Ensimmäinen haaste, Anthony Underwood

[Anthony Underwood]

Anthony Underwood | Luihuinen | 6. luokka | Tylypahka AM

Edelliseen oppilaan menosta labyrinttiin oli kulunut Anthonyn mielestä jo ikuisuus, kun hän odotteli vuoroaan punaisesta tiilistä tehdyn rakennelman edessä. Se oli useamman metrin korkuisena melko vaikuttava aikaansaannos, mutta hänellä ei ollut kaikelta hermostukseltaan aikaa juuri ihailla sitä. Alempiluokkalaisilla oli tietysti edessä vielä pidempi odotus, sillä heitä lähetettiin labyrinttiin luokka-asteiden mukaisessa järjestyksessä. Hänen ei käynyt nuorempia kateeksi, sillä hänelle tähänkin asti odottelu oli ollut aivan tarpeeksi tuskaista. Hänestä oli tuntunut heräämisestään asti siltä kuin hänen vatsansa olisi yön aikana kääntynyt ympäri, ja tunne oli sen jälkeen vain pahentunut. Hän ei ollut pystynyt syömään aamiaisella juuri mitään. Hän toivoi pääsevänsä jo pian labyrinttiin. Jännitys hellittäisi silloin samalla tavalla kuin se hellitti aina koepäivänä heti, kun hän sai sulkakynän käteensä ja koepaperin eteensä. Sen jälkeen hän selviäisi.

Koska Underwood sattui olemaan aakkosissa miltei viimeisenä, Fhionnlaigh oli lähetetty labyrinttiin jo kauan sitten ennen häntä. Hän oli silloin ristinyt sormensa ja toivonut ihan vain Atlaksen vuoksi, ettei tämä löytäisi enää ikinä ulos sieltä. Hän oli tosin melko varma, että viimeistään haasteen loputtua viimeisetkin oppilaat haettaisiin pois labyrintista. Mutta missä kunnossa, siitä ei tietenkään ollut takeita. Hän kuitenkin yritti olla ajattelematta labyrintissa odottavia haasteita ja piirteli hetken kengänkärjellään lumeen viivoja rauhoittaakseen itseään. Pakkasta ei ollut kovin paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että hengitys nousi huuruna ilmaan, ja hänkin oli pukeutunut lämpimään viittaan sekä poikien koulupukuun. Siihen tosin oli myös ehkä hieman vaikuttanut se, mitä professori Coates oli aikaisemmin sanonut hänelle soveliaasta pukeutumisesta. Hän niiskaisi, mutta se johtui varmaan pelkästään siitä, että hänen nenänsä vuoti aina pakkasella.

Lopulta hän sai labyrintin sisäänkäynnillä seisovalta noidalta merkin siitä, että voisi lähteä labyrinttiin. Syvä hengenveto ja jalkaa toisen eteen. Pian hän oli astunut sisään labyrinttiin ja ulkoa kuuluvat äänet tuntuivat vaimenevan. Hän otti taikasauvansa kaapunsa taskusta jo valmiiksi käteensä ja tunsi olonsa heti paljon varmemmaksi. Jos jopa ensimmäisen vuoden oppilaiden oli tarkoitus selviytyä labyrintistä, niin senhän pitäisi olla hänelle helppoa kuin salaattisiivun varastaminen fletkumadolta. Hän yritti unohtaa, mitä Fhionnlaigh oli yrittänyt aamulla selittää hänelle viisipäisistä kalmolaskoksista. Hän ei uskonut, että kalmolaskoksilla edes oli päitä. Sitä paitsi, tuskin Turnajaisten tarkoitus oli sentään tappaa puolia koulujen oppilaista. Hänen oman opinahjonsa taloudellisen tilanteen huomioon ottaen koulun rehtori ei tosin jäisi varmaan suremaan ruokittavien suiden vähenemistä koulun ruokapöydässä.

Anthony tyhjensi mielensä kuitenkin tällaisista typeristä ajatuksista, kun pian eteen tuli labyrintin ensimmäinen valinnan paikka. Oikealle vai vasemmalle? Hän tiesi, että labyrintistä ulos selviämiseen oli algoritmi. Piti vain seurata labyrintin jompaakumpaa seinää. Mutta kumpaa? Hänen vaistonsa käski mennä vasemmalle, vaikka järki sanoi, että mitään vaistoa ei ollut olemassakaan. Ja vaikka olisikin, siihen ei olisi luottamista. Siitä huolimatta hän kuitenkin päätyi kääntymään vasemmalle ja asetti vasemman kätensä tiilimuurille. Ehkä siksi, että hänen taikasauvansa oli oikeassa kädessä tai ehkä siksi, että Luihuisen tupaankin käännyttiin tyrmän käytävältä vasempaan päin. Tai ehkä siksi, että nopeus oli yksi haasteen arvostelukriteereistä, joten hän ei voinut miettiä kauaa.

Suunnan valittuaan Anthony eteni ripein askelin, muttei kuitenkaan juossut, jotta ehti havainnoimaan ympäristöään. Hänen katseensa poukkoili varuillaan jatkuvasti jalkojensa alla narskuvasta lumesta labyrintin tiiliseiniin ja edelleen korkealla yläpuolella näkyvään siniseen taivaaseen oikean käden sormien ollessa puristuneena hieman liian lujaa taikasauvan ympärille. Hän odotti koko ajan, että jotain tapahtuu, mutta siitä huolimatta hän yllättyi ja pysähtyi niille sijoilleen nähdessään, mitä edessäpäin odotti.

Se oli valtava. Reilusti yli kaksi metriä pitkä ja turvalliselta etäisyydeltä tarkasteltunakin älyttömän ruma. Se näytti hieman skorpionin ja hummerin risteytykseltä, jonka etu- ja takapään erotti lähinnä vain siitä, että jälkimmäisestä räiskähteli ilmoille välillä kipinöitä. Anthonylla ei ollutkaan mitään ongelmaa tunnistaa otusta räiskeperäiseksi sisuliskoksi. Hän oli lukenut niistä joskus aikanaan. Uskomatonta, miten kellekään tuli ikinä edes mieleen risteyttää mantikoria yhtään minkään olennon kanssa, ja vielä uskomattomampaa, että joku oli oikeasti onnistunut siinä. Kaikista uskomattominta tietysti oli se, että tuollainen mahdollisesti laiton risteytys oli ylipäätään labyrinttiin päätynyt. Ehkä Ranskan Taikaministeriö ei ollut yhtä tiukka kuin Iso-Britannian. Hän ei lukiessaan ollut todellakaan odottanut törmäävänsä ikinä tähän otukseen. Nehän eivät edes eläneet kovin pitkään eikä kukaan ilmeisesti tiennyt, mitä ne söivät. Hän ei kuitenkaan aikonut tänään testata, maistuiko niille ihmisliha – todennäköisesti maistuisi – vaan lähestyi sisuliskoa hitaasti ja varoen taikasauva valmiina.

Kuten mantikorien nahka, myös räiskeperäisten sisuliskojen panssari hylki lähestulkoon kaikkia tunnettuja loitsuja eikä Anthony todellakaan tuntenut niitä, joita se ei hylkinyt. Jos sellaisia nyt edes oli olemassa. Hän ei ollut ymmärtänyt, miksi kirja käytti sanamuotoa ”lähes kaikkia tunnettuja loitsuja”, mutta ei sitten täsmentänyt, mitä loitsuja nahka ei hylkinyt. Ehkä kyseessä sitten olivat anteeksiantamattomat kiroukset tai jotain muuta, mitä ihmisten ei haluttu tietävän tai käyttävän. Sen sijaan hän kuitenkin muisti, että räiskeperäisellä sisuliskolla oli heikko kohta vatsassaan, jonne sen panssari ei yltänyt. Hänen pitäisi vain keksiä, miten hän saisi loitsun osumaan juuri oikeaan paikkaan ennen kuin sisulisko joko pistäisi häntä tai kärventäisi hänet. Räiskeperäinen sisulisko tuskin osasi mitään temppuja, kuten vaikka kieriä käskystä selälleen.

Suunnitelma muotoutui valmiiksi Anthonyn päässä samalla, kun hän jatkoi varovasti, mutta vakaan varmasti olennon lähestymistä. Jos sitä nyt miksikään suunnitelmaksi saattoi edes kutsua, sillä ideana oli yksinkertaisesti vain heittäytyä alas lumeen, tähdätä sitten alhaalta päin vatsaan, loitsia ja olla toivottavasti nopeampi kuin sisulisko. Hän oli toivonut saavansa puolelleen yllätyksen tuoman edun, mutta sisuliskokin näytti nyt huomanneen hänet, ja se polki lunta iljettävän monilla jaloillaan kuin pillastunut hevonen. Anthonyn ja otuksen välillä oli enää muutama hassu metri, ja hän olisi katsonut sitä silmiin, jos sillä olisi ollut jossakin näkyvissä silmät. Sillä ei näyttänyt olevan edes suuta. Ikävä kyllä hän piti kuitenkin selvästi silmällä väärää päätä, sillä yhtäkkiä hän huomasi liikettä näkökenttänsä laidalla, ja sisuliskon pyrstö piikkeineen syöksähti nopeasti häntä kohti.

Hän väisti nopeasti tiilimuurista oikealle ja vältti saamasta osumaa piikistä, mutta kompastui samalla omiin jalkoihinsa kierähtäen selälleen lumeen suoraan otuksen eteen. Sen pääpuoli – jos sitä sellaiseksi edes saattoi kutsua – häilyi inhottavan uhkaavana hänen yläpuolellaan, mutta siitä huolimatta hänen oli keskityttävä nyt sen vatsaan. Nopeasti. Selältään loitsiminen osoittautui huomattavasti hankalammaksi kuin hän oli osannut kuvitellakaan, mutta jotenkin hän sai tähdättyä taikasauvansa otuksen vatsapuolelle, jossa tosiaan ei näkynyt panssareita. Hänellä oli ollut tarkoituksenaan käyttää aivan toista loitsua, mutta nyt yllätettynä hänen huuliltaan karkasi se, jonka hän osasi ehkä kaikkein parhaiten.

”Tainnutu!” Anthony vinkaisi ja yritti keskittää kaiken huomionsa ja energiansa loitsuun. Hänen taikasauvansa kärjestä välähti valo ja hän uskoi osuneensa. Vielä ei kuitenkaan voinut jäädä ihastelemaan lopputulosta, vaan hän yritti kuin hengenhädässä kieriä kauemmas räiskeperäisestä sisuliskosta. Hengenhädässä hän todella olisikin, jos tuo lähestulkoon kolmimetrinen otus rojahtaisi tajuttomana hänen päälleen. Sisulisko päästi hänen takanaan ikävän kuuloisen ja kovan äänen, jota olisi varmaan voinut luonnehtia kuolonkorahdukseksi, ja sen perästä roiskahti vielä kerran kipinöitä ennen kuin sen jalat menivät kippuraan ja koko otus lysähti velttona lumeen. Anthony istui maassa huohottaen ja kääntyi katsomaan taakseen. Näytti harvinaisen tajuttomalta. Hän tasasi vielä hetken hengitystään lumessa istuen ennen kuin nousi ylös hieman tärisevin jaloin ja yritti pudistella lunta kaavustaan. Eteenpäin oli mentävä, sillä häntä ei huvittanut jäädä odottamaan sisuliskon heräämistäkään.

Hän orientoi itsensä taas labyrintissä, laski vasemman kätensä tiiliseinälle ja lähti seuraamaan sitä. Jos hän seurailisi vasemmalla kädellään labyrintin ulkoseinää, hän löytäisi ennen pitkää ulos. Ainoa riski oli se, että reitti ei olisi nopein mahdollinen tai esteistä riippuen helpoin mahdollinen, mutta toisaalta labyrinttiin eksyminenkään ei olisi järin nopeaa. Valitettavasti tähän suunnitelmaan tuli kuitenkin erittäin pian muutos, sillä uuden vasemmalle suuntautuneen käännöksen jälkeen hän näki labyrintissä edessään otuksen, joka osaksi muistutti aikaisempaa räiskeperäistä sisuliskoa, mutta ei kuitenkaan. Tällä nimittäin oli skorpionin pyrstön lisäksi myös aivan selvästi leijonan vartalo. Olento oli hänen onnekseen selin häneen, mutta Anthony oli melko varma, että toiselta puolelta katsottuna sillä olisi ihmisen pää. Hän vetäytyi nopeasti takaisin kulman taakse.

Voi pyhä peikonräkä, sehän oli ilmielävä mantikori. Hän pidätti hengitystään ja kurkisti vielä uudestaan varovasti nurkan taakse varmistaakseen havaintonsa, mutta kyllä se mantikori oli. Räiskeperäinen sisulisko oli ollut hänestä jo tarpeeksi uskomatonta, mutta että mantikori? Ne olivat äärettömän harvinaisia ja vielä sitäkin vaarallisempia. Hän oli juuri viimeistellyt esseensä mantikoreista, joten aihe oli vielä erittäin tuoreena muistissa. Viis vasemman käden säännöstä ja algoritmeista, hän ei menisi lähellekään tuota otusta. Niinpä hän perääntyikin nyt mahdollisimman hiljaa astellen takaisinpäin, vilkuillen aina välillä olkansa yli, mitä sieltä tuleman piti, mutta enimmäkseen piti kuitenkin katseensa siinä suunnassa, missä mantikori oli kulman takana odottamassa. Niin edetessään hän tunsi itsensä melko pelkuriksi, mutta toisaalta sellainen hän kuulemma olikin. Hetken hän toivoi, että Atlas olisi ollut hänen mukanaan. Ei niinkään siksi, että tästä olisi ollut mitään konkreettista hyötyä vaan enemmänkin siksi, että hän tunsi tämän seurassa pystyvänsä olemaan jotenkin rohkeampi. Edes toisen heistä oli pakko olla.

Anthony otti jälleen yhden askeleen taaksepäin, ja yhtäkkiä yhdessä silmänräpäyksessä kaikki hänen ympärillään muuttui aivan pimeäksi. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli paniikki. Hän pysähtyi niille sijoilleen ja otti tukea seinästä. Oliko mantikori löytänyt hänet? Hän ei kyllä ollut koskaan lukenut, että tällainen kuuluisi niiden saalistustapoihin. Hän yritti hengittää rauhallisesti sekä ennen kaikkea hiljaa ja kuunteli samalla tarkasti. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Hän kääntyi ympäri katsoakseen loputtomalta näyttävään pimeyteen. Edes taivasta ei enää näkynyt yläpuolella vaan kaikki oli mustaa. Eteenpäin hänen kuitenkin olisi pakko suunnata, ellei hän tahtonut palata takaisin mantikorin luokse. Eihän labyrinttiin ollut voitu sijoittaa mitään mantikoria pahempaa? Eihän? Hän ei ollut täysin varma asiasta, mutta sen murehtiminen ei parantaisi hänen tilannettaan. Niinpä poika veti syvään henkeä ja nosti taikasauvansa koholle loitsiakseen valois-loitsun, mutta jäi hetkeksi sitten epäröimään. Olisiko hän silloin helpompi kohde mahdollisille pimeässä lymyäville otuksille? Nopeasti hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että millä tahansa pimeässä lymyävällä otuksella olisi varmasti häntä parempi hämäränäkö, joten miksi suoda niille se etu. Sitä paitsi, jos hän menisi ja kompastuisi pimeässä johonkin nunduun, se saisi tietää hänen läsnäolostaan joka tapauksessa.

Kuiskattuaan loitsun hiljaa Anthony jatkoi matkaansa hitaan varovasti liikutellen taikasauvaa edessään edestakaisin vasemmalta oikealle nähdäkseen, mihin oikein oli astumassa. Maassa ei kuitenkaan näkynyt muuta kuin lunta. Keskittyessään tutkimaan maanrajaa liian tarkkaan hän koki melkoisen yllätyksen, kun seuraava katastrofi iskikin ylhäältä päin. Yhtäkkiä hän oli kiusallisen varma siitä, että joku tai jokin oli vetäissyt hänen poninhännälle koottuja hiuksiaan. Hänen vasen kätensä nousi automaattisesti koskettamaan poninhäntää, mutta sormet hipaisivatkin sen sijaan jotakin karvaista ilmassa. Hän vetäisi nopeasti kätensä pois, kääntyi ympäri ja osoitti ilmaa taikasauvansa päässä loistavalla valolla. Siinä ei kuitenkaan näkynyt mitään. Ehkä hän oli kuvit- Ei, siinä se taas oli. Jotakin mustaa liikahti ilmassa hänen näkökenttänsä laidalla. Taikasauvakäsi heilahti salamannopeasti liikkeen suuntaan, ja silloin hän sai sen valokeilaan. Hutsu. Ja toinen. Ja kolmas. Niitähän oli kokonainen parvi! Ja mikä vielä hälyttävämpää, ne lensivät nyt häntä kohti.

Olisi ollut silkkaa hulluutta ja ennen kaikkea labyrinttihaasteen nopeustavoitteen huomioon ottaen ajanhukkaa yrittää loitsia niin monta yksittäistä hutsua, joten Anthony teki, kuten katsoi parhaaksi. Hän nosti paksun talviviittansa hupun päänsä suojaksi ja juoksi eteenpäin loputtomaan pimeyteen yrittäen väistellä otuksia. Hän osoitti yhä himmeästi valoa hehkuvalla taikasauvallaan maata ja piti myös katseensa alaspäin suunnattuna, sillä hutsut tulivat ylhäältä päin. Hän oli melko varma, että yksi niistä yritti purra häntä oikeaan käsivarteen, mutta siinä olento teki virheen. Hän sattumoisin oli paitsi Luihuisen huispausjoukkueen kapteeni myös lyöjä ja oikeakätinen, joten kun hän huitaisi käsivarttaan voimiensa takaa, hutsu paiskautui labyrintin tiilimuuriin iljettävän rusahduksen saattelemana. Anthony saattoi hyvin kuvitella siltä murtuneen luita, mutta ei kuitenkaan jäänyt suremaan terävähampaista ja ennen kaikkea myrkyllistä pikku pirulaista vaan jatkoi juoksemista. Hän ehti huitaista kimpustaan vielä pari sen lajitoveria ennen kuin yllättäen pimeys hävisi ja hänellä oli vastassaan jälleen tiilimuuri sekä valinta käännöksestä oikealle tai vasemmalle. Hän valitsi oikean miettimättä tällä kertaa sen kauempaa ja pysähtyi nurkan taakse kuulostelemaan. Hutsut eivät kuitenkaan vaikuttaneet enää seuraavan häntä.

Anthony huokaisi helpotuksesta, ja hänen teki mieli jäädä tarkistamaan, ettei yksikään hutsu ollut päässyt puremaan häntä, mutta sellaista luksusta hänelle ei suotu. Hän ehti hädin tuskin koskea kaapunsa hihaa, kun kuuli juoksuaskeleita ja nosti katseensa juuri parahiksi nähdäkseen kulman takaa juoksevan tummaan kaapuun pukeutuneen hahmon, joka karjaisi: ”Halkinaurus!” Hopeinen valosuihku lähti tämän taikasauvan kärjestä suoraan kohti Anthonya. Hän sukelsi nopeasti kohti maata ja lumeen jo toista kertaa sinä päivänä.

”Mitä hel-” Anthony aloitti raivostuneella äänensävyllä, sillä hän ei todellakaan ollut varautunut siihen, että kohtaisi labyrintissä jonkun aiemmin sinne lähetetyn oppilaan – eikä ainakaan sitä, että tämä joku yrittäisi käydä hänen kimppuunsa. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa jatkaa lausettaan loppuun, sillä loitsija selvästi valmistautui jo seuraavaan kiroukseen, ja hän itse oli varmasti naurettavan helppo maali rähmällään lumessa. Hänen kielensä päällä pyöri jo tainnutusloitsu, mutta jokin esti taikasanoja karkaamasta hänen huuliltaan. Halkinaurus ei varsinaisesti kuulunut kovin hengenvaarallisiin kirouksiin, ja ihmisten tainnuttaminen oli toki hieman eri asia kuin mantikoreista risteytettyjen vaarallisten hybridien. Ei tietenkään sillä, että se olisi häntä ennenkään estänyt, mutta nyt hän oli yhtäkkiä kiusallisen tietoinen siitä, että professori Coates tuomarina seurasi hänenkin edesottamuksiaan labyrintissä. Hän ei tahtonut tehdä tämän silmissä tainnutusloitsusta tavaramerkkiään.

”Karkotaseet!”, Anthony päätyi lopulta lausumaan aseistariisuntaloitsun. Tämän kaksintaistelun voisi lopettaa lyhyeen. Tai niin hän oli ajatellut, kunnes punertava valosuihku sujahti suoraan kaapuun pukeutuneen pojan vasemman korvan ohi. Hän olisi kironnut, jos olisi ehtinyt, mutta nyt hänen oli pakko käyttää pojan väistäessä voittamansa vähät sekunnit noustakseen itse ylös maasta.

”Kangistumis tyystilys!” hän huudahti samaan aikaan, kun toinen poika lausui hammasion. Hänen loitsunsa oli kuitenkin ilmeisesti aavistuksen verran nopeampi, sillä pojan kädet napsahtivat kiinni tämän kylkiin, ja kirous osui lumeen. Anthonysta tuntui siltä kuin hän olisi katsonut jotakin jästien hidastettua filmiä, kun poika kaatui lumeen päästäen vaimean tömähdyksen. Lunta pöllähti pilvenä ylöspäin maasta ja laskeutui osaksi kangistetun pojan päälle. Hän ei ollut varsinaisesti tarkoittanut loitsia kokovartalolukkoa. Niin vain oli käynyt, kun hän oli hätäännyksissään yrittänyt jotakin toista loitsua kuin aseistariisuntaloitsua, ja nyt hän ei tiennyt, mitä tekisi lumessa makaavalle, kangistetulle vartalolle. Ei hän voinut raahata sitä itse ulos labyrintistäkään, kun ei edes tiennyt, mitä vielä olisi luvassa ennen kuin hän löytäisi ulos. Ja toisaalta, tämä oli täysin pojan oma vika, kun oli yrittänyt kirota hänet.

”Odota siinä, lähetän jonkun hakemaan sinut”, hän lopulta kumartui sanomaan pojalle, vaikka ei voinutkaan olla aivan varma, ymmärsikö tämä edes englantia. Kaksintaistelun tuoma jännitys alkoi purkautua hänen jäsenistään, ja häntä melkein nauratti omat sanansa. Ihan kuin poika voisi mitään muuta tehdäkään kuin odottaa juuri siinä, mihin hän tämän jätti. Hän kuitenkin vakavoitui jatkaessaan matkaansa ja vilkuili vielä lumessa makaavaa poikaa lähtiessään. Tämän kaapu oli näyttänyt melko paksulta, joten kyllä tämä varmaan hetken kestäisi lumessakin. Pakkasta sentään ei ollut kovin paljoa. Hän toivoi hartaasti, ettei labyrintissä tapahtuneista asioista voitaisi määrätä jälki-istuntoa. Tai vielä pahempaa, viedä hänen valvojaoppilaan merkkiään. Tai erottaa koulusta. Hän toivottavasti saisi loitsunsa menemään itsesuojelun piikkiin.

Hän seurasi labyrintin käytävää, joka kääntyi ensin vasemmalle ja sitten vielä uudestaan vasemmalle, kohtaamatta mitään, mutta tuskin edes kiinnitti siihen huomiota pohtiessaan tainnutettua poikaa. Ollessaan taas valinnan paikan edessä hän kääntyi oikealle, sillä hänen laskujensa mukaan vasemmalle päin kääntyvä käytävä vei takaisin kohti labyrintin alkupäätä. Sinne hän ei halunnut palata. Hän jatkoi huultaan purren yhden risteyksen ohi, sillä käännöksiä kannatti tehdä vain silloin, kun oli pakko, tai muuten hän olisi kohta reittinsä kanssa aivan sekaisin. Pian kuitenkin oli pakko. Vasemmalle päin johtava tie näytti päättyvän umpikujaan, joten hän oli jo valitsemassa oikean, kunnes huomasi umpikujassa jotakin tummaa maassa. Ääni hänen päänsä sisällä käski häipyä. Hän ei ollut törmännyt labyrintissä vielä mihinkään hyvään, joten ties vaikka kyseessä olisi juuri se kalmolaskos, josta Fhionnlaigh oli puhunut koko aamun. Siitä huolimatta hän otti kuitenkin lopulta pari varovaista askelta hahmon suuntaan. Olisihan se toki hyvä varmistaa, ettei se ainakaan yllättäisi häntä takaa päin sen jälkeen, kun hän olisi lähtenyt toiseen suuntaan.

Jokaisella varovaisella askeleella lumessa makaava tumma kasa alkoi näyttää enemmän ja enemmän ihmiseltä kuin miltään taikaotukselta. Anthony melkein odotti, että tämäkin yrittäisi kirota hänet, mutta hahmo oli täysin liikkumaton vielä silloinkin, kun hän oli enää muutaman metrin päässä. Se oli nuori tyttö. Ehkä toisella tai kolmannella luokalla. Tällä oli aaltoilevat, vaaleat hiukset ja päällään musta kaapu. Tytön silmät olivat kiinni, ja Anthony tönäisi varovasti tämän jalkaa omalla kengänkärjellään. Ei reaktiota. Hän kumartui lähemmäs puristaen samalla varmuuden vuoksi taikasauvaansa ja odottaen, että tytön silmät räpsähtäisivät auki, ja tämä yrittäisi kirota hänet tai vähintään purra. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut eikä hän itse asiassa nähnyt tytön taikasauvaakaan missään. Kuulosti kuitenkin siltä, että tämä hengitti. Hän itse vilkuili nyt jatkuvasti selkänsä taakse miettiessään, mikä tai kuka oli mahtanut saada tytön tajuttomaksi. Ehkä se oli ollut sama poika, joka oli käynyt hänenkin kimppuunsa.

Hän yritti jutella tytölle niin englanniksi kuin erittäin keskinkertaisella ranskallaankin, mutta tämä ei osoittanut mitään muita elonmerkkejä kuin tasaisesti kohoilevan rintakehän. Se tietysti sinänsä oli erittäin varma ja hyvä elonmerkki, mutta hän olisi mielellään nähnyt myös jonkin merkin tajunnasta. Sen sijaan hän huomasi yhtäkkiä, että tämän toinen käsi näytti jotenkin oudolta. Hän nosti varovasti kaavun hihaa ja irvisti huomatessaan, että käsi todellakin sojotti hiukan väärään suuntaan. Kyynärpää oli luultavasti pois paikaltaan. Ei ihmekään, jos tyttö oli menettänyt taikasauvansakin. Hän pohti hetken kuumeisesti, mitä kyynärpäälle pitäisi tehdä, mutta hänen parannusloitsujen valikoimansa ei kattanut tällaista tilannetta. Hän olisi osannut kyllä lastoitusloitsun, mutta eihän niin vinkuraa kättä voinut edes lastoittaa. Hänen pitäisi saada tyttö ulos labyrintistä.

Anthony yritti nostaa tytön käsivarsilleen, mutta se osoittautui hankalaksi. Vaikka hän huispaajana ja etenkin lyöjänä olikin ehkä keskimääräistä vahvempi, hän oli kuitenkin myös huomattavasti keskimääräistä 16-vuotiasta poikaa pienikokoisempi. Lumessa makaava tyttö oli tuskin edes kymmentä senttimetriä häntä lyhyempi. Yleensä hän oli erittäin kiitollinen puoliksi aasialaisen geeniperimänsä tuoman sirouden johdosta, mutta nyt häntä lähinnä turhautti se, ettei saanut tyttöä liikkumaan mitenkään järkevästi. Jos tämä olisi ollut edes tajuissaan, hän olisi saanut tämän varmasti kannettua reppuselässä, mutta täysin velttoa ruumista ei ollut helppoa siirtää yhtään mihinkään. Hänen olisi pakko loitsia, mutta se tarkoitti, että hänen kaikki huomionsa – ja ennen kaikkea ainoa taikasauvansa – olisivat sitten kiinni siinä hommassa. Ei kuitenkaan auttanut itku markkinoilla, ja niinpä hän nousi ylös maasta ja pudisteli hetken vaatteitaan lumesta. Hän oli onnistunut saamaan lunta jopa kenkiensä sisään taistellessaan tajuttoman tytön nostamiseksi, ja se tuntui inhottavalta, mutta sitä ei ollut nyt aikaa murehtia. Hän pyöräytti kerran sauvakätensä olkapäätä kuin saadakseen taikuuden virtaamaan, vaikka oikeasti kyse oli enemmänkin keskittymisestä.

”Liikutiruumis”, Anthony lausui ja osoitti tyttöä taikasauvallaan. Ylhäältä päin katsottuna tämä näytti taas huomattavasti pienemmältä kuin miltä oli tuntunut, kun hän oli yrittänyt nostaa tätä. Tytön ruumis nousi hitaasti, mutta varmasti ylös lumesta kuin tämä olisi maannut näkymättömillä paareilla. Anthony joutui todella tekemään töitä, jotta sai pidettyä tytön vartalon tasapainossa. Toki loitsu oli opeteltu jo vuosia sitten, mutta sille ei varsinaisesti ollut käyttöä kovin usein, joten hänen taitonsa olivat ehkä hieman ruosteessa. Hän jätti tytön leijumaan parinkymmenen sentin korkeudelle maasta, jotta pudotus ei olisi turhan korkea, jos hän törmäisi taas räiskeperäiseen sisuliskoon tai ties mihin muuhun otukseen, mikä vaatisi häntä vaihtamaan loitsua lennosta. Hitaasti ja varuillaan hän alkoi leijuttaa tyttöä mukanaan pois umpikujasta ja eteenpäin. Hän rukoili mielessään, että labyrintin loppu olisi jo lähellä, sillä hän ei jaksaisi tätä kovin kauaa.

Pian edessä häämötti kuitenkin tiheä risukko, joka pakotti Anthonyn pysähtymään ja laskemaan tytön varovasti maahan. Hän tarvitsikin jo taukoa. Hän tunsi kaiken sen keskittymisen ja ponnistelun jo alkavana päänsärkynä jossakin silmiensä takana. Tyttö oli edelleen tajuton eikä osoittanut mitään merkkejä heräämisestä. Hetken hän mietti, pitäisikö hänen sittenkin palata takaisinpäin ja vilkaista, josko hänen jokin aika sitten ohittamansa risteys veisikin helpommalle reitille. Nopeasti hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että risukasa oli sentään varmasti helpoin ja ennen kaikkea turvallisin este, johon hän oli tähän mennessä törmännyt. Edellyttäen siis, että risukon sisäpuolella ei vaaninut nundu tai jotain muuta vastaavaa. Hän kuitenkin päätti ottaa riskin ja alkoi hajottaa risukkoon ihmisenmentävää aukkoa hajothus-loitsulla. Se oli työlästä ja hidasta, ja hän oli varma, että tekisi labyrintissä kaikkein huonoimman ajan. Hänestä tuntui, että hän oli ollut siellä jo ikuisuuden, ja nytkin hommaa hidasti se, että hänen piti jatkuvasti vilkuilla olkansa yli mantikorien, aggressiivisten oppilastoverien, hutsujen ja ties minkä muun varalta ja toisaalta myös pitää silmällä sitä, mitä risukon sisällä tai toisella puolen ehkä olisi luvassa. Pikkuhiljaa risukkoon kuitenkin alkoi muodostua käytävä, josta hän ja tyttö mahtuisivat läpi.

Särky jyskytti jo täysillä Anthonyn otsassa, kun hän vihdoin sai loitsittua käytävänsä valmiiksi. Se oli melko matala, mutta hän mahtuisi siitä kyllä itse hyvin, ja myös tyttö olisi helppo leijuttaa sen läpi. Koko aikana risukosta ei ollut paljastunut yhtäkään uutta taikaotusta, mistä hän oli melko kiitollinen, eikä myöskään sen toisella puolelle näkynyt mitään. Asia sai hänet toki lievästi hermostuneeksi, aivan kuin hän olisi missannut jotakin tärkeän. Hänen päätään kuitenkin sattui ja tyttö oli pakko saada ulos labyrintista, joten hän loitsi tähän taas liikutiruumiin ja lähti kulkemaan risukon läpi. Hän yritti olla varovainen, mutta hetken herpaantumisen vuoksi hän sai poskeensa verta vuotavan haavan jostakin teräväksi jääneestä oksasta. Hänestä tuntui, että tytöllä saattoi olla naarmuja enemmänkin niin käsissään kuin jaloissaan, sillä toisen varjeleminen teräviltä risuilta oli vielä hankalampaa kuin itsensä. Ainakin tämän kaavun hiha oli jäänyt yhdessä kohtaa kiinni oksaan niin, että hänen oli pitänyt käsin irrottaa se siitä.

Lopulta Anthony kuitenkin sai niin itsensä kuin tajuttoman blondinkin risukon toiselle puolelle ja laski heti tytön taas takaisin lumeen levähtääkseen välillä. Jos ruumiin leijuttaminen oli vaikeaa muutenkin, niin risukossa se oli ollut vielä haastavampaa. Suoraan edessäpäin häämötti taas korkea muuri, mikä tarkoitti suunnan valintaa. Hänen oli vaikea enää muistella kulkemaansa reittiä. Hän jätti tytön vielä hetkeksi lumeen makaamaan ja käveli itse risteykseen vilkaistakseen, näkyikö siitä jotain. Oikealle kääntyvä käytävä näytti päättyvän taas seinään, mutta vasemmalla sen sijaan… Vasemmalla näkyi labyrintin uloskäynti. Helpotus pyyhki aaltoina Anthonyn yli, kun hän palasi juoksuaskelin tytön luokse. Ei enää kauaa, hän toisteli mielessään ja saattoipa sanoa sen ääneen tytöllekin, vaikkei tämä varmasti kuullutkaan. Vielä viimeisen kerran hän loitsi tyttöön liikutiruumiin ja lähti kuljettamaan tätä kohti labyrintin uloskäyntiä. Toivon mukaan siellä odottaisi joku, joka ottaisi tyttöraukan hoiviinsa.

Anthony puoliksi odotti koko matkan, että yhtäkkiä maa hänen jalkojensa alla antaisi periksi tai reitin tukkisi yhtäkkiä peikko, tai että hän ei vain koskaan saapuisi uloskäynnille asti, mutta ennen pitkää hän kuitenkin astui ulos labyrintistä. Ulkopuolella onneksi myös odotti opettajia ja muita aikuisia, ja hän laskikin heti labyrintin ulkopuolella tytön varovasti lumeen. Myös hän itse vajosi polvilleen maahan ja veti pari kertaa syvään henkeä. Tuntui kuin ilman ympärillä kohoavia korkeita muureja jopa hengitys kulki taas vapaammin. Samalla hän kuitenkin tunsi myös kyynelten kohoavan silmiinsä. Hän oli epäonnistunut. Hän oli vuosikurssinsa priimus, valvojaoppilas, huispauskapteeni, oppilaskunnan puheenjohtaja… Totta kai häneltä oli odotettu hyvää suoritusta. Eikä hän ollut pystynyt siihen. Mitä professori Coateskin mahtoi ajatella. Hän yritti kuitenkin parhaansa mukaan estää kyyneliä karkaamasta silmistään ja nousi tärisevillä jaloillaan ylös lumesta, kun pari aikuista saapui hänen ja tytön luokse.

”Löysin hänet tuollaisena. Hän on ollut koko ajan tajuton ja hänen oikea kätensä…”, hän alkoi selittää ja lisäsi sitten vielä hieman syyllisempään sävyyn, ”kaikki haavat ovat minun syytäni, ne tulivat oksista. Minä… en ollut tarpeeksi varovainen.” Samassa hän muisti myös labyrinttiin jättämänsä pojan ja hänen vatsaansa väänsi. Hän oli melkein unohtanut jo tämän.

”Ja… siellä on myös poika. Minä… hän… hän kävi kimppuuni, joten… loitsin häneen kokovartalolukon. Hän on jossain hutsuparven lähistöllä”, Anthony sai vaivoin kakistettua ulos suustaan. Hän ei pystynyt velhojen katseista sanomaan, oliko hän pulassa loitsunsa vuoksi vai ei. Nämä eivät kuitenkaan ainakaan pistäneet vastaan, kun hän lähti kävelemään poispäin ripein askelin. Hän yritti tähyillä Atlasta väkijoukosta, muttei nähnyt tätä ja suuntasikin sitten kohti lähintä vessaa. Hän tahtoi pois kaikkien katseiden alta, jottei murtuisi kyyneliin näiden nähden. Hän tahtoi kuivaamaan sukkansa. Pesemään veren pois poskeltaan. Ehkä nukkumaan päässään tuntuvaa jatkuvaa jyskytystä pois.

[Mila Molina]

Anthony Underwood, Tylypahka AM

Mila Molina, Taikakoulu Château
Pisteet: 10

Wow, miten hieno ja kattava teksti! Et valinnut helpointa reittiä suoritettavaksesi, vaan annoit hahmollesi kunnolla myös haastetta. Vaikka hahmosi on jo ylemmillä luokilla, suoriutui hän myös ikäänsä nähden mainiosti. Kirjoitit sujuvasti ja kuvailit tarkasti hahmosi etenemistä labyrintissä. Minulla ei ole mitään negatiivista sanottavaa. Täydellinen suoritus sekä sinulta että hahmoltasi!

Vincent Coates, Tylypahka AM
Pisteet: 9

Esteiden suoritus oli kuvattu yksityiskohtaisesti ja hahmoon suhteuttaen realistisesti - aiheuttavathan tämän tason esteet ongelmia vanhemmillekin oppilaille, kuten Anthonyn haasteesta kävi ilmi. Muutenkin haaste oli hyvin hahmon näköinen, ja esimerkiksi hahmon lyöjätaustan huomiointi ilkiöesteellä oli hauska lisäys.

Aline, Pensieve
Pisteet: 9

Pidän siitä, miten alussa syvennyttiin odotteluun ja kuvailtiin haasteen alkamista, eikä vain rynnätty suin päin haasteeseen. Laaja kuvailu lisäsi tapahtumien mielenkiintoa ja yksityiskohdat tekivät tarinan tosiaan taikamaailmaan sijoittuvaksi. Haasteiden tapahtumat imaisivat minut lukijana mukaansa. Syvennyit jokaiseen vaiheeseen luoden tarinaan todella fantasiaromaanin otteen. Lisäksi haasteiden suoritus ei ollut oppilaalle yksinkertaista tai helppoa, vaan kuvailit vaikeuksia ja jopa uhkaavia tilanteita. Pelastusyritys toi loppuun vielä hieman lisäjännitystä. Onnistuit hieman pelottavallakin teemalla tekemään tarinasta erittäin onnistuneen kokonaisuuden, sillä kaikki eteni sopivaa tahtia ja pidit rytmin samana alusta loppuun saakka. Hahmon tunteet välittyivät hänen toiminnastaan ja pidin siitä, että kaikkea ei suoraan kerrottu, vaan näytettiin kuvailulla.

Teksti on helppolukuista ja lukijalle mielenkiintoista. Kappalejako on toteutettu hyvin, eikä tekstissä ole virheitä.

Yhteensä 28 pistettä!