Lukittuja ovia ja vielä suljetumpia sydämiä

[Noah Andersson]

Mukana olevat hahmot: Noah Andersson ja Rain Savage, tervetuloa Rain! Peliin ei oteta muita.
Ajankohta: Huhtikuun alku, vaikkapa perjantai 12.4?
Tapahtumapaikka: Koulun käytävät sekä jossain päin koulua sijaitseva luokkahuone.
Juoni: Noah jää partiointikierroksellaan lukkojen taa luokkahuoneeseen. Rain saapuu paikalle kuin prinssi kiiltävässä haarniskassa ja saa, kuin saakin Noahin turvallisesti pois. Tytöt keskustelevat väleistään ja muista toisiinsa liittyvistä asioista vaihtelevan lämpimään sävyyn.
Varoitukset: -
Muuta: Apua, varmaan pisin ropeviesti jonka oon ikinä kirjottanu.


Maailmassa oli paljon asioita joista Noah piti. Suklaa, hänen veljensä, ruudin tuoksu, kesäpäivät, lumi, musiikki, bleiserit ja tietenkin naiset. Iltojen ja yöiden käyttäminen tuvistaan karanneiden oppilaiden metsästykseen ei kuitenkaan kuulunut niihin. Kävellessään pitkin linnan autioita käytäviä Noah ei jaksanut edes ajatella, kuinka hyvältä kunnialla suoritetut valvojaoppilaan tehtävät näyttäisivät työhakemuksissa. Ajatus omasta, ihanasta ja pehmeästä pylvässängystä tuvan lämmössä tuntui paljon houkuttelevammalta. Noah tukahdutti haukotuksen ja yritti pitää silmänsä auki. Pelkästään ajatus unesta sai silmät painumaan melkein kiinni asti. Nuokkuessaan pitkin käytäviä tuli kuitenkin myös kyseenalaistettua koko homman tarpeellisuus. Tuskin koulu tuhoutuisi tai edes muuttuisi, vaikka muutama oppilas juoksentelisi käytävillä öisin. Eihän se tietenkään toivottavaa olisi, mutta voittaisi se jo valmiiksi loppuunkulutetun Noahin ylityöllistämisen. Kenen idea oli sitä paitsi juoksuttaa jo koulutöistä väsyneitä oppilaita ympäri koulun käytäviä samaanaikaan opettajien maatessa opettajanhuoneessa pelaamassa pokeria? Viimeisimmästä argumentista Noahilla ei tietenkään ollut varmuutta, mutta kuka tietää, mitä hämärähommia opettajat tekevät, kun oppilaat eivät nää?

Noah havahtui käytävän varrelta kuuluvaan kolahdukseen. Hän veti nopeasti sauvansa esille ja kuiskasi loitsun, joka sai sauvan pään loistamaan kuin taskulamppu. Hän hiipi lähemmäs äänen lähdettä, sydän hakaten rinnassa hurjaa vauhtia. Muistot viimevuotisista kauhuista eivät olleet unohtuneet, päinvastoin.

Hän heräsi vieläkin painajaisiin, joiden jälkeen hän ei saanut syyllisyydeltään enää nukuttua. Aproproo syyllisyys: kun omien toimien oikeuttamisen lopettaa, jäljelle jää vain kolkko totuus: hän oli käyttäytynyt itsekkäästi ja typerästi. Hän oli uskonut, että olisi voinut rakentaa jotain parempaa vaikka koulun savuavien raunioiden keskelle ja sitä ylimielisyyttä hän häpesi itsessään kaikkein eniten. Hän oli jälleen kerran luottanut omaan erinomaisuuteensa liikaa. Mutta hän ymmärsi nyt, ettei hän ollut todellakaan vielä valmis päättämään mistään niin suuresta. Hän ainakin toivoi, ettei antaisi vallan houkutukselle enää periksi, sillä se oli pitkä, pimeä ja yksinäinen tie. Mutta toisaalta univaje vaikutti ajatteluun jo niin paljon, että hän oli valmis purskahtamaan itkuun jo pelkästä väsymyksestä. Olisi parempi jättää moraalejen pohtiminen ja identiteettikriiseily tilanteeseen, jossa oli kahvia ja kuunteleva olkapää.

Kuullessaan epämääräisen rymähdyksen uudestaan, Noah keskittyi jälleen nykyhetkeen. Ryminä kuului luokkahuoneesta, jonka raskas puinen ovi oli raollaan. Luokka oli niitä vähemmin käytettyjä, siellä kai pidettiin joskus jatko-opiskelijoiden muodonmuutostunteja? Ainakaan Noahin tai hänen ystäviensä tunteja siellä ei pidetty. Hän avasi oven varovaisesti jalallaan pitäen valosta sammutetun sauvansa valmiina itsesuojeluun. Hän otti varovaisesti vasemman puolen tennarinsa pois jalasta toisella jalallaan ja työnsi sen oven väliin, jotta raskas ovi ei lukkiutuisi hänen selkänsä taakse. Kolinoista huolimatta luokka vaikutti autiolta. Noah hätkähti, ja muutti melkein yhden pulpeteistä teekannuksi rämähdyksen kuuluessa uudestaan. Hän kääntyi hitaasti kohti luokan takaosaa. Luokan ikkuna oli auki, ja rämisi saranoissaan. Tyttö päästi henkäyksen, jota ei ollut edes tajunnut pidättävänsä menemään. Ei ollut mitään syytä pohtia pimeyttä nyt. Se kaikki oli takana, eikä mikään sitä muuttaisi. Oli naurettavaa, että yksi avonaiseksi unohtunut ikkuna sai hänet odottamaan sarjamurhaajia ja pohtimaan omaa syyllisyyttään koulun tragediassa. Hän oli kuitenkin tehnyt parhaansa, vaikkakin epätoivotulla tavalla.

Noah käveli ikkunan luo ja yritti sulkea sen. Mekanismi oli kuitenkin niin ruosteessa tai muuten asenneongelmainen, ettei sen lukitsemisesta ollut toivoakaan. Loistavaa. Yhtäkkiä tytön takaa kuului epämääräinen kolahdus, jonka perään vielä korkea kilahdus. Noah kääntyi salamannopeasti ympäri, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Oven välissä ollut tennari oli vedetty pois oven välistä ja ovi oli painunut kiinni. Noah juoksi ovelle ja yritti työntää sitä auki, mutta turhaan. Kerrassaan huikeaa. Oven takaa kuului jotain, oliko se naurua? Noah valahti kalpeaksi. Oliko joku lukinnut hänet tänne tahallaan? Ulkopuolelta kuuluvien äänien perusteella oven eteen oltiin vielä hiissaamassa jotain. Se tosin saattoi mennä jo Noahin mielikuvituksen piikkiin. Miksi kukaan haluaisi tehdä hänelle näin? Ei kukaan varmaan tekisikään. Saattoihan kenkä vain livetä raosta ja hän kuvitteli kaiken. Pakkohan tämän olisi oltava unta. Niin sen vain täytyi olla. Silti Noah tunsi pakokauhun sisällään. Hän ei pelännyt ahtaita paikkoja, mutta jos tässä luokassa ei olisi opetusta, niin miten kukaan löytäisi hänet täältä? Hänen olemassaolostaan olisi todisteena vain yksi Adidaksen All star -tennari keskellä käytävää. Noah hakkasi nyrkillä ovea, mutta ovi ei liikahtanutkaan. Hän huusi apua, mutta kuka häntä lopulta kuulisi? Työnnettyään tuolin ovea vasten hän vaipui hitaasti levottomaan uneen kunnes havahtui johonkin. Oliko joku käytävällä? ”Haloo? Onko siellä joku? Päästäkää mut jumaliste pois täältä...!” Hän vaikersi ovea vasten. Kuka hänet muka edes kuulisi?

[Rain Savage]

// 12.4. sopii. Hieno otsikko muuten. :3 //

Joskus maaliskuun alun tienoilla oli alkanut vaikuttaa lupaavasti siltä, että ehkä Rain oppisi taas nukkumaan öisin ja valvomaan päivisin kuten kaikki normaalit ihmiset. Mutta eihän sitäkään iloa tietenkään kauaa ollut kestänyt. Sen penteleen lumilinnaretken jälkeen Noah Andersson oli alkanut taas pyöriä Rainin mielessä siihen malliin, ettei tuota saanut millään hätistettyä pois ajatuksista, ei edes öisin. Rain oli nähnyt tytöstä useita kummia uniakin, joista hän ei tosin muistanut herätessään enää juuri mitään, ja ehkä se olikin parempi niin. Mutta vaikeinta lieni kuitenkin se, ettei unta tahtonut taas saada joinakin öinä ollenkaan. Tämä oli taas yksi juuri sellainen yö, jona Rain vain maleksi haukotellen tyhjillä käytävillä ja yritti ajatella, sikäli kun se univajeisena edes onnistui.

Hänen täytyisi yrittää bongata Noah jostakin jonakin päivänä jossakin sopivassa tilanteessa. Sellaisessa tilanteessa kun tytön ympärillä ei olisi liikaa muita kaiketi, tai sitten kun tällä ei näyttäisi olevan kiire mihinkään tai... Tai sitten mikään tilanne ei olisi sen helpompi kuin muutkaan, mutta hänen olisi pakko puhua Noahille joskus. Rain oli jo yrittänyt sitä, että hän vain välttelisi Noahia ja koko asian selvittämistä, eikä se lopulta ollutkaan toiminut, kun tähän oli tultu. Rain oli jo luullut silloin kaksikon talvisten Poudlardinetreffien jälkeen tehneensä sen päätöksen, ettei jutusta voisi tulla mitään. Ei siksi että treffit olisivat menneet huonosti, tai Noah olisi ollut jotakin muuta kuin todella kiinnostava ja viehättävä. Mutta kun Rain ei olisi hyväksi Noahille, ei takuulla olisi. Hän onnistuisi kuitenkin satuttamaan tätä jotenkin, tai kaikki muuten vain menisi jollakin kamalalla tavalla pieleen. Ja Rainhan oli todellisuudessa ihan liian vanhakin Noahille, vaikkei tämä sitä tiennytkään. Hänen silmissään Noah oli vielä tuskin muuta kuin lapsi. Rohkea, fiksu ja vahvatahtoinen ehkä, mutta silti niin kauhean nuori ja viaton vielä. Ainakin Rain itse, silloin kun hän oli ollut oikeasti kuuden-seitsemäntoista vanha, oli ollut vielä täynnä ihanteita ja valoisaa asennetta ja luullut kaiken olevan mahdollista. Ei hän ollut silloin kuvitellutkaan tulevansa tekemään mitään suuria ja kohtalokkaita virheitä tai, että juuri hänen elämässään voisi mikään mennä kovin huonosti. Hänestähän oli pitänyt tulla varsinainen sankari, aurorin tulevaisuus oli näyttänyt selvältä ja loistavalta itseasiassa vielä monta vuotta koulun jälkeenkin. Nyt Rain sen sijaan kuvitteli että voisi itse hyvinkin olla Noahille juuri sellainen kohtalokas virhe, joka pimeälle polulle astuminen oli ollut hänelle.

Kävellessään näine ajatuksineen Rain ei huomannut juuri katsoa eteensä. Odottaessaan vain lisää tasaista lattiaa hän ei ollut lainkaan varautunut siihen, että astuisi pian jonkin päälle, mutta juuri niinhän siinä sitten kävi, kun tielle sattui kenkä. Tyttö kompastui melkein nenälleen käytävälle ja onnistui samalla potkaisemaan kyseisen esineen ilmaan niin, että se vielä muksahti hänen päähänsä ennen kuin putosi näkökentän eteen. Rain kampesi istualleen hieroen kolhun saanutta leukaansa ja tuijotti tämän äkillisen lattiakosketuksen aiheuttajaa. Mikä pirhanan kolmiraitakenkä? Tyttö nosti tennarin käteensä ja kurtisti sille kulmiaan. Ainakin puoli koulua käytti nykyisin näitä raitavaatteita, kyllä hän sen oli huomannut vaikkei käsittänytkään niiden ideaa. Jos Rainilla olisi ollut ylimääräistä tuhlattavaksi, hän olisi käyttänyt lohikäärmeennahkakuteita melkein kesät talvet, mutta että jotain jästien jalkapullavaatteita vai mitä nämä nyt ikinä olivatkaan? Kyllä nykyteinit olivat kummallisia. Mutta sitä suuremmalla syyllä, miksi vain yksi muodikas kenkä lojui täällä keskellä käytävää? Rain vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei ollut näkyvissä.

Äkkiä jostakin läheltä kuuluva ääni rikkoi tyhjän käytävän hiljaisuuden. Rain pudotti tennarin, ponkaisi pystyyn ja katsoi suljettua ovea.
”Noah?” Hän kysyi ällistyneenä. Paitsi ettei se tietenkään voinut oikeasti olla Noahin ääni. Hän oli kai taas vain kuvitellut omiaan, luuli ensin näkevänsä ja nyt jo kuulevansakin Noahin joka paikassa.
”Tai siis kuka siellä?” Rain korjasi ja astui lähemmäs ovea. Oliko joku siis jäänyt sinne lukkojen taakse? Oven edessä oli vielä näemmä jokin lipaston näköinen tukkeena. Mitäköhän puhpalluraa täällä oli tapahtunut?

[Noah Andersson]

Oven takaa tosiaankin kuului jotain. Luojan kiitos, joku oli kuullut hänet. ”Haloo?” Noah huhuili ovea vasten. Jos joku oli vain sattunut paikalle, niin hänen täytyi saada tuon henkilön huomio ennen kuin hän kävelisi pois. Jos Spotify olisi toiminut linnassa, hän olisi ollut totaalisen kusessa. ”Noah?” Ei. Ei, ei, ei, ei. ”Rain?” Tyttö tuijotti hölmistyneenä ovea. Ei voinut olla mahdollista. Miten ihminen, joka löytäisi hänet olisi juuri se, ketä hän ei oikeastaan haluaisi nähdä juuri nyt? Rain oli jatkuvalla hiljaisuudellaan tehnyt varsinaisen selväksi, ettei halunnut olla missään tekemisissä Noahin kanssa. Hänen mielestään heidän treffinsä oli menneet hyvin, Rain oli ollut hyvin... hurmaava koko päivän ajan, mutta totaalinen hiljaisuus treffien jälkeen? Noah oli yrittänyt etsiä Rainia koululla, mutta oli kohtalaisen varma, että Rain oli juossut häntä karkuun. Noah saattoi olla hiukkasen epätoivoinen ja yksinäinen, mutta tyhmä hän sentään ei ollut. Hän tiesi, milloin hänen seuraansa ei kaivattu.

”Lukitsitko... Lukitsitko sinä minut tänne?” Noahin ääni tärisi. Hän ei pitänyt tästä ollenkaan, ei yhtään. Olihan se kuitenkin varsin epätodennäköistä, mutta kuitenkin mahdollinen ratkaisu. Mutta miksi ihmeessä Rain haluaisi huolellisen välttelyn jälkeen lukita hänet luokkahuoneeseen, josta hän ei pääsisi pois? Ja miksi ihmeessä hän tulisi vieläpä auttamaan hänet ulos sieltä? Ehkä Rainin oli käynyt häntä sääliksi. Ehkä hänen suutelemisensa joulujuhlissa ja helmikuun treffit olivat olleet Rainille vain peliä. Joku julma veto, jonka tarkoituksena oli vain kiusata häntä. Rain oli hyvännäköinen, kiinnostava, villi ja vapaa. Miksi ihmeessä hän olisikaan voinut olla kiinnostunut jostain Noahin kaltaisesta? Pahintahan oli kuitenkin se, että vain kaksi Rainin sanomaa lausetta sai Noahin sukat pyörimään jaloissa. Mutta nyt ei olisi aikaa leikkiä ihastunutta teinityttöä, vaan nyt pitäisi ajatella selkeästi. Ei pitäisi antaa kenenkään huijata. Rain saisi tietää kuinka paljon hän oli tuota ajatellut vain Noahin kuolleen ruumiin yli.

Saattoihan asialla olla joku muukin. Joku, jolla oli tyttöä kohtaan joitain vanhempia ja oletettavasti syvempiä kaunoja. Mutta ainakin toistaiseksi pitäisi keskittyä luokasta ulospääsemiseen. Syytellä ehtisi jälkeenpäinkin. ”Jos sä lukitsit mut tänne, niin... Äh, ei minua oikeestaan kiinnosta. Mä haluun vaan ulos täältä!” Noah sanoi paukuttaen samalla pari kertaa nyrkillä ovea. Hän ei halunnut jäädä kuppaamaan tänne enää hetkeksikään. Hänen pitäisi päästä petiin ja vähän äkkiä mielellään. Siis yksin Gryffondorin tupaan. Ei Rainin kanssa. Luojan kiitos ovi erotti hänet Rainista ainakin toistaiseksi, hänhän olisi kuollut häpestä jos tämä oli nähnyt hänen typerän punastelunsa.

Noah nosti kätensä suun eteen ja yski. Tila oli todella pölyinen ja se sai hänet aivastelemaan. Aivasteleminen oli hyvin epämukavaa, eikä luokkatila muutenkaan vastannut hänen käsitystään mukavasta oleskelupaikasta. Luokassa oli avoimen ikkunan takia vieläpä kohtalaisen kylmä. Huhtikuussakin linnan lähettyvillä oli ainakin iltaisin yllättävän kylmä. Noah kietoi tupansa väreillä ja tunnuksilla koristettua college-paitaa tiukemmin ympärilleen. Hän saisi tätä vauhtia takuulla flunssan, etenkin kun toinen kenkä oli jumissa käytävällä. Mustat, polvista ja reisistä revityt farkut, paita, pari harmaita sukkia ja yksi tennari eivät kummemmin lämmittäneet kylmyyttä hohkavan kivenjärkäleen sisällä.

[Rain Savage]

Rain oli kuulevinaan, että oven takana olija olisi sanonut hänen nimensä. Ja tuo ääni, se todella kuulosti aivan Noahilta. Sehän oli Noah, täytyi olla! Pelkkä asian tajuaminen sai perhosparven syöksähtämään Rainin vatsaan. Tyttö kiipesi polvilleen oven edessä olevan huonekalun päälle, painoi kämmenensä oveen ja nojautui sitä vasten kuullakseen tarkemmin. Rain ei tiennyt oliko enemmän ilahtunut vaiko jännittynyt, jopa hivenen ahdistunut. Hengitys tuntui kadottaneen rytminsä, eivätkä Noahin seuraavat sanat ainakaan rauhoittaneet tämän sisuskaluissa myllertäviä tunteita.
”Mitäh?” Tyttö hengähti typertyneenä. Luuliko Noah siis, että Rain oli lukinnut tämän sinne? Miksi ihmeessä, eihän hän... Rain oli nimenomaan yrittänyt olla satuttamatta Noahia, mutta jokin toisen tärisevässä äänessä kertoi, että siitä huolimatta hän oli jo tehnyt niin. Perhoset tuntuivat tipahtavan vatsanpohjalle ja muuttuvan kiemurteleviksi kastemadoiksi. Rain ei saanut heti sanottua mitään.

Noah puhui uudestaan. Tämän ääni oli musiikkia korville, mutta itse viesti ihan toista maata. Noah siis tosiaan kuvitteli, että Rain haluaisi lukita tämän johonkin ja jättää sinne. Toki hän kykenisi paljon julmempiinkin tekoihin, mutta vain joillekin muille! Ei koskaan tälle tytölle, ei enää. Mutta eihän Noahia tietenkään voinut syyttää siitä, ettei tuo tiennyt jotakin, mitä Rain itse ei onnistunut kommunikoimaan. Hän oli vain vältellyt Noahia koko kevään, tottakai tuo luuli, ettei hän välittänyt. Rain tajusi ajatella sitä vasta nyt. Hän henkäisi syvään. Rainia ikäänkuin oksetti ja jonnekin rintaan ja vatsaan koski vähän. Mistäköhän lähin tunteet olivat olleet tällaisia? Joko ne pysyivät lähes kokonaan poissa tai sitten palasivat yhtäkkiä juuri silloin, kuin se ei olisi sopinut, ja saivat hänet joko voimaan huonosti tai käyttäytymään typerästi. Nyt olisi kuitenkin pakko saada puhuttua ja selitettyä Noahille edes jotakin.

”Hei odota nyt vähän, en mä mitään sellaista! Mä vaan kävelin tästä ohi ja kompas- huomasin ton kengän tossa, se on varmaan sun.” Rain puhui nopeasti ja hiukan kireällä äänellä. Ovi heidän välissään häiritsi Rainia. Hän ei voinut nähdä Noahin ilmeitä eikä tämä hänen, eikä hän voinut koskettaa tätä. Ei ollut muuta tapaa viestiä kuin sanat, ja se tuntui yllättäen täysin riittämättömältä ja vaikealta.
”Äh, hommaan sut ensin ulos sieltä”, Rain totesi vähän turhautuneesti ja nousi pois lipaston päältä. Hän etsi sauvaansa mutta katsoessaan alas huomasi, mitä oli vetänyt päälleen. Rainin mielestä oli jo melkein kesä, joten hän oli alkanut käyttää viileämpiä vaatteita. Hänellä oli siis vain mustat nahkaiset minishortsit, tuskin rintsikoita suurempi tummanharmaa crop top, kaulapantamainen koru sekä mustat tennarit ja sukat. Ainoa paikka, johon sauvan olisi ehkäpä voinut tunkea, oli sukanvarsi. Rain kun ei ollut oikein ymmärtänyt sitäkään uudehkoa trendiä, että nilkkojen olisi pitänyt olla paljaat. Mutta ei taikasauva ollut sukassa, hän oli unohtanut sen makuusaliin. Tässä asussa myös tytön kaikki arvet ja tatuoinnit olivat vähintään osittain näkyvissä, mutta ei hän ajatellut, että sitä tarvitsisi varoa, kun ei ollut niitä edellisenä vuonna juuri koululla esitellyt. Korkeintaan joku saattaisi muistaa leijonatatuoinnin käsivarressa, mutta sen hän voisi halutessaan selittää joksikin sukutatuoinniksi, joka oli useammallakin henkilöllä.

Rain jupisi jotain sellaista kuin ”voi helv- kevät, aivotkin sulaa päähän”, samalla kun työnsi lipaston pois oven edestä jästityyliin lihasvoimaa käyttäen. Siinä kesti hetken, minkä jälkeen hän suoristautui ja tarttui oven kahvaan.
”...” Se oli lukossa, kahva heilui ylös alas, mutta ovi ei liikkunut mihinkään.
”Tässä taitaa olla pieni ongelma”, Rain huokaisi. Miten kummassa lukitun oven voisi saada auki ilman sauvaa? Oli lisäksi kuulostanut siltä, että Noah yski ja aivasteli siellä. Oven raosta tuntui tulevan viileää ilmaa.
”Onks siellä kylmä, voin työntää oven ali mun- ...sukat?” Niinpä niin, ei ollut takkiakaan mukana.
”Olishan mulla vielä tällanen napapaita ja minishortsit, jos sä haluat kerrospukeutua mutta.. ehh...” Rain koetti keventää tunnelmaa uskoakseen surkealla menestyksellä. Kuului vaimea kopsahdus, kun hän nojasi lannistuneena otsansa oveen. Olipa taas loistava tuuri.

[Noah Andersson]

Kun Rain kiisti osuutensa luokan lukitsemisesta, Noah tunsi jo, kuinka hänen kireät hartiansa hitaasti rentoutuivat. Hän ei ollut tajunnutkaan, kuinka kauhuissaan oli ollut ajatuksesta, että Rain olisi lukinnut hänet sinne. Vaikka hän ei ollutkaan kovin mielissään siitä, että joku oli halunnut jättää hänet luokkaan kitumaan, oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei ainakaan Rain ollut tempauksen takana. Tosin ei hän silti ollut täysin vakuuttunut Rainin äänessä kuuluvasta huolesta. Tai ainakin hän tulkitsi sen huoleksi. Tai no, toivoi sen olevan huolta. Oli kuitenkin ihan vain jo ajatuksena vaikea syrjäyttää sitä, että Rain oli jättänyt hänet ilman minkäänlaista päätöstä heidän... suhteelleen. Hän olisi oikeastaan halunnut pakit mielummin kuin tämän piinaavan hiljaisuuden. Hän tarvitsi asioihin päätöstä. Muuten ne jäävät kummitttelemaan hänen päähänsä. Miten hän teki kaiken väärin ja miten olisi voinut saada toisen jäämään. Vaikkakin Noah oli kiukkuinen, kuitenkin se pieni -näin rehellisyyden nimissä aika iso- osa Noahista oli aika onnellinenkin, että sai taas nähdä Rainin. Tai no, kuulla hänet.

Rain ähisi oven takaa jotain epämääräistä siitä, että hommaisi hänet ulos huoneesta. Noah nyökkäsi, vaikka tunsikin olonsa kohtalaisen typeräksi. Eihän toinen kuitenkaan sitä näkisi. Hetken arvottuaan hän asettui kauemmaksi ovesta. Eihän sitä koskaan tiennyt, kuinka paljon voimaa Rainin piti käyttää saadakseen ovi auki. Toisaalta häntä alkoi huolettaa mitä kävisi, jos ovi rikkoutuisi. Paljonkohan oven korvaus maksaisi? Mitä jos vaikkapa irronnut puunsäle rikkoisi ikkunan? Oivoi, Madame Rousseau ei olisi häneen ollenkaan tyytyväinen. Mutta toisaalta Madame ei välttämättä olisi kovin tyytyväinen myöskään siinä tapauksessa, että Noah näivettyisi luokkaan. Koulu saisi siinätapauksessa hyvin ikävää julkisuutta. Otsikko: ”Oppilaan ruumis löydetty Châteaun linnan hylätystä luokkahuoneesta” ei välttämättä ole sen kaltainen imagonkorotus, mitä koulu juuri nyt tarvitsi.

Oven takaa kuului epämääräistä ähinää ja kiroilua, sekä jonkin raskaan esineen siirtämisestä johtuvaa kirskuntaa. Oven kahva painui alas, mutta ovi ei edelleenkään liikahtanutkaan. Toisaalta nyt kun lipasto oli pois tieltä, Noah varmastikin pääsisi pois täältä, eikö vain? Rain jatkoi kyselemällä oliko Noah kylmissään ja halusiko hänen... sukkansa? Ehdotti Rain myös shortsiensa ja paitansa lahjoittamista. ”Pidä kuule vaatteet päällä. Tai ihan sama, ota pois vaan. Ei se mua haittaa.” Eikun hups, nyt kuulostettiin pervolta, täytyi vaihtaa strategiaa. ”Eikun siis... Mä-Mä en tarkottanu sitä... sillä tavalla. Mä pärjään kyllä, okei? Mulla on sauva täällä ja saan itteni kyllä varmasti ulos. Sä voit kyllä mennä jo, autoit jo iha riittävästi.” Apua, pitää sulkea suu, ennen kuin sieltä päästää vielä jotain muuta typerää. Noahin punoittavat kasvot tummenivat entisestään. Tästä ei tulisi kyllä yhtään mitään. Rain pitäisi häntä nyt vieläpä inhottavana pervona. Se ei kävisi päinsä. ”Mä yritän avata tän nyt, okei?” Rain oli tosin varmaankin jo lähtenyt. Miksi hän olisikaan jäänyt odottelemaan Noahia? Eihän tuo ollut hänelle mitään velkaa. Oli tehnyt vain sen, mitä kuka tahansa oli tehnyt.

”Alohomora!” Lukko kilahti ihanasti. Noah tarttui sen kahvaan, mutta epäröi. Olisikohan Rain vielä oven takana? Ei kai sitä saisi selville muulla kuin katsomalla. Noah nappasi taskustaan pienen käsipeilin ja kurkisti siihen, ihan vain kaiken varalta. Kasvot olivat meikittömät ja onneksi myös finnittömät, lukuunottamatta sitä yhtä finniä nenän sisäpuolella. Erittäin kivulias, mutta erittäin huomaamaton. Nykyään hieman lyhyemmät, leukaan asti ulottuvat hiukset olivat pörröiset päivällä nissä olleiden kiharoiden vuoksi. Noah yritti kammata hiuksiaan järjestykseen sormillaan siinä onnistumatta. Hän tunki peilin taskuunsa hieman kiukkuisesti. Ei Rain olisi jäänyt. Ja vaikka olisikin, olisi turhaa välittää ulkonäöstä. Rain oli tehnyt varsin selväksi, ettei ollut kiinnostunut.

[Rain Savage]

Mitäh, ai että vaatteet pois vaan? Rain nosti päänsä irti ovesta ja tuijotti sitä epäillen oliko nyt kuullut oikein. Kohta Noah korjaili sanojaan änkyttäen, ja siinä vaiheessa Rainin kasvoille levisi suorastaan typerän leveä virne. Tyttö painoi käden suulleen ja pidätteli naurua. Ei nauraminen sinänsä kai olisi haitannut, mutta ne ajatukset, jotka hiipivät Rainin mieleen, todellakin kaipasivat sensuuria. Noahin ei pitäisi saada mitään vihiä niistä, voi pyhä Mungo sentään, kun mitään sellaista ei missään nimessä saisi käydä! Voi miksei tämä voinut tapahtua silloin, kun Rain vielä oli oikeasti 17-vuotias ja poika ja olisi vieläpä ollut Noahin kanssa samassa tuvassakin. Nuori ja hölmö jätkä hän oli ollut mutta vielä suhteellisen puhdassieluinen kuitenkin, ja kaikki olisi ollut äärettömän paljon yksinkertaisempaa.

Estäessään itseään hekottamasta ääneen kuin jokin pervo pölvästi Rain ei saanut vastattua Noahille mitään. Hän astui sivuun oven edestä ja yritti koota itseään, saada hengityksen rytmistä kiinni ja rauhoittua. Nyt vaan naama peruslukemille ja keskittyminen siihen hetkeen. Ja vaatteet pysyisivät visusti päällä, hehh.. eih! Tyttö taittui kaksinkerroin ja painoi naamansa kyynärtaipeeseen. Oli suorastaan tuskaa olla nauramatta. Kuullessaan lukon kilahtavan hän suoristautui äkkiä seinää vasten ja suki tukkaa pois kasvoilta. Posket tuntuivat kuumilta niin huvittumisesta kuin muustakin, mutta sille ei nyt voinut mitään. Ja olihan hän työntänyt sitä lipastoa, niin, Noah saisi luulla kasvojen punottamisen johtuvan siitä.

Olotila oli äskeisen jälkeen melkein kuin lasillisen vodkaa juoneella, hengittäminenkin oli tainnut unohtua jossakin kohtaa. Mutta pian hän näkisi Noahin, vihdoinkin. Paitsi että... Noah ei tullutkaan ulos huoneesta? Ovi pysyi kiinni ja oli hiljaista. Rain asteli kummastuneena oven eteen ja potkaisi sitä vaimeasti kengän kärjellä.
”Aukesko se?” Hän kysyi ja kurotti kahvaa kohti kokeillakseen, mutta pysähtyikin sitten epäröiden. Oliko Noah sanonut aiemmin jotain, että Rain voisi jo mennä? Entäpä jos tuo ei halunnutkaan nähdä häntä? Noh se olisi kieltämättä ymmärrettävää kaiken huomioon ottaen, mutta niin sai luvan olla Rainin kärsimättömyyskin jo tässä vaiheessa. Hän halusi tavata Noahin, eikä kyllä antaisi tuon jäädä sinne lymyilemään!
”Äh, tuu nyt jo ulos sieltä!” Serpentard tarttui kahvaan ja kiskaisi oven päättäväisesti auki.

[Noah Andersson]

Noah karahti vielä punaisemmaksi. Rain käkätti oven toisella puolella hänen epäselville mongerruksilleen. Vaikka hän naurua peittelikin, hänellä oli selvästi hauskaa. Voi, mitä tuokin mahtoi nyt ajatella Noahista. Piti varmaankin kamalana pervona. Kuvitteli, että tämä halusi... Ei. Tyhmätyhmätyhmä. Heti pois tuollaiset ajatukset. Oliko se niin vaikeaa käyttäytyä asiallisesti Rainin seurassa? Rain sai Noahin tuntemaan olonsa nuoreksi ja... kokemattomaksi. Ei Noah yleensä änkyttänyt tai punastellut näin. Hän oli loistava käyttämään sanoja ja saamaan itsensä kuulluksi ja ymmärretyksi! Miksi Rainin seura sai hänet käyttäytymään vuorotellen kuin The Sims 4- pelin sarjahurmaaja, tai sitten tippumaan alas rappusilta änkyttäen ja punastellen kuin paviaanin perse. Hän melkein tunsi tämän ylitsepursuavan itsekeskeisen hymyn oven läpi. Aluksi tuo hymy oli kyrsinyt Noahia todella paljon, mutta niin paljon kun hän vihasi sen myöntää, nykyään se oli yksi hänen lempinäyistään. ((Ei sillä, että Noah olisi katsellut Rainia ruokalassa, käytävillä, koulun juhlissa, kirjastossa unissaan tai missään muuallakaan. Sehän olisi ollut täysin sopimatonta.))

Kun Noah oli saanut oven auki, hän tunsi pientä haikeutta. Rain olisi varmaankin lähtenyt pois. Oli kummallista olla onnellinen siitä, että oli tullut lukituksi pölyiseen luokkaan, mutta toisaalta Noah oli tilanteiden kulkuun tyytyväinen. Toisaalta koko jupakka kiukutti häntä valtavasti. Miksi hän oli tyytyväinen, että Rain oli tullut ”pelastamaan” hänet? Ei hän tarvinnut pelastajaa. Ei ainakaan hainhymyllä ja minishortseilla varustettua kasvisnakki-inhoajaa. Mutta silti. Ei kai se voinut olla sattumaa, että juuri Rain oli löytänyt hänet? Hän ei ollut niin tyhmä, että uskoisi sen olevan kohtaloa. Ei sellaista ollut. Mutta jonkin ylemmän voiman tai puhtaan sattuman takia hän nyt oli siinä.

”Aukesko se?” Rainin ääni kuului oven läpi. Noah läimäytti itseään henkisesti naamaan. Fyysinen lämäys olisi kuulunut oven toiselle puolelle. ”Hmm, joo.” Noah mutisi, mutta Rain oli jo ehtinyt avata oven huudon säestyksellä.

Rainin kasvot olivat punaiset, mutta se ei ollut mitään verrattuna Noahin naamaan tämän tarkastellessa hänen asuaan. Noah peitti pienin ”waun” yskäisyllä ja käänsi katsensa poispäin. Rain näytti syötävän hyvännäköiseltä. Noah oli aina vihannut tuota ilmaisua, mutta se oli ainoa minkä hän sai päähänsä. Nyt ei saisi sanoa mitään tyhmää, eikä saisi tuijottaa. Rain pitäisi häntä pian perverssin lisäksi ahdostelijana. ”Iltaa. Viititkö ojentaa sen mun kengän sieltä käytävältä? Toi sukka ei kummemin lämmitä.” Se oli neutraali aloitus. Rain saisi vastata siihen sopivaksi katsomallaan tavalla.

[Rain Savage]

// xDD Noi Noahin ajatukset. //

Siinä Noah tosiaan oli. Vihdoinkin, kaiken sen jahtaamisen ja sitä edeltävän pakenemisen jälkeen. Mutta tyttö näytti yllättäen varsin punastuneelta ja... mikä tuo katse oli? Aika nopea vilkaisu mutta Rain oli nähnyt vastaavia ilmeitä monesti ennenkin. (Nykyisin jopa peilistä.) Hän uskoi kyllä tietävänsä, mitä se tarkoitti. Ja kun huoneesta tuleva viileä ilma vielä muistutti, miten sinä päivänä oli tullut pukeuduttua, asiahan oli itsestäänselvä. Tyttö virnisti leveästi ja näytti hetken verran omahyväisen tyytyväiseltä. Se, varmasti jo äärimmäisen burnoutin partaalla oleva, pikkuinen enkeli toisella olkapäällä ei kuitenkaan lakannut tökkimästä häntä. Äkkiä Rainkin käänsi katseensa sivuun ja oli putsaavinaan jotakin hammasväliä kynnellään. Täytyisi vain pitää pää kylmänä. Joo, niin... mutta miten??

Rain havahtui taas katsomaan Noahiin päin, kun tämä pyysi ojentamaan kenkänsä.
”Niin joo.” Hän kumartui ottamaan kengän maasta, mutta päättikin sitten jäädä kyykkyyn ja ojensi sitä Noahin jalkaa kohti.
”Ajattelin olla herr- öh, kohtelias ja solmia sen”, hän sanoi ja katsoi Noahia alhaalta päin virnistäen. Ilme tosin oli vain jotakuinkin puoliksi itsevarma. Tämä oli vaikuttanut vielä hetki sitten coolilta ja hurmaavalta idealta, mutta tarkemmin ajatellen tilanne taisi sittenkin olla enemmän awkward. Nohh... ehkäpä Noah silti suvaitsisi vain työntää jalkansa kenkään ja olla sanomatta mitään. Onneksi, tai harmiksi, Noahilla ei sentään sattunut olemaan hametta päällä. Oli tuon farkuissa ihan kivasti reikiä kyllä, mutta eipä niistä mitään kriittistä tainnut näkyä tästäkään kuvakulmasta. Rain ei tosin tullut ajatelleeksi, että toinen saattaisi silti huomata hänen katseensa harhailevan vähän missä sattuu.

[Noah Andersson]

Rainin hainhymy paljasti sen, että toinen oli huomannut Noahin ajatukset. Voi rähmä. Tämä ei ollut ollenkaan hyvä. Rain luuli, että hän oli joku säälittävä ipana, joka roikkui edelleen hänessä kiinni. Eiväthän he olleet puhuneet viikkoihin. Ei Rain edes katsonut häntä käytävillä. Ei moikannut. Totaalinen hiljaisuus ja välttely. Se satutti Noahia enemmän, kun hän kehtasi myöntää. Ja pahintahan tässä oli se, että hän oli valmis unohtamaan kaiken vain kun Rain seisoi hänen edessään hymyillen. Säälittävää.

Rain käänsi katseensa pois ja puhdisti hampaitaan kynnellään. Hän havahtui ajatuksistaan vasta, kun Noah pyysi häntä ojentamaan kenkänsä. Hän kumartui poimimaan sen maasta. Sen sijaan, että hän olisi vain antanut kengän Noahille, hän jäi maahan ojentaen kenkää kohti hänen jalkaansa. Rain ilmoitti takellellen olevansa herrasnainen (kai?) ja tarjoutui sitomaan kengän Noahin jalkaan. Noah hymyili hieman epävarmasti, mutta pujotti jalkansa kenkään. Samalla hän horjahti, nappasi tuen Rainin olkapäistä ja kuin hups vain, hänen naamansa oli vain senttien päässä Rainin naamasta. Hän oli unohtanut, kuinka kauniilta Rain näytti läheltä. Hänen huulensa saivat Noahin katseen harhailemaan, mutta hän kuitenkin huomasi Rainin tummat silmänaluset ja kalpean ihon. Näyttikö toinen aina tältä ja eikö hän ollut vain huomannut sitä aikaisemmin vai oliko jokin vialla?

Huomattuaan tuijottaneensa Rainia jo aika kauan, Noah vihdoin havahtui. Nyt hän todellakin vaikutti joltain stalkkerilta. ”Öhhh... sori, mun tasapaino ei ole mitenkään kovin kummoinen.” Noah sanoi naurahtaen. Ei hitto, nyt tästä pitäisi päästä vielä ylöskin. Hänen jalkansa oli edelleen naruilla kiinni Rainissa, joten hän hivuttautui ylös kiusallisen hitaasti yrittäen pitää itsensä vakaana. Katseensa hän piti tiukasti kaikkialla muualla, kuin Rainissa. ”Olisin minä voinut sen kyllä itsekin solmia, mutta kai se oli ihan... ritarillista.” Noah totesi hymyillen ironisesti. Eikun hetkinen. Hänenhän kuuluisi olla vihainen. ”Samaa ei voi kyllä sanoa sinusta viimeaikoina. Välillä olen epäillyt, että lintsaat tunneilta vain, ettei sinun täydy nähdä minua edes käytävillä. Ei sillä, että olisin kummemmin ajatellut sinua viimeaikoina.” No sehän meni reisille. Hän kuulosti lapselliselta. Raukkamainen veto, kyllä Noah sen tiesi. Häntä ärsytti, mutta salaa hän halusi, että Rainilla olisi perustelu käytökselleen. Olisi mukavaa, ettei tarvitsisi syyttää omaa riittämättömyyttään. Sen jälkeen he voisivat sopia kaiken ja lentää yhdessä auringonlaskuun. Ei Noah sitä halunnut, ei. Ei ainakaan ääneen.

[Rain Savage]

Kenkien solmiminen oli jo sujumassa ilman sen kummempia nolosteluja, kunnes Noah yllättäen horjahti, ja samassa tuon naama oli aivan lähellä Rainin naamaa. Ensin Serpentardin ilme oli yllättynyt mutta muuttui sitten jännittyneeksi, ja tämän katse harhaili levottomasti Noahin silmien ja huulien välillä. Hän ei äkkiä voinut ajatella muuta kuin joulujuhlia, sitä misteliä ja miten hyvältä tytön suuteleminen oli tuntunut. Sydän hakkasi hurjasti, ja Rain puri huultaan, sillä hän olisi halunnut tehdä sen uudestaan, halunnut ihan hirveästi muttei voinut. Tältä varmaan vampyyreistä tuntui, jos joku toi yllättäen kaulansa liian lähelle. Noita sulki silmänsä hetkeksi yrittäen rauhoittua. Kun hän avasi ne, Noah oli jo noussut kauemmaksi, eikä Rain tiennyt oliko enemmän huojentunut vai pettynyt hetken mentyä ohi.

Kengännauhat hän oli jo kokonaan unohtanut ja tajusi pitävänsä niistä kiinni vasta Noahin todetessa, että olisi voinut solmia ne itsekin. Rain solmi nauhat äkkiä, saaden senhetkisellä keskittymiskyvyllään aikaan jonkin etäisesti rusettia muistuttavan sotkuisen möykyn, ja päästi kengän vapaaksi. Hän nousi seisomaan ja astui askeleen taaksepäin psyykaten itseään: Noniin hyvä, nyt vain pidä se välimatka niin kaikki sujuu asiallisesti.

Noahin seuraavat sanat eivät olleet varsinaisesti mukavaa kuultavaa. Tämä oli tosiaankin huomannut Rainin välttelyn, mutta ei kuulemma ollut ajatellut häntä. Jaa no... Sitten Rainin kai ainakin täytyisi päästää Noah nyt menemään. Ehkä tyttö piti häntä hyvännäköisenä, sillä kukapa nyt ei olisi pitänyt, mutta siinä kaikki. Tuskinpa Rainissa olikaan juuri mitään muita hyviä puolia.
”En mä ees paljon lintsaa”, Rain vastasi varsin epäolennaiseen asiaan saadakseen lisää miettimisaikaa. Silmät tuijottivat lattiaa ja tytön ilme oli jotenkin vaikea, kulmat kurtistuivat hivenen. Lopulta hän huokaisi itsekseen ja nosti katseensa Noahin kasvojen tasalle.
”Mä en oikein tiedä miten sen voisin selittää, mutta mä en ole hyväksi sulle. Kuulostaa joltain kliseeltä joo, mut niin se on.” Rain koetti miettiä, millä voisi perustella väitettään paljastamatta liikaa.
”Mä olin aiemmin Gryffondorissa, mutta- Sen jälkeen on tapahtunut vähän kaikenlaista, ja sä nyt tuskin haluat olla tyypin kanssa, joka kävi vuosien mittaan niin pimeeksi, että sai potkut omasta tuvastaan, vai mitä? Ei ainakaan kannattaisi haluta, joten...” Se oli ensimmäinen kerta, kun Rain puhui tuvanvaihdoksestaan laittamatta sitä pelkästään lajitteluhatun syyksi ja erehdykseksi.

Joten mitä? Mene, jätä mut vaan yksin, etsi joku sun arvoinen. Jotakin sellaista, mitä Rain ei oikeasti olisi halunnut sanoa. Hän puri taas huultaan ja katseli Noahia jokseenkin synkällä ilmeellä ajatellen, miten olisi halunnut... jotain ihan muuta kuin tätä tilannetta. Jos Rain olisikin ollut kiinnostunut vain Noahin kehosta, tuskin häntä olisi edes häirinnyt ajatus, mitä hänen seuransa ehkä tekisi tämän mielelle. Mutta nimenomaan tytön luonto oli jotakin arvokasta, mitä hän ei olisi halunnut pilata vaikka ei kyllä toisaalta päästää menemäänkään. Lopullinen valinta tuntui silti ylitsepääsemättömältä, ja tavallaan Rain kai odotti, että Noah voisi päättää lauseen ja samalla jotenkin päättää hänen puolestaan.