// Tämä peli on osa Kurpitsajuhlan kidnappausjuonta. Kyseessä on noin klo 22 tapahtuva Marceau Forestin ja Lloyd Frankowskin välinen sieppaaminen. Tervetuloa, Frankowski! //

Se oli noloa - erityisen noloa.

Pouffsoufflepoika, Marceau Forest, asteli ulos tarjoilusalista. Hänen oli pakko käydä hakemassa hieman vettä äskeisen episodin jälkeen, sillä tilanne oli ollut niin kuumottava. Hän oli nimittäin tanssinut! Hän, vähintään maailman viidenneksi huonoin tanssija, ja vieläpä ihan ihmisten katseiden alla. Huih, siihen ei ihan joka poika pystyisi. Joku saattaisi olla sitä mieltä, ettei kyseinen liikehdintä edes ollut oikeaa tanssia, mutta olipahan Marceau edes yrittänyt. Olihan siihen sisältynyt ainakin käsien ja jalkojen heiluttelua sekä hyppimistä.

Marceau asteli käytävää eteenpäin, kääntyi vasemmalle, sitten oikealle ja saapui pian hämärän käytävän päähän. Siellä oli puinen ovi, jossa luki "pääsy kielletty". Poika aukaisi oven kuin vanhasta tottumuksesta ja astui sisään. Vaikka hän oli ollut vielä muutama kuukausi sitten täysin tiedoton kaikesta taikuudesta ja kaiken lisäksi aikamoinen pelkuri, uskalsi hän olla noudattamatta selkeää kieltoa. Pelkuri hän oli edelleen, mutta hän oli oppinut, ettei taikamaailmassa kaikki ollut siltä miltä näyttää. Esimerkiksi kielto ovessa saattoi hyvinkin merkata sisäänkäyntiä vessaan, jonne oli huomattavasti lyhyemmät jonot kuin kurpitsajuhla-alueen lähimpiin vessoihin. Tämä vessa oli tullut pojalle jo tutuksi ensimmäisillä kouluviikoilla. Se ei ehkä ollut niin viihtyisä tila kuin muut koulun tilat, mutta eihän poika vieraillutkaan vessassa siksi, että pääsisi ihailemaan sen sisustusta.

Marceau vilkaisi peiliin, suoristi Peter Pan -hattuaan ja Peter Pan -paitansa kaulusta, ja levitti kasvoilleen jotain hymyn tapaista. Poikaan alkoi palautua pieni itsevarmuus, jonka hän oli menettänyt tanssimisen aikana. Se ei ollut maailmanloppu, päinvastoin, hänen iltansa oli ollut tähän mennessä erittäin mukava ja jatkuisi varmasti vielä mukavampana. Hän luultavasti näkisi Katrinea ja Heatheria myös myöhemmin illan aikana. Etenkin Katrinen tapaamista poika odotti enemmän kuin paljon.

Poika irvisti peilille ja asteli sitten yhteen vessakoppiin sisälle.

Hyvä että aurinkolasit olivat löytyneet, sillä se olisi ollut tosi ikävää kadottaa ne. Muuten olisi pitänyt käydä hankkimassa toiset ja naamiaisasu olisi ollut pilalla, ei sillä että kurpitsajuhla olisi ollut tähän mennessä kovin mieluisa. Ensiksi se vaaleahiuksinen tyttö ja pussukka ja sitten olin jotenkin ollut metsän laitamilla ja hukannut aurinkolasini ja saanut ne joltain tuntemattomalta takaisin toisella käytävällä pyynnön kera.
Ei se pyyntö kyllä mikään paha ollut, minkä vuoksi suostuinkin siihen. Oli muutenkin ihan mukavaa auttaa muita ja saada ne aurinkolasit takaisin. En kyllä yhtään tiedä miten tämä jatko-opiskelija oli päässyt niihin käsiksi ja miten tämä oli mukana järjestämässä jollekin itseään paljon nuoremmalle syntymäpäiväyllätyksen. Oudointa kyllä varmaan olisi ollut, jos toinen olisi itse pyytänyt ensiluokkaista mukaansa.

Oli aika sattuma, että olin juuri käytävällä ja menossa puhdistamaan aurinkolaseja varmuuden vuoksi, kun näin miten kyseinen poika jonkinlaisessa naamiaisasussaan liikuskeli käytävällä ja katosi punaisen oven taakse.
Ovessa kyllä luki suurilla kirjaimilla miten sinne meneminen olisi kiellettyä, emmin. Käytävällä kuitenkin kaikui jo joidenkin toisten iloinen puheensorina, joten järkeväksi vaihtoehdoksi jäi vain oven avaaminen ja sinne pujahtaminen, vaikkei tietäisikään mitä siellä odotti. Huone näytti sisustuksen puolelta olevan jonkinlainen kylpyhuone, joten hetken siinä seisottuaan astelin lähimmäisen kylpyaltaan luo ja kiersin sen hanan hieman auki.

Marceau ei ehtinyt viettää wc-kopissaan kovinkaan montaa sekuntia, kun wc:n ovi kävi. Poika kuuli askelten ääniä, jonka jälkeen hana avattiin ja veden lorinan ääni täytti wc-tilan. Pojan seuraksi oli ilmeisesti tullut jokin toinen oppilas, jatko-opiskelija, henkilökunnanjäsen tai joku muu henkilö. Tulija oli hyvin hiljainen, joten tuon henkilöllisyyttä ei pystynyt lainkaan päättelemään. Luultavasti se oli vain jokin satunnainen juhlija.

Kun Marceau sai asiansa hoidettua kopissaan, hän avasi oven ja astui takaisin wc-tilaan. Uteliaana hän ei voinut olla vilkaisematta, kuka hänen seurakseen oli saapunut. Saapuja oli varsin juhlallisesti pukeutunut, melko pitkä, ehkä muutaman vuoden Marceauta vanhempi poika. Pojalla oli päällään mustat suorat housut, valkoinen kauluspaita, rusetti sekä aurinkolasit. Tuo oli kammannut hiuksensa taaksepäin ja ulkonäöltään tuo oli muuten hyvin hauskannäköinen. Marceaulle tuli tuon puvusta mieleen joku agentti.

Marceau asteli altaan luo, avasi hanan ja pesi kätensä. Hän vilkuili sivusilmällään tulijaa, joka näytti vähän salaperäiseltä. Marceau oli hyvin huono aloittamaan keskusteluja, joten hänen täytyi hetki miettiä, mitä sanoisi. Olihan se kohteliasta keskustella edes jotain, kun kerran opiskelivat samassa koulussakin.

"Hmm... oletko sinä pukeutunut James Bondiksi?", Marceau kysyi ja hymyili pienesti. Hän sulki vesihanan ja kuivasi kätensä pyyhkeeseen.

Koitin vettä sormillani ja se ei ollut kovin kylmää. Pidin aurinkolaseja varovasti hetken ajan hanan alla, jotta sen linssit kastuisivat. Kuului miten joku asteli viereiselle altaalle, mutta aurinkolasien puhdistus vaati kuitenkin kaiken huomion. Suljin hanan nopeasti ja yritin heiluttaa aurinkolaseja hieman sangoista toivoen hartaasti, etten saisi niitä nyt sentään rikki.

James Bond? Kurtistin hieman kulmiani ennen kuin muistin, että ehkä poika tarkoitti vain naamiaispukuani. Niin, tietenkin.
”Joo, olen. Olet ensimmäinen joka tunnisti”, vastasin hieman virnistäen. Ehkä sen takia olikin kestänyt hetken, että olin tajunnut tämän esittämän kysymyksen oikein. Jästihenkilöiden pukujen suosio ei ollut kurpitsajuhlissa ollut niin huikea, mutta oli mukaan mahtunut useampia joita en osannut luokitella. Samalla kun kuivasin aurinkolasini linssejä paidan helmaani, yritin pohtia mitä tuon toisen puku esitti, sillä tällä oli varmaan joku tietty naamiaisasu päällänsä. Paljon vihreätä ja jokin hassu päähine, joten asu oli varmaan joku jästeille tutumpi. Olihan poika sentään tunnistanut ketä yritin asuni kanssa esittää ja se jos mikä oli suoraan jästien maailmasta.
”Ja sinulla on myös hieno asu”, totesin kääntyessäni hitaasti pojan puoleen pitäen aurinkolasejani silmän tasolla, jotta näkisi että oliko niissä vielä likaa vai ei.

Asetin aurinkolasit sitten jotenkin hiuksien päälle varmistaen vielä käsillä, että hiukset olisivat edes kohtalaisesti.
”Hei muuten, olisitko kiinnostunut yhdestä jutusta”, yritin jatkaa keskustelua. Mutta mikä edes se juttu voisi olla, argh. Olisi varmaan pitänyt miettiä tätä edes hieman tarkemmin, sillä ei varmaan voinut ihan paljastaa että kyse oli yllätyksestä sekä ihan noin vain puolitutun kanssa metsän lähistölle meneminen oli liian outoa. Yritin vielä piilottaa tunteeni ja vain hymyillä ystävällisesti pojalle, vaikka kirosin jo koko pyyntöön suostumista mielessäni.

Poika vastasi myöntävästi Marceaun esittämään kysymykseen. Tuo siis oli pukeutunut James Bondiksi, jästien ihailemaksi brittiläiseksi vakoojaksi, joka seikkailee jännittävissä elokuvissa. Marceau seurasi, kuinka poika kuivasi aurinkolasejaan paitansa helmaan. Tuo kehui Marceaun asua ja tarkkaili aurinkolasejaan silmiensä edessä asettaen ne sitten päälaelleen.

"Kiitos"

Marceau vastasi lyhyesti kehuun, ja tarkasteli vielä hetken itseään peilin kautta. Hän pyyhkäisi muutaman pölyhippusen pois asunsa päältä ja kuunteli pojan seuraavan kysymyksen, joka kuulosti hieman arvoitukselliselta. Mistähän jutusta oli kysymys? Marceau siirsi katseensa poikaa kohti ja kohtasi tuon hymyilevät kasvot.

"Riippuu ihan siitä, mikä juttu on kyseessä. Mutta luultavasti olen kiinnostunut, jos se on jotain kivaa."

Marceau vastasi ja hymähti. Jos poika pyytäisi häntä tanssimaan, hän ei luultavasti suostuisi. Hän ei myöskään suostuisi tekemään mitään laitonta tai satuttamaan jota kuta. Mutta kaikkeen muuhun hän varmasti suostuisi. Poika ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että alkaisi ehdotella mitään hämärää. Tuo näytti hyvinkin kiltiltä Marceaun silmään.

Poika onneksi kertoi, että se riippui jutusta, mutta luultavasti olisi kiinnostunut. Se että mikä se juttu olisi, oli todella hyvä kysymys ja se pitäisi varmaan päättä hetimmiten ennen kuin tuo luulisi sitä vain joksikin pilaksi.
”Niin siis se juttu, että mikä se oikein on niin, se on todella hyvä kysymys”, nyökyttelin samalla kun vilkuilin vielä peilistä, että näkyisikö jo itseinhoni ulkoapäin.
”Mutta hienoa, että olet kiinnostunut, en itsekään vielä tarkalleen tiedä, että mikä se asia on”, yritin jatkaa keskustelua edes jotenkin ja se oli oikeasti totta. En minä tiennyt mikä se heidän syntymäpäiväyllätys oli, mutta ei se minua kyllä haitannut, sillä eihän sitä nyt pojallekaan voinut heti kättelyssä paljastaa.

”Tiedän kyllä missä se on”, yritin saada vakuuttavuuden takaisin puolelleni, sillä kun jo olin ehtinyt myöntämään sen, etten edes ihan tiennyt mistä oli kyse.
”Olen Frankowski… Siis nimeni on Frankowski. Ei tämä asu”, esittäydyin pudistaen hieman päätäni, sillä tämä koko yllätysjuttu tuntui menevän jo aivan pieleen. Kurpitsajuhlat olivat pehmittäneet pääni tai siltä miltei tuntui, kun olin hetki aiemmin jo myöntänyt olevani James Bond ja sitten olin taas oma itseni, mutta kuitenkin minulla oli vielä Jamen Bondin vaatteet päällä.
Ojensin vielä oikean käteni lyhemmälle pojalle kättelyä varten, kun nyt kerran olin jo esittäytynyt. Surkeasti, mutta eihän sillä ollut niin väliä. Tuskin toinen edes muistaisi tätä sitten, kun on saanut nähdä sen yllätyksen.

Marceau kuunteli pojan vastauksen kysymykseensä ja kohotti kulmiaan. Vastaus oli hyvin kummallinen - tuo poika ei tiennyt itsekään, mistä oli kyse, mutta kuulemma tiesi, missä se oli. Marceau kohotti kulmiaan vieläkin ylemmäs. Vaikka poika vaikutti oikein mukavalta, tämä juttu kuulosti hieman hämärältä. Toivottavasti kyse ei ollut mistään laittomasta.

"Minä olen Marceau", Marceau vastasi Frankowskiksi esittäytyneelle pojalle. Hänen kasvoilleen levisi hienoinen hymy, kun hän kuunteli pojan juttuja. Aivan kuin tuo olisi ottanut muutaman kermakaljan liikaa. Marceau kuitenkin vastasi kättelyyn ja puristi pienesti tuon kättä.

"Hmm...", Marceau aloitti seuraavan lauseensa ja mietti hetken. Hän oli hieman epäileväinen vielä, joten hänen täyty saada tietää lisää. "Missä tämä juttu oikein sijaitsee? Mitä tarkalleen ottaen tarkoitat? En haluaisi olla mukana missään hämärässä jutussa, kai ymmärrät", Marceau kertoi ja katsoi Frankowskiin päin. Hän oli onneksi lähempänä ovea, eli jos jotain tapahtuisi, hän pystyisi juoksemaan ulos vessasta. Hän kuitenkin uskoi, että poika olisi ihan kiltti tapaus. Ehkä tuo oli vain vähän vaivaantunut uuden ihmisen seurassa.

Itsensä Marceauksi esitellyt poika vastasi kättelyyn ja toivoin, että olin saanut vihdoin tämän luottamuksen. Mutta hän sitten esitti lisäkysymyksiä, jotka olisi minun puolesta voinut jättää kysymättä. Ymmärsin jo ihan täysin, miksei se yksi halunnut itse johdatella poikaa sinne yllätyksen luokse. Poika olisi varmaan kalastellut jo aiemmin yllätyksen todellisen olomuodon tietoonsa jo ennen sinne metsään reunaan pääsyä. Oli tavallaan hyvä, että lupauduin tähän asiaan, mutta en todellakaan tiennyt mitä vastata Marceuan kysymyksiin.

”Ei tämä tietenkään ole mikään hämärä juttu. Ja jos olisi, niin sitten en ainakaan olisi siinä mukana”, vastasin ja nyökkäsin hieman sanojen painoksi.
”En ole tyhmä enkä suostuisi mihinkään sellaiseen”, lisäsin vielä tarkoittaen oikeasti jokaista sanaa. Ihan sama, vaikka syntymäpäiväyllätys olisi sittenkin surkea ja hyvän maun rajoilla, mitään laitonta se ei varmaan olisi. Ei saisi olla.

Otin pari askelta ovea kohti, sillä ennen pitkään pitäisi lähteä takaisin juhliin tai sinne metsän reunaan yllätyksen luo, tulipa Marceau mukaan tai ei.
”Se missä se juttu on niin, se on vaikea selittää. Parasta että näytän missä se on”, vastasin yhteen kysymyksistä. Vilkaisin lavuaaria ja varmistin, että olin ottanut tällä kertaa kaiken mukaan ja ohitin pojan kävellessäni ovea kohti.

”No, tuletko mukaan vai et?” kysyin ennen kuin avasin sen oven, jonka kautta olin seurannut poikaa tänne.
”Tulisit nyt”, lisäsin hetken kuluttua ja yritin olla kuulostamatta niin säälittävältä kuin tunsin olevani kaiken tämän keskellä.

Frankowski vastasi Marceaun kysymyksiin juuri niin kuin poika itse oli toivonut. Kyse ei siis ollut mistään hämärästä, sillä Frankowski itsekään ei kertomansa mukaan suostuisi mihinkään sellaiseen. Marceau nyökytti vastaukseksi.

Tuo poika vaikutti kyllä luotettavalta ja fiksulta, mutta Marceaulla oli aina tapana aristella tämän kaltaisissa tilanteissa. Tilanteissa, joissa hän ei ollut aivan varma, kuinka toimia. Pitäisikö vastata joo vai ei, pitäisikö luottaa vai olla luottamatta, ja pitäisikö kerrankin heittäytyä mukaan johonkin jännittävään. Jutun jännittävyydestä Marceau ei kuitenkaan osannut sanoa vielä mitään, tuskin Frankowski oli häntä minnekään huvipuistoon viemässä, korkeintaan koulun pihamaille.

"No joo joo, minä tulen mukaan"

Marceau vastasi vihdoin Frankowskin aneluihin. Tämä oli jo astellut oven luokse ja avasi sen. Juhlien hento puheensorina ja musiikki täyttivät Marceaun korvat. Poika lähti askeltaa eteenpäin Frankowskin perässä ja hänen kasvoilleen levisi pieni hymy. Tämähän oli aika mukavaa. Frankowski vaikutti ihan kivalta ja hänen kanssaan oli helppo jutella.

"Mistä tuvasta sinä olet? Minä olen Poufsoufflesta", Marceau jatkoi keskustelua.

Marceau sitten vihdoin myöntyi ja sanoi tulevansa mukaan.
”Jes, hyvä!” vastasin samalla kun astuin takaisin käytävälle ja jatkoin vasemmalle. Pyrin kävelemään hieman hitaammin, sillä oli toisinaan hieman outoa kun toinen käveli satoja metrejä toisen edellä ja kuitenkin kävelivät yhdessä. Olin kuitenkin lupautunut johdattelemaan pojan oikeaan paikkaan, joten oli varmaan luonnollista hänen haluavan, että kävelisin ensimmäisenä. Oli tosin aina se mahdollisuus, että hän katoaisi jossain risteyksessä tai muuten vain kun kerran luotin hänen seuraavan.

Kääntyessäni uudestaan vasemmalle Marceau kysyi missä tuvassa olen ja kertoi heti perään itse olevan Pouffsoufflessa.
”Sepä hienoa. Olen Serpentardissa”, kerroin vilkaisten samalla toiseen olkani ylitse. Toisille tupa ja sen stereotypiat olivat kaikki kaikessa, mutten välittänyt itse niistä kovinkaan paljoa. Suurien riskien tupa mukamas, joopa joo.

Pysähdyin portaiden vihdoin tullessa eteeni ja varmistin, että poika oli vielä matkassa mukana.
”Tästä alas”, totesin ja osoitin portaita, jotka eivät varmaan voisi edes jäädä huomaamatta.
”Millä luokalla sinä Marceau muuten olet?” kysyin häneltä ennen kun jatkoin matkaani. Kovin vanhalta hän ei ainakaan vaikuttanut, mutta mistä sitä ikinä tiesi. Jos olisin kysynyt ikää, niin hän ehkä olisi ehkä tajunnut mistä tästä kaikesta oli kyse.