Adriennen tarina

[Adrienne Ender]

1. Muistoissa

Synnyin jästivanhemmille uudenvuodenyönä 1990 rakettejen valaistessa taivasta. Kello oli yksitoista, oli vain tunnista kiinni, ettei syntymävuoteni ollut numeroa isompi. Se ärsytti minua myöhemmin, kun olin aina nuorin. Äitini Cloé oli kuvataiteilija ja isäni Laurent nuohooja, emme siis olleet koskaan mistään rikkaimmasta päästä. Asuimme kerrostalon ylimmässä kerroksessa, Chatoon kaupunginosassa, Pariisissa. Niin siis synnyin rakettejen paukkeessa köyhien vanhempieni ainoaksi lapseksi. Minulla oli kuulemma heti viisas ja mietteliäs katse, enkä itkenyt yhtä paljon kuin muut vauvat. En myöskään nauranut yhtä paljon, enemminkin tutkin maailmaa hiljaa itsekseni.

Opin puhumaan jo kymmenkuisena ja kävelemään yksitoistakuisena. Lapsena en kuitenkaan ollut kovin puhelias. Kun puhetaidot kehittyivät, aloin kysellä paljon ja ovet sai pitää kunnolla kiinni, sillä oli todella utelias lapsi. Mitä tuolla on? Miksi en saa? Noita kysymyksiä toistelin jatkuvasti kun edestäni suljettiin lääkekaappi, työhuoneja ikkuna, napattin avaimet, ruokaveitsi ja äidin hienoimmat puukynät.

Pian minut kyydittiin jo päiväkotiin, missä kyselin muilta lapsilta, ja osa pienimmistä oli todella hämmentyneitä. Aina kun äiti haki minut tarhasta, olin oppinut jotain uutta. Joku oli kertonut uudesta sanasta, esineestä, paikasta. Vaadin jo kolmevuotiaana päästä tutustumaan kaikenlaisiin paikkoihin, joista olin kuullut. Luistinradat, uimahallit ja äidin ateljee tulivat pian tutuiksi.

Vanhempani yrittivät saada minut taiteilemaan. Antoivat paperia ja kyniä. Olin melko hyvä piirtämään, mutta en oikein pitänyt siitä. Huono heille, en halunnut pysyä hiljaa. Mielummin kyselin. Miksi tästä tulee keltaista? Mitä värit on? Miksi en saa piirtää seinään?

Menin esikouluun viisivuotiaana ja olin nuorin ryhmässäni. Olin kuitenkin pisimmällä melkein kaikessa. Olin ahminut tietoa kaikesta niin ahnaasti, että opin lukemaan jo viisivuotiaana. Luin hyllyn helpot kuvakirjat nopeasti läpi ja halusin lukea jotain kiinnostavampaa. Mitä tietoa sain lukiessani jonkun Teddy-karhun seikkailuista? Äiti vei minut kirjastoon, ja niin sitten tulin eskariin joka päivä mukanani oma kirja. Ne eivät enää olleet kuvakirjoja ja olin ylpeä esitellessäni muille lukulahjojani. Piirtelin myös eskarissa. Olin siinäkin muita parempi, luultavasti äitini ansiosta.

Kuusivuotiaana menin kouluun. Ensimmäinen luokka oli todella puuduttava, osasin jo melkein kaiken. Kun piti osata lukea kirjasta yksittäisiä kirjaimia, minä piilotin jonkun oman kirjan pulpetin kannen alle ja luin sitä. Laskeminenkin oli helppoa minulle, oli opetellut sitäkin etukäteen, katsellut huoneeni ikkunasta pihalle ja laskenut isän kanssa autoja. Sain sinä vuonna ensimmäisen kunnon ystäväni. Hänen nimensä oli Jeanne. Jeanne oli urheilullinen ja ystävällinen vaaleatukkainen tyttö. Hänen äitinsä ratsasti ja Jeanne vei minut kerran mukaan tallille katsomaan hevosia. Ihastuin hevosiin heti ja kuvittelin itseni ratsastamassa valkoisella hevosella kohti seikkailuja. Pyysin äidiltä ja isältä hevosta, mutta se oli aivan liian kallista. Toisen luokan puolivälissä heillä oli minulle mahtava yllätys: sain yhdistetyksi syntymäpäivä- ja joululahjaksi aloittaa ratsastamisen. Omaa hevosta en saanut, se oli liian kallista, mutta olin innoissani, kun sain ratsastaa. Hevosen, jolla ratsastin nimi oli Nadia. Se oli rauhallinen vaaleanruskea tamma. Keväällä Jeannekin aloitti ratsastamisen ja kävimme aina yhdessä tallilla.

Koulussa kuulin muista maista, kielistä ja kulttuureista ja ihastuin ajatuksiin matkailusta. Meidän perheellä ei ollut siihen varaa ja vanhempani pudistelivat surullisina päitään kalliille kiinnostuksen kohteilleni: hevosia ja matkoja. Miksi en voinut leikkiä nukeilla niin kuin muut lapset? Kielistä ja maantiedosta tuli lempiaineitani koulussa, ja opiskelin niitä ahkerasti.

Vanhempiani kummastuttivat oudot temppuni, joita tein joskus. Kun olin vihainen, esineitä saattoi mennä selittämättömästi rikki, tai joku saattoi yhtäkkiä kaatua. Äiti ja isä vitsailivat, että olin ulkoavaruuden olio, se ei ollut ihan uusi juttu, sillä pikimustat hiuksenikaan eivät tuntuneet kovin luonnollisen värisiltä, isälläni on vaaleanruskeat ja äidilläni punaiset hiukset.

Kasvoin ja jatkoin ratsastamista ja haaveilua, sekä tietysti oppimista. Viidennellä luokalla olin saanut haalittua rahaa kokoon tekemällä ylimääräisiä hommia tallilla ja säästämällä pienestä viikkorahastani, ja minulla oli rahaa matkaan. Vanhempani heltyivät ja veivät minut ulkomaille ensimmäistä kertaa elämässäni. Menimme Lontooseen, eikä matkakuumeeni sillä laskenut. Innostuin muista maista entistä enemmän käveltyäni Lontoon kaduilla, enkä olisi halunnut lähteä kotiin alkuunkaan.

Yhdestoista syntymäpäiväni tuli ja meni, kunnes saavuttiin kesään.

2. Pöllö

Huoneeni ovelta kuului koputus. Käänsin kylkeäni. Ei ollut vielä aika nousta. Kello oli vasta kuusi. Raotin silmiäni, kyllä, herätyskelloni viisarit osoittivat kellon olevan kymmentä yli kuusi, ja tänään oli lomapäivä, joten ei minun vielä tarvinnut herätä.

Koputus kuului uudestaan.

”Äiti! Mä nukun vielä!” huusin ärsyyntyneenä. Kuului naksahdus ja pientä narinaa, kun äiti avasi oven ja käveli sänkyni luokse.

”Arvaa mitä tänään tuli postissa?” äiti kysyi. Huokasin. Ei minua kiinnostanut.

”Sanomalehti? Lasku?” arvasin väsyneenä. Äiti tuli joskus kyselemään outoja. Hänellä taisi tänään olla aamuvuoro, kun hän oli tähän aikaan hereillä. Maalaamisen lisäksi hän nimittäin kävi töissä leipätehtaassa siivoojana, jotta meillä olisi varaa vuokraan. Käännyin äitiin päin. Kokosin ajatuksiani ja yritin miettiä. Tuskin äiti ihan huvikseen tuli kyselemään. ”Tuliko kirje? Tai kortti?”

”Tuli kummallinen kirje joka on osoitettu sinulle. Se on jostain Beuxbatonssista. Enkö sanonut, ettet saa hakea mihinkään sisäoppilaitokseen, ei meillä ole varaa siihen!”

Kohottauduin toisen käsivarteni varaan. ”Tuli kirje mistä? Avasitko sen? En ole hakenut mihinkään, älä syyttele!”

Äiti ei sanonut mitään vaan kurtisti hämmentyneenä kulmiaan. Hän ojensi minulle avaamattoman kirjeen.

Otin kirjeen ja tarkastelin sitä. Se oli kermanvalkoisessa kirjekuoressa, ja päälle oli kirjoitettu violeetilla kiekuraisella kirjoituksella:

neiti A. Ender
ullakkokamari
Taiteilijankatu 117
Chatou
Pariisi

Tämäpä oli tosiaan kummallinen kirje. Mistä lähettäjä tiesi missä huoneessa hän asui? Tai sitten kirje oli joku pilakirje joltain tutulta. Varmaan Suzannelta tai Jeannelta. Käänsin kirjeen ympäri. Sen sulki tummanvioleetti sinetti, joka näytti jonkinlaiselta vaakunalta, jossa oli kaksi ristikkäistä keppiä ja ilotulitus. No, sinetti saisi nyt väistyä, ajattelin ja repäisin kuoren auki. Vedin sisältä kirjeen äidin katsoessa vieressä operaatiota. Kirjekin oli samanlaisella kirjoituksella kirjoitettua ja tuoksui miedosti kielolta.

L'académie de magie de Beauxbâton

Rehtori: Bianca Paquet

Hyvä neiti Ender,
täten ilmoitamme, että teille on varattu paikka Beauxbâtonin koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset. Lukukausi alkaa 1. syyskuuta.

Parhain terveisin
Patrice Firmin
Vararehtori

Olipa kummallista. Kirje tosiaan oli jostain koulusta. En minä ollut mihinkään hakenut. Katsoin kummissani äitiin, joka kurtisti kulmiaan. Käänsin katseeni takaisin kirjeeseen ja vedin esiin kirja- ja välinelistan.

Kirjalista oli täynnä todella kummallisia kirjoja. Siellä ei ollut sen tapaisia kirjoja kuin Englannin kieli edistyneille, tai Matematiikkaa viidesluokkalaisille, vaan listan kärjessä komeili sellaisia nimiä kuin Loitsujen käsikirja I ja Historian taikakaudet. Luin hämmentyneenä eteenpäin. Välinelistakin pursuili kummallisuuksia. Taikasauva, messinkinen kaukoputki... Listan lopussa oli vielä huomautus, että ykkösluokkalaiset eivät saa tuoda luudanvartta ja maininta siitä, että sallittuja lemmikkejä olivat kissat, pöllöt, rotat, rupikonnat ja kirjekyyhkyt.

Kirje oli selvästi pilaa, mutta en voinut olla ihmettelemättä, miksi kukaan haluaisi otta lattiaharjan kouluun, mistä sekin oli keksitty.

”No, mitä tuo on olevinaan?” äiti uteli.

”Varmaan pilakirje Jeannelta tai Suzannelta. Katso nyt, he haluavat minun tuovan jotain siivousvälineitä”, sanoin ja tyrkkäsin listan äidille. Hän silmäili sitä hetken ja epäluuloinen ilme vaihtui huvittuneeksi.

”Tässä kyllä lukee että et saa tuoda siivousvälineitä, sinähän saattaisit vaikka alkaa siivoamaan koulua, miten huolestuttava ajatus”, äiti naurahti. Kävin takaisin makaamaan ja vetäisin peiton takaisin päälleni.

”Saanko nyt nukkua? Laita se kirje vaikka keittiö pöydälle.”

Äiti naurahti. ”Saat. Minun pitää lähteä töihin, palaan kahden jälkeen.”

Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin kun äiti lähti huoneestani ja sulki oven. Hän käveli portaat alakertaan ja puuhasi hetken jotain. Muutaman minuutin päästä ulko-ovi kävi ja nukahdin.

Heräsin onnellisesti vasta yhdeltätoista, ja maleksin alakertaan. Asuimme puisessa kerrostalossa, ja asuntomme oli talon ylin. Meillä oli kaksi kerrosta asunnossa, toisin kuin muilla, mutta ylemmässä kerroksessa ei ollut kuin pieni aula, josta pääsi minun pieneen huoneeseeni ja pieneen komeroon, jota pidimme vaatevarastona.

Lampsin jääkaapille ja pengoin sieltä aamiaista. Haalin lesemurojen lopun murokuppiin ja kaadoin lasini täyteen appelsiinimehua. Kirje lojui edessäni pyöreällä pöydällä muistuttaen minua kysymään asiasta ystäviltäni. Niinpä syötyäni nappasin kirjeen ruskeaan olkalaukkuun ja kiirehdin takaisin huoneeseeni vaihtamaan vaatteet.

Kymmenen minuutin kuluttua olin jo pihalla näpertämässä lukkoni kimpussa. Pyörän lukko aukesi naksahtaen ja nousin satulaan. Lähdin polkemaan kohti talleja, sillä sieltä Jeanne luultavimmin löytyisi, ja minun pitäisi joka tapauksessa käydä tänään ratsastamassa Nadialla.

Pyöräillessäni haaveilin taas Nadian ostamisesta, kuten aina. Jos tekisin tarpeeksi ylimääräisiä hommia, voisin saada rahat kasaan. Toistaiseksi sain vain hoitaa muiden hevosia ja siivota, mutta tallin omistaja sanoi, että kun täyttäisin kolmetoista, saisin alkaa valmentaa.

Kun saavuin tallille, näin juuri Jeannen menevän sisään.

”Jean!” huusin ja jätin pyörän nojaamaan tallin seinään. Jeanne kääntyi ja hymyili kun juoksin hänen luokseen.

”Hei Rien”, hän sanoi ja menimme sisään talleille. Paikka oli melko suuri, hevosten pilttuut olivat molemmin puolin pääkäytävää ja portaista pääsi parvelle, missä oli pukuhuoneita, tarvikekaappeja ja sellaista. Askeleemme kopisivat lattialla ja paikka haisi hevosilta.

”Tiedätkös, sain kummallisen kirjeen tänä aamuna”, sanoin ja tarkkailin Jeannen reaktiota.

Jeanne ei kuitenkaan ylireagoinut, kuten aina esittäessään viatonta. Olin olettanut hänen kohottavan kulmiaan kattoon saakka ja kysyvän ihmeissään jotain. Hän kuitenkin vain katsoi minuun, ja sanoi: ”Jaa, keltä?”

Ei se ollut ainakaan Jeannelta, hän oli surkea näyttelemään.

”Varmaan Suzannelta, siinä höpötettiin jostain siivousvälineistä”, sanoi, kun nousimme portaat parvelle ja kävelimme varastoon hakemaan tarvikkeita. Etsin laukustani kaappini avaimen ja otin kaapista kaikenlaista tarvittavaa: ratsastussaappaat, kypärän, harjan, suitset, satulan ja kaikki muut tarvikkeet.

Laitoin saappaat jalkaan ja otin muut tavarat mukaan, ja menimme hevosten luo. Nadia ja Gloria olivat vierekkäisissä pilttuissa, mikä oli hauskaa. Silittelin hetken Nadiaa. Se oli kaunis hevonen. Se oli kauniin kahvinruskea ja sillä oli valkoinen läikkä otsassa. Gloria oli vähän Nadiaa pienempi ja valkoinen, jossa oli kinuskinvärisiä läikkiä.

Hevoset olivat kuin minä ja Jean. Minä olin kymmenisen senttiä pidempi kuin Jeanne. Minun hiukseni olivat mustat. Jeannella oli olkapituinen vaalea ja hauskasti hapsottava tukka ja siniset silmät.

”Mihin mennään?” kysyin, kun talutimme hevoset hoitopaikoille.

”Mennään maastoon niin voidaan jutella”, Jeanne vastasi ja aloimme harjata hevosia.

Neljän tunnin päästä lähdin polkemaan tallilta takaisin keskustaa kohti. Olimme käyneet Jeannen yhdessä pitkällä lenkillä maastossa. Tänään en ollut jaksanut jäädä töihin, joten olin jo lähtenyt. Jeanne menin autolla kotiin. Asuimme eri suunnissa, mikä oli aika tylsää, sillä muuten voisimme mennä yhdessä.

Saavuin kotiin ja räpelsin pyörän lukkoa, kun kuulin takaani äänen.

”Hyvää päivää, taidat olla neiti Ender?” Nousin seisomaan ja käännyin. Edessäni seisoi innostuneen näköinen kolmissa kymmenissä oleva nainen, jolla oli pitkät punaiset hiukset letillä ja kirkkaanvihreät silmät. Nainen oli pukeutunut kummallisesti. Hänellä oli yllään sininen kukkamekko, jollaisia harvemmin näki alle viisikymppisillä ja päässä silinteri. Jalassaan hänellä oli suuret talvikengät. Yhdistelmä oli todella kummallinen. Nainen ilmeisesti huomasi minun katselevan hänen vaatteitaan, sillä hän kysyi: ”Mitäs pidät vaatteistani? Sulaudunko joukkon?”

Vitsailiko nainen vai oliko hän hullu? Sain vihdoin suuni auki ja kysyin hämmentyneenä: ”Anteeksi, mutta kuka te olette?”

Nainen räpytteli hetken silmiään näyttäen yhtä hämmentyneeltä kuin mitä minä olin. Oliko hän olettanut minun tunnistavan hänet?

”Olen Gigi Tailler, Beauxbâtonin tanssin ja lentämisen opettaja.”

”Kuules Tailler”, aloitin. En ollut välttämättä kovin kohtelias, mutta olin ärsyyntynyt tästä koko koulujupakasta. ”Minä en ole ilmoittautunut mihinkään kouluun! Voit painua takaisin Suzannen luo ja sanoa, etten uskonut hetkeäkään hänen siivouskouluunsa!”

”Kuka on Suzanne? Ja mikä siivouskoulu?” Tailler ihmetteli.

”Kuules nyt, minulla on kiire. Oli kiva tavata”, sanoin ja marssin portaikkoon. Pamautin alaoven kiinni, ja se meni lukkoon, eikä kummallinen nainen päässyt seuraamaan minua. Kävelin portaat ylös ja avasin meidän asuntomme oven. Äiti ja isä eivät olleet kotona. Isä ainakin oli töissä. Kävelin keittiöön, pöydällä oli lappu, jossa luki, että äiti oli ateljeessaan.

Menin huoneeseeni ja kiljahdin. En yleensä ollut kovin säikky, mutta en ollut odottanut löytäväni huoneestanu kolmikymppistä kukkamekkonaista. Miten hän oli tänne päässyt?

”Sinä, mene pois!” kiljahdin ja huomasin huoneeni nurkassa luudan, ja nappasin sen käteeni ja kohotin aseekseni. ”Soitan poliisille! Olet joku murtovaras!” Tailler näytti hieman säikähtäneeltä, mistä olin tyytyväinen. Hän kuitenkin sanoi jotain odottamatonta.

”Varo luutaa! Se on uusi!” Katsoin luutaa, ja huomasin, ettei se ollutkaan meidän. Se olikin tuon siivouskoulufriikin. Tiputin sen kiljahtaen, ja nainen nappasi sen, mutta hän ei pitänytkään sitä aseena vaan otti taskustaan nenäliinan ja kiillotti luudassa olevaa kahvaa, jota en ollut aikaisemmin huomannut.

”Miten pääsit sisään?” kysyin. Olin vähän hermona, sillä nyt olin aseeton.

”Lensin tällä luudalla”, Tailler selitti. Selvä, hän oli hullu. ”Anteeksi, etten ole vielä ehtinyt selittämään kunnolla. Sinä et ole ilmottautunut mihinkään, sinut on kutsuttu.”

Vihdoin joku selittäisi jotain. Suljin oven ja istuin tuolilleni. Vaikka nainen oli todennäköisesti hullu, halusin minä kuulla, mitä sanottavaa hänellä oli.

”Beauxbâton on taikakoulu. Siellä opiskellaan loitsuja, muodonmuutoksia ja muita taikajuttuja. Sinä olet noita ja koulu auttaa sinua hallitsemaan taikuuttasi.”

Kohotin kulmiani huvittuneena. ”Ei noitia ole olemassa.”

”Onpa hyvinkin. Meidän maailmamme vain on piilossa jästeiltä, eli ihmisiltä, jotka eivät osaa taikoa. Meillä on suojaloitsuja ja hämäyssloitsuja, salaovia aivan jästejen nenien alla.”

”Todista.”

Nainen veti taskustaan ohuen pitkän kepin, samanlaisen kuin aamuisen kirjeen sinetissä. Hän osoitti kepillä tuolia, jolla istuin ja yhtäkkiä se ei enää ollutkaan tuoli. Kavahdin seisomaan, kun vaaleanpunainen sika lähti taapertamaan eteenpäin.

”Miten–miten sinä tuon teit?” sopersin ja tuijotin säikähtäneenä porsasta. Se näytti aivan oikealta. Menin varovasti sen luokse ja kosketin sitä. Se tuntui sialta, ei tuolilta, se ei siis ollut mikään silmänkääntötemppu.

Tailler hymyili ja napautti keppiään ja sika muuttui takaisin tuoliksi. Tajusin, että tuo keppi oli vaarallisempi ase kuin mikään luuta. Istuin takaisin tuolille ja katsoin Tailleria odottaen lisää selitystä. Otin hänet nyt huomattavasti vakavammin. Naisen puheissa oli jotain perää.

”Tämä on taikuutta. Oikein kätevää, jos sen hallitsee. Sinussa virtaa taikuus, mutta et osaa vielä käyttää sitä, siksi olen täällä. Tulin selittämään asian sinulle. Luultavasti otit kutsukirjeen pilana?” Nyökkäsin. ”Arvelinkin niin. Suurin osa jästisyntyisistä ei ota sitä ihan heti vakavasti.”

”Jästisyntyisistä?” kysyin.

”Jep, kun jästivanhemmille syntyy lapsi, joka osaa taikoa, on tämä jästisyntyinen”, Tailler selitti. ”Mutta nyt meidän on paras odottaa vanhempiasi, niin selvitetään asia heidänkin kanssaan. Sen jälkeen meidän täytyy lähteä ostamaan sinulle listassa olevat koulutarvikkeet. Et löytäisi paikkaa itse.”

En ollut uskoa naista, niin uskomattomia hänen sanansa olivat. Jos olisin noita, se muuttaisi koko elämäni. Toisaalta jossakin sisimmässäni tiesin naisen puhuvan totta. Kummalliset temppuni liittyivät varmasti tähän. Minussa oli piilossa taikuutta, jota en osannut käyttää.