Ensimmäinen haaste, Katrine Wall
Lähetetty: 23 Tammi 2016, 02:29Katrine Wall, ensimmäinen luokka, Serdaigle, Château
Seisoin jännittyneenä labyrintin edustalla. Ensimmäinen haaste oli alkanut ja oppilaat lähtivät yksi kerrallaan taivaltamaan pitkin käytäviä. Vapisin hieman jännityksestä ja yritin tasata hengitystäni. Hyvin se menee, sinä pystyt siihen, rauhoittelin itseäni. Haasteet oli suunniteltu niin, että kuka tahansa pystyisi läpäisemään ne, myös ykkösluokkalainen. Toisaalta ehkä ykkösluokkalaisten oli ajateltu kykenevän pikkuisiin helppoihin loitsuihin.
Tiesin kyllä, että vanhimmat menivät ensin, koska he olivat nopeampia kuin nuoremmat, mutta minusta tuntui inhottavalta odotella siinä yksikseni. Minulla oli nyt paljon aikaa panikoida etukäteen ensimmäisen haasteen kauhuja. No, vapaaehtoisestihan minä olin tähän ryhtynyt. Ei ketään pakotettu osallistumaan, mutta olin päättänyt mennä mukaan voittaakseni pelkoni. Nyt minua kadutti hieman. Olin kuullut huhuja lohikäärmeistä ja nuoralla kävelemisestä kuilujen yli sekä sellaisista mutanttiolennoista, jotka haistoivat veren ja juoksivat nopeammin kuin juna löytäen pelokkaimmat oppilaat sekunneissa... No, tiedä sitten mikä osa huhuista oli totta.
Väki pihalla väheni oppilaiden kadotessa vähitellen tiilimuurien suojaan. Vuoroni koitti viimein, kun meitä odottelijoita oli enää kourallinen. En tiennyt, oliko labyrinttiin pääseminen nyt sittenkään hyvä asia. Ehkä olisin sittenkin odottanut vielä. Mieluiten pari vuotta.
Kaikesta huolimatta astelin sauvaani puristaen labyrinttiin. Päästyäni tiilisten seinien kätköön jollain tavalla rauhoituin. Pelko antoi tilaa järjelle. Nyt oli aika toimia. Huokasin syvään. Jos olisin saanut kuulla labyrintista aiemmin kuin tänään, olisin ehtinyt harjoitella käteviä loitsuja. Tiesin, mitä tarvitsin: nelipistetaikaa. Se ei ollut kovin vaikea loitsu, olisin voinut oppiakin sen, mutta nyt oli vähän myöhäistä. Lähdin siis varmoin askelin kulkemaan eteenpäin.
Saavuin melkein heti risteykseen, oikea vai vasen? Valitsin vasemman väylän ja jatkoin matkaa. Sivelin muurin kerkeaa seinää kävellessäni. Olisi jotenkin niin labyrinttien tyyppistä kätkeä sisäänsä salakäytäviä. En aikonut jättää sitä mahdollisuutta huomioimatta. Vaikka saatoin jäädä loitsuissa jälkeen vanhemmista oppilaista, tiesin pystyväni hahmottamaan paikan monia muita paremmin jatkaessani matkaa. Koulu oli eri juttu. Tavalliset rakennukset sokkeloineen eivät käyneet järkeen. Labyrinttejä taas olin ratkonut jo pienenä. Niissä toistui usein sama rytmi. Koska tämä labyrintti oli heti alussa haarautunut molempiin suuntiin, uloskäynti ei olisi sisäänkäynnin vieressä. Ja koska labyrintissä oli nimenomaan uloskäynti, eikä vain jonkinlaista päämäärää, oli se luultavasti labyrintin toisella sivulla vastapäätä sisäänkäyntiä.
Syvennyin päätelmiini niin, etten huomannut edessä odottavaa estettä ennen kuin olin liian lähellä. Huomasin jonkun kuuman tulevan kättäni kohti ja väistin vaistomaisesti. Peräännyin monta askelta ennen kuin uskaltauduin katsomaan, mikä minua kohti oli hyökännyt. Huomasin edessäni kolmisen metriä pitkän tien tukkivan otuksen. Sillä oli harmaa kovan näköinen panssari ja paljon raajoja. En hahmottanut, missä olennon pää oli, mutta en aikonut jäädä miettimään sitä, sillä tuo alkoi lähestyä minua uhkaavasti räiskäytellen kipunoita ympäriinsä. Kaksi faktaa: ensinnäkin olin lukenut tuosta olennosta, sen nimi oli räiskeperäinen sisulisko, eivätkä ne olleet mitään sylikoiria ja toiseksi tuon ohi en pääsisi.
Lähdin juoksemaan vastakkaiseen suuntaan niin nopeasti kuin pääsin pakoon tuota epämuodostunutta oliota. Pian ohitin lähtöristeyksen ja jatkoin pinkomista kunnes vastaan tuli ovi. En tiennyt, seurasiko sisulisko vielä minua, mutta en välittänyt, sillä halusin muutenkin oven toiselle puolelle. Nykäisin kahvasta. Tietysti lukossa. Osoitin ovea sauvalla. En ollut vielä onnistunut tässä, mutta olin kuullut loitsun sata kertaa.
”A-alohomora!” huudahdin ääni vapisten. Ovi pysyi kiinni. Suljin silmäni ja pyörittelin sauvaa käsissäni. Vapisin adrenaliinista, joka oli virrannut minuun sisuliskon kohtaamisen jälkeen. Ajattele, nopeasti, käskin itseäni. Kuinka päästään lukitusta ovesta. Ei loitsuja, ei avaimia, ei apuvälineitä. Avasin silmäni hymyillen ovelasti. Tuomarit eivät olleet sittenkään ottaneet minulta kaikkia apuvälineitä. Olin valinnut tänään parhaan mahdollisen kampauksen. Kiinnittänyt hiukseni pinneillä. Repäisin kaksi hiuspinniä kampauksestani ja hiukseni valahtivat silmilleni. En välittänyt. En tiennyt, oliko toimintani sallittua, joten kumarruin lukon ylle peittäen puuhani hiuksillani.
Lukkojen tiirikoiminen oli kätevä taito minulle, kun en kerran osannut kunnolla taikoa. Jade oli kerran opettanut minua ja olimme tiirikoineet yhdessä auki kellarin oven ja hakeneet sieltä mansikkahillopurkin, koska halusimme pitää lettukestit eikä naapureilla ollut hilloa. Oikaisin pinnit ja työnsin ne varovasti lukkoon. Tunnustelin mäntiä hetken ja vedin sitten pinnit lukosta. Taivuttelin ne oikeaan muotoon ja tungin takaisin lukkoon. Kääntelin niitä hetken. Sitten ovi naksahti ja syöksähdin sisään. Painoin oven äkkiä kiinni ja nojasin hetken sitä vasten. Tuntui hyvältä, kun minun ja räiskeperäisen sisuliskon välissä oli lukittu ovi. Katsoin kädessäni olevia pinnejä, niillä ei kyllä enää hiuksia kiinnitettäisi. Tungin pinnit taskuun ja jatkoin matkaa.
Pian saavuin uuteen risteykseen ja pysähdyin hetkeksi miettimään. Suoraan vai vasempaan? Minusta tuntui, että kumpikin vaihtoehto veisi minut perille, joten päätin jatkaa suoraan. Kuljin tavallisen näköistä tiilikäytävää ja odotin koko ajan, että eteeni tupsahtaisi jotain. Oli ollut liian pitkään hiljaista. Pian huomasin taas edessäni risteyksen ja katselin sitä epäuskoisena. Eikö tällä pätkällä ollut ollenkaan estettä? No, hyvähän se vain oli.
Tässä risteyksessä en kauaa miettinyt. Päähäni piirtyvän kartan mukaan oikealle kääntyminen johtaisi ennemmin tai myöhemmin umpikujaan. Luultavasti ennemmin, joten käännyin vasempaan. Vasen taas veisi minua suoraan oikeaan suuntaan. Hetken käveltyäni huomasin jotakin. Jotakin, mikä sai minut päättämään, että sisulisko olisi sittenkin ihan mukava kohdata. En voinut itselleni mitään, vaan kirkaisin ja lähdin juoksemaan vielä edellistäkin nopeammin takaisinpäin. Ei, ei, ei, en ollut varautunut tähän. Labyrintissä olikin pahin pelkoni, ihmissusi! Verenhimoisena, vaarallisena ja ennen kaikkea... Ei, nyt en halunnut ajatella ihmissusia. Käännyin äskeisestä risteyksestä sinne, mistä olin tullut, mutta en hidastanut vieläkään.
No niin, hyvin menee. Miten ihmeessä minä kuvittelin läpäiseväni labyrintin? Olin kohdannut kolme estettä ja läpäissyt niistä yhden. Menetin jatkuvasti pisteitä tuomareiden silmissä. Koska en päässyt esteistä niin hyvin, kuin olin kuvitellut, oli viisainta yrittää edes kiriä aikaa, jonka olin menettänyt jatkuvissa takaisinkääntymisissäni. Hidastin hieman ja hölkkäsin risteykseen, josta olin mennyt suoraan. Valitsin nyt toisen vaihtoehdon ja käännyin kohti labyrintin keskustaa – jonka takana uloskäynti luultavasti oli.
Käytävä kääntyi oikealle ja myötäilin liikettä. Kulman takana odottelikin jo seuraava este. Parvi ilkiöitä odotteli seuraavaa pahaa-aavistamatonta kulkijaa kiusattavakseen. Vaikka en pitänytkään ilkiöistä, huokaisin helpotuksesta. Ne eivät sentään ollet kuolemanvaarallisia, ohipääsemättömiä ja verenhimoisia petoja. Lähdin hölkkäämään parvea kohti ja ne tulivat minua vastaan. Siinä samassa, kun niiden pienet kädet takertuivat minuun, tajusin, etten tiennyt, kuinka niiltä pitäisi puolustautua. Pienet oliot olivat vahvempia kuin miltä näyttivät ja pian ne olivat rimpuilustani huolimatta nostaneet minut ilmaan. Jotkut niistä repivät hiuksiani, jotkut yrittivät tyhjentää taskujani, mutta eivät saaneet saaliiksi kuin pari vääntynyttä pinniä. Kiinnitin huomioni kuitenkin yhteen, joka alkoi kiskoa sauvaani kädestäni.
”Sitä et vie!” karjahdin ilkiölle ja samassa keksin keinon karkoittaa nuo pienet kiusanhenget. Keskitin kaikki voimani pidellen kiinni sauvastani, jota ilkiö yhä kiskoi, ummistin silmäni ja huudahdin yksinkertaisen, mutta tehokkaan loitsun.
”Valois!”
Kun käytin kaikki voimani, sain aikaan niin kirkkaan valon, että ilkiöt sokaistuivat ja päästivät irti. Rysähdin maahan onneksi vain metrin korkeudesta. Avasin silmäni, nousin ylös ja lähdin juoksemaan ennen kuin ilkiöt ehtivät toipua valostani.
Käännyin kulmasta oikealle ja kerrankin olin tyytyväinen. Ensimmäinen elävä este ohitettu, ja melko nerokkaasti. Ehkä tuomarit antaisivat tuosta hyvästä pari pistettä. Olin käyttänyt yksinkertaista loitsua ja päässyt pakoon yllättävän nopeasti. Koska hölkkäsin yhä, toivoin kiriväni pian käännöksiin kuluneen ajan. Pian olin taas risteyksessä ja käännyin siitä oikealle, sillä suoraan menemisestä ei ollut jäänyt minulle kovin hyviä mielikuvia.
Pian huomasin saapuneeni paikkaan, missä suuri kasvi levittäytyi tielleni. Se ei näyttänyt ensisilmäyksellä ainakaan tappavan vaaralliselta, joten laitoin varovasti toisen jalkani kasvin risteilevien köynnösten päälle. Ne alkoivat kietoutua nilkkani ympärille ja vetäisin äkkiä jalkani pois, ennen kuin kasvi sai kunnon otetta. Tämä este ei ollut pelottava. Se vaati vain vähän ajatustyötä. Nyt en eikonut kääntyä ympäri. Onneksi tiesin, mikä kasvi oli. Se oli pirunnuora, joka kietoutui uhrin ympärille sitä tiukemmin, mitä enemmän tämä rimpuili. Tässä esteessä minulla ei pitäisi olla hätää, sillä tiesin vielä toisenkin konstin selvitä kasvin otteesta, mikäli liikkumattomuus ei auttaisi: pirunnuorat eivät pitäneet valosta. Ylipäätään olin kummastunut, että pirunnuora selvisi labyrintissä, jossa kattona toimi tammikuinen keskipäivän taivas.
Sen pidempään odottelematta astuin pirunnuoraan. Se alkoi kietoa rihmojaan jalkojeni ympärille, mutta en panikoinut. Tämä este oli voitettavissa. Olin päättänyt päästä maaliin. Vaikka tulisin viimeiseksi, olisin ylpeä itsestäni, jos näillä taidoilla pääsisin luovuttamatta ulos. Koska en alkanut rimpuilla, pirunnuora hellitti otettaan sen verran, että pääsin askeleen eteenpäin. Sitten odottelin taas liikkumatta nuoran rauhoittumista. Olisin varmaan päässyt tuolla keinolla läpi, mutta se olisi vienyt aikaa, ja se oli ainoa, josta pystyin tinkimään. Niinpä vedin muutaman askeleen jälkeen sauvan esiin ja kuiskasin valoloitsun. Nyt en käyttänyt niin paljon voimiani kuin aiemmin, sillä kasvi todellakin oli herkkä valolle. Heti valon ryöpsähtäessä sauvastani se painautui liikkumattomaksi maata vasten, kuin yrittäen painautua mahdollisimman kauas valosta. Kävelin esteen yli ja sammutin valon. Pirunnuora jäi taakseni kiemurtelemaan kun lähdin taas hölkkäämään.
Saavuin risteykseen ja kurkistin molempiin suuntiin varoen, mutta en nähnyt mitään huolestuttavaa. Vasemmalle kääntyminen veisi pitkän matkaa oikeaan suuntaan, mutta oikealla näkyi jotain houkuttelevaa sellaisen matkan päässä, jonka voisin uhrata. Oikealla nimittäin häämötti jonkinlainen näköalatorni. Sieltä voisin suunnitella reittini etukäteen ja varmistaa uloskäynnin sijainnin.
Päädyin kääntymään kohti tornia ja kiristin vähän tahtia päästäkseni nopeammin päämäärääni. Tornille päästyäni kiipesin nopeasti huipulle ja tarkastelin näkymää. Näin nyt labyrintin kokonaisuudessaan. Olin suunnilleen siinä, missä olin kuvitellutkin olevani. Onneksi labyrintti ei ollut aivan niin suuri kuin olin pelännyt. Näin tornista harmikseni kuitenkin vain muurien huiput, enkä siis nähnyt, mitä esteitä reitilläni oli. Yritin painaa muistiin lyhimmän reitin ja pari kiertotietä varmuuden vuoksi. Niin, sen varmuuden, että vastaan tulisi taas jotain, mikä saisi minut kääntymään kannoillani.
Sitten mieleeni juolahti pikku idea. Niin, voisihan sitä kokeilla. Minähän olin nyt suunnilleen muurin huipun korkeudella. Minähän voisin väistää vaarat kävelemällä muuria pitkin. Päätin kokeilla. Menin muurille ja yritin kiivetä sille. Jostain syystä en kyennyt. Muuri ikään kuin hylki minua. Tietysti siinä oli jonkinlainen huijaamista estävä loitsu, ja nyt kaikki tuomarit näkivät hyvin huijaamisyritykseni. Sinne menivät loputkin pisteet. Kiipesin äkkiä alas tornista ja lähdin juoksemaan opettelemaani reittiä. Ensimmäisestä risteyksestä menin suoraan, risteyksestä, josta olin jo kerran kulkenut. Toistaiseksi käytävä näytti vaarattomalta. Jatkoin hölkkäämistä. Tämä oli tähän mennessä pisin esteetö osuus.
Saavuin risteykseen ja käännyin vasempaan. Onneksi se oli lyhin reitti, sillä oikealla näytti roihuavan suuri tulipalo, vasen taas vaikutti turvalliselta. Toisaalta liian vaarattoman näköinen saattoi olla kaikkein vaarallisinta. Käytävä kääntyi oikeaan ja vähän ajan kuluttua olin taas risteyksessä. Päätin pitää pikku tauon, sillä olin juossut yhteen menoon jo melko kauan ja olin alkanut hengästyä. Nojasin seinään ja hengittelin rauhassa, kunnes tunsin olevani valmis jatkamaan. Käännyin risteyksestä oikealle. Minua kummastutti, koska kummassakaan suunnassa ei taaskaan näyttänyt olevan esteen estettä.
Jatkoin vielä toisen risteyksen ohi ja sitten kaarsin oikealle. Oli ollut jo aivan liian pitkään hiljaista. Taaskaan en nähnyt tai kuullut mitään, ja tiesin, ettei maaliin olisi enää kovin pitkä matka. Äkkiä kuulin edestä askelen äänen. Valpastuin ja vedin sauvani esiin. Ihan kuin olisin voinut tehdä sillä jotakin. Toinen askel. Äkkiä edessä olevan risteyksen kulman takaa hyökkäsi hahmo.
”Tainnutu!” hahmo karjaisi. Heittäydyin maahan loitsun tieltä ja se meni ohi. Ensin luulin velhoa toiseksi kilpailijaksi, mutta se taisikin olla este, sillä se ei todennut minua vaarattomaksi ja jatkanut matkaansa vaan heitti uuden loitsun minua kohti. Kierähdin loitsun tieltä ja se osui kipinöiden maahan. Nousin ylös väistellen lenteleviä loitsuja. Minulla ei ollut mahdollisuuksia. En osannut kilpiloitsua enkä tainnutu-loitsua. Käännyin kannoillani ja lähdin juoksemaan pakoon. Väistelin takaani lenteleviä kirouksia kuin huispaaja ryhmyjä ja onnistuin pääsemään kulman taakse.
Selvä, suunnitelma B. Jatkoin juoksemista suoraan kahden risteyksen ohi. Reitistä tulisi paljon lisämatkaa, mutta se oli toiseksi lyhin, kun hullu kaksintaistelija tukki lyhimmän. Kesken juoksun tapahtui jotain outoa: huomasin äkkiä olevani ylösalaisin. Ensimmäisenä kiljahdin, sillä luulin putoavani. Tartuin äkkiä kaksin käsin maahan ja yritin pitää itseni siinä. Hiukseni leijuivat ylöspäin ja minua alkoi huimata. En kuitenkaan tippunut, eikä maassa pysyminen ollut ollenkaan vaikeaa, joten päästin varovasti irti ja nousin pystyyn. Selvä, tämä oli vain jonkinlainen kummallinen loitsu, silmänkääntötemppu. Lähdin kävelemään varovaisin askelin eteenpäin. Se oli ihan turvallista. Sitten aloin luottaa siihen, että pysyin maassa ja jatkoin juoksua, vaikka olikin todella kummallista juosta ylösalaisin. Käännyin kulmasta vasemmalle ja jatkoin juoksemista.
Painovoima vaihtui taas normaaliksi, tehden sen niin yllättäen ja äkkiä, että minä kaaduin maahan. Nousin huohottaen ja vapisin hieman. Tämä labyrintti oli kyllä todellinen koettelemus. Onneksi tämä olisi pian ohi.
Päätin kävellä vähän aikaa sen kunniaksi, että olin melkein perillä. Ohitin risteyksen ja pian saavuin kohtaan, jossa käytävä kääntyi vasempaan. Kurkistin kulman ympäri ja näin tyhjän käytävän. Toki siinäkin saattoi olla jokin loitsu. Ei kuitenkaan auttanut kuin jatkaa. Kävelin varovasti eteenpäin, osaksi peläten loitsuja, osaksi kaksintaistelijaa, joka hiippaili aivan näillä nurkilla.
Hetkinen, kävikö käytävä jotenkin kapeaksi? Tajusin äkkiä, että käytävän seinät tulivat minua kohti ja sitä jatkui vielä hyvän matkaa edessä päin. Lähdin juoksemaan niin nopeasti kuin pääsin, etteivät seinät liiskaisi minua. Sydämeni hakkasi ja käytävä kapeni. Pian käännyin sivuttain ja jatkoin juoksemista kömpelösti ja paljon hitaammin.
Yhtäkkiä sotkeuduin jalkoihini ja kaaduin. Seinät vain lähenivät. Nousin paniikissa ylös ja jatkoin juoksua sivuttain. Oliko kaatuminen vienyt mahdollisuuteni päästä pois? Seinä hipoivat jo selkääni ja rintaani, karkeat tiilet raapivat käsiäni ja kasojani. Sitten näin käytävän lopun ja toivo pilkahti sisälläni. Sain jostakin voimaa loppukiriin ja ryntäsin viime metrin ja kaaduin suoraan naamalleni heti päästyäni seinien puristuksesta. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä makoilemaan siihen, sillä tajusin olevani risteyksessä, jonne kaksintaistelijalla oli suora näköyhteys. Kömmin pystyyn ja kompuroin pois risteyksestä pidellen kiinni nenästäni, josta valui vähän verta. Olin nyt viimeisellä käytävällä. Huilasin hetken. Puristuvat seinät olivat olleet ahdistava kokemus. Toppatakki, johon olin pukeutunut oli ihan likainen, no, sen voisi pestä. Koska ei ollut kovin kylmää, olin jättänyt pipon, kaulaliinan ja lapaset oleskeluhuoneeseen, mikä oli ollut ihan järkevää, koska minulla oli kuuma ja ne olisivat vain menneet rikki. Käsissäni nimittäin oli paljon pieniä naarmuja muureista ja hiukseni olivat sekaisin.
Näin jo viimeisen esteen ja helpotuin. Pääsisin sentään maaliin. Viimeinen tieni tuke nimittäin oli sfinksi. Arvotuksiin osasin vastata vaikka sairaalasängystä. Kävelin sfinksin luokse ja katselin sen ylevää olemusta, kauniita naisen kasvoja ja leijonan ruumista. Tiesin, miten sfinksit toimivat, mutta kuuntelin silti, kun olento selitti säännöt.
”Ja tässä tulee arvoitukseni: Olen vain siellä, missä on valoa, riippuvaisena muista, esineistä ja olennoista. Olen niiden kaikkien, mutta he eivät voi määrätä minua eivätkä saa koskaan kiinni. Muutan muotoani ainoana herranani valo. Mikä minä olen?” sfinksi kysyi.
Kertasin arvoituksen mielessäni. Jotain, mitä ei ole pimeydessä, jotain, mitä valo määrää, muodonmuuttaja, jota ei saa kiinni. Mitä ei saa kiinni? Astelin pohtiessani edestakaisin sfinksin edessä. Vettä ei saa kiinni, mutta onhan sitä yölläkin. Valoa ei saa kiinni, mutta eihän ratkaisua voida sanoa arvoituksessa. Taikuutta ei saa kiinni, mutta voihan sitä määräillä.
Pysähdyin ja tuijottelin jalkoihini. Pieni pilvi ajelehti auringon eteen. Mitähän äsken katosi? Mietiskelin hetken, kunnes pilvi meni ohi ja valo palasi. Mutta se toi mukanaan jotakin muutakin. Voisiko se olla? Riippuvainen muista, kyllä, vain valossa, kyllä, muuttaa muotoa – heilautin kättäni – kyllä, ei saa kiinni, kyllä, herrana valo, kyllä.
”Vastaus on varjo”, sanoin sfinksille. ”Pimeällä ei näy varjoja, varjoja ei ole ilman jotakin, jonka varjo se on, mutta kukaan ei voi määrätä varjoaan tai napata sitä.” Sfinksi nyökkäsi ja käveli sivuun. Huokaisin helpotuksesta ja kävelin sen ohi. Jos olin laskenut käytävät oikein, niin kohta pitäisi... Ja siinä se oli! Risteys, josta pystyi kääntymään oikealle.
Hyppelin oikealle, uloskäynnille. Olin selviytynyt. Pääsin ulos labyrintista, elossa ja luovuttamatta.
Seisoin jännittyneenä labyrintin edustalla. Ensimmäinen haaste oli alkanut ja oppilaat lähtivät yksi kerrallaan taivaltamaan pitkin käytäviä. Vapisin hieman jännityksestä ja yritin tasata hengitystäni. Hyvin se menee, sinä pystyt siihen, rauhoittelin itseäni. Haasteet oli suunniteltu niin, että kuka tahansa pystyisi läpäisemään ne, myös ykkösluokkalainen. Toisaalta ehkä ykkösluokkalaisten oli ajateltu kykenevän pikkuisiin helppoihin loitsuihin.
Tiesin kyllä, että vanhimmat menivät ensin, koska he olivat nopeampia kuin nuoremmat, mutta minusta tuntui inhottavalta odotella siinä yksikseni. Minulla oli nyt paljon aikaa panikoida etukäteen ensimmäisen haasteen kauhuja. No, vapaaehtoisestihan minä olin tähän ryhtynyt. Ei ketään pakotettu osallistumaan, mutta olin päättänyt mennä mukaan voittaakseni pelkoni. Nyt minua kadutti hieman. Olin kuullut huhuja lohikäärmeistä ja nuoralla kävelemisestä kuilujen yli sekä sellaisista mutanttiolennoista, jotka haistoivat veren ja juoksivat nopeammin kuin juna löytäen pelokkaimmat oppilaat sekunneissa... No, tiedä sitten mikä osa huhuista oli totta.
Väki pihalla väheni oppilaiden kadotessa vähitellen tiilimuurien suojaan. Vuoroni koitti viimein, kun meitä odottelijoita oli enää kourallinen. En tiennyt, oliko labyrinttiin pääseminen nyt sittenkään hyvä asia. Ehkä olisin sittenkin odottanut vielä. Mieluiten pari vuotta.
Kaikesta huolimatta astelin sauvaani puristaen labyrinttiin. Päästyäni tiilisten seinien kätköön jollain tavalla rauhoituin. Pelko antoi tilaa järjelle. Nyt oli aika toimia. Huokasin syvään. Jos olisin saanut kuulla labyrintista aiemmin kuin tänään, olisin ehtinyt harjoitella käteviä loitsuja. Tiesin, mitä tarvitsin: nelipistetaikaa. Se ei ollut kovin vaikea loitsu, olisin voinut oppiakin sen, mutta nyt oli vähän myöhäistä. Lähdin siis varmoin askelin kulkemaan eteenpäin.
Saavuin melkein heti risteykseen, oikea vai vasen? Valitsin vasemman väylän ja jatkoin matkaa. Sivelin muurin kerkeaa seinää kävellessäni. Olisi jotenkin niin labyrinttien tyyppistä kätkeä sisäänsä salakäytäviä. En aikonut jättää sitä mahdollisuutta huomioimatta. Vaikka saatoin jäädä loitsuissa jälkeen vanhemmista oppilaista, tiesin pystyväni hahmottamaan paikan monia muita paremmin jatkaessani matkaa. Koulu oli eri juttu. Tavalliset rakennukset sokkeloineen eivät käyneet järkeen. Labyrinttejä taas olin ratkonut jo pienenä. Niissä toistui usein sama rytmi. Koska tämä labyrintti oli heti alussa haarautunut molempiin suuntiin, uloskäynti ei olisi sisäänkäynnin vieressä. Ja koska labyrintissä oli nimenomaan uloskäynti, eikä vain jonkinlaista päämäärää, oli se luultavasti labyrintin toisella sivulla vastapäätä sisäänkäyntiä.
Syvennyin päätelmiini niin, etten huomannut edessä odottavaa estettä ennen kuin olin liian lähellä. Huomasin jonkun kuuman tulevan kättäni kohti ja väistin vaistomaisesti. Peräännyin monta askelta ennen kuin uskaltauduin katsomaan, mikä minua kohti oli hyökännyt. Huomasin edessäni kolmisen metriä pitkän tien tukkivan otuksen. Sillä oli harmaa kovan näköinen panssari ja paljon raajoja. En hahmottanut, missä olennon pää oli, mutta en aikonut jäädä miettimään sitä, sillä tuo alkoi lähestyä minua uhkaavasti räiskäytellen kipunoita ympäriinsä. Kaksi faktaa: ensinnäkin olin lukenut tuosta olennosta, sen nimi oli räiskeperäinen sisulisko, eivätkä ne olleet mitään sylikoiria ja toiseksi tuon ohi en pääsisi.
Lähdin juoksemaan vastakkaiseen suuntaan niin nopeasti kuin pääsin pakoon tuota epämuodostunutta oliota. Pian ohitin lähtöristeyksen ja jatkoin pinkomista kunnes vastaan tuli ovi. En tiennyt, seurasiko sisulisko vielä minua, mutta en välittänyt, sillä halusin muutenkin oven toiselle puolelle. Nykäisin kahvasta. Tietysti lukossa. Osoitin ovea sauvalla. En ollut vielä onnistunut tässä, mutta olin kuullut loitsun sata kertaa.
”A-alohomora!” huudahdin ääni vapisten. Ovi pysyi kiinni. Suljin silmäni ja pyörittelin sauvaa käsissäni. Vapisin adrenaliinista, joka oli virrannut minuun sisuliskon kohtaamisen jälkeen. Ajattele, nopeasti, käskin itseäni. Kuinka päästään lukitusta ovesta. Ei loitsuja, ei avaimia, ei apuvälineitä. Avasin silmäni hymyillen ovelasti. Tuomarit eivät olleet sittenkään ottaneet minulta kaikkia apuvälineitä. Olin valinnut tänään parhaan mahdollisen kampauksen. Kiinnittänyt hiukseni pinneillä. Repäisin kaksi hiuspinniä kampauksestani ja hiukseni valahtivat silmilleni. En välittänyt. En tiennyt, oliko toimintani sallittua, joten kumarruin lukon ylle peittäen puuhani hiuksillani.
Lukkojen tiirikoiminen oli kätevä taito minulle, kun en kerran osannut kunnolla taikoa. Jade oli kerran opettanut minua ja olimme tiirikoineet yhdessä auki kellarin oven ja hakeneet sieltä mansikkahillopurkin, koska halusimme pitää lettukestit eikä naapureilla ollut hilloa. Oikaisin pinnit ja työnsin ne varovasti lukkoon. Tunnustelin mäntiä hetken ja vedin sitten pinnit lukosta. Taivuttelin ne oikeaan muotoon ja tungin takaisin lukkoon. Kääntelin niitä hetken. Sitten ovi naksahti ja syöksähdin sisään. Painoin oven äkkiä kiinni ja nojasin hetken sitä vasten. Tuntui hyvältä, kun minun ja räiskeperäisen sisuliskon välissä oli lukittu ovi. Katsoin kädessäni olevia pinnejä, niillä ei kyllä enää hiuksia kiinnitettäisi. Tungin pinnit taskuun ja jatkoin matkaa.
Pian saavuin uuteen risteykseen ja pysähdyin hetkeksi miettimään. Suoraan vai vasempaan? Minusta tuntui, että kumpikin vaihtoehto veisi minut perille, joten päätin jatkaa suoraan. Kuljin tavallisen näköistä tiilikäytävää ja odotin koko ajan, että eteeni tupsahtaisi jotain. Oli ollut liian pitkään hiljaista. Pian huomasin taas edessäni risteyksen ja katselin sitä epäuskoisena. Eikö tällä pätkällä ollut ollenkaan estettä? No, hyvähän se vain oli.
Tässä risteyksessä en kauaa miettinyt. Päähäni piirtyvän kartan mukaan oikealle kääntyminen johtaisi ennemmin tai myöhemmin umpikujaan. Luultavasti ennemmin, joten käännyin vasempaan. Vasen taas veisi minua suoraan oikeaan suuntaan. Hetken käveltyäni huomasin jotakin. Jotakin, mikä sai minut päättämään, että sisulisko olisi sittenkin ihan mukava kohdata. En voinut itselleni mitään, vaan kirkaisin ja lähdin juoksemaan vielä edellistäkin nopeammin takaisinpäin. Ei, ei, ei, en ollut varautunut tähän. Labyrintissä olikin pahin pelkoni, ihmissusi! Verenhimoisena, vaarallisena ja ennen kaikkea... Ei, nyt en halunnut ajatella ihmissusia. Käännyin äskeisestä risteyksestä sinne, mistä olin tullut, mutta en hidastanut vieläkään.
No niin, hyvin menee. Miten ihmeessä minä kuvittelin läpäiseväni labyrintin? Olin kohdannut kolme estettä ja läpäissyt niistä yhden. Menetin jatkuvasti pisteitä tuomareiden silmissä. Koska en päässyt esteistä niin hyvin, kuin olin kuvitellut, oli viisainta yrittää edes kiriä aikaa, jonka olin menettänyt jatkuvissa takaisinkääntymisissäni. Hidastin hieman ja hölkkäsin risteykseen, josta olin mennyt suoraan. Valitsin nyt toisen vaihtoehdon ja käännyin kohti labyrintin keskustaa – jonka takana uloskäynti luultavasti oli.
Käytävä kääntyi oikealle ja myötäilin liikettä. Kulman takana odottelikin jo seuraava este. Parvi ilkiöitä odotteli seuraavaa pahaa-aavistamatonta kulkijaa kiusattavakseen. Vaikka en pitänytkään ilkiöistä, huokaisin helpotuksesta. Ne eivät sentään ollet kuolemanvaarallisia, ohipääsemättömiä ja verenhimoisia petoja. Lähdin hölkkäämään parvea kohti ja ne tulivat minua vastaan. Siinä samassa, kun niiden pienet kädet takertuivat minuun, tajusin, etten tiennyt, kuinka niiltä pitäisi puolustautua. Pienet oliot olivat vahvempia kuin miltä näyttivät ja pian ne olivat rimpuilustani huolimatta nostaneet minut ilmaan. Jotkut niistä repivät hiuksiani, jotkut yrittivät tyhjentää taskujani, mutta eivät saaneet saaliiksi kuin pari vääntynyttä pinniä. Kiinnitin huomioni kuitenkin yhteen, joka alkoi kiskoa sauvaani kädestäni.
”Sitä et vie!” karjahdin ilkiölle ja samassa keksin keinon karkoittaa nuo pienet kiusanhenget. Keskitin kaikki voimani pidellen kiinni sauvastani, jota ilkiö yhä kiskoi, ummistin silmäni ja huudahdin yksinkertaisen, mutta tehokkaan loitsun.
”Valois!”
Kun käytin kaikki voimani, sain aikaan niin kirkkaan valon, että ilkiöt sokaistuivat ja päästivät irti. Rysähdin maahan onneksi vain metrin korkeudesta. Avasin silmäni, nousin ylös ja lähdin juoksemaan ennen kuin ilkiöt ehtivät toipua valostani.
Käännyin kulmasta oikealle ja kerrankin olin tyytyväinen. Ensimmäinen elävä este ohitettu, ja melko nerokkaasti. Ehkä tuomarit antaisivat tuosta hyvästä pari pistettä. Olin käyttänyt yksinkertaista loitsua ja päässyt pakoon yllättävän nopeasti. Koska hölkkäsin yhä, toivoin kiriväni pian käännöksiin kuluneen ajan. Pian olin taas risteyksessä ja käännyin siitä oikealle, sillä suoraan menemisestä ei ollut jäänyt minulle kovin hyviä mielikuvia.
Pian huomasin saapuneeni paikkaan, missä suuri kasvi levittäytyi tielleni. Se ei näyttänyt ensisilmäyksellä ainakaan tappavan vaaralliselta, joten laitoin varovasti toisen jalkani kasvin risteilevien köynnösten päälle. Ne alkoivat kietoutua nilkkani ympärille ja vetäisin äkkiä jalkani pois, ennen kuin kasvi sai kunnon otetta. Tämä este ei ollut pelottava. Se vaati vain vähän ajatustyötä. Nyt en eikonut kääntyä ympäri. Onneksi tiesin, mikä kasvi oli. Se oli pirunnuora, joka kietoutui uhrin ympärille sitä tiukemmin, mitä enemmän tämä rimpuili. Tässä esteessä minulla ei pitäisi olla hätää, sillä tiesin vielä toisenkin konstin selvitä kasvin otteesta, mikäli liikkumattomuus ei auttaisi: pirunnuorat eivät pitäneet valosta. Ylipäätään olin kummastunut, että pirunnuora selvisi labyrintissä, jossa kattona toimi tammikuinen keskipäivän taivas.
Sen pidempään odottelematta astuin pirunnuoraan. Se alkoi kietoa rihmojaan jalkojeni ympärille, mutta en panikoinut. Tämä este oli voitettavissa. Olin päättänyt päästä maaliin. Vaikka tulisin viimeiseksi, olisin ylpeä itsestäni, jos näillä taidoilla pääsisin luovuttamatta ulos. Koska en alkanut rimpuilla, pirunnuora hellitti otettaan sen verran, että pääsin askeleen eteenpäin. Sitten odottelin taas liikkumatta nuoran rauhoittumista. Olisin varmaan päässyt tuolla keinolla läpi, mutta se olisi vienyt aikaa, ja se oli ainoa, josta pystyin tinkimään. Niinpä vedin muutaman askeleen jälkeen sauvan esiin ja kuiskasin valoloitsun. Nyt en käyttänyt niin paljon voimiani kuin aiemmin, sillä kasvi todellakin oli herkkä valolle. Heti valon ryöpsähtäessä sauvastani se painautui liikkumattomaksi maata vasten, kuin yrittäen painautua mahdollisimman kauas valosta. Kävelin esteen yli ja sammutin valon. Pirunnuora jäi taakseni kiemurtelemaan kun lähdin taas hölkkäämään.
Saavuin risteykseen ja kurkistin molempiin suuntiin varoen, mutta en nähnyt mitään huolestuttavaa. Vasemmalle kääntyminen veisi pitkän matkaa oikeaan suuntaan, mutta oikealla näkyi jotain houkuttelevaa sellaisen matkan päässä, jonka voisin uhrata. Oikealla nimittäin häämötti jonkinlainen näköalatorni. Sieltä voisin suunnitella reittini etukäteen ja varmistaa uloskäynnin sijainnin.
Päädyin kääntymään kohti tornia ja kiristin vähän tahtia päästäkseni nopeammin päämäärääni. Tornille päästyäni kiipesin nopeasti huipulle ja tarkastelin näkymää. Näin nyt labyrintin kokonaisuudessaan. Olin suunnilleen siinä, missä olin kuvitellutkin olevani. Onneksi labyrintti ei ollut aivan niin suuri kuin olin pelännyt. Näin tornista harmikseni kuitenkin vain muurien huiput, enkä siis nähnyt, mitä esteitä reitilläni oli. Yritin painaa muistiin lyhimmän reitin ja pari kiertotietä varmuuden vuoksi. Niin, sen varmuuden, että vastaan tulisi taas jotain, mikä saisi minut kääntymään kannoillani.
Sitten mieleeni juolahti pikku idea. Niin, voisihan sitä kokeilla. Minähän olin nyt suunnilleen muurin huipun korkeudella. Minähän voisin väistää vaarat kävelemällä muuria pitkin. Päätin kokeilla. Menin muurille ja yritin kiivetä sille. Jostain syystä en kyennyt. Muuri ikään kuin hylki minua. Tietysti siinä oli jonkinlainen huijaamista estävä loitsu, ja nyt kaikki tuomarit näkivät hyvin huijaamisyritykseni. Sinne menivät loputkin pisteet. Kiipesin äkkiä alas tornista ja lähdin juoksemaan opettelemaani reittiä. Ensimmäisestä risteyksestä menin suoraan, risteyksestä, josta olin jo kerran kulkenut. Toistaiseksi käytävä näytti vaarattomalta. Jatkoin hölkkäämistä. Tämä oli tähän mennessä pisin esteetö osuus.
Saavuin risteykseen ja käännyin vasempaan. Onneksi se oli lyhin reitti, sillä oikealla näytti roihuavan suuri tulipalo, vasen taas vaikutti turvalliselta. Toisaalta liian vaarattoman näköinen saattoi olla kaikkein vaarallisinta. Käytävä kääntyi oikeaan ja vähän ajan kuluttua olin taas risteyksessä. Päätin pitää pikku tauon, sillä olin juossut yhteen menoon jo melko kauan ja olin alkanut hengästyä. Nojasin seinään ja hengittelin rauhassa, kunnes tunsin olevani valmis jatkamaan. Käännyin risteyksestä oikealle. Minua kummastutti, koska kummassakaan suunnassa ei taaskaan näyttänyt olevan esteen estettä.
Jatkoin vielä toisen risteyksen ohi ja sitten kaarsin oikealle. Oli ollut jo aivan liian pitkään hiljaista. Taaskaan en nähnyt tai kuullut mitään, ja tiesin, ettei maaliin olisi enää kovin pitkä matka. Äkkiä kuulin edestä askelen äänen. Valpastuin ja vedin sauvani esiin. Ihan kuin olisin voinut tehdä sillä jotakin. Toinen askel. Äkkiä edessä olevan risteyksen kulman takaa hyökkäsi hahmo.
”Tainnutu!” hahmo karjaisi. Heittäydyin maahan loitsun tieltä ja se meni ohi. Ensin luulin velhoa toiseksi kilpailijaksi, mutta se taisikin olla este, sillä se ei todennut minua vaarattomaksi ja jatkanut matkaansa vaan heitti uuden loitsun minua kohti. Kierähdin loitsun tieltä ja se osui kipinöiden maahan. Nousin ylös väistellen lenteleviä loitsuja. Minulla ei ollut mahdollisuuksia. En osannut kilpiloitsua enkä tainnutu-loitsua. Käännyin kannoillani ja lähdin juoksemaan pakoon. Väistelin takaani lenteleviä kirouksia kuin huispaaja ryhmyjä ja onnistuin pääsemään kulman taakse.
Selvä, suunnitelma B. Jatkoin juoksemista suoraan kahden risteyksen ohi. Reitistä tulisi paljon lisämatkaa, mutta se oli toiseksi lyhin, kun hullu kaksintaistelija tukki lyhimmän. Kesken juoksun tapahtui jotain outoa: huomasin äkkiä olevani ylösalaisin. Ensimmäisenä kiljahdin, sillä luulin putoavani. Tartuin äkkiä kaksin käsin maahan ja yritin pitää itseni siinä. Hiukseni leijuivat ylöspäin ja minua alkoi huimata. En kuitenkaan tippunut, eikä maassa pysyminen ollut ollenkaan vaikeaa, joten päästin varovasti irti ja nousin pystyyn. Selvä, tämä oli vain jonkinlainen kummallinen loitsu, silmänkääntötemppu. Lähdin kävelemään varovaisin askelin eteenpäin. Se oli ihan turvallista. Sitten aloin luottaa siihen, että pysyin maassa ja jatkoin juoksua, vaikka olikin todella kummallista juosta ylösalaisin. Käännyin kulmasta vasemmalle ja jatkoin juoksemista.
Painovoima vaihtui taas normaaliksi, tehden sen niin yllättäen ja äkkiä, että minä kaaduin maahan. Nousin huohottaen ja vapisin hieman. Tämä labyrintti oli kyllä todellinen koettelemus. Onneksi tämä olisi pian ohi.
Päätin kävellä vähän aikaa sen kunniaksi, että olin melkein perillä. Ohitin risteyksen ja pian saavuin kohtaan, jossa käytävä kääntyi vasempaan. Kurkistin kulman ympäri ja näin tyhjän käytävän. Toki siinäkin saattoi olla jokin loitsu. Ei kuitenkaan auttanut kuin jatkaa. Kävelin varovasti eteenpäin, osaksi peläten loitsuja, osaksi kaksintaistelijaa, joka hiippaili aivan näillä nurkilla.
Hetkinen, kävikö käytävä jotenkin kapeaksi? Tajusin äkkiä, että käytävän seinät tulivat minua kohti ja sitä jatkui vielä hyvän matkaa edessä päin. Lähdin juoksemaan niin nopeasti kuin pääsin, etteivät seinät liiskaisi minua. Sydämeni hakkasi ja käytävä kapeni. Pian käännyin sivuttain ja jatkoin juoksemista kömpelösti ja paljon hitaammin.
Yhtäkkiä sotkeuduin jalkoihini ja kaaduin. Seinät vain lähenivät. Nousin paniikissa ylös ja jatkoin juoksua sivuttain. Oliko kaatuminen vienyt mahdollisuuteni päästä pois? Seinä hipoivat jo selkääni ja rintaani, karkeat tiilet raapivat käsiäni ja kasojani. Sitten näin käytävän lopun ja toivo pilkahti sisälläni. Sain jostakin voimaa loppukiriin ja ryntäsin viime metrin ja kaaduin suoraan naamalleni heti päästyäni seinien puristuksesta. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä makoilemaan siihen, sillä tajusin olevani risteyksessä, jonne kaksintaistelijalla oli suora näköyhteys. Kömmin pystyyn ja kompuroin pois risteyksestä pidellen kiinni nenästäni, josta valui vähän verta. Olin nyt viimeisellä käytävällä. Huilasin hetken. Puristuvat seinät olivat olleet ahdistava kokemus. Toppatakki, johon olin pukeutunut oli ihan likainen, no, sen voisi pestä. Koska ei ollut kovin kylmää, olin jättänyt pipon, kaulaliinan ja lapaset oleskeluhuoneeseen, mikä oli ollut ihan järkevää, koska minulla oli kuuma ja ne olisivat vain menneet rikki. Käsissäni nimittäin oli paljon pieniä naarmuja muureista ja hiukseni olivat sekaisin.
Näin jo viimeisen esteen ja helpotuin. Pääsisin sentään maaliin. Viimeinen tieni tuke nimittäin oli sfinksi. Arvotuksiin osasin vastata vaikka sairaalasängystä. Kävelin sfinksin luokse ja katselin sen ylevää olemusta, kauniita naisen kasvoja ja leijonan ruumista. Tiesin, miten sfinksit toimivat, mutta kuuntelin silti, kun olento selitti säännöt.
”Ja tässä tulee arvoitukseni: Olen vain siellä, missä on valoa, riippuvaisena muista, esineistä ja olennoista. Olen niiden kaikkien, mutta he eivät voi määrätä minua eivätkä saa koskaan kiinni. Muutan muotoani ainoana herranani valo. Mikä minä olen?” sfinksi kysyi.
Kertasin arvoituksen mielessäni. Jotain, mitä ei ole pimeydessä, jotain, mitä valo määrää, muodonmuuttaja, jota ei saa kiinni. Mitä ei saa kiinni? Astelin pohtiessani edestakaisin sfinksin edessä. Vettä ei saa kiinni, mutta onhan sitä yölläkin. Valoa ei saa kiinni, mutta eihän ratkaisua voida sanoa arvoituksessa. Taikuutta ei saa kiinni, mutta voihan sitä määräillä.
Pysähdyin ja tuijottelin jalkoihini. Pieni pilvi ajelehti auringon eteen. Mitähän äsken katosi? Mietiskelin hetken, kunnes pilvi meni ohi ja valo palasi. Mutta se toi mukanaan jotakin muutakin. Voisiko se olla? Riippuvainen muista, kyllä, vain valossa, kyllä, muuttaa muotoa – heilautin kättäni – kyllä, ei saa kiinni, kyllä, herrana valo, kyllä.
”Vastaus on varjo”, sanoin sfinksille. ”Pimeällä ei näy varjoja, varjoja ei ole ilman jotakin, jonka varjo se on, mutta kukaan ei voi määrätä varjoaan tai napata sitä.” Sfinksi nyökkäsi ja käveli sivuun. Huokaisin helpotuksesta ja kävelin sen ohi. Jos olin laskenut käytävät oikein, niin kohta pitäisi... Ja siinä se oli! Risteys, josta pystyi kääntymään oikealle.
Hyppelin oikealle, uloskäynnille. Olin selviytynyt. Pääsin ulos labyrintista, elossa ja luovuttamatta.