Se tunne, kun lähtee seuraamaan jääkarhua

[Brian Eldridge]

//Tätä peliä pelailee Brian Eldridge ja Benjamin Blanchard.//

Olin saanut tietää kurpitsajuhlista vasta viikkoa aikaisemmin ennen tätä päivää, joten olin lähdössä juhlimaan melko avoimin mielin. En nimittäin olisi tässä, jos minun olisi annettu olla pitempiä aikoja yksin ja miettiä tekosyitä jäädä pois juhlista. Muutenkin serkkuni oli halunnut tanssia kanssani ja jostain tuntemattomasta pyynnöstä olin suostunut tämän pyyntöön... Tai otetaanpas uusiksi. Vanessa olisi liian todennäköisesti kiristänyt minua niin kauan, kunnes olisin suostunut, eikä minulla muutenkaan ollut yhtään tarpeeksi tehoavaa tekosyytä olla tanssimatta.

Norkoilin Suurten salin ovien lähistöllä olevan seinän vierustalla. Juhlat avattaisiin vararehtorin puheella vartin kuluttua ja ympärilläni vallitsi iloinen jännitys. Minulla oli outo olo, joka oli oikeastaan aika epämiellyttävä. Minua palelsi, olin iloinen, minua jännitti, ihoni meni jatkuvasti kananlihalle, eikä minulla edes ollut mitään syytä jännittää. Oloni varmaankin paranisi, kunhan olisin päässyt vähän tanssimaan ja syömään jotain lämmintä.

Minua puistatti ja ihoni meni taas kananlihalle. Valuin samalla seinään nojaten alas istumaan ja vilkaisin rannekelloani. Se näytti olevan kymmentä vaille ja porukkaa oli yhä enemmän. Eteisessä alkoi olla jo hieman ahdasta, kun jotkut oppilaat olivat aloittaneet bilettämisen jo hieman etuajassa. Annoin raskailta tuntuvien jalkojen suoristua ja kaivoin taikasauvani esiin ja aloin loihtimaan tyhjästä hiiriä, jotka kaikki olivat aivan erivärisiä. Ne kipittivät hätääntyneinä ihmisten jalkojen seassa ja hetkessä ne kaikki olivat kadonneet näkyvistäni.

Tungin taikasauvani takaisin rintataskuuni, koska tiesin, ettei taikominen tuottaisi minulle juuri nyt erityisen innostavaa huvitusta. Niinpä aloin katsoa juhlavieraiden asuja. Monella tytöllä oli venetsialainen naamio ja lyhyehkö mekko tai hame, pojat taas olivat keksineet jotain omaperäisempää. Näin esimerkiksi gorillan, joka tosin saattoi olla myös tyttö, koska kasvoja ei näkynyt, Peter Panin ja intiaanin. Useimmat asut olivat oikeastaan aika kivoja ja olisin itsekin halunnut jonkun kunnon asun, enkä tällaisia perusvaatteita. Ehkä sitten ensi vuonna, jos nämä juhlat pidetään silloinkin.

Oli lohduttavaa myös nähdä, ettei myöskään kovinkaan moni ohi vilistävistä epämääräisistä hahmoista ollut viitsinyt vaivautua pukeutumaan kovinkaan naamiaisteemaisesti. Olin nimittäin saanut revittyä päälleni ainoan löytämäni kauluspaidan ja olin jopa onnistunut muodonmuuttamaan huonomman vyöni kravaatiksi, mikä oli aika siistiä. Kengätkin olin kiillottanut, mutta muuten olin täysin tunnistettavissa Brian Eldridgeksi. Ei tällä kertaa mitään hullun metamorfimaagiserkkuni kissamutaatioasua tai kuumaa koko kehon peittävää eläinasua, vaan pelkästään minä juuri sellaisena kuin aina olenkin.

//Alotusviesti tai otsikko ei nyt mitkää parhaat, mut eiköhän täst ihan mielenkiintonen tuu. c://

[Benjamin Blanchard]

//Otsikko on puhdasta rakkautta <3 xD//

Aivan kuin olisin ollut erilaisten pukujen ja asujen näyttelyssä, pienimuotoisen melun keskellä. Musiikki soi, ihmiset tanssivat, keskustelivat ja pitivät hauskaa, mutta minä- Noh, minä vain olin ja seurasin muiden ihmisten tekemisiä. Ei sillä että muita tarkkailisin tai stalkkaisin, katselinpa vain.

Mutta se mitä minä silmilläni näin, oli jotain missä en nähnyt mitään järkeä. Naamiaisasut nimittäin. Olivathan ne ihan hauskoja ja olihan kyseessä itse naamiaisjuhla, mutta silti. Ne olivat typeriä, kerrassaan kamalan lapsellisia ja turhia. En ollut varmaan koskaan pukeutunut naamiaisasuun. En edes lapsena. Olin ollut aika tylsä lapsi, ajattelin ja hymähdin.

Katseeni eksyi ihmisistä noiden jalkoihin. Näin värikkäitä hiiriä muutaman. Yksi oli pastillin vihreä ja toinen sinapin keltainen. Kaksikon perässä kiirehti taivaansinisen värinen yksilö. Otukset kulkivat vikkelästi, ihmisten jalkoja väistellen ja toisinaan niiden yli kipittäen. Virnistin hieman ja katsoin suuntaan josta hiiriä ilmestyi. Näin noin viiden metrin päässä lattialla istuvan nuoren miehenalun. Tuo nojasi seinään, laittoi taikasauvan taskuunsa ja katsoi ihmisiä jotka hänen ohitseen lipuivat.

Oppilas oli pukeutunut tyylikkäästi ja näytti muun ulkonäkönsä puolesta noin 15-17 -vuotiaalta. Käänsin katseeni takaisin tanssivien ihmisten puoleen. Heidän katsominen oli kieltämättä melko tylsää. Tuskinpa tuo oppilaskaan nautti lattialla istumisesta ja muiden kyyläämisestä. Olihan tuo hiiriäkin mennyt tylsyyttään (tai sitten vain muuten vaan) loihtimaan. Niinpä otin muutaman harkitun askeleen pojan suuntaan, mennen seinän viereen nojaamaan. Olin kohteliaan välimatkan päässä toisesta. Olin hetken hiljaa kunnes puhuin:

"Taitavasti loitsittu", sanoin oppilaalle ja vilkaisin häntä hymyillen hieman. "Miksi sinä täällä yksin olet muutes?" kysyin vielä ja vilkaisin häntä jälleen jotta sanani eivät olisi olleet tarkoituksettomia. Katsekontaktilla kun tuotiin esille kiinnostus keskustelua kohtaan ja olinhan minä muutenkin varsin intensiivinen. Tai niin jotkut välillä sanoivat.

[Brian Eldridge]

//Jeps. :D Ja tällä kertaa "lyhyt", koska muuten olis mennyt jaaritteluksi.//

Huomaamattani viereeni oli ilmestynyt tummatukkainen mies. Hän vaikutti enemmän opettajalta kuin oppilaalta tai muulta vieraalta, joten käänsin pääni varmistuakseni asiasta. Toisella puolellani seisoi kuin seisoikin ilmielävä professori, joka opetti pimeyden voimilta suojautumista. Hänen nimensä oli Blanchard ja muistaakseni hän oli monen oppilaan mielestä todella mukava opettajaksi.

Jälleen minua kylmäsi ja ihoni meni kananlihalle. Katsoin professoria ihmeissäni, kun hän avasi suunsa.
"Taitavasti loitsittu", professori kehui. Nyökkäsin kiitokseksi ja annoin professorin puhua. Hän oli siis huomannut jyrsijät. "Miksi sinä täällä yksin olet muutes?", Blanchard kysyi, mutten vastannut kunnolla, vaan esitin vastalauseen.
"Enhän minä täällä yksin ole nyt, kun sinä tupsahdit siihen. Olen Brian Eldridge", esittelin itseni ja nousin ylös kätelläkseni professori Blanchardia. Kasvoilleni nousi pieni hymynhäive. "Mitä mieltä sinä olet kurpitsajuhlista?" kysyin jälleen tyhjällä äänensävyllä.

Blanchardin vastausta odotellessani huomasin kaikkien kahdeksan värikkään hiiren palaavan luokseni kierrellen ja kaarrellen. Ne kipittivät Blanchardin kenkien juuressa ja yksi sinapinkeltainen väriltään jopa uskaltautui kiipeämään miehen housun lahjetta pitkin polven korkeudelle saakka ja hyppäsi lopulta alas jatkaen hulvatonta vipeltämistään kohti omia jalkojani.

Tällä kertaa ne kaikki lähtivät kiipeämään minua pitkin ylös. Se kutitti niin paljon, että horjahdin. Päästyäni takaisin tukevaan asentoon, kaivoin uudelleen sauvani esiin ja muutamalla näppärällä loitsulla jokainen katosi yksitellen kuin tuhka tuuleen.

[Benjamin Blanchard]

//Voi ei se mitään, eivät nämä minunkaan viestini mitään pitkiä ole. ;D//

Poika käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi kehuilleni. Kun pian sen jälkeen kysyin miksi hän oli yksin, vastasi nuorukainen siihen nokkelasti: "Enhän minä täällä yksin ole nyt, kun sinä tupsahdit siihen. Olen Brian Eldridge", Brian esittäytyi ja nousi ylös kätelläkseen. Hymyilin ja kättelin toista. "Benjamin Blanchard, hauska tutustua Brian", kerroin ja päästin toisen kädestä pian irti. Nuori herra Eldridge hymyili ja esitti seuraavanlaisen kysymyksen: "Mitä mieltä sinä olet kurpitsajuhlista?"

"Ihan kivat. Porukkaa saisi kyllä olla vähemmän", selitin ja käänsin katseeni maahan jossa parveili lauma hiiriä. Yksi niistä lähti viipottamaan ylös housujeni lahjetta pitkin, mutta polven saavuttaessaan otus hyppäsi alas. Hymähdin hiljaa ja katsoin kuinka hiiret alkoivat kiipeämään loihtijaansa pitkin. Poika horjahti hieman, muttei suinkaan kaatunut. Koska Brian näytti pärjäävän yksin hiiriä vastaan, pysyin vaiti ja seurasin tapatumia sivusta.

Nuorukainen teki loitsunsa pian ja hiiret katosivat yksi toisensa jälkeen. "Bravo, taitavaa jälleen", kehuin vaikuttuneena ja totesin "olet varmaan aika haka loitsuissa."

[Brian Eldridge]

"Bravo, taitavaa jälleen", professori Blanchard kehui, kun kaikki hiiret olivat kadonneet ja vaikutti yllättävän vaikuttuneelta, vaikka olisi itse luultavasti pystynyt täysin samaan. "Olet varmaan aika haka loitsuissa", Benjamin totesi.
"Voin ehkä ollakin, mutta tykkään oikeastaan kaikista oppiaineista. Olen opetellut itsekseni äänettömiä loitsuja iltaisin", selitin professorille.

"Tylypahkassa oli mielestäni hyvä opetus ainakin silloin, kun opiskelin siellä. Sielläkin on muuten järjestetty kurpitsajuhlia, mutta ne eivät ole olleet aivan samanlaisia kuin nämä, koska meillä ei esimerkiksi yhdistetty naamiaisia juhliin. Mitä mieltä olet naamiaisista?" jatkoin puhetulvaani jaarittelemalla kaikenlaista turhaa ja kesken puheenvuoroni onnistuin kuin onnistuinkin vaihtamaan puheenaiheen takaisin minusta ja pikku loitsuistani ympärillä tapahtuvaan, joka oli mielestäni paljon mielenkiintoisempi aihe.

Juhlijoita oli paljon ja kaikilla toistaan mielenkiintoisempia pukuvalintoja. Erityisesti yksi niistä jäi mieleeni, kun tutkailin liikkuvia ihmisiä. Puku oli hyvin taidokkaasti toteutettu, muttei kuitenkaan niin aidonoloinen, että se olisi käynyt aidosta jääkarhusta. Sen takia puku ei ollut pelottava, muttei kuitenkaan huono. Se oli persoonallinen.

Jääkarhu käänteli päätään levottomasti ja näytti huolestuneelta. Se näytti siltä kuin ei olisi aivan varma, pitäisikö sen tehdä jotain vai eikö. Jääkarhu huomasi minun tuijottavan sitä ja jähmettyi aivan liikkumattomaksi ja jäi tuijottamaan minua takaisin.

Vilunväristykset kulkivat pitkin selkäpiitäni, kun mietin, kuka naamiaisasun takana piileksi ja käyttäytyi niin kummallisesti.

//Kirjoitin koulussa ruokavälkällä, niin en tiiä mitään laadusta tai kirjoitusvirheistä.//

[Mila Molina]

Brian Eldridge: 8 p
Benjamin Blanchard: 5 p

Peli lukitaan. Kiitokset teille!