Ensimmäinen haaste, Lucas Mac Fhionnlaigh

[Lucas Mac Fhionnlaigh]

Lucas Mac Fhionnlaigh | Tylypahka AM | Rohkelikko | 6. luokka

Lucas odotti kärsimättömänä vuoroaan astua labyrinttiin, ja kun se viimein saapui, hän oli enemmän kuin valmis. Hän kääntyi ympäri ja heilautti virnistäen kättään tupatovereilleen ja veti Rohkelikon värein raidoitettua pipoaan hieman paremmin päähänsä, vaikka pakkasta olikin vain pari astetta. Pipon alta niskasta pilkisti lyhyt, punainen poninhäntä, joka kuitenkin katosi näkyvistä, kun hän kiepautti niin ikään rohkelikkoraidoitetun kaulahuivinsa vielä kerran kaulansa ympäri ennen kuin astui labyrinttiin. Jonkin matkaa labyrintissä kuljettuaan hän vilkaisi ylhäällä päin avautuvaa taivasta, virnisti itsekseen ja otti taikasauvansa esille. Haaste olisi suorastaan naurettavan helppo suorittaa ilmasta käsin eikä hän voinut uskoa, että sitä ei ollut labyrintin suunnittelussa otettu huomioon.

”Tulejo Tulisalama”, hän lausui loitsun kuvitellen samalla tarkasti mielessään luutansa juuri siellä, mihin hän sen oli aamulla jättänytkin. Hetken odottelun jälkeen hän jo näkikin rakkaan Tulisalamansa saapuvan suunnasta, josta hänkin oli juuri labyrinttiin astunut, ja koppasi sen kiinni ilmasta. Jotkut ehkä tunsivat olonsa turvalliseksi, kunhan heillä vain oli taikasauvansa mukanaan, mutta hän tunsi rentoutuvansa sormiensa kiertyessä luudan saarnivarren ympärille. Hän nousi luudalle, ponkaisi vauhtia maasta ja tunsi taas kerran elävänsä ja olevansa vapaa, kun hänen mustat maihinnousukenkänsä menettivät kontaktinsa maankamaran kanssa. Valitettavasti vapautta ei kestänyt kuitenkaan kovin kauaa.

Kaikki kävi niin nopeasti, että nyt lumessa makaavan ja päätään pitelevän pojan oli aluksi edes vaikea sanoa, mikä oli mennyt pieleen. Hän oli ollut jo hyvää matkaa nousemassa labyrintin yläpuolelle vain lentääkseen sen yli – sitähän ei ollut kielletty missään – kun hänen päänsä oli yhtäkkiä osunut johonkin ja hän oli menettänyt luudan hallinnan, pudoten selälleen lumihankeen. Kyseessä oli ehkä hänen elämänsä noloin hetki. Tai ainakin hänen elämänsä noloin hetki pitkään aikaan. Toivottavasti kukaan ei ollut ainakaan nähnyt. Hän ei ollut pudonnut luudalta varmaan vuosiin. Naurettavaa, että sitten kun hän putosi, se tapahtui muutaman metrin korkeudella maanpinnasta. Luihuisen huispausjoukkue nauraisi hänet ulos kentältä seuraavassa ottelussa, jos saisivat tietää.

Lucas nousi varovasti istumaan hieroen edelleen päälakeaan, johon muodostuisi varmasti komea kuhmu ennemmin tai myöhemmin. Todennäköisesti ennemmin. Hänen täytyisi varmaan valehdella… juosseensa päin labyrintin muuria tai muuta vähemmän noloa. Pudotus ei kuitenkaan onneksi ollut ollut järin pitkä, ja ilmeisesti hän ei ollut kärsinyt mitään mustelmia ja jomotusta pahempia vahinkoja. Murtuneet luut labyrintin ensimetreillä olisikin ollut jo jotakin.

Vielä hetken tuntemuksiaan tarkasteltuaan Lucas lopulta kömpi ylös lumesta ottaen tukea luudanvarrestaan. Hankeen oli painunut selvästi ihmisen muotoinen painauma. Hän veti syvään henkeä ja yritti kasata itsensä katsahtaen samalla taivaalle. Taivas siellä todella näkyikin, mutta ilmeisesti labyrintin ylle oli myös langetettu jonkinlainen näkymätön taika, joka esti niin muurien yli kiipeämisen kuin lentämisenkin. Se siitä lentosuunnitelmasta. Koska hänellä nyt kuitenkin oli jo luutansa kädessään ja koska jokaisen askeleen tömähdys tuntui hänen päässään lievästi ikävänä, tylppänä kipuna, nousi hän jälleen luudalleen ja lähti lentämään eteenpäin labyrintissä. Tällä kertaa hän kuitenkin pysytteli muurinhuippujen alapuolella.

Pian muuri kuitenkin kohosi hänen edessään umpikujaan. Jos sitä nyt edes umpikujaksi saattoi kutsua, sillä muurissa oli kuitenkin puinen ovi. Lucas laskeutui maahan ja laski kätensä kullanväriselle ovenkahvalle ja nykäisi. Tumman mahonkinen ovi kuitenkin pysyi kiinni kuin hänen isänsä kukkaron nyörit aina, kun hän yritti pyytää rahaa uusiin huispausvarusteisiin. Lucas kurtisti kulmiaan. Aivan. Labyrintista ei ollut kai tarkoitus ihan noin vaan kävellä läpi. Onneksi hän oli sattunut kouluvuosinaan loitsimaan auki oven jos toisenkin, joiden ilmeisesti oli ollut tarkoitus pitää hänenlaisensa ihmiset poissa paikasta jos toisestakin.

”Alohomora”, Lucas lausui loitsun napauttaen oven lukkoa taikasauvallaan ja painoi sitten uudestaan kätensä ovenkahvalle. Tällä kertaa ovi liukui auki sulavan kevyesti ja Lucas virnisti itsekseen. Ehkä hänen onnensa oli hieman heikon alun jälkeen kääntynyt. Hän nousi taas luudalleen ja lähti lentämään pysytellen lähellä maata. Tultuaan valinnan paikan eteen hän kääntyi vasemmalle ja oli jo hieman tylsistynyt, koska labyrintissä ei ollut oven lisäksi näkynyt yhtään mitään. Hän oli aamulla yrittänyt uskotella Underwoodille, että labyrintissä olisi kalmolaskoksia, mutta näytti pahasti siltä, ettei siellä olisi edes fletkumatoja. Silloin hän kuitenkin näki lumessa valokuvakehyksen. Se ei näyttänyt juuri puhpalluraa uhkaavammalta, joten hän laskeutui hieman alemmas ja potkaisi sitä varovasti kengänkärjellään. Se ei kasvattanut hampaita ja purrut hänen varpaitaan irti vaan kaatui lumeen. Silloin hän kuitenkin näki kehyksissä olevan kuvan. Totta kai hän nyt sentään oman perheensä tunnisti. Mutta mitä ihmettä heidän perhepotrettinsa teki jossain ranskalaisessa labyrint- Ai niin.

Yhtäkkiä Lucas muisti törmänneensä kyseiseen kuvaan aiemminkin odottamattomassa paikassa. Hän vilkaisi uudestaan kuvaa ja huomasi, että siinä tosiaan oli hänen vanhempiensa lisäksi vain neljä punapäistä ja pisamaista poikaa. Hän itse puuttui joukosta. Hän oli aina ajatellut, että hänen mörkönsä olisi nundu tai kalmolaskos, mutta hän oli saanut kokea pimeyden voimilta suojautumisen oppitunnilla yllätyksen. Tämä mörkö ei herättänyt hänessä pelon kiljahduksia eikä saanut häntä laskemaan allensa, kuten ehkä joillekin muille saattoi käydä, vaan lähinnä hän tunsi onton väänteen vatsassaan kaivaessaan taikasauvansa taas esille ja osoittaessaan kuvaa. Hän ei oikeastaan edes tiennyt, miksi vaivautui, koska mitäpä typerä kuva voisi hänelle tehdä, mutta jotenkin tuntui kuitenkin väärältä jättää se labyrinttiin lojumaan sellaisenaan. Sen sijaan hän ei kokisi mitään tunnontuskia siitä, että jättäisi erään toisen valokuvan labyrinttiin lojumaan.

Pojan huulilla kareili pieni virnistys, kun hän keskittyi huvittavaan mielikuvaan, jota oli käyttänyt syyslukukauden mörköoppitunnillakin. ”Naurretavus!”, hän loitsi kuvakehystä osoittaen, ja pian perhepotretin paikalla komeili kuva koulun lennon ja huispauksen sijaisesta sekä pimeyden voimilta suojautumisen opettajasta suutelemassa kiihkeästi. Uutena pikku lisänä huispauksen sijaiselle olivat ilmestyneet myös tyylikkäät mursuviikset. Lucas naurahti melkein tyytyväisenä aikaansaannokselleen ja jatkoi matkaansa luudallaan yrittäen unohtaa mörön. Se, että hän ehkä pelkäsi sitä, ei tarkoittanut, että se olisi totta.

Lucas lenteli labyrintin käytävää eteenpäin. Se kääntyili vuoroin vasemmalle, oikealle, oikealle, ja taas vasemmalle, uudestaan ja uudestaan. Poikaa alkoi pikkuhiljaa jo hermostuttaa, sillä hänestä tuntui siltä kuin joku leikkisi hänen kustannuksellaan. Ehkä koko labyrintti olikin vain joku opettajien huvituskeino. Kuuleman mukaan ainakin tuomarit tarkkailivat labyrintin tapahtumia, mutta ties keitä muita siellä oli. Ehkä jostakusta oli ollut hauska ajatus, että heitetään oppilaita hölmöilemään labyrinttiin ja sitten nauretaan näiden toilailuille. Hänen alun törmäyksestään luudalla oli varmaan saanut hyvät naurut. Tätä pohtiessaan ja ärtymysasteensa noustessa Lucas kaarsi luudallaan jälleen kerran vasemmalle päin, ehkä hieman varomattomasti ja hieman liian kovalla vauhdilla, sillä hän meinasi lentää suoraan valtavaan tulipaloon. Hän käänsi luutansa nopealla ja terävällä etsijän käännöksellä ympäri, mutta se ei auttanut: hänen kaapunsa helma oli jo ehtinyt syttyä tuleen. Hän laskeutui äkkiä maahan ja avatessaan kaapunsa kiinnikkeitä nopeasti ja liu’uttaessaan sen pois päältään, hän kirosi niin, että toivottavasti kukaan ei ollut labyrintin muurin takana kuulemassa.

Maassa kytevä kaapu sammui melko nopeasti, kun Lucas potkaisi sen päälle pari kertaa lunta ja polkaisi jalallaan. Myös sadatusten tulva alkoi laantua, kun hän pian nosti mustan vaatekappaleen ylös maasta tarkastellakseen vahinkoa. Kaavun helmaa oli onneksi ehtinyt palaa vain vähän ja hän sentään oli tajunnut ottaa labyrinttiin varmuuden vuoksi vain tavallisen koulupuvun kaavun, jollaisia hän omisti varmaan puoli tusinaa. Edessäpäin loimuava tulipalo lämmitti ihan mukavasti, mutta siitä huolimatta hän loitsi lumisessa maassa kastuneeseen kaapuunsa kuivatusloitsun ja puki sen jälleen päälleen. Sen jälkeen oli itse tulipalon vuoro. Aquatulio ei varsinaisesti ollut hänen vahvimpia loitsujaan, mutta nyt hän kuitenkin lausui sen ja alkoi sammuttaa paloa taikasauvansa kärjestä purkautuvalla vesisuihkulla. Siinä meni aikansa, mutta ennen pitkää koko käytävän tukkinut tulipalo oli kutistunut pieniksi nuotioiksi siellä täällä. Lucas tunki taikasauvansa kaapunsa taskuun, nousi jälleen luudalleen ja lähti pujottelemaan liekkien välistä eteenpäin labyrintissä. Sitä ennen hän kuitenkin varmuuden vuoksi keräsi kaapunsa pitkän helman kainalonsa alle.

Jonkin aikaa sai poika lennellä labyrintissä taas rauhassa. Hän valitsi suuntansa aika sattumanvaraisesti sen mukaan, mikä sattui vaikuttamaan hyvältä idealta. Oikeaan, vasempaan, taas vasempaan… Lentäessään ikävän upottavan näköisen suon yli hän oli jo päästänyt kaapunsa taas vapaaksi kätensä alta sekä menettänyt myös kaiken suuntavaistonsa ja käsityksensä siitä, missä kohtaa labyrinttiä ehkä oli. Vielä yksi käännös oikealle ja toinen vasemmalle ja pian hän oli umpikujassa. Hän vihasi labyrinttejä. Tällainen sattumanvarainen harhailu ja haahuilu turhautti häntä. Niinpä hän päättikin palata välillä takaisinpäin. Hän lensi uudestaan suon yli ja jatkoikin sen jälkeen oikealle. Yhtäkkiä hän huomasi, että lumihanki olikin hänen päänsä yläpuolella ja jossain jalkojen alapuolella puolestaan aukesi sininen taivas. Tunne oli outo, eikä edes mitenkään hyvällä tavalla. Se väänsi vatsanpohjaa, ja jotenkin luudan ohjauskin tuntui hankaloituneen. Se pyrki alla odottavan taivaan sijaan ylöspäin, lumeen. Tällaista ei ikinä tapahtunut huispausotteluissa, ja Lucaksen piti kasata kaikki keskittymisensä ohjatakseen ja pitääkseen itsensä sopivalla korkeudella. Hän yritti parhaansa mukaan keskittää katseensa kauempana edessäpäin näkyvään tiilimuuriin ja olla ajattelematta oudosti ylösalaisin kääntynyttä maailmaa ympärillään.

Kun Lucas vihdoin pääsi muurin luokse, vaihtoivat taivas ja maa jälleen paikkaansa alkuperäisiin asemiinsa. Poika huokaisi helpotuksesta ja laskeutui hetkeksi maahan. Hänen vatsanpohjaansa väänsi edelleen ja hän pelkäsi oksentavansa. Hän pystyi tekemään kaikenlaisia kieppejä ja muita temppuja kyllä luudallaan, mutta kuka olisi uskonut, että labyrintin kääntyminen ylösalaisin saisi pään niin sekaisin. Lucas veti syvään henkeä muutaman kerran ja jatkoi sitten matkaansa jalan, ihan vain siitä ilosta, että sai tuntea lumen narskuvan kenkiensä alla. Hän ohitti yhden risteyksen ja kääntyi seuraavasta mutkasta vasemmalle, alkaen tuntea olonsa jo hieman paremmaksi. Olisikin ollut noloa oksentaa labyrinttiin. Ei tietenkään niin noloa kuin luudalta putoaminen – hän ei voinut olla irvistämättä muistellessaan sitä – mutta noloa kuitenkin.

Astellessaan käytävää eteenpäin Lucas pisti yhtäkkiä merkille, että se oli huomattavasti kapeampi kuin aikaisemmat käytävät. Oliko se ollut sellainen alusta asti? Hän ei ollut aivan varma, sillä hänellä olivat olleet mielessään hieman muut asiat siinä kohtaa. Vielä jonkin matkaa käveltyään hän tajusi seinien lähestyvän koko ajan hitaasti toisiaan. Hänen sydämensä alkoi hakata rinnassa kovemmin ja hän hyppäsi jälleen luudalleen lähtien vauhdilla eteenpäin. Tulisalaman kiihtyvyys oli loistava, mutta myös seinät alkoivat jo olla niin lähellä toisiaan, että hänen piti varoa, jotteivät hänen kyynärpäänsä osuneet muureihin. Lucas kannusti luutaansa vielä kovempaan vauhtiin ja pääsi kuin pääsikin lopulta karkuun seiniä, jotka olisivat varmasti pian jo murskanneet hänet väliinsä. Ajatus aiheutti hänessä puistatuksen, kun hän käänsi päätään parahiksi nähdäkseen takanaan labyrintin seinien painuvan kiinni toisiinsa.

Tulisalama oli tunnetusti hyvä luuta kiihtymään, mutta siinä oli tietysti myös loistavat jarrutusominaisuudet. Valitettavasti niistä ei kuitenkaan ollut hyötyä, jos vain katseli olkansa yli ja huomasi aivan liian myöhään lentävänsä luudan maksiminopeutta kohti kahden metrin päässä odottavaa sfinksiä. Jarruttamisen sijaan hän joutuikin ohjaamaan luutansa äkkijyrkkään nousuun suoraan sfinksin nenän edestä. Sekunnin murto-osan verran hän tunsi helpotusta, kunnes vauhdilla taivasta kohti kohotessaan muisti, että muurien yläreunalla oli taiottu, näkymätön katto. Jo toista kertaa samana päivänä hän iskeytyi siihen, tällä kertaa luudanvarren kärki edellä. Vaikka hän olikin saanut luudan vauhdin jo laskemaan, tunsi hän tärähdyksen silti koko ruumiissaan joutuessaan puristamaan luudanvartta voimiensa takaa pysyäkseen kyydissä. Silti hänen kävi enemmän sääliksi luutaa kuin luitaan.

Hän sai ohjattua törmäyksen jälkeen luudan melko kömpelösti maahan ja kieri itse hangessa pari kierrosta pysähtyen sitten muuriin. Muutaman sekunnin hän vain makasi paikallaan ja odotti, että korvien soiminen lakkaisi. Sen jälkeen hän yritti varovasti liikutella sormiaan ja oli melko varma, että ne liikkuivat. Mieluusti poika olisi jäänyt vielä hetkeksi lumeen vetämään henkeä ja kasaamaan itsensä, mutta silloin hän kuuli äänen. Sfinksi. Hänen silmänsä räpsähtivät auki ja hän nousi istumaan vauhdilla, jonka ei olisi uskonut olevan edes mahdollinen sellaisen törmäyksen jälkeen. Samalla hän myös tunsi polvessaan viiltävän kivun.

”Siinäpä lento”, sfinksi totesi eikä Lucas ollut varma kuulostiko se enemmän huvittuneelta vai vaikuttuneelta, ”mutta minulla on sinulle arvoitus. Jos vastaat oikein, päästän sinut ohi. Mutta jos vastaat väärin… sanotaanko, ettet tahdo vastata väärin.”

”Aivan… Arvoitus…” Lucas mutisi pidellen edelleen toisella kädellä vasenta polveaan ja kurkotellen toisella kädellään vähän matkan päässä lumessa makaavaa luutaansa. Sfinksi alkoi kertoa arvoitustaan, mutta Lucas ei juurikaan kuunnellut. Arvoitus kuulosti tavattoman pitkältä ja arvoitukset muutenkin olivat enemmän Korpinkynsien heiniä. Häntä arvoitukset lähinnä turhauttivat. Hän oli enemmän toiminnan kuin ajattelun mies. Niinpä hän päätti nytkin toimia sen sijaan, että yrittäisi ratkaista arvoituksen.

”Tuota… ööö… Voisitko toistaa vielä sen arvoituksen?” Lucas ehdotti sfinksille tämän saatua pitkän ja hankalalta vaikuttavan arvoituksensa loppuun. Hänen sormensa kiertyivät samalla luudanvarren ympärille ja hän ujutti sitä hitaasti itseään kohti lumessa. Sfinksi vilkaisi häntä hieman kummastuneena, mutta alkoi kuitenkin toistaa arvoitusta. Silloin Lucas vääntäytyi vaivalloisesti ylös maasta jälleen kerran Tulisalamastaan tukea ottaen. Hänen polvensa oli älyttömän kipeä eikä hän voinut olla muistamatta sitä kertaa, kun hän oli pudonnut puusta ja Ironwood oli tullut sairaalasiipeen tökkimään hänen murtunutta käsivarttaan. Hän muisteli sitä ja yritti olla irvistämättä, vaikka painon laskeminen jalalle sattuikin kuin joku olisi vääntänyt polvessa tikaria.

Sfinksin edelleen selittäessä arvoitustaan hän teki päätöksensä. Paon yrittäminen olisi järkevämpää kuin arvoituksen ratkaiseminen. Tai siis, ilmeisesti otus hyökkäisi joka tapauksessa, jos ja kun hän vastaisi väärin, joten oli parempi ottaa edes varaslähtö. Niinpä hän heilautti itsensä luudalleen niin nopeasti kuin taisi ja syöksähti viistosti sfinksin yli. Otus päästi murahduksen ja keskeytti arvoituksensa yrittääkseen purra häntä jalkaan. Lucas nousi vielä korkeammalle, tällä kertaa kuitenkin tuskallisen tietoisena labyrintin näkymättömästä katosta. Hän kiihdytti vauhtiaan ja tunsi, miten sfinksi sai kynsillään otteen hänen puoliksi palaneen kaapunsa helmasta, kun luuta pysähtyi yhtäkkiä ilmaan. Pian se alkoi liikkua taaksepäin, kun sfinksi veti häntä kaavusta itseään kohti. Lucas kaivoi taikasauvansa esiin, väänsi vartaloaan ympäri sen verran, että sai osoitettua sillä kaapuaan ja lausui loitsun: ”Hajothus!”

Kaapu repesi suunnilleen vyötärön korkeudelta jättäen helman sfinksille, ja Tulisalama ampaisi eteenpäin tuhatta ja sataa. Edessäpäin kohosi jälleen taas muuri ja Lucas kaarsi tiukasti oikealle kiihdyttäen luutaa vielä enemmän. Hän ei ollut varma, seurasiko sfinksi häntä vai ei, mutta kuuli sen äänet vielä takanaan. Ilmeisesti huoleen ei kuitenkaan ollut enää juuri ainetta, sillä yhtäkkiä hän huomasi lentävänsä ulos labyrintistä takaisin Châteaun lumisella pihamaalla odottavan väkijoukon keskuuteen. Hän sai jarrutettu luutansa ilman, että syöksy ulos labyrintista meni liian pitkäksi ja laskeutui sitten maahan hengästyneenä. Laskeutuminen ei ehkä ollut elegantein mahdollinen ottaen huomioonsa sen, miten hänen täytyi varoa ottamasta vastaan vasemmalla jalallaan, mutta hän oli selvinnyt ulos.

[Mila Molina]

Lucas Mac Fhionnlaigh, Tylypahka AM

Mila Molina, Taikakoulu Château
Pisteet: 8

Hyvä, ettet suorittanut labyrinttia luudalla kokonaan, vaikka hahmosi yritti niin tehdäkin. Teit omaperäisiä ratkaisuja labyrintin varrella ja kirjoitit niistä oikein sujuvasti. Varsinkin kohtaaminen mörön kanssa oli mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa. Luudalla lentäminen helpotti labyrintin suorittamista huomattavasti. Vaikka hahmollesi sattui ties mitä tapaturmaa ja kuhmua haasteen aikana, olet ansainnut suorituksestasi hyvät pisteet.

Vincent Coates, Tylypahka AM
Pisteet: 9

Haaste oli hyvin hahmonomainen. Luudan kutsuminen oli hauska idea, ja vaikka alkuperäinen suunnitelma ei toiminutkaan, sitä hyödynnettiin haasteessa hyvin. Pidin siitä, että esteessä, jossa maailma kääntyy ylösalaisin, oli otettu huomioon sen aiheuttama pahoinvointi ja luudan ohjauksen vaikeutuminen, eikä vain valssattu läpi ongelmitta.

Aline, Pensieve
Pisteet: 9

Aloitit mielenkiintoisella ja erikoisella ratkaisulla, joka antoi mielestäni heti vauhtia tarinaan. Apuvälineen kutsuminen voi tuoda uusia mahdollisuuksia, toisaalta haasteitakin. Hienoa, ettei lentoratkaisu ollut liian helppo ja haasteissa tosiaan oli käsiteltävää. Käytit muutenkin mielenkiintoisia ja erilaisia ratkaisuja haasteissa, jotka toivat esille myös hahmon persoonaa ja elämää. Mörön muuttuminen valokuvaksi oli hyvin erilainen pelko, joka sai lukijana janoamaan lisää hahmon elämästä. Vaikeuksien kautta Lucas päätyikin sfinksin luo ja päätti tehdä aivan erilaisen ratkaisun kuin luovia läpi arvoituksesta. Erilaisuus tuo tarinaan omaperäisen vivahteensa.

Kieli on rikasta ja kuvailevaa. Tekstiä oli helppo lukea ja kappaleet säilyivät selkeinä alusta loppuun.

Yhteensä 26 pistettä!