surkeaa olla joidenkin olentojen kanssa hyvin toimeen tuleva geeniperimän kautta. Ankeuttaja kun oli sanonut namnam tavatessaan hänen isoisänsä, oli luultavasti Amaliessakin mukavampi aromi kuin muissa ihmisissä. Vaikka eivät ankeuttajat oikeasti puhuneet. Amalie nosti sauvansa nopeasti. Hyviä muistoja. Hyviä muistoja. Raa opettamassa ratsastamaan, kirjoittamaan, lukemaan, ensimmäinen kerta maailmankaikkeudessa…
“Odotum suojelius!” Amalie huudahti kaikki onnelliset muistot mielessään, saaden sauvastaan hopeisen ketun, kuten oli odottanutkin. Ketun pidellessä ankeuttajaa Amalie juoksi pois sydän sykkien. Hän oli kohdannut ensimmäisen oikeasti vaarallisen esteen.
Ei hän ehtinyt edes palautua ankeuttajan aiheuttamasta sydämentykytyksestä, kun törmäsi jo hieman pökertyneen oloiseen mantikoriin, jonka lähettyvillä maassa oli kasa kangassilppua, joka luultavasti joskus oli ollut kauluspaita sekä pari kenkää. Hän laski asiat nopeasti yhteen ja iski kädessään olleella kengällä mantikoria juosten sitten ohi. Eikä hän voinut lopettaa juoksemista ennen kuin pääsi seuraavan kulman taakse, sillä hänen perässään vyöryi kivi, joka lopulta törmäsi labyrintin seinään. Siinä olisi saattanut käydä pahasti, jos sen alle olisi jäänyt.
Ja pian hän oli vastatuksin tuntemattomaksi määritellyn henkilön kanssa. Mutta tuon päihitti helposti varjelum maximuksella ja karkotaseella.
Kierrettyään jonkin aikaa jonkinlaista neliskulmaista ympyrää yhä sisemmälle, päätyi hän jälleen naamat vastatusten yhden sellaisen upean olennon kanssa, jota ei todellakaan ollut tällaiseen paikkaan tarkoitettu. Lohikäärme. “Anteeksi, neiti lohikäärme”, Amalie sanoi rauhallisesti ja peruutti pois, ennen kuin lohikäärme saisi mieleensä, että käristetty Amalie saattaisi hyvinkin olla herkkuateria.
Palattuaan takaisin kulkemaansa reittiä, lähti Amalie toiseen suuntaan. Huomaamatta lainkaan olentoa, kulki tyttö basiliskin ylitse, ja olikin pian ulkona labyrintista. Mikä oli hänestä hieman harmillista, olisi hän voinut vielä pari estettä käydä katsastamassa. Mutta ei hän enää viitsinyt palata, kun oli kerran ulos tullut.