Ensimmäinen haaste, Shanietta Kei

[Shanietta Kei]

Shanietta Kei - Taikakoulu Château - Serdaigle - 4. luokka


// Toivottavasti tää ei oo kovin epärealistinen... :/ //

Seisoskelin muiden halukkaiden osallistujien kanssa tiilimuurin edustalla ja koetin vielä selventää itselleni, miksi olin tähän ryhtynyt. Olin jännittynyt, mutta se tuntui vaan hyvältä – yllättävää, jos ei sen tarkemmin ajatellut. Olin kuitenkin tottunut selviytymään; olen selviytynyt. Halusin kokeilla. Ja Hestian kanssa olin pohtinut, että tämä olisi hyvää harjoitusta – ellei V.I.P.- tai S.U.P.E.R.-tutkintoa varten, niin ainakin kokeita ja yleisesti vaan selviytymistä varten.

Myös Hestia osallistui haasteeseen. Hän oli kuitenkin yksi niistä, jotka oli jo lähetetty sisälle labyrinttiin. Katselin lähinnä tiilimuurin yläpuolelle. Yritin paikantaa punaisia kipinöitä, ja mitä kauemmin kului aikaa ilman, että yksikään joutui keskeyttämään – tai jos keskeytti, vaikutti kuitenkin olevan kunnossa - , sitä enemmän luotin itseeni ja aikuisiin, jotka tätä valvoivat.

Totta kai minua myös ahdisti. Puristin taikasauvaani oikeassa kädessäni hieman turhan kovaa. Köynnöskuviosta jäisi varmaan jäljet, painaumat, käteeni. Mutta... Ei kuitenkaan kovasti. Yritin olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, miten paljon olin muuttunut. Olisi luullut, että olisin yksi noista, jotka pahoinvoivina varmaankin miettivät, miksi ikinä olivatkaan ryhtyneet tähän.

Yksi aikuisista noidista tuli luokseni sanomaan, että on minun vuoroni. Vilkaisin hänen silmiään valppaanoloisena ja kävelin ripeästi kohti aukkoa tiiliseinässä. Siitä näki, että tie päättyi: pitäisi kääntyä oikealle tai vasemmalle. Olin jo päättänyt kääntyä oikealle – ihan vain siksi, että oikea tuntuu minulle paremmalta; koska olen oikeakätinen. Olisin varmaan lähtenyt vasemmalle, jos olisin vasenkätinen.

Pystyin keskittymään heti paremmin, kun pääsin pois muiden näkökentältä: nyt olin yksin, nyt ei tarvinnut miettiä, mitä muut tekemisistäni ajattelivat. Yritin käyttää kaikkia mahdollisia aisteja apunani kävellessäni hidastaen eteenpäin. Puristin taikasauvaa edelleen turhan lujaa.

Aika pian vastaan tuli seinä, jossa oli ovi. Arvelin, että siihen pitäisi käyttää Alohomora-loitsua. Lähestyin ovea, vilkaisin olkani yli taakseni, laskin käteni ovenkahvalle, kokeilin, oliko se lukossa, kuten oletin. Se oli. Keskityin, mietin avausloitsua. Häiriinnyin siitä, ettei takanani ollut turvallisesti seinä, vaan käytävä, jota kuka vaan voisi kulkea, tulla taakseni huomaamatta. Siirryin labyrintin tiiliseinämän viereen, selkä kohti seinämää, kokeiltuani ensin, että se ihan oikeasti oli tiiliseinämä: kiinteä, viileä, turvallinen. Ja olihan se. Rauhoittelin itseäni siinä hetken. Sitten käytin Alohomora-loitsua lukittuun oveen: pari kertaa piti yrittää, ennen kuin onnistui. Epäilin sen johtuvan hermostuneisuudesta.

Käveltyäni hetken edessäni käytävä haarautui: pitäisi joko jatkaa suoraa tai kääntyä vasemmalle. Pysähdyin risteykseen, siirryin taas turvallisesti seinän viereen. Mietin. Koetin tehdä päätöksen nopeasti, koska arvelin, että joku myöhemmin lähteneistä voisi törmätä minuun – ja sitä en halunnut. Yksin oleminen rauhoitti oloa.

Lopulta päätin jatkaa käytävää eteenpäin, edelleen. Uskoin vielä olevani kartalla siitä, mihin suuntaan olin menossa; piirsin labyrinttia mielessäni, koetin pysyä perillä suunnista. Ajattelin, että perillä pysymistä helpotti huomattavasti se, että käytävät olivat suoria.

Käveltyäni vielä hetken vastassa oli tiiliseinämä, ja tie haarautui vasemmalle ja oikealle. Jälleen. Kartta mielessäni päätin kääntyä vasemmalle, koska muuten olisin palannut tietyllä tavalla taaksepäin, kohti labyrintin sitä reunaa, jolta kaikki aloittivat.

Pian tajusin, että edessäni oli jotain. Siirryin seinän viereen, hidastin vauhtia, pidin taikasauvan valmiina koholla. Varmistin, että liikuin hiljaa, päästämättä ääntäkään. En kuitenkaan enää havainnut liikettä.

Näin jonkinlaisen hahmon, kuin makuulla olevan ihmisen. Minua ahdisti ja jännitti, olin todella kireä ja pelkäsin, mitä edestäni löytäisin. Samalla yritin järkevästi ajatella, ettei mitään pahaa voisi oikeasti tapahtua.

On kuitenkin vaikeaa olla järkevä, kun näkee edessään kuolleena itselleen tärkeimmän ihmisen koko maailmassa. Menin lähemmäs, polvistuin Anthan viereen. Etsin pulssia, en löytänyt. Mieleni oli vähän etäinen, kun yritin miettiä, mitä tämä tarkoitti. En keksinyt kuin yhden vastauksen, ja senkin tajuamisessa meni aivan liikaa aikaa: mörkö. Tämän haasteen oli pakko olla mörkö.

Oli vaikeaa keksiä naurettavia asioita. Todella vaikeaa. Lopulta onnistuin keksimään... jotain. Ei se nyt kovin naurettavaa ollut, mutta kuitenkin. Jouduin kuitenkin yrittämään useamman kerran, ennen kuin onnistuin muuttamaan ruumiin isohkoksi kepiksi. Ei kepin takia pitäisi itkeä... mutta silti kyyneleet koristivat kasvojani, kun ohitin nopeasti kepin ja jatkoin eteenpäin.

Seuraavaksi huomasin, että käytävä vaihtoi suuntaa. Olin vähän epävarma, mutta jatkoin eteenpäin. Kuitenkin, kun käännökset vaan jatkuivat, olin lopulta ihan pihalla siitä, missä olin. En enää tiennyt, mihin suuntaan olin menossa. En pystynyt kuvittelemaan mielessäni karttaa. Se ahdisti hieman, mutta jatkoin eteenpäin: mitä muutakaan olisin tehnyt? Kääntynyt takaisin ja kohdannut kauhuni uudelleen? Ei kiitos, mietin ja puristin taikasauvaa kädessäni turhan lujaa.

Olin helpottunut, kun mutkittelu loppui, mutta ihan pyörällä päästäni. Jatkoin matkaa hiljakseen – en välittänyt siitä, että tämä oli myös nopeuskilpailu, otin tämän vain selviytymisharjoituksena – ja pian kurtistin kulmiani, kun edestäpäin kuului poksahtelua, kuin nuotiosta, ja ilma oli lämpimämpää kuin taaempana käytävässä. Minua alkoi ahdistaa tiiliseinät ympärilläni, ja pysähdyin melko kauas tulipalosta.

Tajusin heti, etten pääsisi tulipalon ohi ilman, että tekisin jotain. Muistin heti vesiloitsun nimen, Aquatulio, mutta en ollut varma, osasinko loitsia sen. Peräännyin vielä vähän, pakoon kuumuutta, ja yritin muistaa. Uskoin pystyväni loitsimaan vesiloitsun, mutta epäilin, etten saisi aikaan tarpeeksi vettä kerralla. Lisäksi mieleeni muistui, että järkevämpää olisi tulen tukahduttaminen, mutta minulla ei ollut mitään tarpeeksi suurta kangasta tai vastaavaa mukana.

Lopulta päätin, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää vesiloitsua niin kauan, että onnistuisin luomaan tuleen ainakin jonkinlaisen aukon. En halunnut perääntyä, koska tiesin, että minun pitäisi perääntyä todella paljon. Olisi noloa viettää labyrintissä niin paljon aikaa... varmasti kauemmin kuin kukaan muu.

Lopulta minun oli kuitenkin pakko todeta, etten pääse tulen ohi. Minulla oli kuuma ja epämukava olo, kun lähdin ripeästi kävelemään takaisinpäin. Tiesin, että minun pitäisi taas kohdata mörkö, mutta päätin taktiikaksi sen, että vain juoksisin sen ohi. Se varmasti sattuisi, mutta oli vaan pakko. Pakko selviytyä. En halunnut luovuttaa, en vielä. Koska tästä oli vielä reitti pois.

Jouduin perääntymään lähes lukitulle ovelle saakka. Tulosuunnastani katsottuna hieman ennen sitä käytävä kuitenkin haarautui, ja tällä kertaa valitsin toisen reitin: eli käännyin oikealle.

Käveltyäni hetken ja käännyttyäni vasemmalle kuulin yhtäkkiä epämääräistä ääntä edestäpäin ja kiinnitin katseeni jonkinlaiseen... parviin. Lenteleviä pikkuolentoja... Ilkiöitä, tajusin, ja sitten ne jo saavuttivatkin minut. Henkäisin, suojasin kasvoni käsilläni ja juoksin eteenpäin, niiden läpi. Pari kertaa joku ilkiö tarrasi kiinni hiuksistani tai vaatteistani, jolloin huitaisin sen pois. Heti ensimmäisestä risteyksestä käännyin oikealle päästäkseni pois ilkiöiden joukosta.

Juoksin suoraan keskelle jonkinlaista kasvia, ja se alkoi kietoutua ympärilleni. Onnekseni tunnistin kasvin heti: pirunnuora. Olin helpottunut, sillä tajusin heti, että matkani olisi muuten saattanut päättyä tähän. Sen lisäksi, etten rentoutumisessa normaalistikaan ole kovin hyvä, asiaa vaikeutti se, että pari ilkiöitä oli onnistunut pysymään kannoillani ja satutti minua repimällä hiuksia. Myöskään kasvojani en täysin kyennyt suojaamaan olennoilta, vaan tunsin kipua parissa kohtaa. Lisää arpia en todellakaan olisi tarvinnut, ajattelin, mutten voinut muutakaan. En liikkunut, pidin käsiäni ylhäällä suojaamassa kasvojani, ja hitaasti pirunnuora päästi minut menemään. Selvillä vesillä huokaisin helpottuneena ja hymyilin hieman. Tiesin, että esimerkiksi ykkösluokkalaisena matkani olisi päättynyt tuohon, sillä 11-vuotiaana en todellakaan olisi voinut rentoutua. Mutta toisaalta tiedostin, etten senikäisenä olisi edes osallistunut mihinkään tällaiseen.

Käveltyäni hetken eteenpäin päädyin risteykseen, joka haarautui oikealle ja vasemmalle. Jäin miettimään. Koska olin palannut mutkittelevalta labyrintinpätkältä taaksepäin, olin melkein kartalla siitä, mihin päin olin kulkemassa. Ilkiöiden hyökkäys oli pysäyttänyt ja sekoittanut minut, mutta nyt muodostin reittiä mielessäni. Hitaasti, mutta varmasti.

Lopulta käännyin vasemmalle ja jatkoin matkaa valppaana. Pyyhin hihallani verta kasvoistani ja helpottuneena totesin kunkin haavan tyrehtyneen jo. Pintanaarmuja siis.

Jonkin ajan päästä edessäni oli jälleen risteys, samanlainen kuin viimeksi. Päätin kuitenkin heti kääntyä vasemmalle, koska oikealla havaitsin tulipalon. Epäilin, että se oli se sama, joka oli pakottanut minut kääntymään takaisin. Olin siis nyt sen toisella puolella. Jatkoin ripeästi matkaa, halusin pois. Minua nolotti hieman.

Pian käytävä kääntyi oikealle ja sitten päättyi, ja jälleen piti valita, jatkaisinko oikealle vai vasemmalle. Päätin mennä vasemmalle ja kohta taas oli edessä risteys: pitäisi joko jatkaa suoraan tai kääntyä vasemmalle. Kartta mielessäni jatkoin suoraan ja käännyin sitten oikealle, kun käytävä sinne kääntyi muita vaihtoehtoja vailla.

Seuraavaksi rekisteröin vähän matkan päässä edessäni ihmishahmon, ja seuraavaksi kuulinkin loitsun: ”Tainnutu!” Väistin sivulle ja pudottauduin kontalleni, sillä mieleni ei toiminut niin nopeasti, että olisin ehtinyt loitsia vastaloitsun. Olin saanut kaksintaisteluharjoitusta niin vähän, että päätin paeta. Juoksin hahmon ohi mahdollisimman nopeasti ja mutkittelin vähän, että minuun olisi vaikeampi osua. Ohitettuani hahmon loitsin taikasauvalla hahmoa osoittaen ensimmäisen mieleeni tulleen loitsun: ”Menejo!” Se sai hahmon kaatumaan.

Seuraavasta risteyksestä käännyin vasemmalle ja kohtasin edessäni olennon, jonka kohta tunnistin sfinksiksi. Tuo sanoi rauhallisesti: ”Elää maailman alusta maailman loppuun asti, muttei koskaan viittä viikkoa täytä.” Muistin, mitä sfinksistä olin lukenut – ja tarinoissa kuullut – ja tajusin, että kyseessä on arvoitus. Siirryin seinän viereen miettimään, painoin selkäni seinää vasten. Miettiessäni tunnustelin taikasauvaani hajamielisesti.

En keksinyt kuin yhden vastauksen: kuu. Olin epävarma, mutten todellakaan halunnut lähteä takaisinpäin. Ja en kai minä mitään menettäisi, vaikka yrittäisin? Ei, ei... Päätin yrittää. ”Kuu”, vastasin hiljaa, tärisevällä äänellä. Huokaisin helpotuksesta, kun sfinksi sanoi: ”Oikein” ja siirtyi sivuun. Ohitin sen varovaisesti, valppaana, mutta soin sille pienen, kiitollisen hymyn. Se ei vastannut.

Seuraavaksi huomasinkin, että edessäni oli jälleen risteys, johon käytävä päättyi kuten niin monet sitä ennen. En kuitenkaan joutunut juuri miettimään, vaan kännyin oikealle, sillä se johti ulos. Koetin siistiä itseäni, suoristin vaatteeni ennen ulos astumista. Sitten koetin olla välittämättä minuun kohdistuvista katseista, etsin väkijoukosta Hestian ja menin hänen luokseen.

Halasin Hestiaa hänen luokseen päästyäni, ja tarkastelin häntä sitten samalla, kun hän katsoi minua. Hestia näytti selvinneen ehjin nahoin muuten, mutta hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat hieman normaalia suttuisemmat. Puhkesin hymyyn ja sanoin hiljaa hänelle: ”Oli varmaan helppoa sinulle?” Katsoin häneen luottavaisesti, odottaen. ”No ei se nyt niin...” hän mutisi selvästi ajatuksissaan, varmaan miettien kokemusta. ”Mutta pääsit läpi?” tivasin haparoiden. ”Joo”, vastasi Hestia, pörrötti hiuksiani ja sanoi: ”Ja niin sinäkin.” Vastaukseksi hymyilin ja kosketin kasvojani, paria haavaa. Hestian huolestuneeseen katseeseen vastasin: ”Ilkiöitä.” ”Pitää muistaa puhdistaa nuo”, hän sanoi. Nyökkäsin ja käännyin katsomaan ympärilleni, seuraamaan muita ihmisiä. Seisoin lähes kiinni Hestiassa, hakien hänestä turvaa.

[Mila Molina]

Shanietta Kei, Taikakoulu Château

Mila Molina, Taikakoulu Château
Pisteet: 9

Tekstiäsi oli todella mukava lukea, sillä kirjoitit sujuvasti ja kuvailit tapahtumat niin hyvin. Vaikka sait labyrintin suoritetuksi, et kuitenkaan tehnyt asioita Shanietalle liian helpoiksi. Tunnistit hahmosi heikkoudet, mutta osasit tuoda myös vahvuudet hyvin esille. Lähes täydellinen suoritus, vaikka hahmollasi olikin hieman ongelmia haasteen aikana. Realistisuudesta plussaa.

Vincent Coates, Tylypahka AM
Pisteet: 7

Haaste oli kirjoitettu hyvin, ja siitä sai selkeän kuvan hahmosta. Shaniettan taidot ja heikkoudet oli otettu hyvin huomioon esteiden suorittamisessa, ja oli hienoa, että hahmon epäonnistumiset ja valinnat peruuttaa ja valita uusi reitti oli myös huomioitu.

Aline, Pensieve
Pisteet: 9

Kirjoitat hyvin ja selkeää tekstiä. Tarina oli ihanan rauhallinen ja jokaiseen tapahtumaan syvennyttiin hyvin, jopa alkuun, kun labyrinttiin oltiin vasta menossa. Hahmon jännitys tulee hienosti esiin, sellainen herkkä epävarmuus. Shaniettan ajatukset tulevat mielenkiintoisina esiin lukijalle. Suoritus on kirjoitettu ohjeiden mukaisesti ja seikkailumaisen tarinan luoden. Juuri tällainen seikkailu tuo mukaan oikeaa jännityksen tunnelmaa ja taikamaailman maagisuutta. Haasteet oli kuvattu monimutkaisesti ja hahmo joutui todella ratkaisemaan tiensä läpi esteistä. Lisäksi sfinksin arvoitus oli luovasti keksitty.

Yhteensä 25 pistettä!

[Shanietta Kei]

Kiitos palautteesta ja pisteistä kaikille kolmelle! :)

Ja Aline, etsin tuon sfinksin arvoituksen netistä... :'D Joo, en oo kauheen hyvä arvoituksissa. Mut testasin vaan, et oisin itekin osannut tuon! :) Lähinnä selkeyden perusteella valitsin, ja oikean rakenteen... Enkai mä nyt menetä pisteitä? O.o