Toukokuun haaste: Lapsuus ja vanhemmuus [2019]

Ajatuseula on taikaesine, johon voidaan tallentaa ajatuksia ja muistoja. Se on kivinen ja matala allas, jonka reunoja kiertää outoja riimuja ja merkkejä. Ajatuseulaan talletetut muistot ja ajatukset muodostavat kirkkaan ja alati pyörteilevän muistiaineen, joka muistuttaa valkeahkoa hopeaa tai nestemäistä valoa. Ajatusseula toimii arkistona edellisten vuosien kuukauden haasteille.

Toukokuun haaste: Lapsuus ja vanhemmuus [2019]

ViestiKirjoittaja Alain Astier » 01 Touko 2019, 00:20

Kuukauden haaste on jokaisen kuukauden alussa julkaistava tehtävä, jonka suorittamalla saa tupapisteitä. Tehtäviä on laidasta laitaan, mutta useimmiten ne liittyvät roolipelaamiseen tai taikamaailmaan. Jokainen tehtävä tulee suorittaa kyseisen kuukauden aikana saadakseen tupapisteet.

Toukokuu on täällä ja niin on toukokuun haastekin!
Tänä toukokuuna pääset tekemään roolipelillisen aikamatkan hahmosi lapsuuteen ja/tai vanhemmuuteen. Saat pelaajana ihan itse valita kumpaan teet aikamatkan, eikä hahmosi iällä ole väliä. Kyseessä voi lapsettomien oppilashahmojen kohdalla olla yhden mahdollisuuden vanhemmuuden kuvaus eli vaikka hahmosi olisikin vasta 12-vuotias ja osallistuisit tähän yksinpelillä, jossa hahmollasi on 24-vuotiaana 3 lasta, niin ei paniikkia. Se ei nyt ole kiveen hakattu tulevan tulevaisuuden tapahtuma, jollet halua sen olevan. :D Lapsen saaneella aikuishahmolla voi halutessaan kuvata häntä nuorena vanhempana tai lapsena.

Tässä haasteessa on siis ideana kirjoittaa tarina tai yksinpeli liittyen(/sijoittuen) joko hahmosi lapsuuteen tai vanhemmuuteen. Pääset siis vaikka kertomaan jonkin iki-ihanan hahmosi lapsuusmuiston tai kuvaamaan jonkin tosi nolon kertomuksen hahmosi näkökulmasta hänen omasta lapsestaan silloin, kun se oikeasti tapahtui!

Väliä on vain sillä, että osallistumisesi käsittelee jollain tavalla joko hahmosi lapsuutta tai vanhemmuutta. Toisin sanoin, saat itse päättää kuinka ihastuttavan tai karmean tekstin meille hahmostasi jaat ja mitä siinä tapahtuu. Hyvän maun rajoissa tietty!


Osallistumisaika: Toukokuu 2019
Pisteytys: 10p

Haasteosallistumiset voi tuttuun tapaan palauttaa vastaamalla tähän keskusteluun tai vaihtoehtoisesti tarjoamalla linkin muualla foorumilla olevaan haasteosallistumiseesi. Jos sinulla on useampi hahmo, voit osallistua tähänkin haasteeseen vaikka niillä kaikilla.

Muistorikasta toukokuuta kaikille~
Alain Astier
 

Re: Toukokuun haaste: Lapsuus ja vanhemmuus [2019]

ViestiKirjoittaja Ophelia Villard » 23 Touko 2019, 20:51

//Ophelia yrittää leikkiä äitiä//

Eläintarhassa oli vilskettä. Ophelia käveli kahden pienen pojan kanssa kohti pandakarhun aitausta. Hän halusi ehdottomasti näyttää niin hassun otuksen jälkikasvulleen. Pojilla oli jo sen verran ikää, että he jaksoivat kävellä itsekin. Varulta Ophelia oli kuitenkin ottanut myös pienet rattaat mukaan, jos vaikka nuorempi kaksikosta väsähtäisikin kesken kaiken.
”Katsokaapas pojat tuota otusta, eikö ole hassun näköinen,” hän sanoi heidän saapuessaan aitauksen luokse. Panda söi siellä kaikessa rauhassa bambua, eikä pahemmin välittänyt töllistelijöistä ja kuvan ottajista. Ophelialla ei ollut puhelinta. Sellainen vempain oli oikeastaan ihan turha hänen kodissaan. Hän ei aikonut hankkia lapsilleenkaan sellaisia. Eiväthän mokomat laitteet kuitenkaan toimisi sitten koulussa. Sellaiseenhan pojat varmasti menisivät, totta kai he olivat velhoja. Mikään muu ei edes ollut juolahtanut Ophelian mieleen, vaan hän piti asiaa itsestään selvyytenä.
”Äiti, mennäänkö jo ostamaan sitä karkkia,” vanhempi pojista kysyi. Panda ei ilmeisesti ollutkaan niin kiinnostava kuin Ophelia oli olettanut. Karkit taas houkuttelivat. Siinä poika oli selvästi tullut äitiinsä. Toinen poika taas oli tullut johonkin ihan toiseen. Nyt tuo nimittäin yritti kiivetä aitaa pitkin ylös. Ja miten ihmeessä tuo oli edes päässyt noin korkealle, vieläpä ihan silmänräpäyksessä?
”Nyt heti alas sieltä!” Ophelia huudahti. Lähistöllä olevat jästit töllistelivät poikaa kauhuissaan. ”Putoat sieltä!” Poika kuitenkin vain naureskeli iloisesti. Ja sitten tuo ihan tosiaan horjahti, mikä sai Ophelian parahtamaan. Poika kuitenkin pysyi korkeuksissa ja tuijotteli sieltä pandoja.
”Äiti, tahtoo mennä halimaan nallea,” poika ilmeisesti on ihan tosissaan. Ophelia jatkoi maanitteluyrityksiään, mutta näytti pahasti siltä, että poika aikoi laskeutua aidan toiselle puolelle.
”Ei sinne saa mennä, pandat pian suuttuvat. Tule nyt, niin mennään hakemaan sitä karkkia, tullaan sitten takaisin.” Karkki oli oikea taikasana ja poika kapusi alas liian sukkelasti ikäänsä nähden. Tuosta varmaankin oli tulossa ihan oikea velho.
”Missä sitä karkkia on?” pienempi pojista kysyi. ”Saanko tikkarin?”
”No saat saat, mennään nyt. Mutta hetkinen, missä veljesi on?” Ophelia silmäilee ympärilleen. Huudahdus väkijoukossa sai hänet vilkaisemaan pandojen suuntaan. Ja siellähän se vesseli oli kiivennyt toisen otuksen selkään. Ei hyvänen aika, tästä ei seuraisi mitään hyvää. Jästejä oli joka puolella. Piti kai yrittää saada joku ministeriöstä taas hätiin. Että pojat osasivat olla ihan mahdottomia. Noilla oli jo varmasti ties kuinka pitkä lista kommelluksia. Voi voi sentään, mihin tässä vielä joutuisi?
”Äiti, epäreilua. Minäkin haluan!” Ja niinpä oli kohta toinenkin poika pandojen luona, eikä Ophelia osannut tehdä mitään. Lopulta pandojen hoitaja kuitenkin tuli hätiin ja pojat saatiin ulos tarhasta. Kotiin lähdettiin niin pian kuin suinkin, karkkien kera totta kai. Lastenhoito oli sitten vaikeaa.
Ophelia Villard - Entinen oppilas
Avatar
Ophelia Villard
Alumni
 
Viestit: 105
Liittynyt: 11 Elo 2018, 19:07

Re: Toukokuun haaste: Lapsuus ja vanhemmuus [2019]

ViestiKirjoittaja Rain Savage » 24 Touko 2019, 10:41

// Mäkin kokeilin kirjoittaa Rainin (tai oikeastaan Reichin) joskus ehkä tulevasta vanhemmuudesta. //


Istun puiston penkillä ja katselen yhdeksänvuotiasta tytärtäni, joka nauraa ja loikkii nurmikolla. Hän tanssii ja heittää kärrynpyöriä, ja kukat vaihtavat väriä joka kerta, kun hänen paljaat jalkansa tai kätensä hipaisevat niitä. Sininen, violetti, punainen, oranssi, keltainen... Ne välkkyvät niin kirkkaina, että silmiäni häikäisee, mutta mikään ei voisi pyyhkiä virnettä kasvoiltani nyt, kuin hän näyttää tuolta. En voi vieläkään oikein käsittää sitä, miten minun lapsestani on voinutkin tulla tuollainen: noin iloinen, valoisa ja viaton, onnellinen. Tietysti olen pyrkinyt kasvattamaan häntä rakkaudella parhaani mukaan, kuten on tehnyt myös hänen äitinsä. Silti on uskomatonta, ettei se ole periytynyt tai siirtynyt yli sukupolven. Kaikki se pimeys, ylpeys ja yksinäisyys, joka oli minussa, varmaan meissä kummassakin aikoinaan. Mutta hänessä sitä ei ole, olen varma siitä. Minä ehkä olen vain musta aukko, mutta tyttäreni loistaa kuin supernova. Nova Renata Lesauvage, se on hänen nimensä.

”Isi, kato tätä!” Nova hihkaisee ja hyppää vinhan piruetin, joka vaikuttaa nurmikkoon kuin aalto. Kaikki hänen ympärillään puhkeaa kukkaan ja leiskuu lämpimissä väreissä. Äsken puisto oli vielä vihreä, mutta nyt se on kukista punainen ja kultainen kuin syksy. Nauran hämmästyneenä ja taputan kuuluvasti. Hän levittää kätensä ja kumartaa suurieleisesti: ”Kiitos, olitte loistava yleisö!” Nova on lahjakas taikomaan jo ilman sauvaa, vähän liiankin lahjakas. Hänen kanssaan täytyy olla todella varovainen, kun liikumme jossakin missä on jästejä. Äitinsä mielestä Nova on perinyt sen minulta, mutta en olisi niinkään varma. Osasin kyllä itsekin monenlaista jo lapsena, mutta minä sain lähinnä vain kaaosta ja tuhoa aikaan siinä, missä Nova näyttää muuttavan kauniiksi kaiken, mihin hän koskee. Ehkä hän teki niin minullekin.

Nova juoksee luokseni ja heittäytyy syliini niin nopeasti ja epäröimättä, etten ehdi valmistautua. ”Uuf! Varo nyt vähän tai kaadat koko penkin”, sanon muka moittivasti. ”Mä en koskaan varo, se on tylsää!” Tyttö vastaa nenäkkäästi ja kietoo kätensä kaulaani. Naurahdan ja halaan häntä tiukasti. ”Niin, etpä tietenkään.” Näin rämäpäisestä lapsesta on joskus todella huolta, mutta niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, en vaihtaisi pois päivääkään. Olen tuntenut monta naista elämäni aikana, todella rakastanut ehkä kolmea, mutta luulen, että vasta Nova oli heistä se, jonka tapaaminen sai minut jättämään pimeydenvoimat ja kaiken niihin liittyvän lopullisesti taakseni. En silti kadu enää mitään sillä olen ymmärtänyt, kuinka hauras ja helposti suuntaansa muuttava elämän käsikirjoitus on. Yksi pienikin asia, joka olisi mennyt jotenkin toisin, eikä Novaa olisi ikinä syntynytkään. Tällaisina aikoina kun lähes kaikki tuntuu olevan täydellistä, on helppo arvostaa jopa niitä elämän vääriä valintoja, synkkiä jaksoja ja lukuisia vaikeuksia, joiden läpi oli vain kuljettava, että tämä hetki tulisi mahdolliseksi.
Rain Savage
 

Re: Toukokuun haaste: Lapsuus ja vanhemmuus [2019]

ViestiKirjoittaja Noah Andersson » 31 Touko 2019, 23:40

//Viesti sijoittuu Noahin mahdolliseen vanhemmuuteen noin 15 vuoden päästä
claptaptap
”Tony, pois sohvalta! Sinun naamasi on ihan sotkuinen, tule tänne niin minä pyyhin. Sitten saa taas jatkaa leikkejä.” Noah komensi ja suuri, vaaleahiuksinen pentu hypähti alas sohvalta silmät innosta kiiluen. Taaperrettuaan Noahin luokse se nosti suuret, vaaleansiniset silmänsä tuijottamaan Noahia ja hymyili. Noah naurahti ja pyyhkäisi lautasliinalla toisen suupielet. Tony lähti heti vipeltämään kohti pehmoleluvuortaan, jonka hän oli rakentanut itselleen keskelle olohuoneen lattiaa. Noahin huulilla karehtiva hymy vain leveni tuntiessaan vaimonsa kädet olkapäillään. ”Hän on vain niin mainio.” Noah totesi. Äidillisyys ei ollut asia jonka hän yhdisti itseensä, mutta niin asiat olivat kuitenkin järjestyneet.

Noah ei ollut koskaan halunnut lapsia, mutta pitkällisen suunnittelun ja neuvottelemisen jälkeen hän alkanut itsekin haluta jonkun, josta pitää huolta. Joku jota hän saisi rakastaa ehdottomasti. Mutta toisaalta ajatus lapsesta, vastuu toisen ihmisen kasvattamisesta, tukemisesta ja opettamisesta tuntui aivan liian suurilta hänen hartioilleen. Jos totta puhutaan, hän oli kauhuissaan. Häntä pelotti, hirvitti ja oikeastaan myös oksetti mennä ensimmäistä kertaa utelemaan olisiko adoptio mahdollinen. Kotikäyntien ja tarkastelun jälkeen he olivat vihdoin saaneet Tonyn mukaansa kotiin.

Noahin vaimo istui hänen viereensä sohvalle ojentaen hänelle kahvikupin. Noah otti kupin vastaan kiitollisesti hymyillen. Hän ei vieläkään meinannut uskoa, että olikin löytänyt jonkun niin ihanan elämäänsä. Joulu oli sitäpaitsi jo aivan ovella. Kohta koko talo olisi täynnä elämää, kun Raphael ja hänen perheensä tulisivat käymään. Noah rakasti joulua ja kaikkea siihen liittyvää. Joulukuusi koreili jo keskellä olohuonetta, vaikka oli oikeastaan vasta marraskuun loppu.

”Tonyn kolmas joulu.” Noah sanoi hiljaa. Voi kuinka lyhyeltä aika oli tuntunutkaan. Mutta niin se vain oli. Tony oli kuullut oman nimensä ja kömpi sohvalle Noahin ja hänen vaimonsa viereen. ”Katsoitko postin jo?” Noah pudisti päätään ja nousi ylös. Käveltyään keltaiseen keittiöönsä Noah kävi postit läpi pääpiirteissään. Hänen kätensä pysähtyi tietyn kirjeen kohdalle. Kirjeen, jota he olivat odottaneet monta viikkoa. Noah käveli tärisevin jaloin olohuoneeseen. ”Hun, se on täällä.” Kirje napattiin Noahin kädestä ja ei aikaakaan kun onnellinen kiljaisu täytti koko talon. ”Noah, me saadaan lapsi!” Kirjeestä tipahti kuva viisivuotiaasta pojasta nimeltä Wade. Wade, johon he olivat jo saaneet tutustua ja rakastua. Pieni, alkoholismin ja syövän takia orvoksi jäänyt poika, jonka he saisivat vihdoin adoptoida. Noah hautasi kasvonsa onnellisena Tonyn turkkiin, joka vastasi heiluttamalla iloisena häntäänsä. He olivat hankkineet huskyn kaksi vuotta aikaisemmin testatakseen vastuullisuuttaan. Mutta lapsen he kuitenkin halusivat ja sellaisen he vihdoin myös saisivat. Joulun -tai myöhäisen marraskuun- ihme.
Noah Andersson
 

Re: Toukokuun haaste: Lapsuus ja vanhemmuus [2019]

ViestiKirjoittaja Alain Astier » 01 Kesä 2019, 19:35

Kiitos kaikille osallistuneille!

Kesäkuun haaste ilmestynee joko tämän päivän tai huomisen puolella~
Alain Astier
 


Paluu Ajatuseula

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron