/ Melody Woodille ja Renee Masonille :3 (Kellonaika on 20.30-21.00)

Melody Wood

Kuuntelin pitkästyttävää puhetta. Tuntui, että se olisi kestänyt ikuisuuden. Vihdoin ja viimein puhe loppui. Samban alkutahdit pirahtivat soimaan. Hätkähdin. Käsi oli osunut olkapäälleni, ja käännyin.

AMANDA! Amanda oli täällä. "Terve", tuo sanoi virnistäen tarkkaillen ilmettäni. Ilmeeni oli varmaan ollut katsomisen arvoinen, olin pelästynyt oikein kunnolla. "Moi", sanoin hymyillen, vaikka en vieläkään uskonut, että Amanda oli siinä. En muista edes kuinka kauan tästä "viime kerrasta" oli aikaa. Ainakin ikuisuus! Tai ainakin se tuntui ikuisuudelta. Ikuisuudelta ilman ystävää. Ikuisuudelta ilman sitä, jolle olin vuodattanut kaikki salaisuuteni, nolot juttuni, kertonut kaiken. Yhtäkkiä olin puristunut halaukseen - olin niin onnellinen! "Taidan mennä tanssimaan", Amanda sanoi hymyillen. "Joo, meen syömään jotain, maailman tylsien puheiden kuunteleminen on hirveetä hommaa, ja muutenkin, on nälkä." Sanoin Amandalle hymyillen.

Lähdin kävelemään kohti tarjoilusalia. Ohitseni meni jotain kikattavia ykkösluokkalaisia. Olisi tehnyt mieli kirota nuo, ihan sama millä loitsulla mutta jollain! Itseasiassa maha kurni niin, etten olisi pystynyt loitsimaan. Keskittymään. Enkä mitään. Ajattelin vain sitä, kuinka ihanaa on nähdä Amanda pitkästä aikaa. Olin odottanut tätä niin kauan...

Professori Molinan puhe oli päättymäisillään ja tarjoilusali oli melkein tyhjä. Astelin pöytien viertä tarkastellen ruoka-annoksia, joista moni oli minulle täysin tuntemattomia. Tanssiessa tuli nälkä ja olin lähtenyt metsästämään syötävää. Päädyin yhteen suosikeistani - bouillabaisseen. Nappasin lautasen ja riensin hakemaan ruokaa. Minneköhän voisin istuutua? Tai ehkä seisoisin salin reunalla.

Tarjoilusaliin pölähti porukkaa iso lastillinen. Puhe oli siis päättynyt, niin, salista kuului soitto. Siirryin seinän viereen ja lusikoin keittoa suuhuni. Se maistui taivaalliselta, kotitontut olivat ylittäneet itsensä tänään, kun vieraita oli tulossa niin paljon. Joku tönäisi olkapäätäni ohi kulkiessaan ja keittoa loiskui lattialle. "Anteeksi", poika mutisi pyyhältäessään ohi. "Ei se mitään", mutisin automaattisesti, vaikka poika tuskin enää kuuli. Hän oli kadonnut väkijoukon sekaan.

Bouillabaissea oli läiskähtänyt punaiselle hameelle ja se näkyi nyt kangasta vasten ruskeana länttinä. "Kuuraannu", mutisin osoittaen sauvalla tummaa kohtaa. Läiskä kutistui, muttei hävinnyt kokonaan. Toistin loitsun muutamaan kertaan, kunnes tahra oli kadonnut.
Ilta oli ollut pitkä ja uuvuttava, sillä väkeä ja pulinaa oli joka paikassa ja koko ihmismassan silmällä pitäminen oli rankkaa. Suljin silmäni kymmeneksi sekunniksi, kahdeksikymmeneksi, väsytti ihan hirveästi.

Mutta ratkaisuhan oli: Kahvi! Kipaisin hakemassa kupillisen mustaa höyryävän kuumaa kofeiinia ja hörpin sitä samalla, kun ajatukset rupesivat taas selkiintymään ja käymään ylikierroksilla. Siirryin taas seinän viereen nojailemaan. Bouillabaissen olin hetkeksi laskenut maahan. En yleensä ollut kahvi-ihmisiä, sillä se maistui tosi pahalta mustana. Tämä oli kuitenkin pakkotilanne.

Kävelin tarjoilupöydän viereen varmoin askelin. Nappasin pari leivosta ja leipää, katsellen samalla ympärilleni tarjoilusaliin, jossa oli pari tyyppiä jotka tunsin. Missähän Fanny oli? Haluaisin nähdä vielä hänet jossain tänään. Olin tavannut minua pari vuotta nuoremman Serdaigle-tytön Fanny Wiestin pöllölässä kesän lopussa. Tuo oli vaikuttanut kivalta, ja olimme jopa menneet lentelemään huispauskentälle. Ikävin seurauksin, kylläkin. Nappasin myös vähän mehua, sillä muut juomat minulle ei maistuneet. Ei edes alkoholipitoiset, vaikka olen maistanutkin pari kertaa.

Kävelin kohti salin reunustaa, sillä useimpia muita oppilaita (ja jatko-opiskelijoita) oli kerääntynyt siihen, varmaan katsomaan jotain. Kävelin salin reunustaa, uppoutuneena ajatuksiini. Tämä ilta taitaa olla yksi parhaita. En tiedä vielä, sillä päivä ei ole vielä päättynyt. Ei vielä. Aion valvoa tänään entistäkin pidempään.

KOPS! Osuin jonkun jalkaan, ja kaaduin. Ketterästi sain ilmassa lentävät leivonnaiset kiinni, mutta mehulasi pirstoutui palasiksi. "Entistus" huudahdin osoittaen lasia, joka korjautui paikalleen. Huomasin takanani jonkun tytön jota en ollut ennen nähnyt. "Sori, en huomannut", sanoin hymyillen, mutta vähän virnistäen. "Kuka muuten olet?" Kysyin, tarkkaillen tuon ilmettä. Toivottavasti tuo ei olisi hirveän vihainen.

Hörpin hetken kuumana höyryävää kahvia. Oli onni, että olin syönyt hieman bouillabaissea ennen tätä, sillä kahvi tyhjässä vatsassa sai kädet ja jalat tärisemään ja vapisemaan holtittomasti. Minulla ainakin. Ja siinä samassa, kun olin hörppinyt juomaani ehkä kaksi tai kolme kertaa, joku kolahti jalkaani melko kipeästi ja menetin tasapainoni hetkellisesti. Sen seurauksena posliininen kahvikuppi lennähti lattialle ja sen reunasta lohkesi iso pala. Kahvi roiskahti lattialle ja samalla täplitti kenkiäni.

Noita, joka oli kompastunut jalkaani, nappasi ketterästi ilmaan lentäneet leivonnaiset kiinni. Hänen mehulasinsa kuitenkin pirstoutui. Noita näytti kuitenkin hoitelevan lasin varsin mallikkaasti taas ehjäksi, joten käännyin oman sotkuni puoleen. Keräsin kupin palaset yhteen varovaisin ottein, etten saisi niistä haavoja, ja asettelin ne oikeille paikoilleen. Se helpotti korjaamista ainakin minulla huomattavasti. Kaivoin taikasauvani esiin ja mutisin: "Entistus" kahvikuppia osoittaen. Kuppi korjaantui, mutta siihen jäi ohut särö. Toistin loitsun vielä kerran, kunnes kuppi oli kuin uusi. Käänsin sauvani lattialla kiiltelevän kahvilätäkön puoleen ja mumisin "kuuraannu"-loitsun kolmesti, kunnes lattia oli taas tahraton. Lopuksi puhdistin tennarinikin samalla loitsulla. Siistiä tuli, mutta kahvi oli poissa. Ehkä jaksaisin tämän illan loppuun asti.

"Sori, en huomannut", sanoi noita hymyillen virnistäen.
"Ei se mitään", vastasin tytön hymyyn ystävällisesti. Tyttö näytti ehkä ikäiseltäni tai hieman vanhemmalta. Ainakin hän oli pikkuhiukkasen pitempi kuin itse olin.
"Kuka muuten olet?" noita kysyi minulta selvästi tarkkaillen kasvojani ja hymyilin takaisin.
"Olen Renée Mason, Gryffondorista", kerroin nimeni ja mainitsin vielä tupanikin, vaikkei noita sitä ollut kysynytkään. Joillekin tuvan tietäminen oli vain tärkeää, joten miksei.
"Entä sinä?" kysyin kohteliaasti ja ojensin käteni kättelyyn.

"Olen Renée Mason, Gryffondorista", tuo sanoi. "Entä sinä?", tyttö jatkoi. "Olen Melody Wood," sanoin hymyillen, ja ravistin tuon kättä ystävällisesti. "No, mitäs sinä?" Kysyin virnistäen. En keksinyt puheenaihetta juuri nyt. Otin pöydältä palan piirakkaa ja vettä. "Mennäänkö johonkin istumaan?" Kysyin hymyillen.

/ Ei ollu ihan inspii :D

"Olen Melody Wood", esittäytyi tyttö. Hän tarttui käteeni ja ravisti sitä ystävällisesti. Hän vaikutti ainakin todella ystävälliseltä ainakin vielä. Huomasin, ettei Melody kertonut tupaansa. Ja kaduin ajatustani heti; ei tuvan pitäisi olla tärkeä. Se ei saisi synnyttää ennakkoluuloja tai määrittää toisen luonnetta. Aivan, ehkä Wood oli vain fiksu ja oli ajatellut asiat loppuun asti ennen kuin oli sanonut mitään. Ihan päinvastoin kuin minä. Tyypillistä.

Irrotin otteeni Melodyn kädestä ja kävin viemässä nopeasti nyt ehjän kahvikupin ja bouillabaisselautaseni muiden likaisten astioiden joukkoon.
"No, mitäs sinä?" Melody Wood kysyi virnistäen, kun palasin. Hän nappasi pöydältä jotakin piirakkaa ja vettä. Minulla ei ollut enää nälkä. Kohautin olkapäitäni, vaikken tiedä huomasiko hän.
"Ei mitään erikoista. Kivat juhlat, vähän väsyttää", jaarittelin ja tunsin itseni tylsäksi. Väsyneenä aivotoiminta vain ei toimi niin nopeasti kuin aiemmin, ainakaan omalla kohdalla.
"Mennäänkö johonkin istumaan?", Wood kysyi.
"Sopii, tuolla olisi ehkä vähän vähemmän porukkaa", sanoin ja viittasin pöytään jonka ympärillä oli tyhjää tilaa.

Istahdin pehmustetulle tuolille pöydän ääreen.
"No, mitä pidät juhlista?" kysyin vain saadakseni jotain kysyttävää. Toivoin, että Melody Wood olisi ehkä puheliaammalla päällä. Minun päässäni ei pyörinyt tällä hetkellä mitään muuta kuin äskeinen tanssikokemus.

//Ei se mitään, aina ei inspiroi :)

Melody Wood: 5 p
Renée Mason: 7 p

Peli lukitaan. Kiitokset pelistä!