//Pelissä Renée Mason ja Brian Eldridge//
Oli niin kuuma. Tuntui että koko koulu ja kaikki kutsutut vieraat oli ahtautunut samaan aikaan Suureen Saliin, ja niin varmaan olikin. Vasta yksi valssi oli tanssittu ja tangoa tanssittiin parhaillaan, mutta silti sali oli lähes repeämispisteeseen asti täynnä. Tosin monet nuoret vain nojailivat seinään tai tanssivat itsekseen salin laitamilla, niin kuin minäkin. Nojailin seinään salin pohjoispuolella ja tutkiskelin ihmisiä nyt, kun kukaan ei kiinnittänyt minuun sen erityisempää huomiota. Monilla oli naamiaisasu, josta hänet tunnisti helposti, mutta olin nähnyt vilaukselta gorilla-asun ja jopa jääkarhun jossain vaiheessa. Minulla ei ollut ollut muuta tekemistä vielä, kun vuorossa olivat vasta paritanssit enkä ollut löytänyt ketään kenen kanssa tanssia. Se harmitti aika lailla, olisinhan halunnut kokeilla jotain uusia lajeja.
Lopulta kyllästyin kuumuuteen ja ihmisten tuijotteluun. Ehkä olisi paras käydä ulko-ovilla hieman haukkaamassa happea. Ja niin pujottelin ihmisjoukkojen välistä ulos salista ja suoraa tietä ulos. Se ei ollut hyvä idea. Vaikka ei ollut todellakaan enää kuuma, ulkona oli taas jäätävää. Syksyinen tuuli puhalsi juuri lävitseni ja palasin hytisten sisälle. No, ainakaan ei ollut enää kuuma. Värisin vielä minuutin eteisessä ja lähdin sitten aikalailla hetken mielijohteesta kohti tarjoilusalia.
Nälkä ei oikeastaan ollenkaan vaivannut, mutta jano oli ehtinyt tulla. Kurpitsamehu tekisi kyllä hyvää. Astelin hajamielisesti kohti tarjoilusalia, mietin nimittäin tansseja. Mihinköhän kaikkiin tansseihin tarvittiin paria? Ja kenestäköhän saisin tanssiparin? Vilkuilin hieman ympärilleni, mutta ketään yksinäistä ei näkynyt. Harmi sinänsä, kaksin oli aina hauskempaa. Mutta ainahan voisi jammailla yksinkin. Huokaisin pienesti. Ei yksin tanssiminen ollut kivaa.
Saavuin tarjoilusalin ovelle ja suuntasin askeleeni kohti juomapöytää yhä ajatuksissani. Toivottavasti kurpitsajuhlissa nyt olisi kurpitsamehua. Se oli aina ollut lemppariani, mikä johtui ehkä suurimmilta osin sen tasapainoisesta yhdistelmästä makeutta ja kirpeyttä. Se siis ei ollut liian makeaa, muttei liian kirpeääkään, vaan juuri täydellistä. Nappasin lasin ja ohitin kahvijonon kurpitsamehun luo. Otin mehukannun käteeni, mutta harmi vain, jonkun käsi oli jo siinä. Irroitin otteeni yhtä nopeasti kuin olin yrittänyt ottaa kannun käteeni ja katsoin ylöspäin, sillä kasvot olivat ainakin kaksikymmentä senttiä korkeammalla kuin omani, ehkä enemmänkin. "Anteeksi", nauroin ja siirryin seuraavalle kurpitsamehukannulle, "Olin aivan ajatuksissani." Kaadoin mehua lasiini ja käännyin katsomaan velhoa hymyillen.
