Iltahämärissä kuka tahansa voi olla kuka tahansa, vai voiko?

[Vanessa Kingston]

//Pelialue varattu Eun Jille ja Vanessalle. Muita ei oteta mukaan.//

Kurpitsajuhlat olivat sujuneet ainakin viimeiset puoli tuntia todella mukavasti, kun vieraat olivat viimeinkin alkaneet hieman höllätä rusettejaan ja muutenkin ottamaan rennommin. Siellä ne nuoret (ja vanhat) notkuivat todella tyytyväisen oloisina missä nyt kukakin tykkää. Oli varmasti aivan ihanaa, kun kerrankin oli superhyvää ruokaa ja pääsi juoruilemaan ystäviensä kanssa.

Minä en kuitenkaan ollut sellainen ihminen, joka kaipaisi ylimääräistä hössötystä ympärilleen. Halusin saada omaa tilaa kaikkialla enkä halunnut ihmisten tulevan lähelleni tai varsinkaan koskettavan minua ilman omaa tahtoani. Kiitos metri väliä joka suuntaan, niin ehkä voitaisiin jopa tavata. Ihmiset kun tuntuivat yleensä hengittävän koko ajan niskaan. Se oli hyvin kiusallista ainakin minulle.

Niinpä olin päättänyt lähteä hieman jaloittelemaan, vaikka kellokaan ei ollut kovinkaan paljoa. En vain viihtynyt niin suuren ihmismassan keskellä. Juhlia ei oltu tehty minua varten – tai sitten minua ei oltu tehty juhlia varten. Kummin vain, mutta juhlat ja minä emme vain kuuluneet yhteen, emmekä tulisi ikinä kuulumaan. Se oli selvä juttu se.

Saavuin koulun puutarhaan, mutta heti sinne päästyäni käännyin kannoiltani ja lähdin hiipimään takaisin kohti koulurakennusta. Puutarhaan en jäisi. Se ei täyttänyt vaatimiani kriteereitä omasta ja rauhallisesta tilasta, koska ilmiselvästi moni muukin juhlija oli päättänyt lähteä haukkaamaan hieman raitista ilmaa. Siksi hiivin nyt koulun seinänvierustaa pitkin mahdollisimman kauas puutarhasta.

Kun hetken kuluttua olin vihdoin ja viimein päässyt aivan koulurakennuksen toiselle laidalle, kauas puutarhasta ja muista ihmisistä, hihkuin riemusta. Olin yksin, eikä kukaan muu ollut täällä. Siispä innostuin tekemään tasaisella nurmialueella muutaman kärrynpyörän ja kävelin vielä joitain askeleita käsilläni, kunnes tyydyin vain venyttelemään.

Ulkona oli todella kylmä, joten aloin etsimään saksanpähkinäistä sauvaani laukustani. Onnekseni sauva olikin tavaramäärän päällimmäisenä ja melkein saman tien siihen tartuttuani sain mumistua: ”Valois!” ja sauvan päähän syttyi valo, jonka avulla sain sitten löydettyä laukkuni pohjalta pikkuruisen hillopurkin. Purkin olin napannut itselleni koulun keittiöstä tänään iltapäivällä, kun olin käynyt hakemassa salaa hieman välipalaa eli vohveleita, kermavaahtoa ja hilloa. Nam!

Olin syönyt purkin jo ajat sitten tyhjäksi, joten lausuin vain ”Kuuraannu”, jolloin purkista tuli melkein kiiltävän puhdas. Sytytettyäni sauvani kärkeen taas valon, etsin pari kuivaa risua, jotka revin sitten useiksi pieniksi tikuiksi ja tungin purkkiin.
”Sytyjo!” huudahdin niin hiljaa kuin pystyin osoittaen samalla sauvallani aikaansaannostani ja niin olin saanut aikaan pikkuriikkisen nuotion, jonka äärellä lämmittelin oikein mukavasti.

Vielä, jos olisi muutama suklaasammakko ja hyvä kirja, niin kaikki olisi ainakin melkein täydellistä. Tietysti olisi ollut tuhat kertaa järkevämpää mennä vain serdaiglen oleskeluhuoneeseen ja siellä sitten sytyttää takkaan tuli, mutta tänään halusin tehdä tämän näin. Toisin sanoen halusin istua koulurakennuksen seinän lähettyvillä sylissäni vanha hillopurkki, jossa paloi tuli. Ehkä vähän kummallista, mutta silti omalla tavallaan mukavaa.

[Park Eun Ji]

// Ihana otsikko!

Eun Jin taival Châteaussa oli alkanut hyvin, paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan. Koulu ei ollut hankalaa, ja oli tyttö saanut jopa ystäviä tuvastaan sekä muutenkin samalla vuosikurssilla olevia tuttavuuksia tunnilta. Kurpitsajuhla oli tähän mennessä ollut hyvin mukava, ja neito oli todellakin nauttinut niin musiikista kuin hyvästä ruoastakin.

Sisällä oli kuitenkin tullut nopeasti kuuma, ja tyttö oli lähtenyt ulos jaloittelemaan, samalla ajatuksena tutustua vähän paremmin tiluksiin. Tarkemmin ajatellen ympäristöstä ei välttämättä saanut selvintä kuvaa pimeässä, mutta toisaalta ilta ja hämärä toivat kävelyyn ja linnaan oman tunnelmansa. Eun Ji oli kävellyt jo hetken, ennen kuin näki pienen valon. Aluksi tämä kiinnitti huomiota vain tuohon, mutta mitä kauemmin hän tarkasteli sitä selvemmin tyttö näki että kyseessä oli maassa istuva henkilö, joka piti sylissään jotakin valonlähdettä. Tällä henkilöllä oli vaaleat hiukset ja tummansininen mekko, jolloin Eun Ji virnisti. Sen oli pakko olla Marina. Eun Ji oli tavannut Marinan ensimmäisenä aamunaan Châteaussa, kun kömpelö tyttö oli kipannut murokulhonsa hänen syliinsä. Kummallinen alku ystävyydelle, mutta se oli johtanut siihen, että Marinasta oli tullut hänen paras ystävänsä täällä Ranskassa.

Eun Ji hiipi lähemmäs niin hiljaa kuin vain pystyi, virnistäen itsekseen. Marinalla oli aina tapana säikäyttää hänet, joten nyt olisi koston aika. Mitä lähemmäs Eun Ji pääsi, sitä enemmän hän huomioi sen, että henkilö näytti vähän liian pikkuruiseltaan ollakseen Marina, mutta pyyhki ajatuksen pois mielestään. Ei hän ollut nähnyt juhlissa yhtäkään henkilöä jolla olisi myös vaaleat hiukset ja tummansininen, pitsinen mekko.
"Mitä sä tänne oot karannut!" tyttö huudahti pienesti samalla kun syöksyi tytön niskaan ja halasi, samalla pörröttäen hiuksia. Sekuntin sadasosaa myöhemmin tyttö kuitenkin ponkaisi ylös, nähdessään "uhrinsa" kasvot ja tajutessaan että henkilö ei sittenkään ollut Marina.

"Apua, anteeksi ihan hirveästi! Erehdyin henkilöstä." tyttö pyyteli anteeksi säikähtyneenä, ja koska ei ollut vieläkään päässyt eroon korealaisista kohteliaisuussäännöistä, kumarsi nopeasti.
"En kai mä satuttanut sua? Mä oon ihan tositosi pahoillani, en tajua miten en varmistanut..." Eun Ji oli melkein varma, että hänen kasvonsa helottivat punaisina. Toisaalta sattumus myös huvitti tyttöä, mutta tätä tyttö ei näyttänyt, ainoastaan pyyteli anteeksi yhä uudelleen. Luultavasti tämä henkilö, joka nyt oli joutunut hänen kuristushalauksensa kohteeksi, oli saanut vähintäänkin sydänkohtauksen ja luultavasti välttelisi Eun Jia koko loppuikänsä.

Vasta kun Eun Ji oli vähän rauhoittunut, tämä nosti katseensa maasta ja tarkasteli toista tyttöä. Tämän kasvot olivat mielenkiintoiset, hyvin kissamaiset, samoin kuin muukin ulkoasu. Luultavasti tyttö oli muokannut ulkonäköään taialla, silä jotkin piirteet olivat jopa luonnottoman vääristyneitä, kuten vaikkapa tassumaiset kädet, suuren korvat ja viikset, jotka puskivat esiin poskien ihosta.
"Meidän asut sopii hyvin yhteen." tyttö totesi hymähtäen, kun tajusi itsekin omistavansa tällä hetkellä kissankorvat. Hänen asunsa ei ollut niin kissamainen, mutta olipa kuitenkin.

[Vanessa Kingston]

Vajaan viiden minuutin kuluttua totesin mielessäni, että tämä outo tekemiseni oli hyvin kummallista ja epäilyttävää ja ties mitä muuta, joten aloin jo miettiä, pitäisikö kuitenkin häipyä sinne Serdaiglen oleskeluhuoneeseen – siellä kuitenkin olisi paljon mukavampi olla. Minullahan ei ollut minkäänlaista takkia ylläni. Toisaalta enköhän ollut ollut jo tarpeeksi kauan yksikseni ja juhlatkin voisivat olla taas ihan mukavat pienen tauon jälkeen.

Ristin jalkani toiseen asentoon ja heiluttelin hieman nilkkojani – niks naks niks naks. Mitähän sitä pitäisi tehdä? Voisinhan ihan hyvin tehdä jotain hyödyllistäkin tällaisen laiskottelun sijaan...

En ollut ollenkaan varautunut siihen, että kohta takaani hyökkäisi jokin kimppuuni. Siispä kiljaisin, kun jokin huudahti: "Mitä sä tänne oot karannut!", syöksyi niskaani kietoen kätensä kaulani ympärille ja pörrötti hiuksiani, mutta vetäisi itsensä irti minusta melkein yhtä nopeasti kuin oli kimppuuni hyökännyt.

En ollut nähnyt edes kimppuuni hyökänneen kasvoja, kun kuulin jo jonkun pyytelevän minulta anteeksi. Yleensä olisin tällaisesta äärimmäisen vihainen, mutta nyt en osannut olla. Se johtui ehkä siitä, että olin hieman hämmentynyt enkä tiennyt yhtään, mitä pitäisi sanoa. Siispä tyydyin vain sanomaan ääni hieman täristen: "Kaikki kunnossa, en satuttanut...", mutta minulle vielä tuntematon tyttö jatkeli anteeksipyytelyitään.

Kömmin ylös ja onnistuin jotenkin hyvin vaikeasti sammuttamaan tulen. Tungin purkin laukkuuni ja pudistelin hieman vaatteitani ja varmistin vielä kerran, että olinko satuttanut itseni – kaikki edelleen kunnossa.

Hieman kiusallisen hiljaisuuden jälkeen kuulin tytön hymähtävän: "Meidän asut sopii hyvin yhteen". Tutkailin hieman tämän ulkonäköä ja kyllä, hänelläkin oli kissankorvat.
"Joo, niin sopii", vastasin ja yritin jotain hymyntapaista. "Mä oon Vanessa Kingston", esittäydyin hieman kömpelösti, sillä yritin pitää keskustelun yllä. "Mä oon Serdaiglesta ja oon nelosella, entä sä?"

//Pahoittelen epäaktiivisuuttani (– tääkin peli on yli kaks kuukautta vanha!) ja viestin lyhyyttä, koska kirjoitustaito pahasti ruosteessa. :///

//Pahoittelen, mutta Vanessa valitettavasti eroaa Châteausta eli tätä peliä ei enää jatketa ainakaan mun osalta. Kiitos peliseurasta!//

[Mila Molina]

Vanessa Kingston: 6 p
Park Eun Ji: 3 p

Peli lukitaan. Kiitokset!